Chaos

Tom O'Neill on pitkän linjan kirjailija ja tutkiva journalisti joka julkaisemalla Chaos: The Truth Behind the Manson Murders löi itsensä läpi julkisuuteen. Projektina tämä kyseinen kirja ei ole ollut sieltä lyhyemmästä päästä; kirjailija aloitti yhden Yhdusvaltojen tunnetuimman murhatapauksen parissa jo vuonna 1999, kun hän vastentahoisesti otti vastaan työtehtävän sen aikaiselta työnantajalta kirjoittaa kolmen kuukauden aikana perusartikkelin Charles Mansonin murhista koska tapahtumista oli kulunut lähes 30 vuotta. 

Lyhykäisyydessään Charles Manson oli 1960-luvun loppupuolella nuorisokultin johtaja jonka kannattajat suorittivat Los Angelesissa elokuussa 1969 murhaketjun, missä uhriksi joutui mm. aikansa yhden kuuluisimman elokuvaohjaajan Roman Polanskin yhdeksännellä kuulla raskaana olevan vaimo ja elokuvatähti Sharon Tate. Nuoret murhaajat (kolme naista ja yksi mies) saatiin kiinni, tuomittiin kuolemaan ja lopulta tuomiot muutettiin elinikäisiksi tuomioiksi. Kulttijohtaja Charles Mansion myös vangittiin ja lopulta hän kuoli vankeudessa vuonna 2017. 

Vuonna 1999 toimittajana Tom O'Neill teki työtä käskettyä ja alkoi käymään läpi aikansa kalleimman oikeudenkäynnin tapahtumia apunaan oikeudenkäynnin viralliset asiakirjat ja esimerkiksi oikeudenkäynnin syyttäjän Vincent Bugliosin 1970-luvulla kirjoittama jo nyt aihepiirin klassikoksi nousseen Helter Skelter -kirjan, ja ensimmäisten taustatutkimuksen aikana alkoi heräämään kysymyksiä..

Jos nyt totta puhutaan, niin kirjan yli 400 sivua on pikkutarkkaa salapoliisityötä ja siitä tulee mieleen lukija joka joutuu valtavan informaatiopyörremyrskyn sisälle. Käytännössä lukija saa esimakua siitä mitä kirjailija kävi läpi ensin tehdessään artikkelia (3 kuukauden projekti), joka lopulta muuttui yli 20 vuotiseksi pakkomielteeksi. Mutta kaikinpuolin kiehtovaa luettavaa. Kirjan voi yrittää palastella kolmeen isompaan aihealueeseen; ensin on syväluotaava sukellus Mansonin "perheen" suorittamiin murhiin ja niihin liittyviin henkilöihin, ympäristöön ja itse oikeudenkäyntiin. Toisena on lähes mystinen hahmo Charles Manson itse ja kolmantena Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut, ja niihin liittyvät laittomat kotimaan operaatiot kuten esimerkiksi CHAOS tai MK-Ultra. Ja kuin ihmeenkaupalla kirjailija pystyy melkein yhdistämään Mansonin murhat JFK:n ja RFK:n murhiin. Hän pystyy loogisesti osoittamaan yhteyden mutta ilman lopullisia todisteita, ja hän luonnollisesti myöntää sen. Kirja onkin täynnä tällaisia loogisia osoituksia kun Tom O'Neill kerää haastatteluita aikalaisilta ja todisteita ja lukijan pitääkin vähän väliä miettiä sitä foliohatun vetämistä päähän.

Heitetään muutama hieno esimerkki. Kirjassa toimittaja pystyy osoittamaan että Sharon Taten murhapaikkaa oli muutettu murhan jälkeen. Murhapaikkaan liittyi myös kadonnut filmi mikä ilmeisesti sisälsi kyseenalaista materiaalia elokuvatähdestä, tämän vahvisti kirjailijalle entinen poliisi joka näki filmin poiston murhapaikalta. Mukaan kun tulee tiukasti haastatteluista kieltäytyvät Sharon Taten ja Roman Polanskin lähipiiri, huumeiden myyjiä jotka pyörivät myös tässä Hollywood-kermassa niin juoni vain tiivistyy. 

