Aleksanteri I

Henkilökohtaisesti minua harmittaa joka ainut vuosi, kun itsenäisyyspäivä lähestyy ja itsenäisyytemme ei näytetä yhdistävän mitään muuta kuin Mannerheim, Talvi- ja Jatkosota ja se on siinä. Ihan kuin koko meidän kotimaamme itsenäisyydessä tai sitä edeltävänä aikana,  ei olisi tapahtunut mitään muuta mainittavaa kuin nämä kolme asiaa. Ja vaikka meillä ei ole monisatavuotista itsenäisyyttä, mahtuu itsenäisyyttä edeltäviin vuosikymmeniin ja vuosisatoihin paljon mainittavia ja erittäin kiehtovia asioita jotka lopulta aurasivat tulevaa itsenäisyyden tietä. 

Torsten Ekmanin Aleksanteri Keisari ja Isänmaa kuvaa sellaista ajanjaksoa mistä meidän pitäisi puhua joka joulukuu, tehdä vaikka sellainen ylemäinen mahtipontinen TV-sarja, tai mukaansatempaavia dokumentteja koska ajanjakso joka käynnistyi Suomen Sodan jälkeen 1809 vaikutti paljon Suomen tulevaan itsenäisyyteen. 1800-luvun historian hämärään ovat hävinneet sellaiset nimet kuin Gustaf Mauritz Armfelt, alunperin Tarvasjoelta kotoisin oleva maalaisaatelinen mutta todellinen kosmopoliitti, joka oli kuin kala vedessä niin Ruotsin kuninkaan kuin Venäjän tsaarin hoveissa. Gustav loi uransa 1700-1800 -lukujen vaihteessa niin kenraalina kuin diplomaattina, ja oli vahvasti mukana Suomen asioiden puolestapuhujana ja vaikuttajana erityisesti nuoren tsaari Aleksanteri I hovissa. Toinen nimi on Robert Henrik Rehbinder joka Gustav Armfeltin tapaan taisteli Suomen asioiden puolesta ja antoikin ison panoksen Suomen autonomian vahvistamiseen liittyvissä neuvotteluissa. Hän tuki omalla työllään Armfeltin riskaabelia vaikutuspeliä jonka lopputuloksena oli Suomen autonomia, ja Armfeltin kuoltua Rehbinder otti ns. soihdun ja jatkoi Suomen suuriruhtinaskunnan alkuaikojen korkeimpana virkamiehenä. 

Torsten Ekmanin kuljettaa lukijansa läpi Aleksanterin elämän, sivujuonteena Gustav Armfeltin yritykset ja tietysti onnistumiset parantaa Suomen asemaa Venäjän raja-alueena. Toisin kuin luulisi, nuori Aleksanteri oli ainakin hetken kiinnostunut Suomen tilanteesta ja kirjan parasta antia onkin Aleksanterin useat vierailut Suomeen. Suomen vierailuillaan nuori tsaari voitti suomalaisten sydämet olemalla avoin ja ystävällinen niin köyhille talonpojille kuin rikkaille porvareille. Gustavin työ Venäjän hovissa Suomen asianhoitajana ei kuitenkaan ehtinyt kestää montaa vuotta ennen kuin terveys petti ja hän joutui siirtymään syrjään. 

Ekmanin kirja on täynnä kiehtovia pieniä tapahtumia jotka kuin pikku hiljaa siirsivät Suomea kohti länsimaista autonomiaa ja sen arkkitehteinä olivat juuri Gustav Armfelt ja hänen luottoystäväpiiri jotka käytännössä omistivat elämänsä Suomen asioiden hoidolle. Kirja on kyllä todellinen löytö Suomen historiasta kiinnostuneille. 

Jumalan vihan ruoska

Historioitsija Mirkka Lappalainen on itselleni uusi tuttavuus Suomen historian osalta, ja kotimaan historia on muutenkin jäänyt liikaa syrjemmälle Yhdysvaltojen historian jyrätessä kirjahyllyssäni. Suomalaisista historioitsijoista ainoastaan Teemu Keskisarja ja jokunen muu ovat onnistuneet pääsemään kirjahyllyyni. Yksi syy voi olla se valikoima mihin Suomalaisessa törmää: hyllymetri hyllymetrin jälkeen historiateoksia Talvi- ja Jatkosodasta unohtamatta Marskia. Tuntuu että Suomen historiassa ei ole ollut painokelpoisia historiallisia tapahtumia ennen 1900-lukua. Se on sääli.

Onneksi on kuitenkin Keskisarjan ja Lappalaisen kaltaisia ennakkoluulottomia historioitsijoita, jotka uskaltavat tarttua tapahtumiin joista suurella yleisöllä ei välttämättä ole vihiäkään. Ne ovat niitä historian valtavirran kiehtovia hämäriä sivupolkuja joita itse yritän metsästää aina kun on mahdollista.

En nyt tiedä nykysukupolvien ala- tai yläkoulun historian opetuksen tilannetta, paitsi oman tyttäreni kohdalta, onko  historian opetussuunnitelmassa mainintoja Suomen historiaa täplittäneistä nälkävuosista. Ajoista jolloin talvista ei tuntunut tulevan loppua ja sateet sekä elokuun hallat pistivät suomalaisen viljelijän hiljaiseksi. Ajoista joiden seurauksena suomalainen viljelijä muuttui tautiseksi ihmisrievuksi, joka lopulta jätti torppansa peltoineen ja perheineen laahustivat maantielle ruokakerjuulle. Lopulta viljeilijä kuoli perheineen nälkään maantien varteen pettu- ja olkileivän turvottamina.  Tällaisen suomalaisen sielunmaiseman maalaa lukijan eteen Mirkka Lappalainen jonka kirja käsittelee vuosien 1695 ja 1696 ns. Suuria Kuolonvuosia.

1600-luku Pohjolassa oli sotaisa elettiinhän suurvalta-aikaan jolloin Ruotsi halusi laajentua ja jopa tehdä Itämerestä oman Mare Nostrumin (sisämeri) ja valtio pullistelikin Itämeren voimavaltiona. Ruotsia johti 1600-luvun loppupuolella Kaarle XI joka teki kovalla kädellä uudistuksia pitkin Pohjolaa. Takana oli Kolmekymmenvuotinen sota jonka mylleryksen jälkeen koitti vakautta ja rauhaa. Kaikki siis valmistautuivat uuteen konfliktiin joka odottikin jo vuoroaan seuraavalla vuosisadalla. Vaikka kaikki näytti hyvältä niin Äiti Luonto oli eri mieltä: elokuussa 1695 hallat aloittivat ennennäkemättömän kurimuksen läpi Ruotsin valtakunnan.

