Valvoja

Lukukone liikkuu sittenkin, vielä kuitenkin hieman nykien. Tällä kertaa hyllystä tarttui mukaan viime jouluna lahjaksi saatu (ja toivottu) Jarmo Niemisen toimittama Rintaman poliisi johon on koottu jatkosodassa palvelleen valvontaupseeri Taavetti Heikkisen päiväkirjat.

Valvontaupseeri? Heti kirjan alussa ihmettelin lopulta kapteeniksi ylennetyn Taavetti Heikkisen virallista nimikettä. Valvontaupseereita sijoitettiin jatkosodassa joka divisioonaan ja Heikkisen tehtäviin kuului seurata mm. valvomansa joukon mielialaa ja ottaa haltuun vangitut vakoojat sekä suorittaa alustavat kuulustelut. Valvontaupseerit siis liikkuivat lähellä sotilaspoliisien työkenttää.

Taavetti Heikkinen sijoitettiin jatkosodan alussa rintamakomentaja Kaarlo Heiskasen "Iskevä Kiila" eli 11. divisioonaan ja sotapalvelusta kertyi kokonaisuudessaan yli 3 vuotta. Viimeiset kuukaudet Heikkinen työskenteli rauhallisemmissa merkeissä Mikkelin päämajassa.

Kirjan rakenne on odotettu eli päiväkirjamerkintöjä kronologisessa järjestyksessä. Toimittaja Jarmo Nieminen on rikkonut kirjan rytmiä laittamalla sivuille Heikkisen ottamia rintamakuvia karjalan kylistä, paikallisista ihmisistä ja perinteisiä toverikuvia muistona sodasta. Heikkinen itse ei upseerina joutunut juoksuhautoihin vaan suoritti omaa sotapalvelustaan esikuntatasolla valvontaupseerin tehtävissä. Päivät täyttyivät divisioonan joukkojen sisäisten edesottamusten selvityksissä sekä eri vakoojien kuulusteluissa. Helppoa ei kuitenkaan  Heikkisen työ ollut, sen pystyy lukemaan miehen teksteistä hänen ollessa mukana tuomitsemassa venäläisiä desantteja ja vakoojia rintamaoikeudessa kuolemaan. Heikkinen myös valvoi edellä mainittujen tuomioiden täytäntöönpanoja jotka lähes kaikki toimitettiin hiekkakuopan reunalla. Samoin vaikeaa oli tuomita oman armeijan sotilaita kuritushuonetuomioita kärsimään kesken ankaran sodan. Tuomioita langetettiin pienistä rikkeistä kuten ruoan varastamisesta tai surullisista aseveljien tapoista. Heikkinen mainitsee monta häntä liikuttanutta traagista tapausta. 

Se mikä tässä kirjassa on erityistä että se on välttänyt sodan jälkeisen sensuurin. Heikkisen tekstistä saa kuvan isänmaallisesta upseerista joka tekee päivittäisen työnsä tunnollisesti, samalla pohtien sodan kurimuksessa taistelevan euroopan kohtaloa. Osa palveluspäivistä on arkista, puuduttavaa aherrusta ja osa menee loikoillessa teltassa ja koti-ikävää poteassa. Koti-ikävä painoi luonnollisesti kaikkia rintamiehiä ja Heikkinen kuvaakin tarkasti kaikki lomareissut matkoineen, ja syvä rakkaus perhettä kohtaan toimiikin kuin valona välillä aika tummissa vesissä käyvän päiväkirjan sivuilla. Heikkinen todisti välillä aika perinteisiä suomalaisia väkivallantekoja jotka oli tehty tietenkin stressaavassa ympäristössä, ja kun mukana oli alkoholi niin kaikki oli mahdollista. Heikkinen kirjoittaa useista humalapäissään tehdyistä tapoista ja jotka yleensä kirjattiin "kaatui rintamalla" -nimikkeen alle. Heikkinen kirjoittaa jopa itsensäsilpomisista joilla haettiin varmaa menolippua pois rintamalta. Sotapalveluksen edetessä pidemmälle Heikkisen mieli mustenee ja päiväkirjamerkintöissä viipyilee selkeä masennus ja viha sotaa kohtaan.

Itselleni tällaiset kirjat ovat aina muistelomatkoja omaan lapsuuteen, ja varsinkin niihin kirkkaisiin kesäisiin muistoihin kun istuin vesselinä ukin kanssa pihakeinussa isojen koivujen katveessa, ja kuuntelin kuinka ukki kertoi sotajuttujaan kovaan ääneen elehtien. Se oli aina kova juttu pikkupojalle. Paljon myöhemmin oma isäni (joka on lähes 80 vuotias) kertoi muistojaan lapsuudestaan kuinka kotikylän rintamalta palanneet miehet eivät enää olleet entisensä ja tappeluilta ja murhenäytelmiltä ei säästytty. Tai kuinka rintamalla olleet hevoset eivät enää pystyneet peltotöihin hermojen ollessa riekaleina. On siis hyvä ja ensikertaisen tärkeää että tällaista mikrohistoriaa julkaistaan sen kaiken perinteisen suomalaisen sotakirjallisuuden rinnalle - vaikuttava kirja. Suosittelen.

Katkelma sieltä jostain:

Perjantai 24.10.41
[...] Murheellinen asia tuli taas tutkittavaksi. JR 23:sta on karannut joko taistelusta tai marrsin aikana sinne noin 70 miestä, jotka olivat sotapoliisin hallussa Aunuksessa. Lisää tulee jatkuvasti. Puhuttelin heistä muutamia saadakseni selville tapausten tausta. Syy: yleinen väsymys, hermot lopussa, luvattu, ettei Syväriä tarvitse ylittää j.n.e. Vakavia vapisevia poikia, jotka jo kahdessa sodassa ovat tehneet parhaansa, monet palkittu vapauden mitalilla. Kyllä on ikävää jos noitakin taas joutuu tuomitsemaan vankilaan. Millä he selittävät tapahtuneen ja tuomionsa lapsilleen, ja kuitenkin he ovat tehneet parhaansa. Tässä toimessa tahtoo mennä hermot, ei pitäisi ajatella tehtävän vakavuutta, sillä sodan onnistumisen vuoksi olisi näihin suhtauduttava vakavasti.

Maa marsilaisten vallassa!

Blaah, yritän tässä nostaa blogia syvästä hiljaisuudesta. Hiljaisuuden syynä on ollut yksinkertaisesti työasiat jotka tuntuu vievän yhä enemmän aikaa, ja tietysti perhe. No eiköhän tämä tästä.

Herbert George Wells on tieteiskirjallisuuden ystävälle tuttu nimi, ja miksei muunkin kirjallisuuden ystävälle jo pelkästään elokuvateollisuuden kautta. Onhan H.G. Wellsin kirjoja filmatisoitu ahkerasti yhä uudestaan vuosikymmenten saatossa esimerkkeinä ikiklassikot Maailmojen Sota, Näkymätön mies tai Aikakone. Kirjailijan uskomattoman laajasta tuotannosta löytyy romaaneja, novelleja kuin tieteellisiäkin teoksia. Yksi hänen tunnetuimmistaan romaaneista on tämä vuonna 1898 julkaistu The War of the Worlds eli Maailmojen Sota.

Maailmojen Sotaa ei voi ohittaa ilman Orson Wellesiä joka teki kirjan pohjalta kuunnelman vuoden 1938 halloween-koitoksia varten. Nuoren näyttelijä ja tulevan ohjaajalegendan kuusikymmentäminuuttinen kuunnelma teki luonnollisesti historiaa aiheuttamalla yleisesti paniikkia ja mielipahaa yhdysvaltain koillisosissa. Loppu onkin historiaa. Youtuubin ihmeellisestä valikoimasta löytyy onneksi tämä alkuperäinen kuunnelma, jota kuunnellessa ei voi kuin hykerrellä kun ajattelee sen vaikutuksia aikalaisissa. Orson Wellesin huvittavia muistoja kuunnelman vaikutuksista voi myös fiilistellä tästä.

Kirjan tarina on tieteiskirjallisuuden arkkityyppejä: maapallolle tippuu meteoriitteja jotka osoittautuvat marsin valloitusarmeijaksi. Tarinassa seurataan tapahtumia Englannin uneliaalla maaseudulla jotka sitten eskaloituvat veriseksi tuhonnaksi halki maaseudun aina Lontooseen saakka. Tarinan kertojana toimii nimetön mies joka selostaa tapahtumia journalistiseen tapaan aina alkuhämmästyksestä alkaen ihmisrodun amok-juoksuun saakka. Tarinaltaan hyvin yksinkertaista sorttia oleva kirja kuitenkin on hämmästyttävän ajaton ja pitää otteessa tällaisen jo paatuneen tieteiskirjallisuuden ystävän. 1800-luvun pseudotieteelliset analysoinnit tulloin eksoottisen Marsin sotaisista kansoista ja niiden tykeistä pisti mukavasti hymyilyttämään. Marsin valloitusarmeijan verinen eteneminen piti taas jännittävästi tuolin reunalla. 

Ihmettelen suuresti miksi kukaan ei ole tehnyt kirjasta tuoretta filmatisointia jossa kuvattaisiin kirjan tapahtumia alkuperäisellä aikakaudella eli 1800-luvulla. Lähin ja paljon kirjan tapahtumia kuvaava elokuva taitaa olla Steven Spielbergin vuonna 2006 tekemä versio kirjasta. Suosittelen kirjaa kuitenkin ehdottomasti kaikille ja ennen kaikkea tieteiskirjallisuuden ystäville. 

Seuraava tarina onkin jo viemässä kohti Pietaria vuoden 1941 kylmän syksyn vihmoessa Karjalan kankaalla Aunuksen suunnalla. Matkaa johdattaa valvontaupseeri Taavetti Heikkisen mielenkiintoinen päiväkirja.

Katkelma sieltä jostakin:

Vuoden 1894 opposition aikana Marsin kiekon valoisassa osassa nähtiin voimakas valo. Ensin se havaittiin Lickin tähtitornissa ja sitten sen näki Perrotin Nizzassa ja hänen jälkeensä muut. Englantilaiset lukijat saivat siitä ensimmäisen tiedon elokuun 2.päivänä ilmestyneestä Nature-lehdestä. Oman käsitykseni mukaan tämän leimun saattoi aiheuttaa sen mahtavan sen mahtavan tykin valaminen. Marsin pintaan upotettuun syvään kuiluun, josta heidän ammuksensa sinkautettiin meitä kohti.

Maamerellä osa 1

Argh, aikaa  on mennyt aivan liikaa edellisestä arvostelusta. Olen ollut ammatillisesti oudossa limbotilassa viimeisen kuukauden ja asiat ovat nyt vihdoinkin selviämässä. Olen minä onnistuneet sentään JOTAIN lukemaan..

