Maameren tarinat ovat edenneet alkuperäisen trilogian toiseen osaan (ensimmäisen osan arvio). Olen onneksi autuaasti unohtanut Atuanin holvihautojen tapahtumat. Viime lukukerrasta taitaa olla aikaa päälle kaksikymmentä vuotta.
Päälle sataviisikymmentä sivuinen tarina kertoo nuoren Tenarin kasvutarinan joka jo nuorena vihitään Holvihautojen ylipapittareksi paikassa jossa palvotaan Nimettömiä jumalia ja suojellaan ilmeisen helvetillisen kokoista maanalaista labyrinttia aarteineen.
Tarina kuvaa Hautaholvien temppelialueen elämän ikiaikaisia palvontamenoja ja rituaaleja kunnes eräänä päivänä nuori ylipapitar Tenar törmää pimeässä maanalaisessa labyrintissa lukijoille tuttuun velhoon eli Varpushaukkaan.
Täytyy sanoa että tarina oli omalla tavallaan lievä pettymys jos verrataan trilogian ensimmäiseen osaan. Tarina siis keskittyi Atuanin karuun ympäristöön ja itse jotenkin petyin ensimmäisten 50 sivun jälkeen ja ajattelin "tässäkö tämä nyt on ja missä Varpushaukka viipyy..". Onneksi sitten puolen välin jälkeen tuttu hahmo ilmestyi ja tuntui että koko tarina sai uuden vaihteen päälle. Vaikka tarina ei nyt ollut mikään riemuvoitto, niin olen huomannut alkavani pitää yhä enemmän kirjailijan teksteistä. Joten täytynee surffailla U.K. Le Guinin asiantuntijan sivuille eli Raijan Taikakirjaimet -blogiin mistä löytyy kattava arvosteluvuori kirjailijan tuotannosta.
Katkelma sieltä jostakin:
"Hän saattoi viettää koko yön aarrekammioissa, perehtyi juurta jaksain yhden ainoan arkun sisältöön; jalokivi jalokiveltä hän tutki kaiken: ruostuneen sotisovan, kypärien katkeilleet töyhdöt, kilvet ja neulat ja soljet - vaskea, hopeaa ja täyttä kultaa.
Pöllöjä Arhan läsnäolo ei häirinnyt: ne torkkuivat kattoparsilla keltaisi silmiään räpytellen. Tähdet tuikkivat varkain kattotiilien raoista ja joskus sisälle tuprutti lunta.: hienoa ja kylmää kuin ikivanha silkki, joka hajosi tomuksi pelkästä kosketuksesta."