Itse asiassa vuosina 1694-1695 koko Euroopassa kärsittiin poikeuksellisista sääilmiöistä. Suomessa talvi oli hyytävän kylmä ja kesällä sateesta ei tuntunut tulevan loppua. Hallayöt iskivät jo elokuussa ja riivasivat pitkin syksyä joten maanviljelyksestä riippuvainen valtakunta oli pulassa. Nykypäivänä tiedetään että kyseessä oli pidemmän ajanjakson kestävä "Pieni jääkausi" jonka loppuhuipennukset nähtiin vasta 1850-luvulla. Kylmiä talvia ja sateisia kesiä riitti pitkin vuosisatoja mutta Pohjola koki pahimman juuri 1600-luvun lopulla.

Ei ole vaikea arvata mikä oli lopputulos kun kohdalle osuu useampi maanviljelyksen kannalta haasteellisempi vuosi. Ruotsin valtiojohto sai hätääntyneitä viestejä alusmaista missä kerrottiin ruoan loppumisesta ja jopa mahdollisesta vallankumouksesta mikä osoittautui virheelliseksi tiedoksi. Yleinen nälänhätä äityi lopulta kriittiseen pisteeseen vuonna 1697 missä Pohjola näki valtakunnan tuhon edessään. Lopputulema oli jopa nykymittakaavassa shokeeraava: 25-30% Suomen asukkaista kuoli nälkään. Kaikki oli syöty mitä oli syötävissä, jopa ihmisiä joista kirjassa on useampi esimerkki. Lopulta oli tarjolla pettu- ja olkileipää joka oli yhtä tehokas tappaja kuin nälkä itse. Turvonneet rääsyläisihmiset kuolivat kaduille, koteihinsa ja maanteiden poskiin massoittain.

Mitä itse pidin kirjassa on se taustatyön määrä mitä Mirka Lappalainen oli tehnyt kirjan eteen. Kirja tarkastelee tapahtumaa joka kulmasta. Lukija pääsee kurkkaamaan miltä 160-luvun Ruotsin valtakunta oli, miten sen toimi ja kuinka ihmisten elämä muuttui täydellisesti kun elämän perustoiminnot romahtivat. Kirja on myös hyvä tieto-opas ilmastohistorian saralla ja muistuttaa meitä 2000-luvun asukkeja hauraasta ilmastosta ja varsinkin nykypäivän ilmastollisista haasteista joita nyt kohtaamme. Äärisääilmiöt ajavat meitä kohti samanlaista kurimusta jonka 1600-luvun loppupuolen esi-isämme kohtasivat. Jumalan vihan ruoska on mielestäni siten hyvinkin ajankohtainen kirja. Iso suositus kaikille kotimaamme historiasta kiinnostuneille.

Toivo Harald Koljosen tarina

Teemu Keskisarjan Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus on odottanut vuoroaan viime vuodesta lähtien ja nyt massiivisen Sevenevesin jälkeen oli hyvä nollata ja pistäytyä vaihteeksi Suomen rikoshistorian synkemmille syrjäpoluille.

Keskellä jatkosotaa maaliskuussa vuonna 1943, Huittisten Karhiniemen kylässä nuori vankikarkuri Toivo "kirves" Koljonen shokeerasi Suomea tappamalla kylmäverisesti viisihenkisen Hakasen perheen sekä perheen naapurin Anna Maria Mäkisen.

Historioitsija Teemu Keskisarjan yön synkkä yhteenveto Toivo Koljosen elämän edesottamuksista aloittaa taipaleen nuoruusvuosista jotka eivät olleet niitä kaikkein onnellisimpia. Nuori Koljonen osoitti nuorempana lahjakkuutta koristemaalaukseen ja toimi hetken jopa Akseli Gallen-Kallelan kisällinä ennen kuin päätti lopullisesta elämän suunnastaan. Koljonen oli nykytermein yhteiskunnasta syrjäytynyt, viinaan menevä ja mielummin lain toisella puolella kulkeva pikkurikollinen jonka lyhyeksi jäänyt elämä oli täynnä rikoksia aina irtolaisuudesta naistenhakkaamiseen ja lestinheittosta polttoainevarkauksiin.

Koljosesta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin viranomaisten konekirjoittajan pöytäkirjoja ja raportteja, joiden pohjalta Keskisarja on rakentanut Suomen viimeisen siviilirikoksesta kuolemaantuomitun sirpaleisen elämänkaaren. Maaliskuun 1943 Hakasten perheen surmasta ei Koljosesta saatu mitään järkevää irti. Ei syytä eikä motiivia. Miksi Koljonen pysähtyi pakomatkallaan syrjäiselle tilalle ja murhasi kuusi ihmistä? Siihen ei historiankirjoitus anna vastausta. 31-vuotias piruparka kohtasi loppunsa lokakuussa vuonna 1943 kahden puna-armeijan desantin Ilmari Pyykkösen ja Otto Sarven rinnalla, kun kolmikko marssitettiin Maarian pitäjän Kärsämäen kylässä sijaitsevan sorakuopan reunalle. Koljonen heistä paatuneimpana.

Teemu Keskisarja on kirjoittanut ja elävöittänyt (taas) historiaa taitavalla otteella. Vaikka kirjan aiheesta voi olla montaa mieltä, on kuitenkin aina mukava askeltaa Keskisarjan tarinoiden perässä kurkistamaan kansakuntamme pimeisiin historian käytäviin.

Lisäsin uuden kategorian Rikoshistoria mihin Koljosen lisäksi jokunen muukin kirja tulee sopimaan.

Orjamarkkinat

Kesäloman jälkeinen aika alkaa aina hirvittävällä työnteolla jotta projektit yms. liittyvä saadaan liikkeelle kohti loppuvuotta. Lukeminen siinä yleensä kärsii mutta kaiken rinnalla on lukutahti on pysynyt suht hyvänä. Tämän Jouko Halmeskosken kirjan jälkeen on mennyt Hught Howien Siilo-saagan keskimmäinen eli Shift (saagan ensimmäinen tästä), ja nyt yöpöydällä lojuu jo Jens Lapiduksen Stockholm Noir-sarjan esikoinen Snabba Cash. Kyllä se taas tästä..

