Taikalaatikko

Saksankielinen alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten (2008)

Nobelisti (ja monen muun kirjallisuuspalkinnon voittanut) Günter Grass on jälleen kerran kirjoittanut nautinnollisen, voisi sanoa jopa hiukan vaihtoehtohistoria-genren puolella luistelevan omaelämänkerrallisen kirjan. Elämäni ensimmäisen Grassin kirjan Ravukäyntiä jälkeen olin hieman äimistynyt kirjailijan taidoista ja mielikuvituksen määrästä kirjailijana. Huomasin liian myöhään että minun olisi pitänyt perehtyä paremmin kirjailijan tuotantoon koska Taikalaatikko on jatkoa kirjailijan vuonna 2006 julkaistulle ja kuuluisalle Sipulia kuoriessa joka aloitti kirjailijan muistelmat.

Jos olen ymmärtänyt oikein, Sipulia kuoriessa -kirjassa käydään läpi kirjailijan omaa suurta kohua nostanutta historiaansa, ja Taikalaatikossa kirjailija on antanut äänen lapsilleen. Kirjassa kaikki kirjailijan eri avioliitoissa syntyneet kahdeksan lasta suostuvat kirjailijaisänsä pyyntöön ja kokoontuvat vuorollaan toistensa koteihin nauhoittamaan muistojaan omasta lapsuudestaan sekä tietenkin isästään.

Kirja etenee mukavasti jokaisen lapsen kertoessa omasta näkökulmasta perheen värikkään, tilkkutäkkisen ja monimuotoisen historian. Perheen historiaan lähtemättömästi kuuluu myös Mariechen "Näpsy-Marie" (kirjailijaisän mukaan "aivan erikoinen kuvaaja") joka kuvasi kirjailijan perheen elämää aina 1950-luvulta kuolemaansa saakka. Lapset kertovat kuinka Mariechen näppäili perheen keskellä vanhalla Agfa-Boxilla vuosikymmenten aikana arjen kulumista, ja kuvista kehittyi mitä mielikuvituksellisimpia otoksia. Mariechen kehittämöstä saattoi pullahtaa ulos kuva  patruunavöisistä vallankumousta tekevistä vanhemmista tai mykkäfilmeistä tutusta Go West -tyylisestä perheestä joka puolusti vankkureitaan intiaanien saartaessa uudiasukkaita.

Mariechen ällistyttävät kuvat puhuttavat lapsia jotka kinastelevat pitkin kirjan Mariechen käyttämän laatikkokameran mallista sekä miten Mariechen sai aikaan sellaiset trikkikuvat. Ja taustalla kuin leijuu isäkirjailija mursuviiksineen hymisten onnellisena.

Täytyy taas nostaa hattua kirjailijalle mielikuvituksesta ja herkullisesta aiheesta, missä omaan henkilökohtaiseen historiaan on sekoittunut mukava annos mielikuvitusta. Kirja tosiaan perustuu kirjailijan omaan elämään ja tämä "Mariechen" on ollut olemassa. Grassin perheen elämää tosiaan kuvasi vuosikymmenet perheystävä Marie Rama, ja jolle kirjailija on tämä muistelman myös omistanut. Itse myös ahkerasti oman lapsen kehitystä ja perheen arkea valokuvaavana tunsin vetoa kirjaan ja mielestäni Taikalaatikosta saisi aivan loistavan elokuvan missä katsoja pääsisi piipahtamaan näissä vaihtoehtotodellisuuksissa joita Mariechen kuvat tarjoavat. Kirja sai myös kaivamaan esille oman perheen ja suvun vanhoja mustavalkokuvia jotka toimivat omina kurkistuksina menneisyyteen. Tykkäsin.

Günther Grass: Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002)

Herr Günther Grass on minulle täysin uusi kirjallinen tuttavuus. Ennen kuin aloitin lukemaan Ravunkäyntiä (btw Tammi Keltainen kirjasto # 343), minun oli suorastaan pakko googlettaa Grassin nimi.