Suomalaiset kustantajat ovat onneksi heränneet tekemään uusintapainoksia vanhoista scifi/fantasy -genren klassikoista. Olen ilokseni nähnyt kirjakauppojen hyllyillä uusia painoksia esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-trilogiasta, Kustannus Jalava on kunnostautunut Arthur C. Clarken tuotannon uudelleen lämmittämisessä ja tämä jo  vanhempi trilogia-yksissä-kansissa vuonna 2005 julkaistu Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat 1-3. 


Olen lukenut ensimmäisen kerran tämän trilogian ehkä joskus 1980-luvulla, ja täytyy heti alkuun myöntää, en muistanut tästä yhtään mitään kun viikonloppuna sairasvuoteella tähän tartuin. No sen verran muistan että kirjan tapahtumapaikka Maameri käsitti suuren meren ja jonka maamassa oli sekalaista saaristoa.

Maameren velhossa kirjailija tutustuttaa lukijan tosiaan äärettömän suurelle merelle ripoteltuun maameren saaristomaailmaan missä taikuus ja lohikäärmeet ovat jokapäiväinen asia. Täytyy myöntää että ainakin Le Guinin ensimmäisen kirjan pelastaa ikuisesti kirottujen haltia- ja kääpiöhahmojen totaalinen puute. Jumalan kiitos. Tarina seuraa köyhän kylän nuorta poikaa Varpushaukkaa, jonka kasvutarina johdattaa poikaa kohti ennustettua suuren arkkimaagin statusta. Pojan luontaiset lahjat taikuuden saralla huomataan, ja hän pääsee kotisaaren Ogion-velhon oppilaaksi joka opastaa poikaa velhouden ensimetreillä. Varpushaukan matka jatkuu lopulta Roken velhokouluun missä pitkä opintie velhoksi alkaa..

Tämä oli mukava nostalgiatrippi Le Guinin Maameri-trilogiaan. Maameren velhossa oli mukavaa se että kirjailijan luoma maailman hahmoineen oli (mitä itse kutsun) klassista fantasiaa. Velhot olivat perinteisiä kaapumiehiä isoine puusauvoineen, Pahuus oli sitten se taustalla varjoissa lymyävä suuri perkele ja tietysti kansan syvät rivit olivat niitä yksinkertaisia köyhiä maanviljelijöitä tahi kalastajia. Tarina oli vetävä ja piti otteessaan, ja vaikka tarinan tuleva loppuhuipennus oli jo nähtävissä hyvissä ajoin, pidin Varpushaukan ensimmäisistä jännittävistä seikkailuista kaikkien 217 sivun edestä. Ja olihan tarinassa ne pakolliset kohtaamiset lohikäärmeiden kanssa.

Englanninkielinen alkuteos: A Wizard of Earthsea (1968)

Taikalaatikko

Saksankielinen alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten (2008)

Nobelisti (ja monen muun kirjallisuuspalkinnon voittanut) Günter Grass on jälleen kerran kirjoittanut nautinnollisen, voisi sanoa jopa hiukan vaihtoehtohistoria-genren puolella luistelevan omaelämänkerrallisen kirjan. Elämäni ensimmäisen Grassin kirjan Ravukäyntiä jälkeen olin hieman äimistynyt kirjailijan taidoista ja mielikuvituksen määrästä kirjailijana. Huomasin liian myöhään että minun olisi pitänyt perehtyä paremmin kirjailijan tuotantoon koska Taikalaatikko on jatkoa kirjailijan vuonna 2006 julkaistulle ja kuuluisalle Sipulia kuoriessa joka aloitti kirjailijan muistelmat.

Jos olen ymmärtänyt oikein, Sipulia kuoriessa -kirjassa käydään läpi kirjailijan omaa suurta kohua nostanutta historiaansa, ja Taikalaatikossa kirjailija on antanut äänen lapsilleen. Kirjassa kaikki kirjailijan eri avioliitoissa syntyneet kahdeksan lasta suostuvat kirjailijaisänsä pyyntöön ja kokoontuvat vuorollaan toistensa koteihin nauhoittamaan muistojaan omasta lapsuudestaan sekä tietenkin isästään.

Kirja etenee mukavasti jokaisen lapsen kertoessa omasta näkökulmasta perheen värikkään, tilkkutäkkisen ja monimuotoisen historian. Perheen historiaan lähtemättömästi kuuluu myös Mariechen "Näpsy-Marie" (kirjailijaisän mukaan "aivan erikoinen kuvaaja") joka kuvasi kirjailijan perheen elämää aina 1950-luvulta kuolemaansa saakka. Lapset kertovat kuinka Mariechen näppäili perheen keskellä vanhalla Agfa-Boxilla vuosikymmenten aikana arjen kulumista, ja kuvista kehittyi mitä mielikuvituksellisimpia otoksia. Mariechen kehittämöstä saattoi pullahtaa ulos kuva  patruunavöisistä vallankumousta tekevistä vanhemmista tai mykkäfilmeistä tutusta Go West -tyylisestä perheestä joka puolusti vankkureitaan intiaanien saartaessa uudiasukkaita.

Mariechen ällistyttävät kuvat puhuttavat lapsia jotka kinastelevat pitkin kirjan Mariechen käyttämän laatikkokameran mallista sekä miten Mariechen sai aikaan sellaiset trikkikuvat. Ja taustalla kuin leijuu isäkirjailija mursuviiksineen hymisten onnellisena.

Täytyy taas nostaa hattua kirjailijalle mielikuvituksesta ja herkullisesta aiheesta, missä omaan henkilökohtaiseen historiaan on sekoittunut mukava annos mielikuvitusta. Kirja tosiaan perustuu kirjailijan omaan elämään ja tämä "Mariechen" on ollut olemassa. Grassin perheen elämää tosiaan kuvasi vuosikymmenet perheystävä Marie Rama, ja jolle kirjailija on tämä muistelman myös omistanut. Itse myös ahkerasti oman lapsen kehitystä ja perheen arkea valokuvaavana tunsin vetoa kirjaan ja mielestäni Taikalaatikosta saisi aivan loistavan elokuvan missä katsoja pääsisi piipahtamaan näissä vaihtoehtotodellisuuksissa joita Mariechen kuvat tarjoavat. Kirja sai myös kaivamaan esille oman perheen ja suvun vanhoja mustavalkokuvia jotka toimivat omina kurkistuksina menneisyyteen. Tykkäsin.

We Lived in a Little Cabin in the Yard

Näyttää siltä että olen jumissa Yhdysvaltojen historian kanssa. Ei siinä mitään, valtion historia varsinkin 1800-luku on täynnä mielenkiintoisia historiallisia tapahtumia niin isossa mittakaavassa kuin tämän kirjasen tyylinen mikrohistoriakin. Kirjahyllyssä odottaisi vielä syyllistävän näköisenä ainakin n. 3000 sivua Shelby Footen sisällissotaa, David H. Donaldin Lincoln sekä Herbert Asburyn ison omenan jengihistorian klassikko, joten näitä riittää.

Törmäsin tähän kirjaan aivan sattumalta heinäkuussa lomamatkalla Louisianassa Destrehan plantaasilla, missä käväisimme perheen kanssa pikaisesti noin 3 tunnin visiitillä. Siellä se kökötti pakollisten konfederaattiarmeijan harmaiden turistihattujen ja paikallisten herkkujen välissä. Täytyy myöntää että tuntui hiukan oudolta törmätä kirjaan sellaisessa ympäristössä.

Yhdysvalloissa 1930-luvulla the Federal Writer's Project aloitti massiivisen ja tärkeän kirjoitusprojektin jossa kerättiin vielä elossa olevien Yhdysvaltojen entisten orjien suullista perintöä. Aikanaan näitä historiallisesti arvokkaita haastatteluja saatiin kerättyä Yhdysvaltain kongressin kirjastoon 2200 kappaletta seitsemästätoista eri osavaltiosta. Vuonna 1994 Belinda Hurmence kasasi Virginian osavaltion 21 entisen orjan tarinat samoihin kansiin ja niin tämä pieni kirjanen sai alkunsa.

Kirja on yksinkertainen sisällöltään. Se on jaettu 21 eri kappaleeseen joista jokainen on omistettu yhdelle henkilölle. Kappaleen alkuun on kirjattu haastattelun aika ja paikka sekä arvio haastateltavan iästä. Monien haastateltavien iäksi on laitettu pelkkä arvio koska sitä ei tiedetä. Haastattelut noudattavat samaa kaavaa missä haastateltava kertoo lapsuudestaan, minkälaisia hänen omistajansa olivat ja minkälaista oli hänen elämänsä orjuudessa. Tästä 21 tarinan kudelmasta lukija saa mielenkiintoisen aikalaiskuvan 1800-luvun elämästä ensimmäisessä orjaosavaltiossa.

Haastattelujen lopussa haastateltavat kertovat miten heidän maailmansa mullistui kun unionin eli pohjoisvaltioiden sinitakkiset sotilaat marssivat ja vapauttivat orjat.   Vapaus ei kuitenkaan ollut kaikille itsestään selvää ja moni jäi kuin jäikin entisten omistajien palkollisiksi. Osa haastateltavista kertoi myös suorastaan kaihoisasti kuinka heidän omistajansa Marster tai Mistess kohtelivat orjiaan kuin lapsiaan vaatettamalla ja opettamalla heitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja jopa vapauttivat lopulta ostamansa orjat. Toiset haastateltavat kertoivat hyvin arvaamattomista ja brutaaleista omistajista jotka piiskasivat pienistäkin syistä orjansa hengiltä. Vaateparret tai yksinkertaisimmat kengätkin olivat harvinaisia näiden sadistien plantaaseilla. 

Kirjasta jäi mieleen useat uskomattomat selviytymistarinat ja myös omasta mielestäni mielenkiintoiset yksityskohdat varsinkin pohjoisvaltioiden joukkojen suorittamista orjien vapauttamisista sodan loppuvaiheessa, jotka joidenkin haastateltavien mukaan eivät olleet aina niin iloinen asia.  Alan yhä enemmän ymmärtämään mistä syistä etelävaltioiden suoranainen viha pohjoista kohtaan johtuu. Näistä ihmiskohtaloista tuli myös mieleen oma kotimaamme ja 1800-1900-luvun huutolaislapset, joista Jouko Halmekoski on tänä vuonna kirjoittanut aiheeseen sopivan mielenkiintoisen kirjan Orjamarkkinat, joka menee ainakin allekirjoittaneella joulupukin lahjatoivelistalle.