Jouko Halmeskoski on kirjoittanut puhuttelevan kirjan synkästä aiheesta joka oli vielä arkipäivää 1800-1900-vuosisatojen vaihteessa. Pienessä agraariyhteiskunnassamme elämän lyhyen korren veti itselleen orvot, mielenvikaiset ja vaivaiset. Jos kuuluit näihin ryhmiin, saattoi kohtaloksesi koitua huutokauppa. Omaksi parhaaksesi tottakai. Halmeskoski käsittelee aihetta orpojen näkökulmasta ja kirjassa on liuta näiden huutokaupatuiksi joutuneiden lasten tarinat.

Huutolaisen leiman sai pääosin orvot, mutta samaan seuraan joutui myös ne epäonniset lapset joita vanhemmat eivät pystyneet elättämään. Halmekoski on koonnut kirjaan parinsenkymmentä aika riipaisevaa huutolaislapsikertomusta. Monen lapsen tarina on sieltä pahimmasta päästä. Monessa tapauksessa taloon tullut perheen ulkopuolinen lapsi siirrettiin elikoiden kanssa samalle tasolle, käytännössä orjan rooliin.

Itselleni kirja tarjosi kiehtovan kurkistuksen kotimaamme historian sivupolulle ja samalla aika kylmäävä tutustuminen ihmisluonnon perkeleelliseen pahansuopaisuuteen.

Armeijan silmänä ja korvana

Päivät ja viikot tuntuu taas menevän lentäen ohi, ja jälleen kerran on vaikeuksia keskittyä näihin lukuharrasteisiin. Kuitenkin itseäni patistaen sain luettua Pertti Suomisen kirjoittaman Raimo Heiskasen elämänkerran kunnialla loppuun.

Armeijan silmä ja korva, Kenraalimajuri Raimo Heiskasta voisi kutsua klassisella éminence grise nimellä, ainakin osittain. Puolustusvoimien pitkäaikainen tiedustelupäällikkö Raimo Heiskanen toimi ja rakensi armeijan tiedustelujaostoa sodan jälkeisten myrskyisten vuosikymmenten aikana. Vuosikymmenten aikana Raimo Heiskanen loi myös vaikuttavat suhteet mm. ulkomaisiin tiedustelujärjestöihin ja tietysti Suomen Päämiesten ykköseen eli Kekkoseen. UKK nojasi vahvasti Raimo Heiskasen kaltaisten ammattilaisten tietoihin kylmän sodan tapahtumien pyörteissä.

Pertti Suominen maalaa kirjassaan perusteellisen kuvan suomalaisesta erittäin taustalla toimivasta puolustusvoimien sotilastiedustelukoneistosta. Kirjan alkupuoli on pyhitetty Raimo Heiskasen elämän alkutaipaleen kuvaukseen sekä tapahtumiin jotka johdattivat nuoren rajaupseerin Pohjois-Suomesta Kenraali Lauri Sutelan leipiin Helsinkiin, kehittämään puolustusvoimien tiedustelutoimintaa uusille urille. Kirjan puolen välin tienoilla kirjailija heittää sitten lukijan aiheen syvään päähän, jossa aina 1950-luvun puolelta käydään läpi maailmanpoliittisia tapahtumia juuri tiedustelutoiminnan näkökulmasta. 

Kirjasta bongaa välillä mukavia tapahtumia jotka värittää muuten välillä aika puuduttavaa eri poliittisten tapahtumien selostusta. Parasta antia kirja kuitenkin tarjoaa Neuvostoliiton "yhteistyötarjousten" käsittelystä ja Neuvostoliiton tulenarkojen suhteiden vaalimisessa. Esimerkkeinä mainittakoon vuonna 1972 vieraillut Leningradin sotilaspiirin esikuntapäällikön A. I. Gribkovin shokki havaittuaan että puolustusvoimien harjoituksissa vihollinen merkittiin karttoihin punaisella, tai pari vuotta myöhemmin kontra-amiraali Andruskevits esittämä epäilevä kysymys "Ovatko Neuvostoliiton ja Suomen välit todella hyvät, vai mikä onkaan se suurvalta, jonka joukot Kaakkois-Suomen sotilaslääni sanomalehtitietojen mukaan harjoituksessaan motitti?". Mielenkiintoisia tapahtumia riittää aina sotien jälkeisen ulkovaltojen harrastaman tiedustelutoiminnan läpikäyntiin itärajalla, tai Kekkosen äreä suhtautuminen Ruotsin selityksiin mitä tuli sodanaikaiseen Stella Polaris -operaation aikana siirretyn tiedustelumateriaalin palauttamiseen. Pieniä historiallisia informaatiohelmiä löytyy pitkin poikin kirjaa.

Armeijan silmänä ja korvana sujahtaa sopivasti kirjahyllyssä Taavetti Heikkisen historiikin kaveriksi, ja vaikka Raimo Heiskasen elämänkerta taantuu välillä puuduttavaksi niin se on  mielenkiintoinen historiallinen halkileikkaus puolustusvoimien eräästä julkisesti äärimmäisen hiljaisesta yksiköstä.

Ja niin kirjallinen polku kaartaa jälleen kerran 2030-luvun ydinsodan jälkeiseen Moskovan metroon. Yöpöydällä vuoropinossa on siis Dmitri Gluhovskin jatko kaupalllisen läpimurron tehneelle Metro 2033 (arvosteluni).

Miehet mahdottomien ratkaisujen edessä

Olen lähivuosina yrittänyt kartuttaa tietämystäni erityisesti Suomen historian osalta. Kiinnostus on kohdistunut enemmänkin lähivuosisatoihin joista löytyy varmasti hyllymetreittäin teoksia. Mielenkiintoisia lukukokemuksia ovat ainakin olleet 1800-luvulla käyty Suomen sota, Mannerheimin sotilasuran alkumetrien päiväkirja Mantsurian sotaretkestä ja tasavaltamme kolmannen presidentin edesottamuksista itsenäisyytemme aattona. Eli matkaa on käyty 1800-luvulta jo 1900-luvun alkupuolelle. 

Tämä Hannu Rautkallion ja Lasse Lehtisen toimittama kirja Väinö Tanner unohdetut päiväkirjat 1943-1944 avaa tapahtumia jatkosodan aikaisiin tapahtumiin. Itselleni Väinö Tanner on ollut aina suht tuntematon valtiomies Suomen historiassa, samoin hänen kollegansa Risto Ryti. 

