tiistai 31. heinäkuuta 2018

Miekkojen laulu

Kuten Dave Robicheaux-sarjan kanssa, olen Bernard Cornwellin The Last Kingdom-sarjan kohdalla myös hyvässä vauhdissa kun kohdalle osui sarjan neljäs julkaisu Miekkojen laulu. Näitä Uhtredin seikkailuja on kerääntynyt kirjahyllyyni pokkariversioina aina kun niihin törmää eri yhteyksissä. Pokkarit ovat sinänsä allekirjoittaneelle ns. kulutustavaraa ja ne päätyvätkin paperinkierrätykseen yöpöytäkierroksen jälkeen. Viimeisen muuton yhteydessä päätin päivittää wanhan kirjahyllyni ja samalla lukitsin itseni tilanteeseen missä kirjahyllytilaa on nyt rajattu metrimäärä. Nuoruudestani asti mukanani kulkenut Askon hyllykokonaisuus päivittyi lumenvalkoiseen Boknäsin kokonaisuuteen, joten jokaisen hyllymetrin asukki pitää siis valita tarkoin.

Miekkojen laulu jatkaa kolmekymppisen Uhtredin Ragnarsonin tarinaa. Tarinassa eletään vuotta 885 ja jonkinlainen hauras Pax Orbis on muodostunut nuoren heikon Englannin ja brutaalien tanskalaisvalloittajien välillä. Uhtred on telakoinut elämänsä kuningas Alfredin palvelukseen ja vastuuna on varmistaa että raja-alueiden linnoitustyöt. Tietenkään suht rauhallinen jakso elämässä ei kauaa kestä kun Uhtred tapaa tanskalaispäällikön joka pienen showpoikasen avulla istuttaa Uhtredin mieleen ajatuksen että hänestä on tuleva Mercian kuningas. Tarina kuitenkin kääntyy sotaisampaan suuntaan kun Alfred komentaa Uhtredin uuteen tehtävään missä hänen pitää valloittaa Londiniumin kaupunki (Lontoo) tanskalaisilta joka sitten toimii häälahjana Alfredin vävypojalle Aethelredille.

Wanha Londiniumin on kirjan parasta antia. Sen asukkaat ja tanskalaiset asuvat roomalaisten vanhoissa raunioissa ja taloissa ja Bernard Cornwell pääsee kaupungin kuvauksissa vauhtiin yhtenä parhaimpana historian elävöittäjänä. Sen porteilla Uhtred käy suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvavia taisteluja ja jälleen kerran Uhtred käy sisäistä taistelua Alfredin valtataistelun keskellä kahden maailman välillä; ollako englantilainen vai tanskalainen. 

Viikko vierähti jälleen kerran nopeasti tällä kertaa Kreikan auringon alla ja Miekkojen laulun lisäksi lomamaisemaan hienosti sopivaksi tuli myös luettua Mike Ducanin kiehtova The Storm Before The Storm, joka käy läpi Rooman Tasavallan kuoleman ensitahteja, sukupolvea ennen Julius Caesarin astumista näyttämölle joka on samalla äärimmäisen ajankohtainen kuvaus Rooman Tasavallan murenemisen alkamisesta.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

A Morning for Flamingos

Oklahoman traagisten tapahtumien jälkeen lukumatka jatkuu kohti kuumaa etelää, 70 vuotta eteenpäin Louisianan New Iberiaan, James Lee Burken fiktiivisen dekkarin Dave Robicheauxin kotikulmille. Edellisestä Robicheaux-tarinasta on kulunut jo tovi, joten oli mukava jälleen piipahtaa jo tutuksi tulleessa kirjallisessa maisemassa. A Morning for Flamingos on kirjasarjan neljäs julkaisu vuodelta 1990, ja kun tänä vuonna 81-vuotias ikinuori James Lee Burke julkaisi tuoreen Robicheaux -romaanin joka on sarjan 21. kirja, niin tässä laatusarjassa on onneksi luettavaa vielä vuosiksi.

Sarjan kolmannessa kirjassa Dave päätyi Montanan jylhiin maisemiin selvittämään paikallisten ja öljyteollisuuden välisiä kärhämiä ja tällä kertaa, Dave on kotinurkillaan New Iberian sheriffin palveluksessa. Tarina pyörähtää käyntiin rutiininomaisesta öisestä vankikuljetuksesta jota hoitaa Dave ja hänen kumppaninsa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti ja lopputuloksena Dave viruu vesirajassa luoti rinnassaan. Toivuttuaan murhamies Jimmie Lee Boggsin luodista, Daven vanha ystävä Minos Dautrieve puhuu miehen ympäri työskentelemään DEA:n peitetehtäviin ja tehtävänä on saattaa huumekauppojen kautta telkien taakse yksi New Orleansin rikollispomoista Tony Cardo. Edellisien osien tapaan Dave painii edelleen sisäisten demonien kanssa, tällä kertaa viinapiru on pienemmällä volyymilla kun Vietnamin sodan traagiset tapahtumat pitävät Daven yöt hikisinä. Daven matka Big Easyn rikollismaailmassa juuri Vietnamin sodan tapahtumat rakentavat normaalia syvemmän ystävyyden peitetehtävän kohteen Tony Cardon kanssa, joka Davesta poiketen yrittää piikittämällä pitää sotamuistot kurissa. Unohtamatta Etelän todellista helmeä New Orleansia, jonka kirjailija onnistuu kuvamaan juuri sellaisena kun sen itsekin muistan; poikkeuksellisen kaunis ja mystinen kaupunki joka eroaa muista Yhdysvaltojen kaupungeista kuin yö ja päivä.

