Over the Edge of the World

Suurten löytöretkien aika on aina kiehtonut. Aikaa jolloin kansojen syvistä riveistä astui esiin pieni joukko hyvin poikkeuksellisia yksilöitä, joilla oli sisäinen palo muuttaa maailmankuvaa ja purjehtia kauas tuntemattomaan horisonttiin. Kaikilla tulee varmasti löytöretkeilijöistä mieleen Kristoffer Kolumbus mutta yleensä se jää siihen. Kuitenkin suurten löytöretkien vuosisadoille (1400-1700) mahtuu pitkä lista mielenkiintoisia löytöretkeilijöitä, jotka ovat suurimmaksi osaksi jo kadonneet historian hämärään. Yksi niistä oli vuosina 1519-1522 tapahtuneen portugalilaisen Ferdinand Magellanin 36 kuukautta kestänyt ja yli 60 000 kilometrin pituinen purjehdus maapallon ympäri, joka oli ensimmäinen laatuaan. Tästä 500 vuotta tapahtuneesta megapurjehduksesta amerikkalainen Laurence Bergreen on kirjoittanut mukaansatempaavan historiikin.

Vaikka suuret löytöretket ovat olleet jo tieteellisesti ihmiskunnalle suuria saavutuksia, niin takana on ollut pitkälti perinteiset historiallisen synkät syyt joiden ansiosta Magellankin pääsi ennätyspitkälle merimatkalleen. Maailman suuret merimahdit Espanja ja Portugali halusivat kiihkeästi laajentaa vaikutuspiiriään valloittamalla ennestään tuntemattomia alueita, samalla käännyttää vastaan tulevia pakanoita katolilaisen pyhän kirkon hellään huomaan, unohtamatta luoda toimivat kauppareitit varsinkin Aasiaan mausteiden ja jalometallien takia. Onneksi myös tieteelliset syyt nostivat päätään ja varsinkin tarkat kartat esittivät tärkeää osaa näiden merimahtien strategioissa. Jos googletat 1500-luvun karttoja, näet syyn miksi. Ne näyttävät siltä mitä itse piirtäisin värikynillä, 2 promillen humalassa, jos pitäisi piirtää maailmankartta ulkomuistista. Eurooppa ja Afrikka oli näissä kartoissa suurin piirtein kohdillaan, ja Amerikan manner suht kohdillaan mutta kaikki siitä länteen oli suurta tuntematonta.

Aasia ei ollut Magellanille tuntematonta aluetta, 1500-luvun alkupuolella hän oli nuorena upseerina portugalilaisen laivaston mukana Intian valtameren taisteluissa, aikana jolloin Portugalin kuningas Manuel halusi rikkoa muslimien alueen meriherruuden ja saada aikaan turvalliset kauppareitit suoraan itse "maustesaarille". Vuosisadan alkupuolella Magellanin ura ja maine kuninkaan hovissa koki nousukiidon mutta lopulta elintärkeä suhde kuningas Manueliin tulehtui siinä määrin että Magellan teki hyvin riskialttiin siirron ja siirtyi naapuriin Espanjan hoviin. Tänä aikana Magellan rakensi ideaansa purjehtia laivastolla länteen, löytää salmi joka veisi heidät läpi Tierra Fermen (nyk. Etelä-Amerikan mantereen) ja purjehtia aina nykyisen Indonesian alueelle missä sijaitsi Maustesaaret (nyk. Maluku- saariryhmä). Magellannin aikaan Kap Horn, tai Drakensalmi odotti vielä löytämistään. 

Magellan onnistui lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen rahoittamaan päällisin puolin hullulta kuullostavan retkikunnan ja syksyllä 1519 Trinidad, San Antonio, Concepción, Victoria ja Santiago purjehtivat ulos Sevillan satamasta, mukanaan noin 270 miestä ja riittävästi varusteita.