Syntynyt 1927 Danzigissa, 17-vuotiaana SS-panssaridivisioonan panssarivaunun lataajana, haavoittui ja jäi vangiksi. Sodan jälkeen opiskeli kivenhakkaajaksi, minkä jälkeen graafiikka ja kuvanveistoa. Viisikymmenluvulla ensimmäisten taidenäyttelyiden aikoihin, Grass alkoi myös suoltamaan kirjallista tuotantoa; proosaa, runoja ja näytelmiä. Vuosikymmenen loppupuolella Grass julkaisi minulle ainoan tutun kirjan eli Die Blectrommel, Peltirumpu. Olen nähnyt kirjasta vuonna 1979 julkaistun Volker Schlöndorff:n ohjaaman elokuvan kauan aikaa sitten, joka vei kotiin mm. parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Grass kirjallinen ura sain lopulta tuulta alleen ja nyt yli 80-vuotiaan saksalaisen mittavaa uraa kruunaa mm. Thomas Mann -kirjallisuuspalkinto sekä Nobelin kirjallisuuspalkinto (1999). Kirjailijalla on kovat meriitit kaiken kaikkiaan.

Ravunkäyntiä kirjan aloitus on haastava: "Miksi vastaat nyt?" kysyi eräs, joka en ole minä. Siksi että äiti aina...Siksi että halusin huutaa niin kuin silloin kun huuto kiirii vetten päällä, mutta en voinut...Siksi että totuuteen tuskin kolmea riviä enempää..Siksi että nyt vasta...

Grass tyylistä tulee mieleen Irving tai Vonnegutin tuotanto - sanat ja lauseet on viimeisen päälle pumpattu ja suorastaan räjähtävät lukijan silmille. Voisi puhua jopa raskaasta tekstistä, missä lukija keskittyminen ei saa herpaantua."Haasteellisen" alun jälkeen Grass punoo lukijan eteen mielenkiintoisen usealla eri tasolla etenevän tarinan, missä kirjan kertoja toimittaja Paul Pokriefke alkaa tutkimaan Toisen Maailmansodan jälkimainingeissa venäläisen sukellusveneen uhriksi joutuneen Wilhem Gustloff -matkustaja-aluksen tarinaa. Tarina sukeltaa syvälle Paulin oman perheen lähihistoriaan ja kaivautuu myös Internetin villiin aluskasvillisuuteen missä Paul kohtaa tuskallisesti oman elämänsä avoimet haavat. Grass kuvaa upeasti Toisen Maailmansodan aikaisen Saksan sekä sodan jälkeisen, jaetun Saksan kylmän todellisuuden. Paulin rikkinäisen elämän täyttää pikku hiljaa lähes historian hämärään kadonneen matkustaja-aluksen kohtalo. Paul pohtii historian lähestymistään juuri ravunkäynnin tavoin: Vinosti sivuttain, vähän rapujen tapaan, jotka ovat muka kulkevinaan takaperin vaikka siirtyvätkin sivusuuntaan ja itse asiassa etenevät aika nopeasti. Ja niin tarina lopulta avautuu lukijalle useista eri kulmista ja huipentuu traagiseen loppuunsa.

Grassilla on mielestäni uskomaton taito räjäyttää tarina eri suuntiin ja ajallisesti eri tasoille, ja kuitenkin koko paketti pysyy hienosti kasassa loppuun asti. Ravunkäyntiä piti hankalan alun jälkeen hyvin otteessaan ja ehkä hiukan toivoin että historiallinen tarina olisi jatkunut tuon 250 sivun jälkeenkin. Kirjan teki myös mielenkiintoiseksi se fakta että kyseinen matkustaja-alus on ollut olemassa. 65 vuotta sitten upotetun aluksen mukana meni yli 9000 (!) saksalaista. Tapausta onkin sanottu Hitlerin Titaniciksi. Pienen googletuksen jälkeen alukselle löytyy useita muistosivustoja, joissa käydään Grassin kirjan tapaan yksityiskohtaisesti läpi aluksen historiaa ja viimeinen purjehdus tammikuun hyisessä Itämeren yössä. Günther Grassin kirja ja minun ensimmäinen tuttavuus ei siis pettänyt. Nyt hyllyssä odottaisi vielä Grassin toinen kirja "Taikalaatikko", jonka voisi lukea aiottua aikaisemmin. Suosittelen.