Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ensimmäinen Maailmansota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ensimmäinen Maailmansota. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Dead Wake

Historian polulla siis jatketaan ja pikakelataan noin 55 vuotta eteenpäin. 1900-luvun alku oli isojen valtamerihöyrylaivojen kulta-aikaa. Laivayhtiöt kuten Cunard Line, White Star Lines ja Hamburg-America Line laskivat vesille kilpaa toinen toistaan loisteliaampia ja isompia aluksia Atlantin ylitystä varten. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania käy läpi yhden aikakautensa nopeimman, suurimman ja ennen kaikkea loisteliaimman aluksen RMS Lusitanian viimeisen Atlantin ylityksen New Yorkista Liverpooliin.

Yli 239 metriä pitkä ja yli 2000 matkustajaa vetävä Lusitania oli Cunard Line:n laivaston lippulaiva, ja iso panos yhä kiihtyvämpään kisaan Atlantin matkustajaliikenteen herruudesta. Laivan sisustuskin oli omaa luokkaansa; laivan kuusi kantta olivat valoisat ja avarat. Kalliimman piletin ostaneet saivat matkustaa ylellisissä puitteissa aina historiallisesti sisutetuissa salongeissa ja suurissa hyteissä. Kun taas kolmannen luokan matkustajat värjöttelivät isommissa makuusaleissa kevyemmällä ravitsemuksella koko matkan. 

Kirjailija on lähestynyt Lusitanian viimeistä matkaa mielenkiintoisista kulmista. Tarinan keskiössä seurataan laivan miehistön tapahtumia, toisaalla Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin on keskellä niin ihmissuhdekoukeroita kuin ensimmäisen maailmansodan tuomia huolia. Kolmantena seurataan nuorta saksalaissukelluskapteenia Walther Schwiegeriä, ja hänen U-20 sukellusveneen metsästystä Irlannin rannikkovesillä. Ja viimeisenä pääosassa on Lusitanian värikäs joukko rikkaita sekä köyhiä matkustajia.

Tarinasta nousee vahvasti esille kahden henkilön edesottamukset. Lusitanian kapteeni William Turner joka ohjailee tottuneesti Lusitaniaa tutulla reitillä ja tietysti uranälkäisen U-20 sukellusveneen kapteeni Schwiegerin hiiviskely Ison-Britannian aluevesillä. Saksa oli vuonna 1915 kirittänyt sotaponnisteluitaan niin mantereella kuin vesillä, ja tuoreen sukellusvenelaivaston käskyihin kuului niin rahti- kuin matkustajalaivaston upottaminen jota kiihdytti U-veneiden kipparien keskinäinen kisailu upotetuista tonnistomääristä. Kuin ihmeen kaupalla Schwiegerin sotaloki on säilynyt näihin päiviin asti ja kirjalija ammentaakin siitä seikkaperäisesti sukellusveneen matkaa kohti vääjämätöntä kohtaamista kapteeni Turnerin kanssa.

Kirjan sivuilla vilisee kuvauksia Lusitanian rentouttavasta risteilyelämästä  jonka matkustajat lähes nauraen sivuuttavat aikansa lehdistössä julkaistut varoitukset saksalaisten U-veneiden nälästä uusien upotettavien laivojen perään. Eihän kukaan selväjärkinen henkilö voi upottaa Lusitanian kokoista matkustajalaivaa, vai voiko? Saksan Uterseeboot-laivastosta oli tulossa tärkeä ase Ison-Britannian taistelumoraalin murskaajana ja alusten kippareina toimi niin hyväluontoisia sieluja jotka pyrkivät pelastamaan upottamiensa laivojen miehistöjä mutta kippareista löytyi myös kylmäverisiä ja häikäilemättöniä tappajia. Kapteeni Schwieger oli tältä väliltä, hän ei välittänyt oliko kohteena pieni raakapurjealus vai iso matkustaja-alus kaikki oli kotiinpäin kun kilpailtiin upotetusta tonnistosta.