Tarinan alkupuoliskon jälkeen alkaa lähes mielipuolisella motivaatiolla varustetun retkikunnan seuraaminen. Magellan lähes kirjaimellisesti piiskasi laivastoa eteenpäin läpi tuntemattoman; Sevillasta Kanarian saarille, Atlantin yli Brasilian rannikolle ja lopulta Tyynelle Valtamerelle. Päästyään kuukausien purjehtimisen jälkeen ennestään tuntemattomalle Tyynelle Valtamerelle, Magellan oli ehtinyt jo kohtaamaan lukemattoman määrän lähes kohtalokkaita myrskyjä, loputonta nälkää ja janoa, eripuraa miehistöjen keskellä, murhia ja niistä johtuneita teloituksia. Hän oli myös menettänyt San Antonion isossa miehistökapinassa ja laiva purjehtikin takaisin Espanjaan. Ja kuin ihmeen kaupalla lähes kolmen kuukauden matkanteon jälkeen laivasto osui Mariaanien saariryhmälle, joka mahdollisti selviytymisen, veden ja ruokavarastojen täydentämisen. Tämän jälkeen Magellanin laivasto päätyi Indonesiaan, Cebun saarella joka myös muutti Magellanin suunnitelmat.

Indonesiassa Magellan kohtasi ensimmäistä kertaa matkallaan vauraan ja kehittyneen yhteiskunnan. Ulkomaalaiset kauppamiehet ja laivastot eivät olleet cebulaisille uusi tuttavuus, alueella oli jo vuosisatoja kukoistanut kaupankäynti niin kiinalaisten kuin harvojen eurooppalaisten kanssa. Magellan näki Cebun mahdollisuutena ja vaarana hänen miehistölleen. Magellan oli harras kristitty ja omasi siten historiallisen virheen; hän halusi käännyttää pakanoita vaikka väkisin. Miehistö taas tunsi saapuneensa paratiisin kuukausia kestäneen purjehtimisen jälkeen. Vapautta, vapaamielisiä naisia, alkoholia kaikki nämä olivat tarjolla. Loppu oli kuitenkin hyvin lähellä jota joudutti Magellanin henkilökohtaiset virheet. Hän asennoitui hyvin ylimielisesti ja aina yhtä valloittajan elkein kohdatessaan alkuperäiskansoja. Ja niin Magellanin henkilökohtainen maailmanympärysmatka lopulta päättyi omien virheiden ansiosta Cebun lämpimään rantaveteen kun paikallinen heimokuningas sai tarpeeksi Magellanin seurasta. Heimosoturit ajoivat Magellanin ja hänen miehistönsä kohti merta ja Magellanin jäädessä rannalle, osa miehistöstä sai seurata laivasta kuinka indonesialaiset soturit pilkkoivat heidän kapteeninsa paloiksi rannalle.

Laivastosta jäi lopulta jäljelle kaksi laivaa josta toinen selviytyi lopulta Sevillaan syyskuussa 1522, mukanaan 17 nääntynyttä miehistön jäsentä. Magellanin laivastoa luultiin luonnollisesti kadonneen ja yhden laivan paluu aloitti julkisen syyllisten etsinnän (yksi laivahan palasi alkuvaiheessa Espanjaan), ja lopulta Magellanin laivaston epäonnistumisen syyksi nousi yksipuolisesti kapteeni Magellanin ylilyönnit ja virheet. 

Vaikka Ferdinand Magellan epäonnistui tehtävässään, hän oli kiistatta aikansa yksi taitavimmista purjehtijoista, vaikkakin historioitsijat ovat antaneet osan kunniasta Magellanin laivaston navigoijille. Unohtamatta hänen purjehduksensa vaikutusta tieteelle ja koko 1500-luvun maailmankuvalle. Kaksi suurinta löydöstä oli tietenkin ennestään tuntematon Tyyni valtameri sekä maapallon todellisen koon ja ympärysmitan ymmärtäminen. Over the Edge of the World on täydellinen lukukokemus tutkimusmatkoista kiinnostuneille, ainakin itse nautin ja suosittelen sitä lämpimästi.