Katkelma sieltä jostain:

Delia Garlic: Age 100 when interviewed, Montgomery, Alabama

I was growed up when the war come, and I was a mother before it closed. Babies was snatched from their mothers' breast and sold to speculators. Chillums was seperated from sisters and brothers and never sa each other again.
'Course they cry! You think they not cry when they was sold like cattle? I could tell you about all day, but even then you couldn't guess the awfulness of it.

Talvi saapuu

Olen varmaan jossain aikaisemmin todennut että olen kasvanut fantasiakirjallisuuteen J.R.R. Tolkienin parissa. 1990-luvulla Tolkienin teosten jälkeen tuoreemmat fantasiayrittäjät kuten David Eddings tai Margaret Weisin Dragonlance-sarjat eivät ikävä kyllä koskaan kolahtaneet, ja lähivuosien Harry Potterikin on vain naurattanut. Fantasiakirjallisuus vajosi siis käytännössä unholaan kirjahyllyssäni. Ainoat jotka edes hiukan nousivat esiin olivat muutama vuosi sitten edesmennyt Robert Holdstock ja tietysti Ursula Le Guin Maameri-tarinoillaan. Otin kuitenkin ns. härkää sarvista ja naapurikaupungin Suomalaisesta Kirjakaupasta lähti  mukaan pokkariksi suht massiivinen kuvassa oleva Game of Thrones. Pokkarin 780 sivua arvelutti mutta yllättävän nopeasti suoriuduin urakasta. Vauhtia mielenkiinnolle antoi luonnollisesti myös HBO:n suurtuotanto saagasta joka pyörii edelleen Canal Plussalla.

George R.R. Martin on yhdysvaltalainen kirjailija joka on kirjoittanut mm. A Song of Ice and Fire -fantasiasaagan josta hänet myös parhaiten tunnetaan. Sarjan tuorein ja viides osa A Dance with the Dragons julkaistiin nyt kesällä ja se on kivunnut myyntilistojen kärkeen ympäri maailmaa. Itse näin tämän tuoreimman kirjan livenä paikallisessa kirjakaupassa ja kirjan koko on kyllä mykistävä, jopa järkäleiden kruunaamaton kuningas Stephen King kalpenee tämän rinnalla.

Game of Thrones on siis A Song of Ice and Fire -fantasiasaagan aloitus missä seurataan Westeros-mantereella vallassa olevien aatelistosukujen veristä taistelua rautaisesta valtaistuimesta (kts. kirjan kansi). Lukijalle esitellään pohjoinen Winterfell joka on Lord Eddard Starkin suvun vilpoinen kotipaikka josta kirjan tapahtumat lähtevät rullaamaan. Vastapuolella ovat juonittelevat Lannisterit, kaiken valtakunnan rikkain aatelissuku joka ei kaihda keinoja päästäkseen valtaan. Sekaan heitetään myös erinäinen määrä kirjavia hahmoja jotka omalla osallaan sekoittavat pakkaa mielenkiintoisella tavalla. Luvassa on siis tiukasti muuttuvia juonenkäänteitä ja perinteistä juonittelua vallasta. Kirjassa seurataan käytännössä kolmea pääjuonta joista yksi on tämä mahtisukujen Westerosin hallinnasta käytävä taisto, toinen käydään taas pohjoisessa valtavalla muurilla joka on rakennettu suojaamaan kuningaskuntaa. Muuria vartioi veljeskunta (Brotherhood of the Night's Watch) mihin Lord Starkin äpäräpoika Jon Snow päättää liittyä. Westerosia suojaavan muurin takana odottaakin tuntematon pohjoinen jota hallitsee mystinen The Others. Kolmatta juonikulkua seurataan kauempana idässä Essos-nimisellä mantereella missä yhden Westerosin mahtisuvun eli Targaryen jäsenet yrittävät kerätä voimiaan ja suunnittelevat paluuta Westerosille. Nämä kolme tarinaa alkavat kirjan edetessä yhä enemmän nivoutua yhteen ja loppumetreillä on jo isomman rähinän aineksia ja kirja loppuukin hienoon cliffhangeriin.

Lähestyin kirjaa helpoimman kautta eli katsoin TV-sarjan ensin joka oli mielestäni hyvä ratkaisu. Kun kirja oli vielä alkuperäiskielellä niin TV-sarja oli hyvä sisäänheittäjä kirjailijan luomaan maailmaan ja hahmoihin. Sitä sai ns. naamat hahmoille. TV-sarja oli myös pitkälti uskollinen kirjalle ja sen tapahtumille,  niin kirja oli lopulta helppo lukea tarinan ja hahmojen jo ollessa tuttuja. Vaikka Westeros sekä muut paikat ei mitään mullistavan uutta ole, kirjailija on kyllä luonut kiehtovan maailman josta tulee mieleen vanha 1400-luvulla käyty Ruusujen sota missä aatelisto taisteli verissäpäin Englannin kruunusta, ja toisaalta mieleen tulee myös antiikin Rooma valtataisteluineen. Pohjoisesta muurista minulle tuli myös mieleen heti Hadrianuksen muuri. Vaikka historiallisia yhteensattumia tuli ainakin minulle mieleen, ne eivät missään nimessä huonontaneet kirjaa. Ehdottomia positiivisia asioita on myös se että kirjassa ei ole kääpiöitä (poislukien yksi kirjan päähenkilöistä), haltioita tai iänikuisia velhoja. Lohikäärmeitä on kuitenkin luvassa seuraavissa osissa.

Jos miinuksia etsitään niin omasta mielestäni kirjan heikoin osuus oli Targaryen sisarusten seuraaminen Essos-mantereella Dothraki-hevostaistelijoiden (oma suomennos) parissa. Koko hevoskansa ei yksinkertaisesti toiminut. Loppu kuitenkin oli hieno.

Ja jos kirjaa pitäisi jotenkin summata niin kyseessä on hyvin kirjoitettua aikuiseen makuun tarkoitettua fantasiaa. Allekirjoittanut tilasikin jo seuraavan osan kovakantisena.. 

Nicolai Lilin: Siberian Education

Alkuperäinen teos: Educazione siberiana

Jostain syystä kesällä laiskottaa mitä tulee kirjoittamiseen: töissä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla ja hellekin tuntuu hidastavan allekirjoittaneen aivotoimintoja. Siberian Education tulikin luettua jo kesäkuussa ja vasta nyt kesäloman jälkeen yritän raapustaa tästä jotain mietteitä.

Harvemmin tulee vastaan 31-vuotiaan kirjoittamia elämänkertoja, ja varsinkin näin räväkästi  kirjoitettuja. Nicolai Lilin syntyi vuonna 1980 pieneen Transnistrian satelliit tivaltioon, joka on enemmänkin pieni maankaistale Moldovan ja Ukrainan välissä. Kirja kertoo Nicolain lapsuudesta ja nuoruudesta siperialaisen rikollisyhteisön  keskellä. Hämmästelevä lukija saa eteensä askeettisesti elävän ja äärimmäisen uskonnollisen rikollisyhteisön joka sinnittelee vanhojen rituaalien ja tiukkojen kunniakoodien kautta. Nicolai kasvaakin näiden tiukkojen sääntöjen kautta ja kulkeekin kohti odotettua elämää samalla tavoin kuin muutkin. Lapsuudessa leluista ei välitetä vaan Nicolai muistaa kuinka mielekkäänpää oli seurata isoisän tai sedän putsaamassa aseitaan. Aseet, ikonit ja krusifiksit olivatkin siperialaisen perheen perus-sisustusta. Aseita kunnioitettiin ja esimerkiksi lapsen ensimmäistä veistä ei koskaan ostettu vaan se piti ansaita. 

12. syntymäpäivänään Nicolai tekee päätöksen ja päättää lopulta aloittaa tatuointitaiteilijan opinnot paikallisen opettajan luona ja pitkä taival kohti kolshnik:n ammattia saa alkunsa. Rikollisten keskuudessa kolshnikia arvostetaan korkealle, ja rikollisen nahkaan on tapana tatuoida miehen historia erilaisin kuvin, kuvioin ja symbolein jotka sitten toimivat jonkinlaisena curriculum vitaen -tyylisenä julkilausumana rikollisen teoista. Nicolai kertookin kirjassa tarkemmin rikollistatuointien merkityksistä ja mutkikkaasta kuvastosta. Aiheesta pieni uutinen tästä.

Lukuisten väkivallantekojen, murhien ja vankilatuomioiden uuvuttama lukijalle alkaa selvitä kirjan loppupuolella että Nicolai kulkee kohti muutosta. Täysi-ikäisenä ja ammattinsa jo hallitsevana Nicolai päättää yrittää katkaista hyvin synkän kierteen ja astuu Venäjän armeijan palvelukseen. Tässä kohtaa kirja päättyykin. Kirjan alussa kuvattujen Tsetsenian taistelujen kautta Nicolai kotiutuu Irlantiin ja sieltä lopulta Italiaan missä kirjailija nykyään asuu ja toimii tatuointitaiteilijana/kirjailijana.

Kirjassa tapahtuu paljon. Nicolai tarinoi rivakalla tahdilla lapsuudestaan ja nuoruudestaan joten kirjassa ei ole montaa suvantokohtaa. Kuvaukset siperialaisen rikollisyhteisön askeettisesta elämästä ovat ennen kaikkea kiehtovia ja Nicolai käykin tapahtumien taustat tarkasti läpi. En uskonut löytäväni näin ristiriitaista kansanjoukkoa joka on lähes ääri-uskonnollinen ja samalla niin rikollinen. Toisaalta tiukasti yhtäpitävän yhteisön kunnioitus lapsiin, naisiin ja yleisesti elämää kohtaan nousee selkeästi pintaan. Kirjan yhdeksi päätapahtumaksi nouseekin erään autistisen Ksyusha-nimisen tytön raiskaus joka tapauksena nostaa helvetillisen myrskyn ei pelkästään siperialaisten keskuudessa vaan alueen muissakin rikollisyhteisöissä. Tyttöä pidettiin kauneutensa ja sairautensa takia jumalan enkelinä. Nicolai saakin ystävineen käskyn etsiä syylliset hintaan mihin hyvänsä. Lopputulos onkin odotettavissa ja syylliset nuoret kohtaavatkin kovan kohtalon Nicolain jengin käsissä. Nyt pitää muistaa että en kyllä suosittele kirjaa herkemmille ihmisille. Varsinkin Nicolain alaikäisenä kärsitty vankilatuomio Kamenkan nuorisovankilassa raiskauksineen ja pedofilivartioineen on jopa minulle vaikeaa luettavaa. 

Kaikeasta huolimatta kirja ei ole turhaan saanut ylistäviä arvioita ja vaikka kirja ei ole aiheeltaan kaikista helpoin, se on mielenkiintoinen synkkä kurkistus siperialaisen rikolliskulttuuriin. Nythän kirjasta on jo tulossa italialaisten tekemä elokuvakin, elokuvaa tähdittää mm. John Malkovich joka esittää Nicolain isoisää Kuzjaa, ja onhan tästä kirjasta suomennoskin olemassa Like Kustannuksen toimesta. 