Kuka sitten Väinö Tanner oikein oli? Väinö Tanner lähti vaatimattomista kotioloista ja nousi nopeasti lakimiesopintojen jälkeen nuoren Suomen politiikan näyttämölle. Hänet valittiin vuonna 1926 sisällissodan jälkimainingeissa Suomen ensimmäiseksi vasemmistolaispääministeriksi (huom! sisällissodan päättymisestä oli vain kahdeksan vuotta aikaa), hän palveli mm. valtionvarainministerinä, talvisodassa ulkoministerinä. Kaikkiaan Tanner toimi ministerinä eri viroissa huimat 2756 päivää. Ja siihen päälle vielä yli kymmenen vuotta SDP:n puheenjohtajuutta.

Nämä Väinö Tannerin sotapäiväkirjat siirrettiin Yhdysvaltoihin Stanfordin yliopiston Hoover-instituutin arkistoihin ilmeisen evakuontimielessä vuonna 1945 Suomen Washington-suurlähettilään Hjalmar Procopén toimesta. Olihan Tanner yksi tulevan jatkosodan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syytettyjä.

Päiväkirjamerkinnät alkavat helmikuusta 1943 jolloin tieto saksalaisten nopeasti heikkenevästä sotaonnesta Stalingradissa kiirii Jukka Rangellin koalitiohallituksen tietoon. Tästä alkaakin lukijaakin välillä niskakarvoja nostattavat tapahtumat. Jatkosodan riehuessa itärajalla ja myös kotirintamalla, Tanner kuvaa kuinka Suomi käy omaa yksinäistä selvitymistaistelua isojen voimavaltioiden puristuksessa. Idässä pullistelee punakone, lännessä Suomen tilanteesta hermostunut Ruotsi ja liittoutuneet, ja etelässä vainoharhainen, ikuinen optimisti Hitler esikuntineen.
Tanner kirjoittaa välillä tuntitarkkuudella analyyttisen viileästi rintamatiedoista ja valtiojohdon tapaamisista. Pääosassa ei ole suinkaan  Tanner itse vaan lukija pääsee kuin kärpäsenä Smolnan kattoon seuraamaan näitä kriisin aikoja. Suomi tunnustelee alusta asti rauhaa Neuvostoliiton kanssa ruotsalaisten välityksellä ja hän kuvaa kuinka diplomaattikanavat välittävät Suomen rauhantunnusteluita välillä onnistuen ja välillä sekoillen. Päiväkirjamerkinnöissä selostetaan usein myös Suomen hallituksen vaikeiden virallisten lausuntojen vääntämistä ja kääntämistä oikeanlaisen sisällön luomiseksi. Kun vastaanottajana oli Neuvostoliitto virheille tai väärinkäsityksiin ei  ollut varaa.

Marsalkka Mannerheim nousee myös päiväkirjan lehdillä kuin järjen ääneksi joka yrittää viimeiseen asti olla sekaantumatta politiikkaan ja pysytellä ainoastaan sotilaan ominaisuudessa kertomassa faktat rintamatilanteesta, ja potkimassa saappaallaan välillä näiden  empivien politiikkojen persauksia. Esimerkkinä seuraava.

[...] Ehdoista (välirauhaehdot, syyskuu 1944) Mannerheim lausui käsityksenään, että ne olivat sotilaallisesti kauheat. Suomi joutui jokseekin täydellisesti Neuvostoliiton valtaan. Porkkalan alue ulottui 17 kilometrin päähän pääkaupungista ja se on suuri alue, johon mahtuu kokonaista kaksi armeijakuntaa..[...] Mannerheimin mielestä pääkaupunki pitää siirtää pois nykyiseltään paikaltaan. Lisäksi on luovutettava lentokenttiä. Neuvostoliitolla tulee olemaan vapaa kulkuyhteys joukkoihinsa. 

Päiväkirjamerkinnät pysyvät täysin Suomen valtiojohdon tapahtumien kuvaamisessa ja ei voi kuin ihmetellä Rytin, Tannerin ja Mannerheimin taitoa ja paineensietokykyä näiden hyvin vakavien tapahtumien luotsaamisessa, varsinkin kesäkuussa 1944 kun Neuvostoliitto antoi käytännössä uhkavaatimuksen: Suomen ehdoton antautuminen tai edessä oli suurhyökkäys ja Suomen miehittäminen. Suomen kohtalon ollessa kirjaimellisesti veitsen terällä niin näitä lukiessa nykyiset euro-ongelmat tuntuu aika pieniä murheilta..

Tanner ei luonnollisesti valaissut työn ulkopuolista elämää, vaan mainitsi välillä lähtevänsä "viikoksi maalle", ja tätä puolta olisin kiinnostuneena kaivannut. Miten hallituksen painekattila vaikutti Tannerin tai muun kolmikon vapaa-aikaan tai perhe-elämään? Valaisua löytyy ehkä muista kolmikon teoksista.




Kirjallinen matka jatkuu Suomalaisissa maisemissa. Työn alla on harvinaista herkku eli Kaiho Niemisen Perilliset. Kirjalijan edellisestä kirjasta onkin jo lähes pari vuotta aikaa.

Lähteinä käytetty mm. Väinö Tanner Säätiön tietoja

Kyynelten kallio

Näin ne suunnitelmat muuttuu. Tarkoituksenani oli lukea hyvä putki apokalyptista kirjallisuutta, ensin meni Lankeemus sitten Metro 2033 ja metroilun jälkeen jostain syystä (kun palasimme talvilomalta) tartuin kotimatkalla tähän Teemu Keskisarjan Kyynelten kallioon. Postissa on jopa tulossa John Barnesin Directive 51, joka on oiva lisä tähän maailmanlopun kirjallisuuden katsaukseen. No mutta tämä pieni kotimainen historiallinen piipahdus oli mukavaa vaihtelua näille synkille maailmankuville.

Historiantutkija Teemu Keskisarjan kirja ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen mieltä piristävämpi kuin ed. mainitut fiktiiviset teokset, varsinkin kun aiheena on Suomen rikoshistorian seksuaalirikollisuus 1600- ja 1700-luvuilla. Kirjailija itse mielestäni summaa hyvin kirjansa alkutahdeissa:

Tämä teos ei sommittele lemmenlyriikkaa. Korkeakulttuurin salonkeihin on kurkistettu jo tuhannesti. Nyt on kyse Junttilan pihasta ja siitä mihin johtivat paljaiden jalkojen jäljet lumessa aamulla 19. marraskuuta 1754.