Päätin aloittaa äänikirjojen kuuntelun, johon tuli mahdollisuus kuin varkain kun tytär pyysi Bookbeatiin tunnuksia koulutehtävän takia. Äänikirjat tietysti tarjoavat mahdollisuuden nauttia kirjoja yhä tehokkaammin, ja ensimmäinen kirja onkin jo kuunneltu (Jo Nesbø Poliisi). Yöpöydällä katosi myös elämäni ensimmäinen Star Wars -kirja. Disney+ -kanavalla pyörivä The Manadalorian toinen tuotantokausi inspiroi kokeilemaan tätä jo kirjallisesti valtavaa maailmaa. Kirjan valinta vaati pientä tutkimustyötä, koska SW-kirjoja on julkaistu paljon (satoja), ja ne on jaoteltu ei pelkästään SW-aikajatkumon mukaan, vaan myös mitkät kirja ovat virallista SW-kaanonia, ja ne mitkä ovat osa SW-universumia ilman virallista Disneyn kaanonleimaa. Joten lukeminen on nyt todellakin optimoitu.

Sapiens

Jos pehmeäkantisen kirjan kanteen on lyöty leima "Mitä Suomi lukee" niin pakkohan se on lukea! Tätä Suomi siis taisi lukea julkaisuvuonna 2016, ilmeisesti lämpenen näille koko kansaa liikuttaville teoksille hiukan jälkikäteen.

Täytyy myöntää että hiukan epäröin kun otin kirjan hyllystäni. Ihmisen 2,5 miljoonaa vuotta pitkä taival mahdutettuna päälle neljäänsataan sivuun tarkoittaa hyvin asiapitoista lukukokemusta aina ensimmäiseltä sivulta alkaen. Mutta Yuval Noah Hararille täytyy nostaa hattua: hän on onnistunut kokonaisuudessa varsin mallikkaasti. Kirja käy läpi ne kolme kuuluisaa historiaamme muokannutta vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous joka synnytti historian käsitteenä ja toi mukanaan fiktiivisen kielen. Perässä tuli maanviljelyn vallankumous jolloin ihminen domestikoi ravintokasvit ja eläimet, ja lopulta tieteellinen vallankumous joka mullisti kaiken. Kirjaili taluttaa välillä äimistynyttä lukijaa läpi näiden kolmen ison kokonaisuuden, ja selittää miten nämä kaikki ovat vaikuttaneet meihin.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen aika. Niihin liittyvät valtavat aikajanat joiden aikana ihminen kehittyi ja kasvatti vaikutusvaltaansa muuhun planeettaan nähden. Ja tietysti ne kaikki tuhansien vuosien aikana kukoistaneet kulttuurit jotka ovat hävinneet historiaan ja joista meillä ei ole tietoakaan. Homo Sapiensin noin 70 000 vuoteen on mahtunut yksi jos toinenkin tapahtuma.

Afrikan savanneja aluksi mittaillut Homo Sapiens jatkaa matkaansa kirjailijan käsittelyssä vuonna 2017 suomeksi käännetyssä Homo Deus: Huomisen lyhyt historia joka pyörittelee meidän tulevaisuutta ja kehittymistä ihmisenä.

Atomipommipormestari

Into Kustannus on tehnyt historian ystäville ison palveluksen julkaisemalla japanilaisen Shinso Hamai:n muistelmat. 

Shinso Hamai oli Hiroshiman kaupungin virkamies ja hänen vastuullaan oli Toisen Maailmansodan aikana kaupungin ruoka- ja vaatehuollon toimisto, kun 6. elokuuta 1945 klo 8.15 paikallista aikaa amerikkalaiset tiputtivat 4000 kiloisen Little Boy:n Hiroshimaan. Arviolta 70 000 - 100 000 siviiliä kuoli välittömästi ja tästä historiallisesta tilanteesta alkavat myös Shinson muistelmat.