Jos Kummisetä ja Gomorrah-henkiset rikolliskuvaukset iskevät, sujahtaa Siperian opetukset hienosti niiden väliin.

Katkelma sieltä jostakin:

By the age of thirteen or fourteen, Siberian boys often have a criminal record, and therefore some experience of juvenile prison. This experience is seen as important, indeed fundamental, to the formation of the individual's character and view of the world. By that age many Siberians already have some black marketeering and one murder, or at least attempted murder, to their name. And they all know how to communicate within the criminal community, how to follow, hand down and safeguard the founding principles of Siberian criminal law.

Marsalkan päiväkirja

C.G Mannerheim: Päiväkirja Japanin sodasta 1904-1905 sekä rintamakirjeitä omaisille

Otava on koostanut mielenkiintoisen kirjan 37-vuotiaan Venäjän keisarinnan chevalier-kaartin everstiluutnantista C.G Mannerheimista, ja hänen ehkä ensimmäisestä todellisesta tulikasteesta Korean ja Mantsurian (Kiina) sotanäyttämöllä vuosina 1904-1905. Kärhämä liittyi kaukoidässä kauemmin jatkuneisiin suurvaltojen Venäjän, Japanin, Saksan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien laajentumispyrkimyksiin.

Mannerheim sai käskyn osallistua sotatoimiin ja matka Itä-Aasiaan alkoikin 3.11.1904 Nezhinskin rakuunarykmentin komentajan apulaisena.

Kirja on kokoelma Marsalkan päiväkirjamerkintöjä aina marraskuisesta junamatkasta kohti Mantsurian Harbinia ja päättyvät kirjeeseen rakkaalle siskolleen Sophielle lähes tarkalleen marraskuussa 1905, jolloin Venäjän armeija jo perääntyi ja hieroi rauhaa Japanin keisarillisen armeijan kanssa.

Kirja on siitä poikkeava Marski-kirja että siinä on äänessä Marsalkka itse. Nuorehko (37-vuotias on vielä nuorehko!) Marsalkka kirjoittaa yllättävän hyvin ja elävästi sotaretken edesottamuksista, sitä johtavista välillä kiukuttelevista kenraaleista ja tätä näytelmää seuraavista kiinalaisesta siviiliväestöstä. Ja vaikka kirja on koostettu muuten hyvin tylsästi niin kertojan tarinointi pitää kirjaa hyvin vauhdissa. Marsalkka kirjoittaa myös hyvin henkilökohtaisella tasolla terveydestään, koti-ikävästään ja  huolestaan rakkaita hevosiaan kohtaan. Hevoset ovat hyvin lähellä Marskin sydäntä ja hän kuvaakin esimerkillisen tarkasti sotaretkellään kohtaamiaan hevoslaumoja. Hän kirjoittaa myös vähintään yhtä tarkasti kaikista henkilöistä joita hän kohtaa, pääosin upseereita eikä säästele sanoja arvostellessaan heitä. Kirjan puolessa välissä pääosaan nousee kiivaiden sotapahtumien kuvaus joka tekee kirjan suorastaan jännittäväksi.

Kirja oli mielenkiintoinen kurkistus Marsalkan sotilasuran alkuvaiheisiin ja konfliktiin joka on ainakin allekirjoittaneelle tuntemattomampi. Otava olisi kuitenkin voinut satsata enemmän kirjaan ja lisätä  vaikka päiväkirjamerkintöjen väliin kappaleita tapahtumien taustoista.

Katkelma sieltä jostakin:

Esikunnan fazaan oli meidän lisäksemme määrä sijoittaa kenraali Stepanov ja hänen kaksi adjuntanttiaan, mistä syystä tilaa oli hyvin niukasti. S. (Stepanov) oli ollut armeijakunnan komentajan luona lounaalla, ja saapuessaan  iltapuolella hän oli aivan umpihumalassa ja osoitti ystävällistä huomaivaisuuttaan tungettelevasti jokaiselle, joka jaksoi häntä kestää, etenkin seurueemme nuorimmille jäsenille, parille vapaaehtoiselle. 

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Englantilainen alkuteos: Last Night In Twisted River

Ajattelin tehdä tämän arvion hiukan eri tavalla. Lukemani kirjan saakin esitellä kirjailija itse - John Irving.

Seikkailut Tammen Keltaisen Kirjaston parissa siis jatkuu. Vuorossa on elämäni toinen John Irving, tuon loistavan tarinankertojan tuorein kirja.John Irving kuuluu mielestäni amerikkalaisen kirjallisuuden eliittiin. Kirjailijan kirjat ovat aina oman kaltaisia tapauksia joiden tarinat pursuavat elämää ja traagisia ihmiskohtaloita.

Tälläkin kertaa on luvassa vuosikymmenten halki kulkeva traaginen tarina perheestä jonka tarina alkaa vuonna 1954 yhdysvaltojen koillisosan New Hamsphiren osavaltion pienen Coos Countyn tukkimetsistä, missä paikallinen tukkilaisyhteisö puurtaa vuolaan virran äärellä leipänsä eteen. Kirjassa seurataan yhteisön muonittajan, ontuvan Dominic "pikkukokki" Baciagalupon ja hänen poikansa Danielin tarinaa aina siitä viimeisestä yöstä Twisted Riverillä vuoteen 2005. Dominicin ja Daniel kohtaloihin kietoutuu myös muita mielenkiintoisia hahmoja kuten äreä suoranainen tukkilaiskarikatyyri mutta aina uskollinen Ketchum, karhunoloinen intiaani-Jane (jonka kohtalo on aika uskomaton!) mystistä taivasnaista unohtamatta. Kirja on ennen kaikkea pienen Daniel-pojan kasvutarina sekä lähes loputon pakomatka jonka kohtalokasta lopputulosta lukija odottaa välillä jännittävissäkin tapahtumissa. Ja tässäkin kirjassa isien synnit maksetaan kalleimman kautta ja perhe on kaiken keskellä. New Hamsphiren tukkimetsät ovat omalla tavalla lumoavia ja ainakin allekirjoittanut piti tästä lähes suomalaisesta atmosfääristä vuolaista virroista viimeisen päälle. Maisemasta ei puuttunut kuin kovaan ääneen suomeksi kiroilevat finskit.

Itse pidin kirjan kaikista 610 sivusta. John Irvingin tapaan kirja oli pitkä, lauseet boostatattu ja viilattu viimeisen päällä, kuitenkin se jaksoi pitää pihdeissään aivan loppuun saakka.

Lukunäyte sieltä jostakin:

Mutta joki virtasi kaiken aikaa niin kuin joet tekevät - niin kuin joet tekevät. Ja tukkien alla nuoren kanadalaisen ruumis ajelehti virrassa, joka heitteli häntä sinne tänne - sinne tänne. Ja jos Twisted River tuolloin vaikutti levottomalta, kärsimättömältä jopa, niin kenties joki itsekin halusi pojan jatkavan matkaa - jatkavan matkaa.


PS. Pientä turnausväsymystä alkaa näkymään jo näissä teksteissä. Lomalle! :)

Ian Tregillis: Bitter Seeds

Viimeisin englanninkielinen kirjani taisi olla vuodelta 2009, jolloin lukea raapaisin Shelby Footen n. 3000 sivuista amerikan sisällisota-trilogiaa parin sadan sivun verran. Sisällissotaklassikko on saanut sen jälkeen leiman eläkeprojekti. Englantia on kuitenkin hyvä tankata kirjan muodossa jo pelkästään työn puolesta ja sen innoittamana, ja tietysti Raijan Taikakirjaimista kipinän saaneena, päätin tilata Amatsoonista tämän mielenkiintoisen scifi/alternate history -kirjan, joka on myös kirjailijan esikoisteos.

Kirja tutustuttaa lukijan toisen maailmansodan tuttuihin eurooppalaisiin maisemiin. Alussa tutustutaan brittien peruskarpaasiin, SIS:n (Secret Intelligence Service) palveluksessa toimivaan vakoojaan Raybould Marshiin (RM), joka on myös kirjan keskushahmoja. Suorastaan megalomaaniset tapahtumat lähtevät vyörymään liikkeelle vuonna 1939, kun euroopassa natsi-Saksa alkaa liikehtimään naapurien puolelle laajenemismielessä. RM kokee oudon kuolemantapauksen ollessaan sisällissodan riepottelemassa Espanjassa tapaamassa Francon loikkaria joka roihahtaa tapaamishetkellä pienessä hotellissa kuin itsekseen liekkimereksi. RM saa kuitenkin pelastettua loikkarin kuumista tuhkista elintärkeitä todisteita oudoista tapatumista jotka viittaavat että saksalaisilla olisi käsissään uudenlainen ase, tai aseita. Filminrippeistä selviää että saksalaisilla on ryhmä ihmisiä joilla on yli-inhimmillisiä voimia: heikkolaatuisissa todisteissa näkyy mm. paidaton mies joka leijuu ilmassa, mies joka pystyy liikkumaan seinien läpi ja mies joka hallitsee tulta.

Saarivaltion sotakoneisto ei kuitenkaan jää ällistyksestä makaamaan laakereilleen vaan alkavat selvittämään tarkemmin mitä saksalaiset ovat kehittelemässä. Selviää että kolmannen valtakunnan ykkösnyrkkien eli Heinrich Himmlerin alaisuuteen on luotu salainen REGP-yksikkö eli Reichsbehörde für die Erweiterung germanischen Potenzials, jota johtaa mystinen tohtori Westarp. Pahamaista Mengeleä muistuttava tohtori Westarp on vuosikymmenien saatossa kehittänyt ryhmän ihmisiä joilla on ennenkuulumattomia voimia ja nyt tämä erittäinen salainen SS:n erikoisyksikkö on vaikuttamassa ratkaisevasti sodan kulkuun. Tuota pikaan myös britit perustavat erikoisyksikön kuningaskunnan kuninkaallisen laivastoa johtavan amiraliteetin alle ja RM alkaa keräämään ympärilleen joukkoa ennakkoluulottomia ihmisiä joilla olisi jotain hajua mitä saksalaisilla on mielessä ja miten heidät voidaan pysättää. Tästä sitten alkaa hurja taistelu aikaa vastaan saarivaltion pelastamiseksi. 