Toinen yksi lempipaljastuksista on tietysti tiedusteluorganisaatiot jotka ainakin omasta mielestäni, käytännössä pitivät Charles Mansonia osana MK-Ultra -projektin koekaniinina. Charles Manson, pikkurikollinen joka vaivoin osasi lukea ja kirjoittaa, mies joka oli viettänyt suurinman osan nuoruudestaan ja aikuisiästään vankiloissa osasi ja pystyi täysin aivopesemään huumeilla (LSD) ja käytöksellään alle puolessa vuodessa nuoret murhaajat tekemään täysin poikkeuksellisen brutaalin joukkomurhan. Tämä on yksi asia jonka kirjailija nosti esille. Foliohattu alkaa tarttumaan lukijan käteen kun kirjailuja ohjaa selvitystään vahvasti kohti San Fransiscoa ja siellä erityisesti Haight-Ashbury Free Medical Clinic -nimiseen sairaanhoitoyksikköön, joka tarjosi maksutonta sairaanhoitoa. Kirjailija osoittaa että tämä Charles Mansonin perheen käyttämä klinikka olikin CIA:n pöytälaatikkoyksikkö joka samalla teki tutkimuksia LSD:n osalta. Kirjan loppupuolella tarinan keskiöön nousee CIA:lle työskennellyt lääkäri joka jo 1960-luvulla teki läpimurron ns. aivopesun saralla, missä hän pystyi muuttamaan potilaan muistia poistamalla tiettyjä tapahtumia. Kirjailija ei pystynyt lopulta ilmatiiviisti yhdistämään Charles Mansonia ja lääkäriä toisiinsa. Todellisen tvistin kirjailija heittää kun hän pystyy selvittämään että kyseinen lääkäri tapasi Jack Rubyn vankilassa, miehen joka ampui Lee Harvey Oswaldin.

Kirjan tietomäärä on valtava, ja se aiheuttaakin pientä lukuväsymystä. En tiedä onko kirjailijalla suomalaista alkuperää koska kirja on hieno osoitus suomalaisesta sisusta. Aloitat kirjoittamaan hyvin perinteistä artikkelia 30 vuotta sitten tapahtuneesta murhasarjasta, teet hiukan taustatyötä ja huomaat että jokin tapahtuneessa ei nyt täsmää. Ja sitten pohdit pitäisikö tutkia lisää, vai jatkaa ja kirjoittaa perusartikkeli loppuun. Lopulta päätät sittenkin kaivaa hiukan tietoa enemmän ja alat tippumaan tähän hyvin syvään ja synkkään kaninkoloon. 

Mielenkiintoinen kirja joka saa mielikuvituksen hyrräämään ylikierroksilla. 

Killers of the Flower Moon

David Grann on kirjailijana tuore tapaus meikäläiselle kun ensimmäinen kirjakin The Lost City of Z tuli ulos vuonna 2009, ja vaikka julkaisumäärä on vielä niukanlainen, hän on jo kirjoillaan tehnyt tuntuvaa menestystä. Grann on myös siitä harvinainen tapaus että hänen esikoisteoksestaan on tehty myös hyvinkin kelvollinen elokuva joka kannattaa katsoa Netflixistä. Killers of the Flower Moon on myös vauhtiuralla menossa kohti Hollywoodin koneistoa Martin Scorsesen toimesta, päätähtenä kukas muu kuin Leonardo Di Caprio. Ja mikäs siinä on tehdessä laatuelokuvia kun David Grann on selvästi journalistin taustallaan löytänyt onnistuneesti tiensä niille historian vähemmän tunnetuille mutta sitäkin mielenkiintoisille sivupoluille.