Kirjan nimi tulee Taivassalon saaristolaispitäjän paikallishistoriasta. Kyyneliä on historian mukaan vuodatettu paikalla missä serkukset Heikki ja Liisa mestattiin viranomaisten toimesta. Tuomiona oli sukurutsaus.

Kirja sisältää Heikin ja Liisan tapaisia oikeustapauksia Ruotsin vallan ajalta joissa erilaisia ihmisiä on syytetty aviorikoksista, salavuoteuksesta (naimattomien sukupuolisuhde), mukana on myös eläimiinsekaantujia (sarjasekaantujat), sodomiitteja ja kaksineuvoisia. Skaala laajentuu lopulta myös  onanisteihin ja pahimpiin eli pedofiileiin sekä lastenmurhaajiin.

Näin nopeasti arveltuna kirja saattaa tuntua hyvinkin raskaalta (ja ahdistavalta) mutta täytyy kiittää kirjailijaa  joka kuvaa nämä traagiset tapaukset mielenkiintoisella ja elävällä tavalla. Vaikka kirjan pääaihe tuntuu pyörivän enemmän ja vähemmän eläimiinsekaantumisessa on mukana nykyihmiselle enemmän huvittavia rikosnimikkeitä kuten onanismi, jossa  vilahtaa herkullinen väite kansalliskirjailijamme Aleksis Kivestä.

Kirjailija kuvaa myös laajasti näitä sotien värittämiä vuosisatoja ja miten sen aikainen yhteiskunta rakentui ja eli. Säätyläisyy oli voimissaan kartanoissa ja kaupungeissa kun lukutaidoton tihrusilmäinen rahvas pakersi savupirteissään. Seksuaalisuus ja siihen liittyvät rikokset eivät kuitenkaan näyttäneet esiintyvän pelkästään yhdessä ja samassa yhteiskuntaluokassa, vaan kyllä säätyläisperheiden vesatkin kävivät astumassa naapurien hiehoja tai lankesivat sodomiaan rengin poikien kanssa. Kirja osoittaa myös sen että Suomalainen ei ole kolmessasadassa vuodessa hirveästi kehittynyt. Samoja rikoksia löytää päivittäin iltapäivälehtien otsikoista.

Mielestäni kirjan parhainta antia oli kirjailijan kuvaukset teloituksista jotka olivat enemmän kansanjuhlien tuntuisia tapahtumia. Varsinkin kun eläintensekaantujina tuomitut kohtasivat maallisen tiensä pään ja jonkinlaisen kieroutuneen ajatusmaailman seurauksena, viranomaiset pitivät näiden sekaantujen uhreiksi joutuneita eläimiä myös jollain tavoin vastuullisina. Joten tuomitun tunnustuksen perusteella viranomaiset marssittivat teloituspaikalle kaikki tiedossa olevat "uhrit" jotka saivat myös mennä tuomitun mukana ajasta iäisyyteen. Jos kyseessä oli ollut sarjasekaantuja joka oli vaikka ehtinyt kyläillä salaa useamman vuoden pitäjän eri navetoissa, niin ei ole vaikea arvata että tällainen toiminta toi ison taloudellisen lovan pitäjän karjatalouteen.  Toinen mielenkiintoinen aihepiiri josta olisin halunut lukea lisää (tai lukea kokonaan oman kirjan) oli ammattipyövelit. Kirjailija kertoo onneksi ainakin yhden tämän historian hämäriin kadonneen käsityöammatin edustajan tarinan.

Ja lopuksi iso hatunnosto kirjailijalle laajasta lähdeluettelosta mistä löytynee paljon mielenkiintoisia historian teoksia.

Yöpöydällä makoilee jo Maameri-trilogian toinen osa eli Atuanien Holvihaudat, jonka jälkeen sitten tod. näk. palataan ihmiskunnan selvitymistarinoihin joko Max Brooksin World War Z:n muodossa, tai vaihtoehtoisesti jos Amazon UK saa toimitettua ensi viikoksi Directive viisykkösen. Who knows. Ei sitä tiedä vaikka tarttuisi Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan kolmanteen osaan!


Katkelma sieltä jostain:

Sarjasekaantujien takautuvat tunnustukset koituivat nimittäin kokonaisten karjalaumojen kohtaloksi. Esimerkiksi Tenholan, Kuopion ja Liperin mestauspaikoilla on poltettu sekä kuopattu tonneittain hevosen- ja naudanlihaa. Käytäntö pitkitti pölkkyvuoroaan odottavan sekaantujan piinaa ja tarjosi yleisölle lisäviihdykettä, pyöveleille koitui vaivaa - isot nisäkkääthän eivät  kuole kertalaakista - mutta he toimivat urakkataksalla. Muun parikymmentä luontokappaletta samassa teloitusnäytelmässä niittänyt ammattilainen perusteli palkkatoivomustaan sillä, että oli loppuvaiheessa jaksanut seistä enää yhdellä jalalla.

Sodasta syntynyt

Kirjahyllyyni on kasvanut kuin varkain pieni kokoelma kirjoja Suomen valtion tuskaisesta alkutaipaleesta. Nyt luetun Markku Kuisman rinnalle ovat tulleet joulupukin tuomat Tuulikki Pekkalaisen Susinartut ja pikkuimmet sekä Väinö Tannerin Unohdetut päiväkirjat sotavuosilta. Molemmat eri aikakausilta mutta aiheeltaan sitäkin mielenkiintoisimpia.

Metsäteollisuus ja sen tuotteiden vienti ovat olleet, ja ovat edelleen Suomelle tärkeitä tulonlähteitä. Kirjailija ja historioitsija Markku Kuisman kirjassa Sodasta syntynyt valoitetaan 1900-luvun alun vielä piskuisen Suomen synnytystuskia taloushistorian näkökulmasta, ja metsä- ja vientiteollisuus ovat kirjassa pääosissa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kriittisille vuosille eli 1914-1920. Vaikka aihe antaisi ymmärtää että luvassa on paatoksellista isänmaallisuutta ja siniristilipun heiluttamista, pääosissa on tosiaan teollisuus ja heidän armoton draivi saada Suomen kurssi kohti länttä, irti Venäjän keisarikunnan ja lopulta bolsevikkien ikeestä. Sisällissodan aiheuttamat kansalliset luokkariidat jäävät taustalle kun seurataan industrialistien ja rahamiesten valtaamaa KOP:n pääjohtajan eli J.K. Paasikiven vetämää nuoren tasavallan hallitusta. Eli käytännössä metsäpatruunat ja suurkapitalistit näyttivät vahvalla kädellä Suomen suunnan. Samoja herroja pyöri myös Mannerheimin esikunnassa  ja lähipiirissä.