Täytyy myöntää heti alkuun että olin hiukan skeptinen kirjan idean osalta jonka juoni vaikutti huonolta Ryhmä-X -seikkailulta mutta onneksi olin väärässä. Alkupuolella tuli heti mieleen vanha ensimmäinen Indiana Jones -seikkailu pahoine natseineen ja yliluonnollisine voimineen. Kirjailija sai vedettyä (onneksi) suht tylsistä REGP:n erikoisvoimista toimivia henkilöitä esimerkkinä ehkä ryhmän päähenkilö Klaus joka toimi salamurhaajana ja omasi taidon liikkua seinien läpi. Samoin Klausin sisko Gretel joka pystyi näkemään tulevaisuuteen. Ja vaikka ryhmässä oli liuta erilaisia persoonia niin kaikki eivät onneksi jää yksiulotteisiksi statisteiksi vaan kirjailija saa revittyä lähes kaikille jotain taustahistoriaa. Ja onneksi kirjailija veti myös hienosti mukaan pienen lo-tech-osasen kun näillä supersaksalaisilla on mukanaan akusto jotka on kytketty piuhoilla suoraan kalloon. Pieni mutta äärimmäisen sopiva lisä.

Kirjailija loi myös briteille toimivia pelinappuloita eli Warlockeja (miespuolisia noitia) jotka kommunikoivat ja kanavoivat tuhoisia voimia Enocheilta saarivaltion suojaksi, jotka vaikuttivat olevan muinaisia olentoja jotka liikkuivat jossain aika-avaruuden välimaastossa. Enochien kanssa sopii lause there ain't no such a thing as a free lunch eli nämä muinaiset vaativat aina veriuhrin palveluksistaan ja joita kirjassa sitten luovutetaan ahkerasti, alkaen sormenpäästä aina ihmisryhmiin.

Vaihtoehtohistorian puolelle tarina siirtyy selkeästi kun sodan näyttämölle nousee kuuluisa liittoutuneiden perääntyminen Dunkirkin rantakaistaleelle. Tosielämän perääntymistä ei tapahdu vaan saksalaiset tuhoavat suurimman osan 300 000 brittisotilasta tälle Pohjois-Ranskan rannalle ja samalla lähes koko saarivaltion armeijan. Tämän jälkeen oikea historian kirjoitus heittelee voltteja ja on itse asiassa jännittävää nähdä mitä kirjailija keksii tulevalle. Tosiaan Bitter Seeds on ensimmäinen osa Milkweed Triptych -trilogiassa ja seuraavan osan eli The Coldest War kirjailija on luvannut ensi vuodelle. Summa summarun, pidin kirjasta ja tarina jaksoi vetää alusta loppuun. Toinen maailmansota ja yliluonnolliset asiat ovat aina hyvä pohjamulta mielikuvitusta kutitteleville tarinoille, tämänhän jo hokasivat edellisessä kirjassani Guillermo del Toro ja Chuck Hogan. Jos jotain miinusta tästä pitäisi hakea niin ehkä puolessa välissä tarina sakkasi hiukan mutta lähti loppulaukkaan mainiosti. Suosittelen!

http://www.iantregillis.com/index.cfm


Kirjan ensitahteja:

The driver tapped the mare with the tip of his whip. She snorted, exhaling great gouts of steam as the wagon wheels squelched through the butterscotch mud of a rutted farm track. The driver’s breath steamed, too, in the late afternoon chill as he rubbed his hands together. He shivered. So did the children nestled in the hay behind him. Autumn had descended upon Europe with coldhearted glee in this first full year after the Great War, threatening still leaner times ahead. He craned his neck to glance at the children. It would do nobody any good if they succumbed to the cold before he delivered them to the orphanage.


Seuraava projektini sijoittuu sitten metsäisen Twisted Riverin penkereille (ainakin alkuun) kun sain aloitettua yhden amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurista kertojista eli John Irving tuoreimman käännöksen Viimeinen yö Twisted Riverillä. Jälleen yksi kirjailija jonka tuotantoa suosittelen aina.


Seuravaa postaus saattaa sitten tulla kesälomaltani ja Yhdysvalloista josta ajattelin bloggailla etelävaltioiden historiallisista maisemista ja tietysti raporttia paikallisista kirjakaupoista. Kahtotaan nyt..

Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Vitsaus

Englanninkielinen alkuteos: The Strain (2009)

Olen viime vuosina seurannut lähes huolissani perinteisen vampyyri-genren alasajoa tai paremminkin kannibalisointia missä Hollywoodinville raiskaa genreä elokuvasta toiseen. Allekirjoittanut syntyi 1970-luvun alkupuolella ja kasvoi niiden K18 VHS-kopionkopionkopio kauhuelokuvien parissa joissa vampyyrit olivat vielä niitä pelottavia valkonaamaisia ihmissyöjiä eikä mitään angstisia siloposkisia teinikasvoja suoraan klerasiilin mainoksista. Olen varmaan sitten tullut vanhaksi kun en ymmärrä nykyistä menoa. No kuitenkin päätin tarttua maineikkaan elokuvaohjaajan kirjalliseen tuottokseen puolitoivekkaana josko del Toro näyttäisi kaapin paikan. Kyseessä on siis Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteisprojekti Vitsaus - vampyyri-trilogian ensimmäinen osa.

Niille lukijoille jotka eivät katso elokuvia ja joille eivät elokuvat Hellboy, Pan's Labyrinth tai Blade 2 sano yhtään mitään, niin tiedoksi että ed. mainittujen elokuvien ohjaaja Guillermo del Toro on yksi Hollywoodin lahjakkaimmista ja luovimmista ohjaajista. Guillermo meinasi myös kipparoida jo työn alla olevat Hobitti-elokuvat kunnes jättäytyi projektista pois.

Kirjan tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin kun New Yorkin JFK:n lentokentälle laskeutuva matkustajakone sammuu kesken laskeutumisen ja jää kiitoradalle pimeänä. Viranomaiset toteavat koneen täysin kuolleeksi matkustajia myöten ja vain neljä henkilöä löydetään elossa. Koneen kohtaloa alkaa tutkimaan CDC:n (Centers for Disease Control and Prevention) johtava tutkija tohtori Eph Goodweather tiimeineen ja alkutilanteen mystisyyden jälkeen EG:lle alkaa selviämään tapahtuman todellinen luonne. Mukaan tulee vanha herra Abraham Setrakian, panttilainaamon omistaja joka yrittää vakuuttaa EG:lle että kyseessä on verenimijöiden invaasio uudelle mantereelle. Sen enempää spoilaamatta tarina lähtee 100 lasissa eteenpäin ja sama hurja vauhti kestää tämän trilogian ensimmäisen osan loppumetreille saakka.

Kirjassa oli onneksi sitä mitä etsinkin: pientä toivonsädettä vampyyrigenren osalta. Vampyyrit eivät ole onneksi mitään hissukoita joille riittäisi välillä se pullollinen verta ja ihmissuhteita, vaan ovat todella pelottavia olentoja, joiden tarkoitus on vain tartuttaa ja tappaa ihmisiä ravinnoksi, ja juuri näin sen pitääkin ollakin. Itsellä lukukokemusta pilasi vanhassa muistissa ollut Blade 2, jota alitajuisesti koko ajan vertasi kirjan tapahtumiin. Vampyyreissä oli kieltämättä hiukan samaa elokuvan kanssa mutta onneksi ei liikaa. Kirja oli lopulta viihdyttävä kokemus ja se meni todella vauhdilla alusta loppuun ja se oli myös kirjan helmasynti. Olisin toivonut että kirjailijat olisivat pysäyttäneet tarinaan enemmän ja vaikka avanneet enemmän taustoja. Kirjan lopussa kuitenkin lukijalle raotettiin hiukan tapahtumien taustahenkilöitä ja mitä tuleman pitää. Oli kirjassa ihan tuoreita ideoitakin esim. Treblinkan keskitysleirillä ruokailevista vampyyreista. Itse asiassa toinen maailmansota vampyyrisodan näyttämönä olisi kirjoittamisen arvoinen aihe. Kirjailijat saisivat hyvän spin-off-sarjan jo pelkästään kirjan toisen maailmansodan vaiheista. Trilogin toinen osa Lankeamus on jo kauppojen hyllyillä mutta taidan odotella tämän ensimmäisen osan tapaan pokkariversiota.

Kirjan ensitahdit:

"Olipa kerran jättiläinen", sanoi Abraham Setrakianin isoäiti. Nuoren Abrahamin katse kirkastui niin, että borssikeitto puisessa kulhossakin alkoi maistua paremmalta, tai ainakin vähemmän valkosipuliselta. Abraham oli kalpea pikkupoika, aliravittu ja sairaanloinen. Isoäiti oli päättänyt lihottaa pojan ja istua vastapäätä vahtimassa, kun hän söi keittoaa, samalla viihdyttäen häntä tarinoimalla.

Työn alla on jo Ian Tregillisin Bitter Seeds joka on kirjailijan The Milkweed Triptych-trilogian ensimmäinen osa. Harvinainen mutta virkistävä sivuaskel englanninkieliseen kirjallisuuteen.

Harriet Beecher-Stowe: Tuomo Sedän Tupa

Englanninkielinen alkuteos: Uncle Tom's Cabin; or, Life Among the Lowly

Tämä historiallinen klassikko on värjötellyt kirjahyllyssäni ainakin 10  kärsivällistä vuotta odottaen lukuvuoroaan, ja nyt kun yritän pitää lukurytminä historia-fiktiivinen-historia niin tämä menee sopivasti sinne historian ja fiktiivisen välimaastoon.

Varoituksen sana heti alkuun: ken tähän kirjaan joskus tarttuu pitää ymmärtää millaisella aikakaudella kirja on kirjoitettu. Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1852 keskelle poliittisesti herkkää tilannetta, missä vauhdilla teollistuva ja vaurastuva pohjoinen eli veitsen terällä konservatiivisen ja raskaasti orjavoimaan tukeutuvan etelän kanssa.

Rouva Beecher-Stowe oli orjuuden vastustaja ja kirjallaan hän halusi nostaa kaikkien huulille Afrikasta tuodun orjatyövoiman kohtalon.

Kirjassa kirjailija kuvaa muutaman fiktiivisen orjan elämänkaarta ja kohtaloa 1800-luvun Yhdysvalloissa. Kirja keskittyy pääosin vanhemman Tuomo-orjan kohtaloon mutta sivutarinana seurataan myös Elisa ja Yrjö Harriksen, nuoren orjapariskunnan pakomatkaa etelästä koti Kanadaa.