Shinson koti sijaitsi 3,5 kilometrin päässä hyposentrumista ja hän todisti pommin tuottaman sokaisevan kirkkaan valkoisen välähdyksen joka muutti ihmisiä varjokuviksi 500 metriin asti. Herättyään kotinsa raunioista Shinso aloitti määrätietoisen ja epäitsekkään matkansa kohti entistä Hiroshiman keskustaa.

Pommi tuhosi 90 prosenttia kaupungista ja tappoi kolmanneksen kaupungin väestöstä, Nykyaikana tuhon mittakaavalle ei ole vastinetta. Tuhoutuneen kaupungin tilalla oli käytännössä palanut tasanko. Shinson tarina hänen matkastaan kohti Hiroshiman keskustaan huokuu ennen kaikkea kaaos ja totaalinen tuho, sitä lukiessani mieleeni tuli vanha  J. Robert Oppenheimerin 1960-luvulla antaman haastattelun katkera lausahdus:

We knew the world would not be the same. A few people laughed, a few people cried. Most people were silent. I remembered the line from the Hindu scripture, the Bhagavad Gita; Vishnu is trying to persuade the Prince that he should do his duty and, to impress him, takes on his multi-armed form and says, 'Now I am become Death, the destroyer of worlds.' I suppose we all thought that, one way or another.

Kun tuhon laajuus selkeni, Shinso ja hänen hengissä olevat kollegansa yrittivät organisoitua ja aloittaa toimenpiteet joilla varmistettiin pommista selvinneiden ruoka- ja vesihuolto sekä loputtomilta tuntuvien haavoittuneiden hoitaminen. Shinson tarinan rivit täyttyvät erittäin pitkistä työpäivistä, kuvaukset radioaktiivisista mustista sateista ja ponnisteluista saada ihmisille vaatteita ja ruokaa. Pommista hengissä selvinneitä odotti myös näkymätön vihollinen; säteilysairautta ei tunnettu eikä tiedetty ja kun hoidettavat potilaat alkoivat oksentamaan ja ulostamaan verta heitä hoidettiin tuloksettomasti punatautisina.

Päivä päivältä ja viikko viikolta, Hiroshima alkoi elpymään ja Shinso Hamai jatkoi ponnisteluitaan kaupungin palveluksessa ja vuosi vuodelta, Hiroshima heräsi jälleen henkiin. Shinson kronologissa järjestyksessä juokseva tarinointi kertoo miehen vuosista pormestarina ja se on samalla ainakin omalla kohdallani ainutlaatuinen tilanne lukea kuinka kaupunki rakennetaan. Kaupungin rakentaminen oli myös Shinsolle ja hänen kollegoilleen erityinen tilanne miettiä uutta kaupunkia ja varsinkin pitkällä aikavälillä. Sisäiset ja poliittiset kiistat ja jatkuva rahapula siivittävät tarinan loppupuolelle jolloin Shinso paneutui rauhantyöhön. Atomipommipormestari on pieni mutta vaikuttava teos. Itse haluaisin nähdä tämän vaikka kouluissa "pakollisten" lukukirjojen listalla.

Historian näkökulmasta, Hiroshiman ja Nagasakin kohtalokkaat pommitukset ovat tuttuja kaikille. Omasta mielestäni ne olivat yhtä suuria ylilyöntejä (perusteltiin niitä miten päin tahansa) liittoutuneilta kuin Saksan 1940-1945 välisen ajan systemaattiset suurpommitukset jolloin mm. Saksan vanhoihin kulttuurikaupunkeihin tiputettiin miljoona tonnia räjähdys- ja palopommeja. Tuloksena yli puoli miljoonaa saksalaissiviiliä menetti henkensä. Vaikka voittajat kirjoittavat historian, onneksi näitä pieniä historianhelmiä julkaistaan.