Killers of the Flower Moon siirtää lukijansa 1920-luvun Oklahomaan, Osage-intiaaniheimon alueille. Aikaan jolloin Yhdysvallat kävi läpi kovaa murrosta, ei kaikkein vähiten Keskilännessä ja sen eteläisessä osavaltionaapurissa Oklahomassa. Kuten muissakin osavaltioissa, Oklahoman historiassa oli paikkansa intiaaneille joiden alkuperäiset asuinalueet oli kysymättä uudelleen jaettu ja puristettu uudisasukkaiden toimesta reservaatteihin. Oklahoman osavaltioon oli myös rajattu reservaatti Osage-heimolle joka hallitsi ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa isoa osaa Oklahomasta. Kuitenkin, Osage-heimo ymmärsi uudisasukkaiden tuoman muutoksen, ja valitsivat elämän ja sopeutumisen muuttuneeseen maailmaan rajatulla alueella, sotimisen ja takuuvarman tuhoutumisen sijaan. Mutta Osage-heimo onnistui tekemään jotain hyvin poikkeuksellista; sisällissodan jälkeen, heimo onnistui neuvottelemalla ostamaan reservaattimaansa Yhdysvalloilta. Tällaiseen kauppaa onnistui vain harva intiaaniheimo.

1800-luvun loppupuolella Oklahoman osavaltiosta löydettiin laajat öljyesiintymät jotka tietysti nopeutti wanhan maailman ja uuden ajan yhteentörmäystä. Oklahomaan ryntäsi öljyfirmojen edustajia ja laajan öljyesiintymän pääalue sattui osumaan juuri Osage-heimon reservaatin kohdalle. Lottovoitto kosahti siis kituvan heimon kohdalle koska reservaattikauppa sisälsi myös täydet omistusoikeudet luonnonvarojen osalta. Tämä mahdollisti Osage-heimon myymään öljynporausoikeuksia jotka luonnollisesti teki heimon jäsenistä rikkaita. Tilanne kuitenkin herätti viranomaiset ja Yhdysvaltojen kongressi sääti makaaberin lain, mikä käytännössä esti intiaaneja käyttämästä varojaan ja laki määräsi intiaanien varainhallinnalle edunvalvojan. Eli jos olit intiaani ja sait käytännössä miljoonia dollareita vuodessa öljynporausoikeuksista, et voinut käyttää rahoja miten halusit koska sinut luokiteltiin käytännössä lapseksi joka tarvitsi "aikuisen" (valkoihoinen) valvomaan kuinka paljon sait rahaa käyttää. Tämä äärirasistinen ja syrjivä laki aiheutti jopa nälkäkuolemia intiaaniheimon perheissä joilla saattoi olla moninkertainen määrä varoja edunvalvojaan nähden.

Ja tässä kohtaa David Grannin tositapahtumiin perustuva tarina alkaa. Keväällä 1921 Osage-intiaani Mollie Burkhart alkoi epäilemään että hänen isosiskolleen Anna Brownille oli sattunut jotain. Anna oli perheen musta lammas joka piti juhlimisesta ja miehistä, ja samalla aiheutti päänvaivaa ja huolta muulle perheelle. Monet intiaanit tunsivat elävänsä maailmojen välissä ja alkoholi oli/on tuhoisa pakokeino. Ei mennyt aikaakaan kun Annan ruumis löydettiin syrjäisestä rotkosta ja paikallisten viranomaisten tutkittua, tapaus julistettiin murhaksi. Tämä yksi epäselvä murha aloitti pitkän tapahtumaketjun jonka loppupäässä vuonna 1925 kuusikymmentä varakasta Osage-intiaani oli löydetty murhattuna epäselvissä olosuhteissa.

Hyvin nopeasti vuonna 1921 Osage kunnan viranomaiset joutuivat nostamaan kätensä pystyyn murhamäärän kasvaessa, ja avuksi pyydettiin nuoren J. Edgar Hooverin johtama liittovaltion poliisi FBI. FBI oli 1920-luvulla vielä suht nuori organisaatio ilman nykypäivän mittavia toimintavaltuuksia ja johtaja Hoover janosi suurta julkista voittoa. Hän tunnisti valtakunnan lehdistöön nousseen Osage-heimon murhissa tilanteen nostaa FBI:n profiilia, ja ei aikaakaan kun Hoover lähetti Oklahomaan entisen Texas Rangerin, tuoreen FBI-agentin Tom Whiten, joka ei ollut Hooverin malliagentti yliopistokouluksineen ja nuhteettomine käytöksineen. Tom White oli sen sijaan rajaseudun kasvatti ja saanut lainvartijan kokemuksensa kuuluisan Texas Ranger yksikön parissa. Kuitenkin, Tom osasi rikostutkimuksen ja käynnisti nopeasti Osage kuntaan päästyään laajan rikostutkinnan soluttautujineen kerämään tietoa mahdollisesta laajamittaisesta salaliitosta.