Kirja valoittaa mielenkiintoisesti Suomen kuuluisia ensi askeleita ja aikamoista taistelua irti juuri Venäjän nopeasti hajoavasta imperiumista. Vaikka tuon ajan Suomen valtiojohdon kokoonpano tuntuu nyt täysin naurettavalta, niin teollisuusmiesten ansioista Suomi pääsi lopulta isojen panostusten ansiosta hyödyntämään mahtavia metsävarojaan vientiteollisuuden tarpeisiin. Matkalla harrastettiin nyt taas päätään nostavaa protektionismia, ja sekin tuotti tulosta ja Suomen vihreä kulta pysyi kotimaisen kartellin käsissä.

Suosittelen kirjaa Suomen itsenäisyyden historiasta kiinnostuneille.

Katkelma sieltä jostakin:

"Sitten lokakuun vallakumouksen ei rautateiden henkilökunta ole saanut palkkojaan. Ja välttääkseen nälkäkuoleman, heidän ainoa mahdollisuutensa on varastelu rautatievaunuista. Asemilla ja junissa häärii laumoittain rintamalta virranneita sotilaita, jotka ovat bandiittejakin pahempia..Sotilaat määrävät junien lähtöajan...täyttävät junat mielensä mukaan... heittävät matkustajat ulos tavaroineen ilman päällysvaatteita... turmelevat kulkuneuvoja ja ratoja ja varastelevat niin junissa kuin kaupoissakin." Suomen paperiteollisuuden Pietarin-toimiston johtaja eversti Oscar Wesanderin silminnäkijäraportti joulukuun 1917 alun tilanteesta.

Seuraava kirjallinen matka onkin jo aloitettu ja kohteena on Westeros eli George R.R. Martinin A Clash of Kings!

Valvoja

Lukukone liikkuu sittenkin, vielä kuitenkin hieman nykien. Tällä kertaa hyllystä tarttui mukaan viime jouluna lahjaksi saatu (ja toivottu) Jarmo Niemisen toimittama Rintaman poliisi johon on koottu jatkosodassa palvelleen valvontaupseeri Taavetti Heikkisen päiväkirjat.

Valvontaupseeri? Heti kirjan alussa ihmettelin lopulta kapteeniksi ylennetyn Taavetti Heikkisen virallista nimikettä. Valvontaupseereita sijoitettiin jatkosodassa joka divisioonaan ja Heikkisen tehtäviin kuului seurata mm. valvomansa joukon mielialaa ja ottaa haltuun vangitut vakoojat sekä suorittaa alustavat kuulustelut. Valvontaupseerit siis liikkuivat lähellä sotilaspoliisien työkenttää.

Taavetti Heikkinen sijoitettiin jatkosodan alussa rintamakomentaja Kaarlo Heiskasen "Iskevä Kiila" eli 11. divisioonaan ja sotapalvelusta kertyi kokonaisuudessaan yli 3 vuotta. Viimeiset kuukaudet Heikkinen työskenteli rauhallisemmissa merkeissä Mikkelin päämajassa.

Kirjan rakenne on odotettu eli päiväkirjamerkintöjä kronologisessa järjestyksessä. Toimittaja Jarmo Nieminen on rikkonut kirjan rytmiä laittamalla sivuille Heikkisen ottamia rintamakuvia karjalan kylistä, paikallisista ihmisistä ja perinteisiä toverikuvia muistona sodasta. Heikkinen itse ei upseerina joutunut juoksuhautoihin vaan suoritti omaa sotapalvelustaan esikuntatasolla valvontaupseerin tehtävissä. Päivät täyttyivät divisioonan joukkojen sisäisten edesottamusten selvityksissä sekä eri vakoojien kuulusteluissa. Helppoa ei kuitenkaan  Heikkisen työ ollut, sen pystyy lukemaan miehen teksteistä hänen ollessa mukana tuomitsemassa venäläisiä desantteja ja vakoojia rintamaoikeudessa kuolemaan. Heikkinen myös valvoi edellä mainittujen tuomioiden täytäntöönpanoja jotka lähes kaikki toimitettiin hiekkakuopan reunalla. Samoin vaikeaa oli tuomita oman armeijan sotilaita kuritushuonetuomioita kärsimään kesken ankaran sodan. Tuomioita langetettiin pienistä rikkeistä kuten ruoan varastamisesta tai surullisista aseveljien tapoista. Heikkinen mainitsee monta häntä liikuttanutta traagista tapausta. 

Se mikä tässä kirjassa on erityistä että se on välttänyt sodan jälkeisen sensuurin. Heikkisen tekstistä saa kuvan isänmaallisesta upseerista joka tekee päivittäisen työnsä tunnollisesti, samalla pohtien sodan kurimuksessa taistelevan euroopan kohtaloa. Osa palveluspäivistä on arkista, puuduttavaa aherrusta ja osa menee loikoillessa teltassa ja koti-ikävää poteassa. Koti-ikävä painoi luonnollisesti kaikkia rintamiehiä ja Heikkinen kuvaakin tarkasti kaikki lomareissut matkoineen, ja syvä rakkaus perhettä kohtaan toimiikin kuin valona välillä aika tummissa vesissä käyvän päiväkirjan sivuilla. Heikkinen todisti välillä aika perinteisiä suomalaisia väkivallantekoja jotka oli tehty tietenkin stressaavassa ympäristössä, ja kun mukana oli alkoholi niin kaikki oli mahdollista. Heikkinen kirjoittaa useista humalapäissään tehdyistä tapoista ja jotka yleensä kirjattiin "kaatui rintamalla" -nimikkeen alle. Heikkinen kirjoittaa jopa itsensäsilpomisista joilla haettiin varmaa menolippua pois rintamalta. Sotapalveluksen edetessä pidemmälle Heikkisen mieli mustenee ja päiväkirjamerkintöissä viipyilee selkeä masennus ja viha sotaa kohtaan.