Tuomo-orjan kohtalon seuraaminen alkaa pohjoisen orjaosavaltion Kentuckyn viljelijä Arthur Shelbyn tilalta, missä Tuomo asuu perheineen. Isäntä Shelby tuskailee isojen velkojen kanssa ja päättää myydä etelästä vieraaksi tulleelle orjakauppiaalle mm. Tuomon hyvään hintaan. Kirjan ensimmäiset kappaleetkin ovatkin mielenkiintoisia koska kirjailija kuvaa siinä isännän ja orjakauppiaan myyntikeskustelun ja lukija pääsee nauttimaan äärimmäisten stereotypioiden esittelystä: viljelijä Arthur Shelby on pohjoisen osavaltion tapaan ylevä, orjia kuin perheenjäseninä pitävä sivistynyt herrasmies joka joutuu äärimmäisen pakon edessä myymään rakkaan Tuomo-orjansa. Kun taas orjakauppias on etelävaltioiden vulgääri, sivistymätön moukka joka käsittelee orjia kuin karjaa. Noh, näitä riittää pitkin kirjaa. Tuomo-orja siis joutuu orjakauppiaan käsiin ja pitkä matka kohti New Orleansia alkaa. Matka etenee pitkin Missisippiä jokilaivalla ja laivalla Tuomo vaihtaa yllättäen omistajaa kun jokilaivan nuori (valkoinen) matkustaja Eva tipahtaa jokeen ja Tuomo-orja pelastaa tytön varmasta kuolemasta. Tapahtuneen johdosta Eve-tytön isä Augustine St. Clare, nuori ja rikas New Orleansin porvari, ostaa Tuomo-orjan tyttärensä pyynnöstä kotiorjaksi.

New Orleansin uudessa kodissa Tuomo-orja huomaa päätyneen hyvän omistajan kotiin missä orjia kohdellaan myös kuin perheen jäseniä. Kirjan loppupuolella Tuomo-orja joutuu vielä kerran myydyksi ja päätyy tai paremminkin laskeutuu helvettiin Lousianan plantaasille ihmishirviö Simon Legreen omistukseen joka myös päättää Tuomo-orjan maallisen vaelluksen.

Kirjailijasta ja tämän kirjan yllättävän suuresta yhteiskunnallisesta vaikutuksesta löytyy valtavasti tietoa ja varsinkin kaikki kirjan taustatieto on tässä kohdin mielenkiintoisinta. Kirja  julkaistiin ensin jatkokertomuksena orjuuden vastustajien julkaiseman National Era-lehden jatkokertomuksena, ja heti perään kirjana joka osoittautui valtavaksi myyntimenestykseksi. John P. Jewett painoi kirjaa aluksi varovaiset 5000 kappaletta, kirjaa kuitenkin myytiin lopulta hulppeat 300 000 kappaletta. Nuorta kansakuntaa piinaava kipeä aihe pulpahti pintaan bestsellerin muodossa ja joka kiihdytti pohjoisen keskustelua orjuudesta ja toisaalla etelässä kiihdytti orjuuden kannattajien mieliä. Legendoja aiheen ympärillä myös riittää, ja yksi herkullisemmista kertoo sisällissodan ensimmäisestä vuodesta kun kirjailija tapasi kansakunnan presidentin Abraham Lincolnin, presidentti tokaisi "so you are the little woman who wrote the book that started this great war". 

Kirja oli itselleni pettymys. Tiesin kyllä tarkkaan minkälaisesta kirjasta oli kyse ja odotinkin mielenkiintoista aikalaiskirjoitusta orjuudesta, onhan tämä yksi selkeä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Kuitenkin kirja on läpikotonsa ärsyttävän poliittinen ja tilausteos aikansa poliittiseen keskusteluun. Kirjailija käy kuitenkin hienosti läpi tarinan muodossa orjuuteen liittyviä syitä ja kuvaa orjien raakaa todellisuutta aina orjamyymälöiden kuvauksilla ja niihin liityviin sydäntäsärkeviin tarinoihin missä perheet hajoitettiin myymällä vanhemmat erilleen lapsistaan. Kirjan selkeän negatiivinen puoli on tukahduttavan paatoksellisuus. Yksi eteläisten orjavaltioiden klassinen perustelu orjuudelle oli raamattu, jonka vanhassa testamentissa puhuttiin orjuudesta ja sillä etelävaltioiden orjuuden kannattajat perustelivat orjuuden moraalista ylläpitämistä, ja tässäkin kirjailija ottaa kantaa ja käyttää näitä raamatun katkelmia lyömäaseena. Kirjailija pitää myös tätä novellikokoelmaa keskeisenä aiheena ja mitä pidemmälle kirjaa luki, raamattu nousi yhä keskeisemmäksi tarinan edetessä. Kirjan päähenkilöt käyvät loputtomilta tuntuvia keskusteluja orjuudesta ja sen oikeutuksesta ja päinvastoin.Virsiä veisataan ja jumalaa ylistetään. Tässä vaiheessa katse kävi jo kirjahyllyssä ja aloin miettimään toisen kirjan aloittamista..

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Kirja oli ensinnäkin liian pitkä yli 560 sivua. Kirjan painos on vuodelta 1953 ja käännös Niilo Liakkan käsialaa jo vuodelta 1904, joten kirja vilisee wanhaa soomea esimerkkinä plantaasi joka taipuu Niilon käsissä plantaashi ja orjien ja valkoisten jälkeläiset ovat kvarteroneja jotka suomentaja muistuttaa olevan valkoihoisten ja neekerien jälkeläisiä. Suomentajalla on myös outo tapa kääntää osa henkilöiden nimistä suomenkielelle ja osa taas ei. On siis Tuomoa, Yrjöä, Elisa, Miina jne. 

Tuomo Sedän tupa on varmasti ollut aikansa Da Vinci koodi, joka on kuohuttanut yhteiskunnan kerroksia rohkealla kerronnallaan. Kirjailija ei varmaan kuitenkaan toivonut kirjan olevan kipinä muiden joukossa sytyttämässä jo kauan kytenyttä ruutitynnyriä pohjoisen ja eteläisen Yhdysvaltojen välillä. Itse olen heinäkuun alussa viettämässä lomaa etelävaltioissa mm. Hilton Headissa (South Carolina) jossa näkee vielä vanhojen plantaasien jälkiä, joten tämä oli hyvä historiallinen täky matkalle. Jos sinua kiinnostaa lukea tarkemmin aikalaiskirjoituksia Yhdysvaltojen orjuudesta 1800-luvulla, suosittelen lämpimästi tämän sijaan esimerkiksi Frederick Douglassin omaelämänkerrallista kirjaa Amerikkalaisen orjan omaelämänkerta (Narrative Of The Life Of Frederick Douglass, An American Slave, Written By Himself, 1845).

Stephen King: Revolverimies (Musta torni I)

Englanninkielinen alkuteos: The Gunslinger, Dark Tower I

Stephen King on ollut minulle niitä alkuajan kirjailijoita joiden parissa on joskus aloitettu aikuisten kirjallisuuden pitkä taival. Nuorena (kun jaksoi vielä käydä kirjastossa) meni lähes kaikki jännittävä kirjallisuus, esimerkiksi James Clavell Shoguninsa kanssa oli järisyttävä kokemus (eikä pelkästään kirjan koon takia), Robert Ludlumin agenttijärkäleet meni kuin vettä vaan ja sitten tuli tämä kiehtova herra King outoine ja pelottavine tarinoineen. Hohto, Uinu uinu lemmikkini, Se, Piina ja Tukikohta olivat niitä kirjoja jotka ainakin jäi mieleen. King oli ehdottomasti tärkeä askelma aikuisten kirjallisuuteen ja vaikka innokas mielenkiintoni Kingiin lopahti joskus 1990-luvulla, niin nyt keski-ikäisenä olen huomanut eläväni jotain King-renesanssia kun Hohtokin tuli hankittua takaisin kirjahyllyyn WSOY:n vuoden 1985 painoksena. King oli myös nuorempana sysäys kohti vielä synkempiä vesiä joita hallitsi loistava H.P Lovecraft, joka oli aivan omalla tasollaan.

Ja nyt tämä Musta Torni-sarjan ensimmäinen osa tarttui (pokkariversio) eräällä kauppareissulla mukaan, kun oli sopivastikin hinnoiteltu (4€).

Revolverimies on seitsenosaisen Musta Torni-sarjan pilotti ja yllätyksekseni huomasin että pokkarin alussa oli Kingin kirjoittama kaksikymmentäsivuinen johdanto ja esipuhe, missä hän kertoo kirjasarjan syntyvaiheita ja miten sarja kasvoi vuosikymmenten (1970-2003) saatossa kirjailijan ehkä tärkeimmäksi saavutukseksi. King kuitenkin sortuu turhaan selittelyyn esimerkiksi kohdassa missä hän kertaa Tukikohdan syntyvaihetta ja kuinka hän editoi sitä editoinin perään. Näissä kohdissa kaikki muut kuin King-puristit huokaisevat ja purevat hammasta ja laskevat jo sivuja oikean kirjan alkuun. 

Kirjan päähenkilö on Revolverimies eli Roland joka jahtaa mustiin pukeutunutta miestä halki aavikkoisen maiseman. Kirjan alussa sankari poikkeaa pieneen Tullin kaupunkiin, ja ainakin allekirjoittaneelta pääsi melkein itku kun King kuvaa lukijalle uskomattoman stereotyyppisen lännen kaupungin mitä ameriikan elokuvakuvastosta vain löytyy. Maisemasta puuttui vain se luiseva hauturi joka juoksee muukalaisen rinnalla mittanauha kädessä, ottaen mittoja vauhdissa arkkua varten. Kaupungissa tapahtuu kaikenlaista ja sen enempää spoilaamatta alkuosan tapahtumat ovat mielestäni tämän pilotin parasta antia. Kaupungin jälkeen Revolverimiehen matkaan tarttuu mukaan nuori poika Jake, jonka historia avaa hiukan tätä Mustan Tornin universumia. Kaksikko jatkaa pitkää ajojahtiaan ja lopulta saavuttavat tämän pelottavan mustiin pukeutuneen miehen.

Täytyy sanoa että noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen oli piristävää lukea Stephen Kingiä. Vaikka Kingin tuotanto on hiukan kevyempää luettavaa niin hän kirjoittaa mielestäni äärimmäisen hyvin. Samalla tämä kirja muistutti minua myös siitä miksi lopetin Kingin lukemisen: uusien kirjojen laatu alkoi olemaan aika epätasaista. Nyt siis tarkoitan aiheita mistä King kirjoittaa. Jotenkin en jaksa innostua tällaisesta genresillisalaatissa missä on yliluonnollisia asioita sekä lehmipaimenia tuplapistooleineen. Vaikka tämä onkin ensimmäinen osa niin tuskin jaksan innostua jatkosta, varsinkin kun odotettavissa on Kingin tyyliin tuhansia ja taas tuhansia sivuja luettavaa. 

Kirjan ensitahteja

Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään.