Tarina alkaessa keriytymään auki, viranomaistutkinta paljastaa laajan salaliiton jonka kärjessä ovat alueen silmäätekevät, valkoiset miehet joiden fokuksessa on tietysti se ainoa asia - raha. Tom White tiimeineen tekee enemmän kuin pitkän päivätyön kerätessään todisteita ja todistajia saadakseen kasaan vedenpitävän oikeusjutun.

Tämän(kin) kirja kohdalla, en ihmettele yhtään miksi Scorcese haluaa tehdä tästä elokuvan. Se tuo parrasvaloihin esimerkin kuinka Yhdysvallat käsitteli (ja käsittelee edelleen) alkuperäisasukkaitaan. Tietysti The Osage Murders tapauksesta on jo kulunut lähes sata vuotta mutta David Grannin kirjan myötä se pääsee lopulta kunnolla julkisuuteen. Kirjan loppuosa on pyhitetty kirjailijan kuvaukselle Osage-intiaanien nykytilanteeseen ja kuinka hän kävi alueella tekemässä taustatyötä kirjaa varten, ja tapasi murhattujen intiaanien jälkeläisiä. Pawhuska, Gray Horse ja muut Osage-alueen kaupungeista on öljyvarannot sittemmin ehtyneet ja samalla intiaanit ovat palanneet vaurauden edeltäviin reservaattiaikohin. Köyhyys ja katkeruus jatkuu, ja kirjailijan haastatteluista havaitsee kuinka aihe on edelleen hyvin arka ja murhien vaikutus näkyy ja tuntuu edelleen. Tom Whiten tutkinta toi vai n muutaman tuomion päätekijöille mutta suuriosa murhista jäi selvittämättä. Traaginen mutta kuitenkin kiehtova tarina johon kannattaa ainakin elokuvan muodossa tutustua (sitten joskus..). Seuraavaksi on luvassa jotain huomattavasti kevyempää,

Toivo Harald Koljosen tarina

Teemu Keskisarjan Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus on odottanut vuoroaan viime vuodesta lähtien ja nyt massiivisen Sevenevesin jälkeen oli hyvä nollata ja pistäytyä vaihteeksi Suomen rikoshistorian synkemmille syrjäpoluille.

Keskellä jatkosotaa maaliskuussa vuonna 1943, Huittisten Karhiniemen kylässä nuori vankikarkuri Toivo "kirves" Koljonen shokeerasi Suomea tappamalla kylmäverisesti viisihenkisen Hakasen perheen sekä perheen naapurin Anna Maria Mäkisen.

Historioitsija Teemu Keskisarjan yön synkkä yhteenveto Toivo Koljosen elämän edesottamuksista aloittaa taipaleen nuoruusvuosista jotka eivät olleet niitä kaikkein onnellisimpia. Nuori Koljonen osoitti nuorempana lahjakkuutta koristemaalaukseen ja toimi hetken jopa Akseli Gallen-Kallelan kisällinä ennen kuin päätti lopullisesta elämän suunnastaan. Koljonen oli nykytermein yhteiskunnasta syrjäytynyt, viinaan menevä ja mielummin lain toisella puolella kulkeva pikkurikollinen jonka lyhyeksi jäänyt elämä oli täynnä rikoksia aina irtolaisuudesta naistenhakkaamiseen ja lestinheittosta polttoainevarkauksiin.