Seuraavana onkin jo menossa odottamani Boris Akunin Erikoistehtäviä.

The Faithful Executioner

Menneiden vuosisatojen mestaajien ammattikunta herätti mielenkiintoni kun Teemu Keskisarja kuvasi suomalaisten ammatimestaajien työsarkaa Kyynelten Kalliossa. Nyt sitten jatketaan Keskisarjan osoittamaa tietä kun vuoroon astelee Joel F. Harringtonin The Faithful Executioner: Life, Death, Honor and Shame in the Turbulent Sixteenth Century.

Kirja pohjautuu Nürnbergissä 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa eläneen Franz Schmidtin ammatilliseen päiväkirjaan. Tämä tunnollinen kaupungin virkamies ehti yli neljäkymmentävuotta kestäneen uransa aikana mestata 361 erilaista lainrikkojaa. Päiväkirjan sivuille pääsi kaikki hänet kohdanneet. Joukkoon mahtui yhteiskunnan edustajia sen kaikista kerroksista. Brutaalit murhamiehet, kylmäveriset maantierosvot, tai vaikka yläluokan huijarit pääsivät tapaamaan tätä oman ammattinsa huippuosaajaa. Aikansa saksalainen rikoslaki ei myöskään antanut armoa äideille jotka murhasivat lapsensa eikä aikuisuuden kynnyksellä oleville teineille. Jopa varkauksista Nürnbergin tuomioistuin saattoi langettaa kuolemantuomion.

Ainoa säilynyt kuva Franz Schmidt:stä

Mestaajan ammattikunnan ja varsinkin virkaatekevän kaupunginmestaajan taitoihin kuului myös kiduttaminen ja myös haavojen hoitaminen. Meister Franzin kaltaiset pitkän linjan mestaajat kilpailivat suoraan aikansa lääkärien tai parturi-kirurgien kanssa potilaista. Vuosien aikana karttunut kiduttamisen taito ja sen perään asiakkaiden hoitaminen nostikin tämän Nürbergin kaupunginmestaajan hyvin suosituksi parantajaksi. Vaikka mestaajan ammattia kunnioitettiin jo sen takia että nämä miehet suostuivat toimimaan yhteiskunnan ruoskana, ammattikuntaa pidettiin alhaisena. Normaalisti ammattimestaajia ei päästetty edes asumaan kaupungin muurien sisäpuolelle ja heitä kartettiin jopa niin paljon että heille oli omat sivupöydät tavernoissa. Franz Schmidt taistelikin koko elämänsä tätä vääryyttä vastaan ja sai kuin saikin nimensä puhdistettua uransa ehtoopuolella ja siten myös varmisti lapsilleen paremmat eväät tulevaisuuteen.

Joel F. Harringtonin kirjan sivut pursuaa värikästä yhteiskuntakuvausta 1500-luvun Saksassa. Franz Schmidtin päiväkirja valoittaa myös omalla tavallaan kaikkia rikoksentekijöitä, ja hän onkin kuvannut asiakkaidensa rikkomukset ja tuomiot tarkasti. Vaikka elämä olikin tuohon aikaan erittäin riskaabelia sen vastakappaleena oli ankara rikoslaki rangaistuksineen. Franzin uran alkuaikoina tuomittuja mm. haudattiin elävänä tai hukutettiin. Vuosikymmenien saatossa päädyttiin "humaaneimpiin" rangaistuksiin kuten roviolla polttoon jonka yhteydessä tuomittu ensin kuristettiin ja sidottu vartalo koristeltiin ruutipusseilla jotta tapahtuma sujuisi mutkattomasti. Rikollisten äärilaidan brutaaleimmat rikolliset tuomittiin esimerkiksi teloitettavaksi kärrynpyörällä, missä tuomittu sidottiin lankkujen päälle maahan ja mestaaja hakkasi kärrynpyörällä tuomitulta ensin raajat murskaksi ja sai vasta aivan lopuksi fataalin iskun. Kärrynpyörällä mestauksen kesto määritettiin rikoksen vakavuuden mukaan. Repertuaarissa oli myös perinteinen pään katkaisu miekalla ja hirttotuomio. Franz kuvaakin kuinka hän harjoitteli nuorenpana pään katkaisua ensin raparperinipuilla ja kun taitoa kertyi hän siirtyi pieneläimiin.