Autiomaa oli kaikkien autiomaiden äiti, valtavan suuri, ja se piti kiinni taivaasta ikuisuudelta näyttävän matkan joka suunnassa. Se oli valkoinen, sokaiseva, rutikuiva, vailla muita erityispiirteitä kuin horisonttiin epäselvinä ja utuisina piirtyvät vuoret ja paholaisenruohon joka toi suloisia unia, painajaisia, kuolemaa. 

Dark Tower taidetta lisää Stephen Kingin omilla sivuilla

Quintus Tullius Cicero et al.: Aura Popularis (eli kuinka vaalit voitetaan)

Eduskuntavaalien ollessa aivan nurkan takana päätin ottaa hyllystä siihen sopiva kirjasen, eli Quintus Tullius Ciceron veljelleen Marcukselle kirjoittaman oppaan, miten konsulivaaleissa kannattaa toimia että virka napsahtaa kohdalle. Kirja on Tammen Olympos-sarjan julkaisu, jonka alla Tammi julkaisee laadukasta klassisen antiikin kirjallisuutta alkukielestä suomennettuna.

Tämän mielenkiintoisen "kirjasen" (sivumäärä 126) ovat koostaneet Helsingin yliopiston Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen. Quintuksen alkuperäinen evästys veljelleen on noin kolmisenkymmentä sivuinen essee ja tämän ympärille ahkerat kääntäjät ovat rakentaneet mielenkiintoisen kerroksen yleistä informaatioita Quintuksen ja Marcuksen vuosien 60-65 eaa. elämästä Rooman valtakunnassa. Kirjan selitysosissa kerrotaan minkälainen oli aikansa roomalainen hallinto ja kun suomessakin paljon puhutaan tuloeroista ja niihin liittyvistä ongelmista, roomassa nämä olivat aivan omalla tasolla: rahalla pääsi vielä selvemmin eliitin hallitsemalle kapealle huipulle. Kirjassa kerrotaan myös tarkasti miten roomalaiset kampanjoivat vaalien alla ja miten itse vaalit lopulta käytiin.

Molemmat veljekset lähtivät luonnollisesti tavoittelemaan valtakunnan korkeita virkoja. Kreikkalaisen historiatutkijan Plutarkhoksen mukaan, Marcus osoittautui jo nuorena erittäin lahjakkaaksi oppilaaksi ja vuonna 64 pyrkiessään valtakunnan korkeimpaan virkaan eli konsuliksi, Marcuksella oli takanaan jo pitkä ja maineikas ura asianajajana ja hän oli myös tuottelias kirjailija. Ja vaikka veli Quintus on jäänytkin selkeästi veljensä suuren varjoon, Quintus loi uransa mm. sotilaana tarkemmin legaattina esimerkiksi Julius Caesarin legendaarisella Gallian retkellä vuosina 54-52 eaa. Molempien polut siis kulkivat ainakin osan aikaa Rooman valtakunnan kuuluisimman yksinvaltiaan rinnalla. Internetin verkoista löytyy hyvin kummankin henkilön historiikkia mutta suosittelen lämpimästi Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja –teosta jossa tämä 115 jkr. paikkeilla elänyt itse myös kuuluisa kreikkalainen kirjailija valaisee tarkan elävästi Marcus Ciceron ja Julius Caesarin mielenkiintoista elämää.

Mitä itse vaalioppaaseen tulee, Quintuksen neuvot veljelleen ovat yllättävän ajattomia. Opastuksen alku ”Olet saavuttanut kaiken, mitä ihminen voi lahjakkuutensa tai kokemuksensa tai ahkeruutensa avulla saavuttaa” antaa esimakua mitä on luvassa. Quintus käy läpi aikansa Rooman poliittisen ilmaston, kertoen välillä värikkään mielipiteensä veljensä kilpailijoista, mitä Marcuksen kannattaisi tehdä uransa suhteen, miten huomioida äänestäjät ja ennen kaikkea miten vaalit voitetaan. Quintus lataa veljelleen siis poliittisen juonittelun työkalut.

Mutta mielestäni kirjasen ehdoton herkku on kääntäjien lisäämä kokoelma roomalaisia vaalimainoksia. Mainokset on kerätty vulkaaniseen tuhkaan hautautuneen Campanian Pompejin maaseutukaupungin kaduilta, joiden varsilta on löytynyt paljon aikalaisten seinäkirjoituksia eli dipintoja. Kääntäjien mukaan näitä on löydetty ainoastaan Pompeijista ja löydetyistä 2600 seinäkirjoituksesta valtaosa on juuri poliittisia vaalimainoksia joista alempana mielestäni kiehtovimmat. Aura Popularista on epäilty myös ensimmäisellä vuosisadalla tehdyksi väärennökseksi, mutta kirjanen on kuitenkin oiva kurkistus roomalaiseen poliittiseen maailmaan. Ja näin vaalien alla pitää myös muistaa Marcus Ciceron lausahdus: nihil est incertius vulgo ("ei mikään ole kansanjoukkoa oikullisempaa").

Vaalimainoksia:

Äänestäkää Aulus Vettius Firmus (Ediiliksi): hän on kaupunkimme arvoinen. Pallonpelaajat äänestäkää

Jos joku hylkää Quinctiuksen, hän istuu aasin viereen.. FA…

Caius Julius Polybius ediiliksi huolehtimaan teistä, temppeleistä ja julkisista rakennuksista. – Lampunkantaja, pitele tikkaita!

Clodiukset, äänestäkää Holconius Priscus ediiliksi! – Kapakoitsija Seius, teit hyvin tarjotessasi tuolin.

Lopuksi lähivuosien lempisarjani eli HBO:n Rome:n versio Marcus Ciceron kohtalosta. 

Isaac Asimov: Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire)

Säätiö-saagan läpikäyntini on edennyt (alkuperäisen) trilogian toiseen osaan. Ensimmäisen osan arvostelu tästä. Säätiö ja Imperiumi sisältää kaksi erillistä Asimovin novellia: Kenraali ja Muuli jotka julkaistiin alunperin erillisinä vuonna 1945 Astounding Science Fiction -lehdessä.

Kenraalissa Terminus-planeetalle perustetun Säätiön isähahmo ja johtajan Hari Seldonin kuolemasta on kulunut lähes 200 vuotta. Säätiö on selviytynyt ensimmäisistä Hari Seldonin ennustamista kriiseistä taitavien johtajiensa ansiosta, ja tulevaisuus näyttää enemmän kuin lupaavalta tällä Linnunradan toisen kierteisen käsivarren äärimmäisen pään pikku planeetalla. Kunnes Imperiumin keisarin Cleon II:n syvistä upseeririveistä nousee nuori 34-vuotias kenraali Bel Riose joka päättää uhmakkaasti selvittää unohdetun Säätiön sijainnin, ja lähtee laivueineen etsimään näitä "taikureita".  Edessä on taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita kun Säätiö joutuu jälleen kerran puolustuskannalle.

Muuli jatkaa Säätiön tarinaa n. 100 vuotta Kenraalin jälkeen. Säätiö on laajentanut valtapiiriään linnunradalla ja vanha Imperiumi on ennustetusti lähes romahtanut. Säätiö on laajentanut huomattavasti vaikutuspiiriään ja on nyt sisällisodan partaalla. Sisäisen kriisin ohella Säätiön näköpiiriin nousee myös kasvava uhka kun henkilö nimeltään Muuli aloittaa massiivisen hyökkäysaallon kohti Säätiötä. Muuli onnistuu valloittamaan maailman toisensa jälkeen ennen näkemättömällä nopeudella ja suuntaa vihansa ja voimansa kohti Terminusta. Tällä kertaa Säätiö on myös ajautumassa kaaokseen koska Hari Seldonin matemaattiset ennustukset eivät osu yhteen Muulin valloitusarmeijoiden kanssa. Tarina seuraa myös Toran ja Bayta Darellia jotka päättävät ystävineen selvittää tämän jopa mutantiksi kerrotun Muulin alkuperää sekä huhutun Toisen Säätiön sijaintia. Joukkoon liittyy myös Eblin Mis, psykologi sekä Muulin palveluksesta karannut narri Magnifico. Kirjava ryhmä tekee huiman matkan läpi linnunradan ja Muulin tarina huipentuu romahtaneen Imperiumin hylätyllä keskusplaneetalla Trantorilla. Hieno tarina kaiken kaikkiaan.

Isaac Asimov ei todellakaan petä tälläkään kertaa vaan jätti luonnollisesti kaipaamaan lisää. Asimovin tyylissä on se hienoa että hän osaa kuvata todella isoja asioita upeasti ja ainakin tällainen rikkaalla mielikuvituksella omaava, Star Trekkien ja Star Warsien parissa kasvanut ikinuori koukuttuu hyvin helposti. Ja näitä klassikoita lukiessa ei voi olla ohittamatta sitä faktaa kuinka selvästi ja paljon esim. George Lucas on imenyt omaan tuotantoonsa Asimovilta selvinä esimerkkinä vaikka Coruscant joka on selvä Trantor jne.
Selvää on että Asimov oli myös aikansa tuote, tarinoissa vilisevä teknologia tuo aika ajoin hymyn huulille. 1940-1950-lukujen tyyliin tarinassa käytetään tehokkaita atomiaseita, keisarilla on värinällä lieventäviä voimakenttätyynyjä (!), avaruusaluksilla kommunikoidaan perinteisillä viestilieriöillä jotka liikuttavat paperiviestejä ympäri aluksia ja avaruusalukset tietenkin puskevat halki tähtienvälistä avaruutta atomihypermoottorien avulla. No, nämä voi antaa helposti anteeksi :).

Asimovilla oli myös aikaansa edellä olevia visiota, varsinkin kun hän kuvasi 40 miljardin asukkaan Imperiumin keskusplaneettaa Trantoria. Joka paikassa on valtavan isoja televisoreja, jotka suoltavat uutisia Imperiumin 20 miljoonasta eri aurinkokunnasta. Ja mainitseepa kirjailija myös käytettävistä kolmiulotteimalleista.

Suosittelen kirjaa (ja Asimovin tuotantoa yleensä) ehdottomasti niille jotka luonnollisesti rakastavat Science Fiction-kirjallisuutta ja ennen kaikkea älykästä Science Fiction-kirjallisuutta. Isaac Asimovin nerokkuus piilee ajattomissa tarinoissa, Science Fiction -tarinoissa jotka on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten!

Ja lopuksi terveiset WSOY:n Säätiön julkaisusta vastaaville. Siis ihan totta, en tiedä onko George Lucasin yhtiöt tietoisia että käytätte selvää Star Wars-kuvastoa näissä Säätiön kansissa. Voisitte osoittaa hiukan enemmän mielikuvitusta. Vai meneekö tämä 1980-luvun piikkiin?