Koljosesta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin viranomaisten konekirjoittajan pöytäkirjoja ja raportteja, joiden pohjalta Keskisarja on rakentanut Suomen viimeisen siviilirikoksesta kuolemaantuomitun sirpaleisen elämänkaaren. Maaliskuun 1943 Hakasten perheen surmasta ei Koljosesta saatu mitään järkevää irti. Ei syytä eikä motiivia. Miksi Koljonen pysähtyi pakomatkallaan syrjäiselle tilalle ja murhasi kuusi ihmistä? Siihen ei historiankirjoitus anna vastausta. 31-vuotias piruparka kohtasi loppunsa lokakuussa vuonna 1943 kahden puna-armeijan desantin Ilmari Pyykkösen ja Otto Sarven rinnalla, kun kolmikko marssitettiin Maarian pitäjän Kärsämäen kylässä sijaitsevan sorakuopan reunalle. Koljonen heistä paatuneimpana.

Teemu Keskisarja on kirjoittanut ja elävöittänyt (taas) historiaa taitavalla otteella. Vaikka kirjan aiheesta voi olla montaa mieltä, on kuitenkin aina mukava askeltaa Keskisarjan tarinoiden perässä kurkistamaan kansakuntamme pimeisiin historian käytäviin.

Lisäsin uuden kategorian Rikoshistoria mihin Koljosen lisäksi jokunen muukin kirja tulee sopimaan.

The Faithful Executioner

Menneiden vuosisatojen mestaajien ammattikunta herätti mielenkiintoni kun Teemu Keskisarja kuvasi suomalaisten ammatimestaajien työsarkaa Kyynelten Kalliossa. Nyt sitten jatketaan Keskisarjan osoittamaa tietä kun vuoroon astelee Joel F. Harringtonin The Faithful Executioner: Life, Death, Honor and Shame in the Turbulent Sixteenth Century.

Kirja pohjautuu Nürnbergissä 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa eläneen Franz Schmidtin ammatilliseen päiväkirjaan. Tämä tunnollinen kaupungin virkamies ehti yli neljäkymmentävuotta kestäneen uransa aikana mestata 361 erilaista lainrikkojaa. Päiväkirjan sivuille pääsi kaikki hänet kohdanneet. Joukkoon mahtui yhteiskunnan edustajia sen kaikista kerroksista. Brutaalit murhamiehet, kylmäveriset maantierosvot, tai vaikka yläluokan huijarit pääsivät tapaamaan tätä oman ammattinsa huippuosaajaa. Aikansa saksalainen rikoslaki ei myöskään antanut armoa äideille jotka murhasivat lapsensa eikä aikuisuuden kynnyksellä oleville teineille. Jopa varkauksista Nürnbergin tuomioistuin saattoi langettaa kuolemantuomion.

Ainoa säilynyt kuva Franz Schmidt:stä

Mestaajan ammattikunnan ja varsinkin virkaatekevän kaupunginmestaajan taitoihin kuului myös kiduttaminen ja myös haavojen hoitaminen. Meister Franzin kaltaiset pitkän linjan mestaajat kilpailivat suoraan aikansa lääkärien tai parturi-kirurgien kanssa potilaista. Vuosien aikana karttunut kiduttamisen taito ja sen perään asiakkaiden hoitaminen nostikin tämän Nürbergin kaupunginmestaajan hyvin suosituksi parantajaksi. Vaikka mestaajan ammattia kunnioitettiin jo sen takia että nämä miehet suostuivat toimimaan yhteiskunnan ruoskana, ammattikuntaa pidettiin alhaisena. Normaalisti ammattimestaajia ei päästetty edes asumaan kaupungin muurien sisäpuolelle ja heitä kartettiin jopa niin paljon että heille oli omat sivupöydät tavernoissa. Franz Schmidt taistelikin koko elämänsä tätä vääryyttä vastaan ja sai kuin saikin nimensä puhdistettua uransa ehtoopuolella ja siten myös varmisti lapsilleen paremmat eväät tulevaisuuteen.