The Faithful Executioner sisältää suorastaa valtavan määrän pientä aikalaisnippelitietoa ja sen rinnalla kuljetaan myös Franzin päiväkirjan tapahtumissa. Joel F. Harrington analysoi syvällisesti aikalaisten mielenmaisemaa ja samalla myös Franzin päiväkirjaa. Kirja antaa lukijalle hyvin tunnollisen, äärimmäisen ammattitaitoisen kuvan Nürnbergin kaupungin virkamiehestä Franz Schmidt;stä joka taisteli itsensä yhteiskunnan hyväksytyksi kansalaiseksi. Erittäin suositeltava kirja kaikille historiasta kiinnostuneille.

Seuraava kirja onkin Keltaista Kirjastoa kun käsittelyssä on jo Don Delillon Americana-kirja Alamaailma.

Fidel & Che

Kesäloman painaessa kohti viimeistä viikkoa, olen positiivisesti yllättynyt huomatessani että lukutahtini on pysynyt reippaana. Perheen kanssa tuli lomailtua viikon verran Kreikan lämmössä ja kaiken sen mukavan uima-altaalla loikoilun rinnalla tuli luettua viikon aikana (!) ennätykselliset kaksi kirjaa; Simon Reid-Henryn kirjoittama Fidel & Che ystävät vallankumouksessa sekä venäläisen Sergei Lukjanenkon urbaania fantasiaa edustava Yöpartio. Käyn tässä läpi ensin mainittua.

Olen aina tuntenut sympatiaa Kuuban pientä valtiota kohtaan. Tuon Karibiameren saaren historia muistuttaa paljolti Suomen myllerryksiä täynnä olevaa historiaa, ja vaikka 2000-luvun Kuuba muistuttaa enemmän totalitaristista yhteiskuntaa sillä on mielenkiintoinen historia missä Fidel Castrolla ja Ernesto "Che" Guevaralla on iso rooli.

Kirja etenee yksinkertaiseen tahtiin. Kirjailija kuvaa molemman ystävyksen ensi askeleita ja nuoruutta, Fidelin kasvaessa Kuubassa ja yrittäessään epäonnistuen lakimiehen työssä ja toisaalla Argentiinassa Ernesto kasvaa kohti lääkärin ammattia. Molemmilla kuitenkin kytee sisällään yhteiskunnallisen vaikuttamisen palo ja molempien miesten elämä kaartaa väistämättä kohti väistämätöntä historiallista vallankumouksen urakkaa. 

Ernesto eli omaa etsikkoaikaansa lääketieteenopiskelijana, matkusti pitkin Amerikan mannerta ja kirjoitti kuuluisan moottoripyöräpäiväkirjansa. Fidelin tapaan Ernesto vastusti intohimoisesti mannerta valtaavaa kapitalistista hyväksykäyttöä jonka uhreiksi pienet valtiota väistämättä taipuivat. Kuubassa vuonna 1933 valtaan noussut armeijan kersantti Fulgencio Batista piti maata tiukasti otteessaan korruptoituneen valtakoneiston avulla.  Lopulta vuonna 1954 Fidel ja Ernesto tapaavat Meksikossa ja pitkä ystävyys alkaa. 

Loppu onkin jo puhtaaksi kirjoitettua historiaa. Fidel eteni 26. heinäkuuta-liikkeensä kanssa Kuuban vallankumouksen aallonharjalla ja Ernesto toimi hänen uskollisena ystävänä joka keskittyi sotilaalliseen toimintaan. Lopulta vuoden 1958 uudenvuoden aattona diktaattori Fulgencio Batista taipui ja pakeni maasta. Helmikuussa 1959 33-vuotias Fidel nousi valtaan.