Seuraavassa kirjassa sitten sukelletaan näin eduskuntavaalien hengessä antiikin rooman poliittisten vaalien kieroon maailmaan joten siihen asti nihil est incertius vulgo (eli terveiset persuille).


Takakansi:
Asimovin Säätiö-trilogia on tieteisromaanin merkittävä klassikko, johon palataan aina kun science fiction-kirjallisuudesta yleensä keskustellaan. Sarja kertoo ajasta, jolloin ihmiskunta on levittäytynyt yli koko Linnunradan ja taistelee sen herruudesta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin.

Sarjan toisessa osassa Säätiö, rappeutuneen Imperiumin raunioille perustettu uusi mahti, jatkaa valloitusretkeään Linnunradan voimakkaimpana valtiona. Mutta Säätiötä uhkaa kuolevan Imperiumin viimeinen sivallus. Ongelman ytimenä on arvoituksellinen hahmo nimeltä Muuli. Kuka oikeastaan on tuo väkevä mies, jonka hiukset ovat karmiininpunaiset ja jonka silmien näkeminen koituu kuolemaksi? Kuka voi vastustaa Muulia?




Bonuksena Bill Moyersin Isaac Asimovin haastattelu vuodelta 1988, missä Asimov kuvaa mm. minkälaista on tulevaisuuden tietokoneavustettu opetus ja Internet yleensä. Uskomattoman läheltä liippaa..

Erkki Räikkönen: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta

Itsenäisen Suomen vaikea alkutaival on aina jännittävää luettavaa. Koko aikakausi vuodesta 1808 aina jatkosotaan on aina kiinnostanut, ja sitä voi vain ihmetellä miten olemme pysyneet eheänä ja itsenäisenä valtiona nämä myrskyisät 93 vuotta. Tämä Erkki Räikkösen kirja sijoittuu itsenäisyytemme aattoon eli kiihkeille vuosille 1914-1917.

Siperian karkoitukseen johtavat tapahtumat alkavat kun Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud saa sotasyksyn harmaana lokakuun päivänä kirjeen prokuraattori K. Kasanskijlta, missä tämä tsaarin virkamies pyytää Svinhufvudilta lyhennysotetta eräästä kihlakunnan pöytäkirjasta. Lappeen tuomarin vastauskirje päättyy kohtalokkaasti

”..vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain voimaa kaipaavan venäläisen ns. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten saan prokuraattorivirastolle ilmoittaa”.

Saatuaan Svinhufvudin vastauksen, Kasanskij pistää vastapallon ripeästi liikkeelle hakemalla Viipurin eri oikeustahojen kautta samaista lyhennysotetta, ja vaatimalla rangaistusta tälle Lappeen kapinoivalle tuomarille. Samalla hän ilmoittaa myös asiasta Viipurin maakunnan kenraalikuvernööri Seylle, joka ei jää odottamaan Viipurin oikeusviranomaisten päätöstä vaan aloittaa Svinhufvudin erottamisprosessin sotalakeihin nojaten.

Svinhufvud tiesi mitä teki. Hän tiesi että vastareaktio oli tulossa joko nuhteluiden muodossa tai pahimmillaan pidätyksenä. Marraskuussa kenraalikuvernöörin erottamiskirje sitten saavutti tuomarin. Svinhufvud lähetti jälleen vastakirjeen missä ilmoitti kenraalikuvernöörin päätöksen olleen laiton vedoten Suomen perustuslakiin.

Marraskuun 24. päivä tilanne sitten kärjistyi, kun Svinhufvud päätti istua käräjiä Luumäen käräjätalolla. Käräjätalo oli täynnä ihmisiä, osa seuraamassa itse istuntoa ja osa seuraamassa uteliaina kuinka varmana pidetty tuomarin pidätys tulisi tapahtumaan. Päivän edetessä Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff saapui lopulta vangitsijoiden kanssa paikalle ja ilmoitti tuomarin vangituksi. Näiden tapahtumien saattelemana alkoi Pehr Evind Svinhufvudin pitkä 27 kuukautinen matka ja koitos keski-Siperian kylmille aroille.

1900-luvun alkukupuolen Suomen päämiehet ovat olleet minulle tähän asti aika tuntematonta ammattiryhmää. Voisi sanoa että kaikki ensimmäisestä aina Risto Rytiin asti ovat olleet siellä jossain Suomen historian hämärissä. Erkki Räikkösen kirja on koostettu Svinhufvudin omista päiväkirjamerkinnöistä ja hänen lähipiiriltä saamasta materiaaleista, kaikesta näistä Räikkönen on tehnyt eheän ja värikkään kertomuksen presidenttimme vaiheista Siperiassa. Räikkönen ei aikaile vaan heittää lukijansa suoraan tapahtumien keskelle. Svinhufvudin pidätys, vankeusaika Viipurissa ja lopullinen lähes kolmen viikon juna- ja rekimatka Keski-Siperian karkoituspaikkaan on jännittävää luettavaa.

Kirjasta paistaa lähes yltiöpäinen isänmaallisuus ja tsaarin virkamiehet ovat luonnollisesti ryssiä, eli sitä pahinta laatua. Lukija erehtyy jos hän luulee että Svinhufvud karkoitettiiin jonkinlaiseen Neuvostoliiton harjoittamaan ojennustyöleiriin eli pahamainesiin Gulagiin, missä hän henkipitimikseen söi torakoita ja pukeutui juuttisäkkiin. Ehheii, "Ukko-Pekka" sai karkoituspaikassa käyttöönsä oman huoneiston omalla keittäjällä, ja karkoitetun päivät soljuivat hitaasti luontoa tarkkailen piknik-eväitten kera, hiukan soutelua joella ja välillä pienriistaa metsästellen. Svinhufvudin itse toteaa yhdessä vaiheessa että tämä Siperian karkoitus teki hyvää hänen terveydelle. Seurastakaan ei ole  pulaa kun naapurustossa asuu muita tsaarin karkoitettuja ei-toivottuja korkeasti koulutettuja kansalaisia ja muuta älymystöä.

Kirja jätti hyvän maun kunnes googletin enemmän kirjailijaa. 1920-luvulla jäsenyys mm. AKL:ssä ja 1930-luvulla sitten Lapuan liikkeessä. Sotien aikaan riitti myös aikaa kansallissosialistisille pienryhmille. Itse voisin summata herran Wikipedia-historian lyhyemmin sanoilla lahtari ja natsi. Ei vaan, kirja kannattaa lukea. Se on hyvä aikalaiskuvaus. Ihan totta!

Hal Duncan: Vellum

Skotlantilainen kirjailija Hal Duncan on kieltämättä kirjoittanut kiehtovan kirjan. Aluksi pitää muistuttaa että kirja on puhdasta fantasia-kirjallisuutta, vaikka siinä räjäytellään genre-rajoja oikein olan takaa.

Kirjassa taivaan isän valtakunnassa on poikkeustila kun vanhan liiton arkkienkelit ja vanhan vihtahousun demonit keräävät voimiaan toisiaan vastaan iäisen vanhassa taistelussa, ja tietysti ihmiset ovat siinä välissä kummankin osapuolen vietävissä. Aika perinteisen kehystarinan lavasteissa nuori Reynard Carter löytää yliopistonsa kirjastosta vanhan mystisen Kaikkeuden Kirjan jonka kirjoittajaksi epäillään itse Jahvea, kirja osoittautuu kartaksi ja oppaaksi Vellumiin. Vellumia voisi kuvata sanalla ulottuvuus - meidän maallisen kosmoksen taustalla lymyävä massiivinen todellisuus. Itselleni siitä tuli mieleen multiversumi.

Tarinassa tutustutaan mm. Thomas Messangeriin, nuoreen opiskelijaan, hänen siskoonsa säväkkään Phreedomiin sekä Seamus Finnaniin. Pelissä on myös mukana liuta ah niin trendikkäitä enkeleitä/puoli-jumalia aurinkolaseineen, nahkavaatteineen ja zippoineen. Aseina mm. bitmitit, nuo taivaallisen teknologian pienet älylliset viruskoneet joita syötetään epäonnekkaan uhrin sisuksiin.

Hal Duncanin kunnianhimoinen kirja oli lopulta aikamoinen vuoristorata. Tämä on juuri sellainen kirja jonka viimeisen sivun jälkeen alkaa miettimään, että mitä sitä oikein tuli juuri luettua? Kirjailija vie tarinaa (tai tarinoita) monella eri tasolla, aikakausilla ja eri maailmoissa ja välillä vauhdilla etenevä juoni vaatii ankaraa keskittymistä lukijalta. Kirjailija sekoittaa tarinaan myös uudelleen kirjoitettuja muinaisia legendoja ja myyttejä jotka varmasti sekoittaa valmiiksi hämmentyneen lukijan ajatuksia.

Hal Duncanin ansioksi voi kuitenkin sanoa mielenkiintoisen kehystarinan: enkelit versus demonit. Tämähän on suoranainen arkkitarina jonka harva on tainnut saada toimimaan niin kirjoissa tahi elokuvissa. Samoin kirjailijan ideoima Vellum-todellisuus joka on tuossa jossain, aivan lähellä vain kosketuksen päässä mutta kuitenkin siellä toisella puolella. Vellumissa kirjailijan selvästi rajaton mielikuvitus pääsee valloilleen kun hän tuo lukijan eteen toinen toistaan mielenkiintoisimpia maailmoja uskomattomine maisemineen.

Ja ne miinukset. Kun kirjailija sekoittaa selkeästi mielenkiintoiseen päätarinaan a) joka toiseksi kappaleeksi uudelleen kirjoitettuja muinaisia legendoja/myyttejä b) useita eri henkilöitä joita seurataan usealla eri aikakaudella. Joten käsissä on helvetillinen puuro tarinaa tarinan päällä. Ainakin allekirjoittanut koki jo pientä turnausväsymystä puolenvälin jälkeen ja kun kirjassa on n. 600 sivua, niin viimeinen sata sivua meni jo hammasta purren.

Välillä lukiessa tuli vain mieleen että ”mitä helv*.. tässä nyt tapahtuu!” tai ”jos tämä ja tämä olisi karsittu pois niin tämähän olisi lähes täydellinen..”. Lopuksi tuli mieleen myös vanha Gregory Widenin ohjaama taivaallinen trilleri The Prophecy vuodelta 1995 missä on aikalailla samanlainen tunnelma (klippi elokuvasta alimpana).

Kirja ei ollut kuitenkaan missään tapauksessa huono ja vaikka Vellumin jatkoakin on julkaistu ”Muste”-nimellä, se tulee päätymään kirjahyllyyni vasta alekorin kautta.

PS. Seuraava lukumatka on jo alkanut ensimmäisen kolmannen presidenttimme rekikyydissä kohti jäätävän kylmää vuoden 1914 Siperiaa.