Valvoja

Lukukone liikkuu sittenkin, vielä kuitenkin hieman nykien. Tällä kertaa hyllystä tarttui mukaan viime jouluna lahjaksi saatu (ja toivottu) Jarmo Niemisen toimittama Rintaman poliisi johon on koottu jatkosodassa palvelleen valvontaupseeri Taavetti Heikkisen päiväkirjat.

Valvontaupseeri? Heti kirjan alussa ihmettelin lopulta kapteeniksi ylennetyn Taavetti Heikkisen virallista nimikettä. Valvontaupseereita sijoitettiin jatkosodassa joka divisioonaan ja Heikkisen tehtäviin kuului seurata mm. valvomansa joukon mielialaa ja ottaa haltuun vangitut vakoojat sekä suorittaa alustavat kuulustelut. Valvontaupseerit siis liikkuivat lähellä sotilaspoliisien työkenttää.

Taavetti Heikkinen sijoitettiin jatkosodan alussa rintamakomentaja Kaarlo Heiskasen "Iskevä Kiila" eli 11. divisioonaan ja sotapalvelusta kertyi kokonaisuudessaan yli 3 vuotta. Viimeiset kuukaudet Heikkinen työskenteli rauhallisemmissa merkeissä Mikkelin päämajassa.

Kirjan rakenne on odotettu eli päiväkirjamerkintöjä kronologisessa järjestyksessä. Toimittaja Jarmo Nieminen on rikkonut kirjan rytmiä laittamalla sivuille Heikkisen ottamia rintamakuvia karjalan kylistä, paikallisista ihmisistä ja perinteisiä toverikuvia muistona sodasta. Heikkinen itse ei upseerina joutunut juoksuhautoihin vaan suoritti omaa sotapalvelustaan esikuntatasolla valvontaupseerin tehtävissä. Päivät täyttyivät divisioonan joukkojen sisäisten edesottamusten selvityksissä sekä eri vakoojien kuulusteluissa. Helppoa ei kuitenkaan  Heikkisen työ ollut, sen pystyy lukemaan miehen teksteistä hänen ollessa mukana tuomitsemassa venäläisiä desantteja ja vakoojia rintamaoikeudessa kuolemaan. Heikkinen myös valvoi edellä mainittujen tuomioiden täytäntöönpanoja jotka lähes kaikki toimitettiin hiekkakuopan reunalla. Samoin vaikeaa oli tuomita oman armeijan sotilaita kuritushuonetuomioita kärsimään kesken ankaran sodan. Tuomioita langetettiin pienistä rikkeistä kuten ruoan varastamisesta tai surullisista aseveljien tapoista. Heikkinen mainitsee monta häntä liikuttanutta traagista tapausta. 

Se mikä tässä kirjassa on erityistä että se on välttänyt sodan jälkeisen sensuurin. Heikkisen tekstistä saa kuvan isänmaallisesta upseerista joka tekee päivittäisen työnsä tunnollisesti, samalla pohtien sodan kurimuksessa taistelevan euroopan kohtaloa. Osa palveluspäivistä on arkista, puuduttavaa aherrusta ja osa menee loikoillessa teltassa ja koti-ikävää poteassa. Koti-ikävä painoi luonnollisesti kaikkia rintamiehiä ja Heikkinen kuvaakin tarkasti kaikki lomareissut matkoineen, ja syvä rakkaus perhettä kohtaan toimiikin kuin valona välillä aika tummissa vesissä käyvän päiväkirjan sivuilla. Heikkinen todisti välillä aika perinteisiä suomalaisia väkivallantekoja jotka oli tehty tietenkin stressaavassa ympäristössä, ja kun mukana oli alkoholi niin kaikki oli mahdollista. Heikkinen kirjoittaa useista humalapäissään tehdyistä tapoista ja jotka yleensä kirjattiin "kaatui rintamalla" -nimikkeen alle. Heikkinen kirjoittaa jopa itsensäsilpomisista joilla haettiin varmaa menolippua pois rintamalta. Sotapalveluksen edetessä pidemmälle Heikkisen mieli mustenee ja päiväkirjamerkintöissä viipyilee selkeä masennus ja viha sotaa kohtaan.

Itselleni tällaiset kirjat ovat aina muistelomatkoja omaan lapsuuteen, ja varsinkin niihin kirkkaisiin kesäisiin muistoihin kun istuin vesselinä ukin kanssa pihakeinussa isojen koivujen katveessa, ja kuuntelin kuinka ukki kertoi sotajuttujaan kovaan ääneen elehtien. Se oli aina kova juttu pikkupojalle. Paljon myöhemmin oma isäni (joka on lähes 80 vuotias) kertoi muistojaan lapsuudestaan kuinka kotikylän rintamalta palanneet miehet eivät enää olleet entisensä ja tappeluilta ja murhenäytelmiltä ei säästytty. Tai kuinka rintamalla olleet hevoset eivät enää pystyneet peltotöihin hermojen ollessa riekaleina. On siis hyvä ja ensikertaisen tärkeää että tällaista mikrohistoriaa julkaistaan sen kaiken perinteisen suomalaisen sotakirjallisuuden rinnalle - vaikuttava kirja. Suosittelen.

Katkelma sieltä jostain:

Perjantai 24.10.41
[...] Murheellinen asia tuli taas tutkittavaksi. JR 23:sta on karannut joko taistelusta tai marrsin aikana sinne noin 70 miestä, jotka olivat sotapoliisin hallussa Aunuksessa. Lisää tulee jatkuvasti. Puhuttelin heistä muutamia saadakseni selville tapausten tausta. Syy: yleinen väsymys, hermot lopussa, luvattu, ettei Syväriä tarvitse ylittää j.n.e. Vakavia vapisevia poikia, jotka jo kahdessa sodassa ovat tehneet parhaansa, monet palkittu vapauden mitalilla. Kyllä on ikävää jos noitakin taas joutuu tuomitsemaan vankilaan. Millä he selittävät tapahtuneen ja tuomionsa lapsilleen, ja kuitenkin he ovat tehneet parhaansa. Tässä toimessa tahtoo mennä hermot, ei pitäisi ajatella tehtävän vakavuutta, sillä sodan onnistumisen vuoksi olisi näihin suhtauduttava vakavasti.