Joel F. Harringtonin kirjan sivut pursuaa värikästä yhteiskuntakuvausta 1500-luvun Saksassa. Franz Schmidtin päiväkirja valoittaa myös omalla tavallaan kaikkia rikoksentekijöitä, ja hän onkin kuvannut asiakkaidensa rikkomukset ja tuomiot tarkasti. Vaikka elämä olikin tuohon aikaan erittäin riskaabelia sen vastakappaleena oli ankara rikoslaki rangaistuksineen. Franzin uran alkuaikoina tuomittuja mm. haudattiin elävänä tai hukutettiin. Vuosikymmenien saatossa päädyttiin "humaaneimpiin" rangaistuksiin kuten roviolla polttoon jonka yhteydessä tuomittu ensin kuristettiin ja sidottu vartalo koristeltiin ruutipusseilla jotta tapahtuma sujuisi mutkattomasti. Rikollisten äärilaidan brutaaleimmat rikolliset tuomittiin esimerkiksi teloitettavaksi kärrynpyörällä, missä tuomittu sidottiin lankkujen päälle maahan ja mestaaja hakkasi kärrynpyörällä tuomitulta ensin raajat murskaksi ja sai vasta aivan lopuksi fataalin iskun. Kärrynpyörällä mestauksen kesto määritettiin rikoksen vakavuuden mukaan. Repertuaarissa oli myös perinteinen pään katkaisu miekalla ja hirttotuomio. Franz kuvaakin kuinka hän harjoitteli nuorenpana pään katkaisua ensin raparperinipuilla ja kun taitoa kertyi hän siirtyi pieneläimiin.

The Faithful Executioner sisältää suorastaa valtavan määrän pientä aikalaisnippelitietoa ja sen rinnalla kuljetaan myös Franzin päiväkirjan tapahtumissa. Joel F. Harrington analysoi syvällisesti aikalaisten mielenmaisemaa ja samalla myös Franzin päiväkirjaa. Kirja antaa lukijalle hyvin tunnollisen, äärimmäisen ammattitaitoisen kuvan Nürnbergin kaupungin virkamiehestä Franz Schmidt;stä joka taisteli itsensä yhteiskunnan hyväksytyksi kansalaiseksi. Erittäin suositeltava kirja kaikille historiasta kiinnostuneille.

Seuraava kirja onkin Keltaista Kirjastoa kun käsittelyssä on jo Don Delillon Americana-kirja Alamaailma.

To Hell on a Fast Horse

Jostain syystä olen historian osalta jämähtänyt Yhdysvaltojen värikkääseen menneisyyteen. Hyllyyn on tullut kirjoja Lewis/Clark retkikunnasta, railakkaan 1930-luvun kriminaalijulkkiksista ja esimerkiksi kirja 1800-luvulla eläneen, New Yorkin Five Points:n ja Chinatownin kasvatin George Appon tarinasta. Unohtamatta tilausjonossa odottavaa Empire Expressiä, joka kertoo kahden yrityksen Union Pacifin ja Central Pacificin kisasta rakentaa ensimmäinen rautatieyhteys nuoren kansakunnan maiden halki. Tietenkin löytyy myös oman sisäisen pikkupojan (vaimon mukaan en ole koskaan kasvanutkaan) loputtoman mielenkiinnon sammuttamiseksi muutama 1800-luvun loppupuolen Yhdysvaltojen länsiosien maisemaa muuttaneen legendan tarinat. Niistä yksi on tämä Mark Lee Gardnerin toimittama historiikki lainvartija Patt Garretin ja lainsuojaton William H. Bonneyn  (tai Billy the Kid) yhteisistä kohtaamisista. To Hell On A Fast Horse: The Untold Story Of Billy The Kid And Pat Garrett kertoo näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaamisesta ja kuinka heidän kohtalonsa kietoituivat toisiinsa 1880-luvun New Mexicossa.

Kirjailija heittää lukijalle kiehtovan kokonaisuuden jossa toinen päähenkilö on edelleen yli 133 vuoden jälkeenkin julkimo. Tästä henkilöstä on kirjoitettu satoja kirjoja ja tehty kuutisenkymmentä elokuvaa. Toinen, vanhempi päähenkilö oli suoraselkäinen lainvartija joka päätti pysyä lain kaidalla polulla. Hänet muistetaan ainoastaan ja vain ainostaan siitä että hän ampui Billy The Kidin.