Itselleni tällaiset kirjat ovat aina muistelomatkoja omaan lapsuuteen, ja varsinkin niihin kirkkaisiin kesäisiin muistoihin kun istuin vesselinä ukin kanssa pihakeinussa isojen koivujen katveessa, ja kuuntelin kuinka ukki kertoi sotajuttujaan kovaan ääneen elehtien. Se oli aina kova juttu pikkupojalle. Paljon myöhemmin oma isäni (joka on lähes 80 vuotias) kertoi muistojaan lapsuudestaan kuinka kotikylän rintamalta palanneet miehet eivät enää olleet entisensä ja tappeluilta ja murhenäytelmiltä ei säästytty. Tai kuinka rintamalla olleet hevoset eivät enää pystyneet peltotöihin hermojen ollessa riekaleina. On siis hyvä ja ensikertaisen tärkeää että tällaista mikrohistoriaa julkaistaan sen kaiken perinteisen suomalaisen sotakirjallisuuden rinnalle - vaikuttava kirja. Suosittelen.

Katkelma sieltä jostain:

Perjantai 24.10.41
[...] Murheellinen asia tuli taas tutkittavaksi. JR 23:sta on karannut joko taistelusta tai marrsin aikana sinne noin 70 miestä, jotka olivat sotapoliisin hallussa Aunuksessa. Lisää tulee jatkuvasti. Puhuttelin heistä muutamia saadakseni selville tapausten tausta. Syy: yleinen väsymys, hermot lopussa, luvattu, ettei Syväriä tarvitse ylittää j.n.e. Vakavia vapisevia poikia, jotka jo kahdessa sodassa ovat tehneet parhaansa, monet palkittu vapauden mitalilla. Kyllä on ikävää jos noitakin taas joutuu tuomitsemaan vankilaan. Millä he selittävät tapahtuneen ja tuomionsa lapsilleen, ja kuitenkin he ovat tehneet parhaansa. Tässä toimessa tahtoo mennä hermot, ei pitäisi ajatella tehtävän vakavuutta, sillä sodan onnistumisen vuoksi olisi näihin suhtauduttava vakavasti.

Marsalkan päiväkirja

C.G Mannerheim: Päiväkirja Japanin sodasta 1904-1905 sekä rintamakirjeitä omaisille

Otava on koostanut mielenkiintoisen kirjan 37-vuotiaan Venäjän keisarinnan chevalier-kaartin everstiluutnantista C.G Mannerheimista, ja hänen ehkä ensimmäisestä todellisesta tulikasteesta Korean ja Mantsurian (Kiina) sotanäyttämöllä vuosina 1904-1905. Kärhämä liittyi kaukoidässä kauemmin jatkuneisiin suurvaltojen Venäjän, Japanin, Saksan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien laajentumispyrkimyksiin.

Mannerheim sai käskyn osallistua sotatoimiin ja matka Itä-Aasiaan alkoikin 3.11.1904 Nezhinskin rakuunarykmentin komentajan apulaisena.

Kirja on kokoelma Marsalkan päiväkirjamerkintöjä aina marraskuisesta junamatkasta kohti Mantsurian Harbinia ja päättyvät kirjeeseen rakkaalle siskolleen Sophielle lähes tarkalleen marraskuussa 1905, jolloin Venäjän armeija jo perääntyi ja hieroi rauhaa Japanin keisarillisen armeijan kanssa.

Kirja on siitä poikkeava Marski-kirja että siinä on äänessä Marsalkka itse. Nuorehko (37-vuotias on vielä nuorehko!) Marsalkka kirjoittaa yllättävän hyvin ja elävästi sotaretken edesottamuksista, sitä johtavista välillä kiukuttelevista kenraaleista ja tätä näytelmää seuraavista kiinalaisesta siviiliväestöstä. Ja vaikka kirja on koostettu muuten hyvin tylsästi niin kertojan tarinointi pitää kirjaa hyvin vauhdissa. Marsalkka kirjoittaa myös hyvin henkilökohtaisella tasolla terveydestään, koti-ikävästään ja  huolestaan rakkaita hevosiaan kohtaan. Hevoset ovat hyvin lähellä Marskin sydäntä ja hän kuvaakin esimerkillisen tarkasti sotaretkellään kohtaamiaan hevoslaumoja. Hän kirjoittaa myös vähintään yhtä tarkasti kaikista henkilöistä joita hän kohtaa, pääosin upseereita eikä säästele sanoja arvostellessaan heitä. Kirjan puolessa välissä pääosaan nousee kiivaiden sotapahtumien kuvaus joka tekee kirjan suorastaan jännittäväksi.

Kirja oli mielenkiintoinen kurkistus Marsalkan sotilasuran alkuvaiheisiin ja konfliktiin joka on ainakin allekirjoittaneelle tuntemattomampi. Otava olisi kuitenkin voinut satsata enemmän kirjaan ja lisätä  vaikka päiväkirjamerkintöjen väliin kappaleita tapahtumien taustoista.

Katkelma sieltä jostakin:

Esikunnan fazaan oli meidän lisäksemme määrä sijoittaa kenraali Stepanov ja hänen kaksi adjuntanttiaan, mistä syystä tilaa oli hyvin niukasti. S. (Stepanov) oli ollut armeijakunnan komentajan luona lounaalla, ja saapuessaan  iltapuolella hän oli aivan umpihumalassa ja osoitti ystävällistä huomaivaisuuttaan tungettelevasti jokaiselle, joka jaksoi häntä kestää, etenkin seurueemme nuorimmille jäsenille, parille vapaaehtoiselle. 

Erkki Räikkönen: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta

Itsenäisen Suomen vaikea alkutaival on aina jännittävää luettavaa. Koko aikakausi vuodesta 1808 aina jatkosotaan on aina kiinnostanut, ja sitä voi vain ihmetellä miten olemme pysyneet eheänä ja itsenäisenä valtiona nämä myrskyisät 93 vuotta. Tämä Erkki Räikkösen kirja sijoittuu itsenäisyytemme aattoon eli kiihkeille vuosille 1914-1917.

Siperian karkoitukseen johtavat tapahtumat alkavat kun Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud saa sotasyksyn harmaana lokakuun päivänä kirjeen prokuraattori K. Kasanskijlta, missä tämä tsaarin virkamies pyytää Svinhufvudilta lyhennysotetta eräästä kihlakunnan pöytäkirjasta. Lappeen tuomarin vastauskirje päättyy kohtalokkaasti

”..vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain voimaa kaipaavan venäläisen ns. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten saan prokuraattorivirastolle ilmoittaa”.