Daven matka alamaailmaan on pomppuinen ja odotetusti tapahtumarikas. Mukaan retkelle lähtee vanha tutkapari Clete Purcell, joka on vilahdellut edellisissä tarinoissa. Hän on pahamaineinen ex-poliisi jolla on baarin omistajana sormi kaupungin alamaailman pulssilla ja auttaa Davea kontaktoitumaan ns. tekijöiden kanssa. Luvassa on korruptoituneita poliiseja, Femme Fatale -kaunottaria, Syvän Etelän magiikkaa ja Daven ensirakkaus Bootsie joka mullistaa kirjan sankarin elämän. James Lee Burken teksti rullaa jälleen kerran niin sulavasti ja vaivattomasti että vajaa 400 sivuisen kirjan olisi varmaan pystynyt lukea yhdeltä istumalta. Daven hahmo syvenee entisestään kun kirjailija porautuu edellisten tarinoiden jatkeena syvemmälle Daven nuoruuteen ja Vietnamin sodan tapahtumiin jotka toimivat kiehtovana lisämausteena tarinalle.

Edessä olisi viikon lomamatka jonka aikana olisi kiihdyttää lukukonetta ja saattaa päätökseen aurinkovarjon alla ainakin Bernard Cornwellin Miekkojen laulu, Antonio Garcia Martinezin Chaos Monkeys, ja jos kone ei sakkaa, niin päälle vielä Jordan Belfortin Wolf of Wall Street.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Killers of the Flower Moon

David Grann on kirjailijana tuore tapaus meikäläiselle kun ensimmäinen kirjakin The Lost City of Z tuli ulos vuonna 2009, ja vaikka julkaisumäärä on vielä niukanlainen, hän on jo kirjoillaan tehnyt tuntuvaa menestystä. Grann on myös siitä harvinainen tapaus että hänen esikoisteoksestaan on tehty myös hyvinkin kelvollinen elokuva joka kannattaa katsoa Netflixistä. Killers of the Flower Moon on myös vauhtiuralla menossa kohti Hollywoodin koneistoa Martin Scorsesen toimesta, päätähtenä kukas muu kuin Leonardo Di Caprio. Ja mikäs siinä on tehdessä laatuelokuvia kun David Grann on selvästi journalistin taustallaan löytänyt onnistuneesti tiensä niille historian vähemmän tunnetuille mutta sitäkin mielenkiintoisille sivupoluille.

Killers of the Flower Moon siirtää lukijansa 1920-luvun Oklahomaan, Osage-intiaaniheimon alueille. Aikaan jolloin Yhdysvallat kävi läpi kovaa murrosta, ei kaikkein vähiten Keskilännessä ja sen eteläisessä osavaltionaapurissa Oklahomassa. Kuten muissakin osavaltioissa, Oklahoman historiassa oli paikkansa intiaaneille joiden alkuperäiset asuinalueet oli kysymättä uudelleen jaettu ja puristettu uudisasukkaiden toimesta reservaatteihin. Oklahoman osavaltioon oli myös rajattu reservaatti Osage-heimolle joka hallitsi ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa isoa osaa Oklahomasta. Kuitenkin, Osage-heimo ymmärsi uudisasukkaiden tuoman muutoksen, ja valitsivat elämän ja sopeutumisen muuttuneeseen maailmaan rajatulla alueella, sotimisen ja takuuvarman tuhoutumisen sijaan. Mutta Osage-heimo onnistui tekemään jotain hyvin poikkeuksellista; sisällissodan jälkeen, heimo onnistui neuvottelemalla ostamaan reservaattimaansa Yhdysvalloilta. Tällaiseen kauppaa onnistui vain harva intiaaniheimo.