Kauniina ja aurinkoisena päivänä toukokuussa 1915 Lusitania ja U-20 kohtasivat kuin sattumalta. Kapteeni Schwieger ei voinut uskoa onneaan kun periskoopin näköpiiriin hahmottui Lusitanian profiili. Alunperin Schwieger epäili Lusitaniaa rahtialukseksi jota oli muokattu matkustajalaivan näköiseksi kunnes U-20 yksi hyrrätorpedo iskeytyi Schwiegerin sotalokin mukaan "..tyyrpuurin puolelle vähän komentosillan takana". Schwiegerin luotsi hyppäsi vuorostaan periskooppiin ja huudahti järkyttyneenä että kyseessä onkin matkustajalaiva Lusitania. Järkytys valtasi niin kapteenin kuin luotsin.

Kirjan nimi engl. nimi Dead Wake kuvaa lähestyvän torpedon jättämää jälkeä joka viipyy merenpinnalla kuin pitkä vaalea arpi ja jopa osa Lusitanian matkustajista seurasivat laivan partaalla torpedon kulkua kohti laivaa tyynessä vedessä kuvaten sitä jopa "kauniiksi näyksi".

Lusitania jaksoi torpedon räjähdyksen jälkeen pysyä pinnalla 18 minuuttia ja vaikka varustamot olivat korjanneet puutteita pelastusvarustuksissa Titanicin uppoamisen jälkeen, yli 1100 Lusitanian matkustajaa kohtasi kuolema. Uppoamista edesauttoi suuri määrä sotatarvikkeita Lusitanian ruumassa jotka olivat matkalla mantereen rintamille. Torpedon räjähtämisen jälkeen seurasi toinen iso räjähdys Lusitanialla jonka syystä kiisteltiin vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen; oliko kyseessä Lusitanian yhden pannuhuoneen räjähdys, sotatarvikkeet vai jokin muu josta ei lastiluettelossa mainittu.

Uppoamisen jälkipyykin käsittelyssä Iso-Britania yritti sälyttää uppoamisen syytä kapteeni Turnerille joka oli oikeuden mukaan sivuuttanut lukuisat varoitukset U-veneiden aktiivisesta toiminnasta Irlannin edustalla joita Lusitanialle oli lähetetty sähkeiden muodossa, mutta lopulta selvisi että kaikki viestit olivat vähintääkin epäselviä ja kapteenin maine puhdistettiin. Kirja valoittaa myös Iso-Britannian tiedustelua joka pystyi tehokkaasti kaappaamaan U-veneiden sanomia ja tiedustelu pystyi seuraamaan tarkastikin U-veneiden partiontiliikkeitä, mutta amiraliteetti päätti lopulta olla julkistamatta tietoja jotta tiedustelukyvykkyys säilyisi, ja siten Lusitanian kohtalo sai niitin arkkuunsa. Puhuttiin jopa salaliitosta missä Iso-Brittania yritti Lusitanian uppoamisen kautta liittää Yhdysvaltoja ensimmäiseen maailmansotaan keinoilla millä hyvänsä.

Dead Wake on rakennettu selkeäksi ja piinaavan tehokkaasti vaikka tarinan lopputulos on selvillä niin lukija pysyy tiukasti mukana aina Lusitanian lähdöstä jälkipyykin selvittelyyn joka yhtä vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen. Kylmä politikointa ja sodan pitenevä varjo näytti edesauttavan Lusitanian lopullista kohtaloa.

Lusitaniasta on olemassa paljon materiaalia ja alla on Youtubesta löytyvä 1915 kuvattu lyhytelokuva joka kuvaa juuri tuota kohtalokasta lähtöä New Yorkista viimeiselle ylitykselle. Elokuvaa käytettiin Lusitanian liittyvässä oikeusjutussa todistusaineistona ja jopa FBI käytti sitä matkustajien tunnistukseen. Vaikuttava kirja ja vaikuttava elokuva.





sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Sodan kauneus ja kauheus

Jos pitää mainita ruotsalaisista jotain positiivista, niin löytyyhän sieltä hyviä historiankirjoittajia. Herman Lindqvist, Martin Hårdstedt ja tietysti Peter Englund, jonka tuotannon ydin koostuu pääosin Ruotsin suurvalta-ajan historiasta. Ja historiankirjoituksen Peter osaakin. Itselläni on hyllyssä kirjailijan 30-vuotisen sodan historiikki Suuren Sodan Vuodet ja todellinen tiiliskivi Voittamaton jonka yli 900-sivua on täyttä asiaa Ruotsin 1600-luvulla eläneestä soturikuninkaasta Kaarle X Kustaasta. Ruotsin suurvalta-aikojen lisäksi kirjailija on julkaisut mm. historiallisia esseitä sisältävän Kirjeitä Nollapisteestä joissa kirjailija kuvailee ja pohtii 1900-luvun alun eurooppaa mullistaneista tapahtumista. Ja ehkä tämä Sodan kauneus ja kauheus toimii hyvänä jatkumona Peter Englundin 1900-luvun essee-pohdintoihin.

Sodan kauneus ja kauheus käsittelee eurooppaa muokannutta Ensimmäistä maailmansotaa. Vaikka sodasta on jo lähes sata vuotta aikaa, sen lopputulos on edelleen mykistävää luettavaa. Neljä vuotta sotaa ja yli 16 miljoonaa kuollutta, lisäksi yli 21 miljoonaa haavoittunutta. Englund ei onneksi sorru tekemään kirjasta tylsää monotonista, kronologisessa järjestyksessä lueteltua faktaa sodan etenemisestä, vaan aiheeseen lähestyminen on suorastaan intressant. Kirjailija on saanut käsiinsä Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneen yhdeksäntoista eri ihmisen päiväkirjat ja muistiinpanot, joita Englund on työstänyt 215 eri lukuun. Kuten kirjailija itse mainitsee johdannossa, kirja ei käsittele sodan syitä tai sen seurauksia, vaan millainen se oli. Kun kirjan päähenkilöiksi asettuu eri osapuolien sotilaita, sairaanhoitajia, virkamiehiä, kenttäkirurgi ja jopa 12-vuotias koulutyttö, niin sodan julma ja kylmä arki tulee tutuksi yhteiskunnan joka kerroksesta.

Ensimmäinen maailmansota on syineen ja seuraamuksineen myös kiintoisa sotateknologisesta näkökulmasta. Tätä suursotaa on aiheesta sanottu ensimmäiseksi teolliseksi sodaksi ja myös osuvasti kuvattu sotana jota käytiin 1900-luvun teknologialla mutta 1800-luvun taktiikoilla. Kehittynyt metallurgia toi juoksuhautoihin tehokkaammat kiväärit ja konekiväärit. Ehkä isoimman muutoksen 1910-luvun taistelukenttä näki kuitenkin massiivisen kenttätykistön tehokkuutena ja vihattujen taistelukaasujen kuten kloori-, ja sinappikaasun esiinmarssina.

Näiden yhdeksäntoista eri tarinan osalta sotilaiden mietteet ja kokemukset eivät niinkään minua kiinnostaneet, vaan esimerkiksi kotirintaman tapahtumat 12-vuotiaan saksalaisen koulutytön kautta nähtynä olivat kiehtovia. Toisaalla sodan loppupuolella amerikkalaisen kenttäkirurgin kokemukset niin juoksuhaudoissa tai hänen tekemien kranaattikauhuisten sotilaiden diagnoosien lukeminen olivat surullista luettavaa. Kirjailija on myös hienosti nostanut myös naisten roolia esille. Kirjassa päästään seuraamaan englantilaisen sairaanhoitajan kulkemista liikkuvan Venäjän armeijan mukana ja austraalialaisen naisambulanssikuskin panosta Serbian armeijassa. 

Englund onnistuu mielestäni jälleen kerran isojen tapahtumien kuvaajana. Sen huomaa jo kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta, ja hän onnistuu loistavasti varsinkin sotien taustajoukkojen kuvaajana. Niiden resuisten, loppuunajettujen rintamamiesten takana on kuitenkin iso joukko taustahenkilöitä. Unohtamatta kotirintaman panosta. 

Euroopan 1900-luvun alun myrskyisistä vuosista peruutetaan seuraavaksi viitisenkymmentävuotta taaksepäin ja Yhdysvaltoihin, kun vuorossa on Cormac McCarthyn häikäilemätön Veren Ääriin.