Saatuaan Svinhufvudin vastauksen, Kasanskij pistää vastapallon ripeästi liikkeelle hakemalla Viipurin eri oikeustahojen kautta samaista lyhennysotetta, ja vaatimalla rangaistusta tälle Lappeen kapinoivalle tuomarille. Samalla hän ilmoittaa myös asiasta Viipurin maakunnan kenraalikuvernööri Seylle, joka ei jää odottamaan Viipurin oikeusviranomaisten päätöstä vaan aloittaa Svinhufvudin erottamisprosessin sotalakeihin nojaten.

Svinhufvud tiesi mitä teki. Hän tiesi että vastareaktio oli tulossa joko nuhteluiden muodossa tai pahimmillaan pidätyksenä. Marraskuussa kenraalikuvernöörin erottamiskirje sitten saavutti tuomarin. Svinhufvud lähetti jälleen vastakirjeen missä ilmoitti kenraalikuvernöörin päätöksen olleen laiton vedoten Suomen perustuslakiin.

Marraskuun 24. päivä tilanne sitten kärjistyi, kun Svinhufvud päätti istua käräjiä Luumäen käräjätalolla. Käräjätalo oli täynnä ihmisiä, osa seuraamassa itse istuntoa ja osa seuraamassa uteliaina kuinka varmana pidetty tuomarin pidätys tulisi tapahtumaan. Päivän edetessä Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff saapui lopulta vangitsijoiden kanssa paikalle ja ilmoitti tuomarin vangituksi. Näiden tapahtumien saattelemana alkoi Pehr Evind Svinhufvudin pitkä 27 kuukautinen matka ja koitos keski-Siperian kylmille aroille.

1900-luvun alkukupuolen Suomen päämiehet ovat olleet minulle tähän asti aika tuntematonta ammattiryhmää. Voisi sanoa että kaikki ensimmäisestä aina Risto Rytiin asti ovat olleet siellä jossain Suomen historian hämärissä. Erkki Räikkösen kirja on koostettu Svinhufvudin omista päiväkirjamerkinnöistä ja hänen lähipiiriltä saamasta materiaaleista, kaikesta näistä Räikkönen on tehnyt eheän ja värikkään kertomuksen presidenttimme vaiheista Siperiassa. Räikkönen ei aikaile vaan heittää lukijansa suoraan tapahtumien keskelle. Svinhufvudin pidätys, vankeusaika Viipurissa ja lopullinen lähes kolmen viikon juna- ja rekimatka Keski-Siperian karkoituspaikkaan on jännittävää luettavaa.

Kirjasta paistaa lähes yltiöpäinen isänmaallisuus ja tsaarin virkamiehet ovat luonnollisesti ryssiä, eli sitä pahinta laatua. Lukija erehtyy jos hän luulee että Svinhufvud karkoitettiiin jonkinlaiseen Neuvostoliiton harjoittamaan ojennustyöleiriin eli pahamainesiin Gulagiin, missä hän henkipitimikseen söi torakoita ja pukeutui juuttisäkkiin. Ehheii, "Ukko-Pekka" sai karkoituspaikassa käyttöönsä oman huoneiston omalla keittäjällä, ja karkoitetun päivät soljuivat hitaasti luontoa tarkkailen piknik-eväitten kera, hiukan soutelua joella ja välillä pienriistaa metsästellen. Svinhufvudin itse toteaa yhdessä vaiheessa että tämä Siperian karkoitus teki hyvää hänen terveydelle. Seurastakaan ei ole  pulaa kun naapurustossa asuu muita tsaarin karkoitettuja ei-toivottuja korkeasti koulutettuja kansalaisia ja muuta älymystöä.

Kirja jätti hyvän maun kunnes googletin enemmän kirjailijaa. 1920-luvulla jäsenyys mm. AKL:ssä ja 1930-luvulla sitten Lapuan liikkeessä. Sotien aikaan riitti myös aikaa kansallissosialistisille pienryhmille. Itse voisin summata herran Wikipedia-historian lyhyemmin sanoilla lahtari ja natsi. Ei vaan, kirja kannattaa lukea. Se on hyvä aikalaiskuvaus. Ihan totta!

Martin Hårdstedt: Suomen Sota 1808-1809 (Finska Kriget 1808-1809, 2006)

Suomen Sota on ollut minulle vieras aihe vaikka tapahtuikin lähihistoriassa. Tietysti aiheesta tulee mieleen vanha Edwin Laineen ohjaama elokuva Sven Tuuvasta sekä Runebergin Vänrikki Stoolin Tarinat. Yhden Napoleonin historiikin lukeneena, Euroopan polittinen tilanne tuolta ajalta on kuitenkin tuttua.

Uumajan yliopiston historian laitoksen lehtori Martin Hårdstedt on kirjoittanut siis vuoden 1808-1809 käydystä Suomen sodasta mielenkiintoisen yleisteoksen. Kirjassa käydään kronologissa järjestyksessä sodan vaiheet ja Hårdstedt käy myös selkeästi läpi sodan isot taustat ja lopettaa kirjan perusteelliseen analyysiin miksi Ruotsi lopulta hävisi sodan.

Hårdstedt vie lukijan maamiehensä Peter Englundin tapaan syvälle sodan ahdistavaan arkeen ja kertoo tavallisen rivisotilaan elämästä suorastaan inhorealistisen vakuuttavasti. Eri rintamatietojen ja taistelujen etenemisten välissä Hårdstedt pureutuu myös suomalaisen siviiliväestön edesottamuksiin vieraan vallan ra'asti tyhjentäessä köyhän kansan makasiineja. Kirjassa nostetaan myös esiin historian lehdille jääneet ansioituneet upseeritkin kuten Savon jääkärirykmentin komentaja Johan Sandels, joka jääkäreineen piti veli venäläisen hyvin ahtaalla Savon ja Karjalan erämaissa.

Härdstedt kirjoitus jaksaa pitää hyvin otteessaan vaikka jossain vaiheessa lähes loputtomalta vaikuttava rintamaselostus osapuolien joukkojen liikkeistä alkaa puuduttamaan. Toisaalta välikappaleet aikalaisten elämästä ja varsinkin kuvaukset Ruotsin ja Venäjän armeijan arjesta ja niiden perustoiminnasta piristävät hienosti lukukokemusta. Kaiken kaikkiaan kirja on selkokielinen yleisteos ehkä Suomen historian yhdestä tärkeimmästä ajanjaksosta.