Mitä tulee kirjan päähenkilöihin, itselleni tuli täytenä yllätyksenä Fidelin ja Chen syvä ystävyys ja solidaarisuus  joka paistaa kirjan sivuilta. Voi vain kuvitella mitä juuri kolmekymppiset vallankumoustoverit ovat voineet miettiä kun vuosia vallankumouksen eteen tehty työ kantaa hedelmää ja nuorille annetaan vallanavaimet. Tästä puhutaan myös kirjassa. Kun Fidel piti kansanjoukoille kuuluisia tuntikausia kestäviä puheitaan, Che työskenteli taustalla ja piti puheita vallankumousjärjestöille. Ystävyksille tuli selväksi hyvin nopeasti että heillä oli valtava urakka edessä saadakseen Kuuban toimimaan maana. 

Lopulta ei mennyt montakaan vuotta kun Fidel huomasi että pieni Kuuba joutui suurvaltapolitikoinnin uhriksi. Ensin petti Yhdysvallat ja sen jälkeen luottoystävä Neuvostoliitto. Che kohtalona oli lopulta vallankumouksen iäinen palo jonka voimalla Che siirtyi sissijoukkoineen jatkamaan vallankumouksen aatteen levittämistä ensin Afrikkaan ja lopulta Boliviaan.

Chen liekki sammui lopulta lokakuun 8. päivä 1967, kun Bolivian armeijan erikoisjoukot ryyditettynä CIA:n henkilöstöllä sai vangittua Ernesto "Che" Guevaran ja hänen sissinsä pitkän takaa-ajon jälkeen. Teloituksen sai tehtäväksi nuori Bolivian armeijan sotilas Mario Téran, joka on jälkeenpäin kertonut Chen sanoneen viimeisinä sanoinaan kuin rohkaistakseen sotilasta ampumaan "Rauhoitu mies, ja tähtää kunnolla. Tapat vain miehen". Teloituksen jälkeen nuoren teloittajan kohtalo ei ole ollut suopea. Hän on elänyt yli 40 vuotta tekaistun nimen turvin ja jatkuvassa paossa. Asiaa ei ole helpottanut se että teloituksen jälkeen ainakin kuusi Chen teloitukseen liittyvää Bolivian sotilashenkilöä on kuollut hämärissä olosuhteissa väkivaltaisesti.

Vallankumouksen veljekset ovat kummatkin 1900-luvun historian suurnimiä (sanoo yhdysvaltalainen propaganda mitä tahansa). Kaverukset näkivät epäkohtia yhteiskunnassa ja päättivät muuttaa asioita. Okei, pitää myös muistaa että nykypäivän Kuuba ei ole mikään ruusuinen utopistinen yhteiskunta: yksipuoluejärjestelmä, ei sananvapautta ja hyvin häilyvät ihmisoikeudet. Varmasti hyvää tarkoittavat aikeet lopulta karkasivat käsistä kun ystävykset huomasivat että valtion johtaminen oli käytännössä lähes ylivoimainen tehtävä.

Fidel on jo väistynyt valtion johdosta, ja vaikka hänen elämäntyönsä jääkin historiaan, se jää Ernesto "Che" Guevaran varjoon jonka teot nostivat hänet 1960-luvun vallankumouksellisuuden ikoniksi joka on inspiroinut lukuisia valtiomiehiä ja kansalaistaistelijoita. Alberto Kordan kuuluisa äärimmäisen popularisoitunut valokuva Guerillero Heroica jää varmasti yhdeksi 1900-luvun kuuluisimmaksi valokuvaksi. Itse näin sen viimeksi lomamatkalla rantapyyhkeessä.