Vaikka Billy The Kid aka William Henry McCarthy Jr. aka Henry Antrim aka William Bonney on paistatellut yli vuosisadan karismaattisen pyssysankarin roolissa, totuus on aina tarua karumpaa. 22-vuotiaana kuollut Billy oli kuitenkin karjavaras, rosvo ja kylmäverinen tappaja. Billy aloitti värikkään elämänsä karjamiehenä ja asettui Arizonaan ja tutustui jo silloin 17-vuotiaana pojankloppina rikollisiin elementteihin ja vuotta myöhemmin, Billy muutti surullisen kuuluisaan pieneen New Mexicon Lincolnin kuntaan.

Vuonna 1878 Lincolnin kunnan kauppatoimintaa hallitsi kaksi osapuolta joiden välillä syttyi verinen kiista joka myös tunnetaan nimellä Lincoln County War. Tähän historialliseen kähinään osallistui myös nuori Billy joka ratsasti Tunstall-McSween The Regulators:n joukoissa. Puolen vuoden ja kahdenkymmenkahden surman jälkeen Billy jatkoi matkaansa lainsuojattomana henkiin jääneiden kumppanien kera.

Samaan aikaan vanhempi Pat Garrett vastaanotti Lincolnin kunnan sheriffintähden ja sai ensimmäiseksi tehtäväkseen vangita Billyn ja hänen ryöstelevän joukkionsa. Tämän jälkeen molempien kohtalot kietoituivat toisiinsa. Pat aloitti väsymättömän ja periksiantamattoman takaa-ajon ja lähes vuoden kestäneen paon jälkeen Pat ja Billy kohtasivat viimeisen kerran pienellä tilalla ja Garrett pääsi yllättämään Billyn yön pimeydessä ja ampui tämän hengiltä yhdellä revolverin laukauksella.

Luulisi että Billy the Kidin ja Pat Garrettin tarina päättyisi tähän, Mark Lee Gardner valoittaa kuitenkin laajalti Pat Garrettin elämän kiemuraiset vaiheet syvällä Billy The Kidin haamun painaessa lainvartijan elämää, olihan hän tappanut yhden aikansa kuuluisimmista julkimoista. Kuten monen muun historiallisen henkilön tapaan, Pat kantoi tekonsa vaikutuksia läpi elämänsä, ja vaikka pyssysankari pysäyttäminen nosti Garrettin uusille elämänurille toimi menneisyyden taakka myös kolikon kääntöpuolena. Epäonnistuneita bisnesyrityksiä, velkaantumista ja lopulta vanhenevan lainvartijan kohtaloksi koitui epäselvissä merkeissä tapahtunut murha jonka uhriksi Pat Garrett itse joutui.

Mark Lee Gardner on onnistunut hyvin historian valoittamisen ja elävöittämisen. Teksti on hyvin juoksevaa ja kirjailija kertoo jännittävästi varsinkin Billyn ja Patin takaa-ajon joka on täynnä hiuksia nostattavia kohtaamisia joista Billy kuin ihmeen kaupalla aina selviytyy hengissä. Kirja myös kuvaa 1880-luvun New Mexicon kuumaa maisemaa, sen aikalaisia, lehdistöä joka paisutti ja teki pohjatyön Billyn maineen rakentajana. Historia siloitti sitten legendan loppuun. Billyn tarina on edelleen iso asia Lincolnin kunnalle ja se on ottanutkin tarinasta kaiken irti turismin muodossa. Populaarikulttuuri onkin sitten tehnyt Billylle uudet kasvot lukuisten elokuvien ja kirjojen muodossa. To Hell On Fast Horse onkin Billyn saagalle mitä osuvin nimi.

Olen tässä joutunut harvinaiseen tilanteeseen missä kirjoja on luettu mutta en ole niistä ehtinyt kirjoittamaan. Margaret Atwoodin Oryx ja Crake meni kuin siivillä ja sen arvio onkin vuorossa seuraavaksi. Atwoodin dystopian jälkeen lukuvuorossa on James S.A. Coreyn Leviathan Wakes.