1800-luvun loppupuolella Oklahoman osavaltiosta löydettiin laajat öljyesiintymät jotka tietysti nopeutti wanhan maailman ja uuden ajan yhteentörmäystä. Oklahomaan ryntäsi öljyfirmojen edustajia ja laajan öljyesiintymän pääalue sattui osumaan juuri Osage-heimon reservaatin kohdalle. Lottovoitto kosahti siis kituvan heimon kohdalle koska reservaattikauppa sisälsi myös täydet omistusoikeudet luonnonvarojen osalta. Tämä mahdollisti Osage-heimon myymään öljynporausoikeuksia jotka luonnollisesti teki heimon jäsenistä rikkaita. Tilanne kuitenkin herätti viranomaiset ja Yhdysvaltojen kongressi sääti makaaberin lain, mikä käytännössä esti intiaaneja käyttämästä varojaan ja laki määräsi intiaanien varainhallinnalle edunvalvojan. Eli jos olit intiaani ja sait käytännössä miljoonia dollareita vuodessa öljynporausoikeuksista, et voinut käyttää rahoja miten halusit koska sinut luokiteltiin käytännössä lapseksi joka tarvitsi "aikuisen" (valkoihoinen) valvomaan kuinka paljon sait rahaa käyttää. Tämä äärirasistinen ja syrjivä laki aiheutti jopa nälkäkuolemia intiaaniheimon perheissä joilla saattoi olla moninkertainen määrä varoja edunvalvojaan nähden.

Ja tässä kohtaa David Grannin tositapahtumiin perustuva tarina alkaa. Keväällä 1921 Osage-intiaani Mollie Burkhart alkoi epäilemään että hänen isosiskolleen Anna Brownille oli sattunut jotain. Anna oli perheen musta lammas joka piti juhlimisesta ja miehistä, ja samalla aiheutti päänvaivaa ja huolta muulle perheelle. Monet intiaanit tunsivat elävänsä maailmojen välissä ja alkoholi oli/on tuhoisa pakokeino. Ei mennyt aikaakaan kun Annan ruumis löydettiin syrjäisestä rotkosta ja paikallisten viranomaisten tutkittua, tapaus julistettiin murhaksi. Tämä yksi epäselvä murha aloitti pitkän tapahtumaketjun jonka loppupäässä vuonna 1925 kuusikymmentä varakasta Osage-intiaani oli löydetty murhattuna epäselvissä olosuhteissa.

Hyvin nopeasti vuonna 1921 Osage kunnan viranomaiset joutuivat nostamaan kätensä pystyyn murhamäärän kasvaessa, ja avuksi pyydettiin nuoren J. Edgar Hooverin johtama liittovaltion poliisi FBI. FBI oli 1920-luvulla vielä suht nuori organisaatio ilman nykypäivän mittavia toimintavaltuuksia ja johtaja Hoover janosi suurta julkista voittoa. Hän tunnisti valtakunnan lehdistöön nousseen Osage-heimon murhissa tilanteen nostaa FBI:n profiilia, ja ei aikaakaan kun Hoover lähetti Oklahomaan entisen Texas Rangerin, tuoreen FBI-agentin Tom Whiten, joka ei ollut Hooverin malliagentti yliopistokouluksineen ja nuhteettomine käytöksineen. Tom White oli sen sijaan rajaseudun kasvatti ja saanut lainvartijan kokemuksensa kuuluisan Texas Ranger yksikön parissa. Kuitenkin, Tom osasi rikostutkimuksen ja käynnisti nopeasti Osage kuntaan päästyään laajan rikostutkinnan soluttautujineen kerämään tietoa mahdollisesta laajamittaisesta salaliitosta.

Tarina alkaessa keriytymään auki, viranomaistutkinta paljastaa laajan salaliiton jonka kärjessä ovat alueen silmäätekevät, valkoiset miehet joiden fokuksessa on tietysti se ainoa asia - raha. Tom White tiimeineen tekee enemmän kuin pitkän päivätyön kerätessään todisteita ja todistajia saadakseen kasaan vedenpitävän oikeusjutun.

Tämän(kin) kirja kohdalla, en ihmettele yhtään miksi Scorcese haluaa tehdä tästä elokuvan. Se tuo parrasvaloihin esimerkin kuinka Yhdysvallat käsitteli (ja käsittelee edelleen) alkuperäisasukkaitaan. Tietysti The Osage Murders tapauksesta on jo kulunut lähes sata vuotta mutta David Grannin kirjan myötä se pääsee lopulta kunnolla julkisuuteen. Kirjan loppuosa on pyhitetty kirjailijan kuvaukselle Osage-intiaanien nykytilanteeseen ja kuinka hän kävi alueella tekemässä taustatyötä kirjaa varten, ja tapasi murhattujen intiaanien jälkeläisiä. Pawhuska, Gray Horse ja muut Osage-alueen kaupungeista on öljyvarannot sittemmin ehtyneet ja samalla intiaanit ovat palanneet vaurauden edeltäviin reservaattiaikohin. Köyhyys ja katkeruus jatkuu, ja kirjailijan haastatteluista havaitsee kuinka aihe on edelleen hyvin arka ja murhien vaikutus näkyy ja tuntuu edelleen. Tom Whiten tutkinta toi vai n muutaman tuomion päätekijöille mutta suuriosa murhista jäi selvittämättä. Traaginen mutta kuitenkin kiehtova tarina johon kannattaa ainakin elokuvan muodossa tutustua (sitten joskus..). Seuraavaksi on luvassa jotain huomattavasti kevyempää,