Eräs historioitsija on sanonut hienosti ystävysten elämästä "Che elää edelleen osittain siksi, että hänellä on ollut Fidel Castro tiedottajana". Simon Reid-Henryn kirja oli jälleen hyvä esimerkki historinkirjasta joka näyttää toteen että fakta on fiktiota (propagandaa) mielenkiintoisempaa. Suosittelen.

Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva

Murhamienen muotokuva on ainoa Patricia Cornwellin kirjoista josta olen koskaan jaksanut kiinnostua. Kirjailijan ansioihin voidaan lukea miljoonia myyneen Scarpetta-sarja, joten aikoinaan kuullessani Cornwellin rohkeasta hypystä tuntematomaan äärimmäisen mielenkiintoisen aiheen pariin, niin pakkohan tämä kirja oli hyllyyn metsästää.

Murhamiehen muotokuvassa (Portrait of a Killer Jack the Ripper - Case Closed) Cornwell tekee rohkeita päätelmiä jo yli satavuotiaan murhasarjan syyllisestä. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 2002 ja jo silloin kirja sai hyvin kriittisen vastaanoton valtameren molemmin puolin. Cornwellin Viiltäjä-Jack ei ollut sentään yksi aikansa kuninkaallista Prinssi Albet Victor (prinssi oli yksi lukuisista epäillyistä) vaan Britannian yksi kuuluisimmista ja suurimmista taidemaalareista, kosmopoliitti ja eksentristi Walter Sickert.

Cornwell lataa kirjassa vaikuttavan patterin todisteita ja viitteitä joissa Sickertin otsaan lyödään pahamaineisen Jackin leima. Cornwell ottaa myös ensimmäisenä tutkijana nykyaikaisen rikostutkimuksen tarjoaman arsenaalin käyttöönsä ja voisi sanoa, vääntämällä vääntää Walter Sickertin Viiltäjä-Jackin muottiin. Tottahan on, että syyllistä ei suurella todennäköisyydellä tulla ikinä selvittämään. Scotland Yard oli jo vuoteen 2002 kadottanut suuren osan jäljelle jääneistä todisteista joista suurinosa koostui Jackin lähettämistä kirjeistä (jotka on jo todettu 99% osalta huijauksiksi).

Cornwellin paneutuminen aiheeseen meni myös lopulta pakkomielteen puolelle, kun hän meni ja osti yli kahdella miljoonalla dollarilla mm. Sickertin maalauksia ja vanhan työpöydän yrittäessään saada Sickertin DNA:ta. Cornwell ei saanut lopulta kasattua Sickertin niskaan mitään raskauttavia todisteita, jonka hän kirjassa myös myöntää. Kuitenkin julkisuudessa hän on rohkeasti pyytänyt kaikkia epäilijöitä todistamaan hänen teoriansa vääräksi.

Vaikka kirjaa onkin kritisoitu, Cornwell osaa mahtavasti ainakin minulle tärkeä elementin eli historian elävöittämisen. Kirjassa viktoriaaninen Lontoo ja Whitechapelin alue kohoaa synkässä sumussaan hienosti kauhuineen ja traagisine ihmiskohtaloineen. Jackin kaltaiset sarjamurhaajat pystyivät vapaasti toteuttamaan fantasioitaan etsiessään ja lahdatessaan kodittomia juopuneita ilotyttöjä, paikassa ja ajassa jossa rikostutkimus oli vasta ottamassa ensimmäisiä horjuviaan ensiaskeleitaan. Kirjassa käydään laajalti läpi koko "Ripperlogya" ja kirjassa on luonnollisesti myös mukana alkuperäiset raadolliset kuvat Jackin uhreista. Ne säväyttävät aina. Kirja on kirjoitettu sujuvaan tyyliin eikä sakkaa pahemmin missään kohdassa.

Jos kirja kiinnostaa niin kannattaa kytätä eri antikvariaattiportaaleja ja Huuto.nettiä koska painos on myyty jo aikoja sitten loppuun niin kovakantisen- ja pokkarin osalta.