Nobelfyysikko Felix Hoenikker on onnellinen ihminen. Hän on säilyttänyt kyvyn leikkiä kuin lapsi läpi elämänsä. Leikkiessään hän tulee keksineensä vielä atomipommiakin vaarallisemman tuhovälineen: Aineen nimeltä jää-yhdeksän. Kun heittää sitä lätäkköön, jäätyvät lätäkön ympäristö ja kaikki purot ja joet ja järvet joihin siitä virtaa pisarakin. Kun jää-yhdeksän joutuu Hoenikkerin kuoltua hänen lapsilleen, menettelevät nämä juuri niin itsekeskeisesti ja lyhytnäköisesti kuin ihmisillä on tapana. Seurauksena on karmaiseva, fantastinen ja todenomainen karuselli nykyihmisen hulluudesta, pelottava ja paikoin armottomasti nauruhermoja kutkuttava.
Kurt Vonnegutiin tutustuin varmaan ensimmäisen kerran joskus yläasteella. Heikkojen muistikuvien avulla tilasin tämän Kissan Kehdon jokunen kuukausi sitten antikkaportaalista. Tarkoitus oli kyllä tilata Keltaisen Kirjaston versio, mutta postilaatikkoon tipahti Tammen vanha pokkariversio vuodelta 1981. Hyvin retro sanoisin.
Kissan kehto kertoo kirjailijasta joka lähtee kirjoittamaan kirjaa ensimmäisestä atomipommista ja sen kehittäjistä. Kirjan materiaaliksi osuu edesmennyt tohtori Felix Hoenikker, yksi atomipommin omalaatuisista isistä. Nobelfyysikon elämäntarinan tutkiminen imaisee kirjailijamme mukaan absurdiselle matkalle New Yorkista aina pienelle Karibian San Lorenzon banaanitasavaltaan. Kirjan tarinan ytimessä kulkee rinnakkain fiktiivinen uskonto bokononismi sekä mystinen jää-yhdeksän kemikaali. Nobelfyysikon kiero jälkipolvi dominoi San Lorenzon pientä banaanitasavaltaa jonne kirjailijamme matka lopulta päättyy. Vonnegut piiskaa armottomasti sanallisella säilällään selvästi aikansa yhteiskuntaa sekä uskontoja satiirin mestarin ottein. Kirjassa vilisee myös toinen toisistaan värikkäämpiä hahmoja, ja mitä lähemmäs kirjan loppua mennään niin tarina tuntuu vain kiihdyttävän kohti lopussa odottavaa betoniseinää. Ei hassumpi pieni tuttavuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Spammaajat kärsivät kurjan kuoleman.