Kingdom Of Gangs

Jacob A. Riis, Bandit's Roost, 1888

Viimeinen kuukausi, puolitoista on mennyt vauhdilla ja kaikkea muuta tehden kuin lukien (yllätys..). Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin niin perheemme vaihtoi osoitetta ja uusi koti on vaatinut kaikenlaista tuunausta/säätöä ja lukeminen on siten jäänyt vähemmälle. Mutta kaiken häsläyksen ohessa Herbert Asburyn klassikko vuodelta 1928 The Gangs Of New York: An Informal History of the Underworld on jaksanut pitää pintansa ja kappale kerrallaan sain sen lopulta selätettyä.

The Gangs Of New York jatkaa pitkää matkaani Pohjois-Amerikan historian parissa. Kuten aikaisempi lähelle aihepiiriä hipova Jack Blackin saman aikakauden muistelmat, The Gangs Of New York kulkee myös synkillä laitapuolen laduilla.

Yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija Herbert Asbury (1889-1963) shokeerasi vuonna 1928 aikalaisiaan kirjallaan jossa kuvataan nuoren New Yorkin raadollisempaa todellisuutta. New Yorkin rannoille rantautuneille vanhan mantereen köyhille siirtolaisille Eteläisen Manhattanin Five Points (ja kirjan keskeinen aihe) oli ensimmäinen pysähdyspaikka  ennen suurta henkilökohtaista Ameriikan valloitusta. Five Pointsin kohdalla voidaan puhua slummista jota asutti värikkäät köyhien siirtolaisten yhteisöt. Vielä 1700-1800 -lukujen vaihteessa alueen elämä oli rauhallista ja säädyllisen siistiä, kunnes 1820-luvulla siirtolaisten massat toivat mukanaan rikollisen aineksen, ja alueen menestyvät perheet siirtyivät asumaan muihin Manhattanin saaren osiin. Nopeasti slummiutuva alue toi myös mukanaan malarian ja muut henkeä uhkaavat tartuntataudit, ja Five Points saikin 1840-luvulla luotaan poistyöntävän maineen yhtenä Amerikan pahimpina slummeina. Alueen historiaan vahvasti vaikuttanut rikollinen aines onkin Herbert Asburyn kirjan aihe.

Jos sivuutetaan 1600-1700 -lukujen kivuliaat siirtomaa-ajat, ja ohitetaan vielä 1800-luvun alun ed. mainitut "rauhalliset ajat" niin Five Points:n eli todellista rikollista renessanssiaan 1800-luvun puolen välin jälkeen.

Katuja hallitsi jengit kuten Bowery Boys, vahva Dead Rabbits ja Native Americans. Kaduilla hallitsi karismaattiset ja pahamaineiset jengiläiset kuten Aidan "Black Dog" Bourke, Albert E. Hicks tai pahamainen Bill "Bill the Butcher" Poole West Side Bruisersien johtaja.

Kirjailija juoksuttaa riveillä lukijan eteen loputtoman tuntuvan määrän rikollisia tapahtumia, kuvauksia vallasta taistelevista jengeistä, äärimmäisen brutaaleista rikollisista henkilöistä, ja myös tietenkin kirjan yhden suuren päähenkilön eli Five Pointisia asuttavien siirtolaisten elämän kulusta. Poliisi, kaupungin virkamiehet olivat läpeensä korruptuneita ja kaikki käyttivät alueen jengiläisiä työkaluinaan milloin lihasvoimana vaalien voittamiseen tai kilpailijoiden poistamiseen. Meni useita kymmeniä vuosia ennen kuin New Yorkin kaupunki sai suitsittua kaupungin jengielementin ja siihen liittyvän korkealle ulottuvan korruption ruotuun.

Kirjan yhdeksi keskeiseksi tapahtumaksi nousee kuuma heinäkuun viikko vuonna 1863 (tarkalleen 13-16.7.), jolloin leimahti yksi New Yorkin historian pahimmista mellakoista: Draft Riots.

Presidentti Lincoln julkisti aikaisemmin saman vuoden huhtikuussa pakkokutsunnat alkavaksi heinäkuussa, jotta pohjoisvaltioiden joukkoihin saataisiin 300 000 tuoretta sotilasta. Kutsunnoissa kaikkien kaupungin 18-35 -vuotiaiden miesten kesken tehtiin virallisia arvontoja, ja niiden joiden nimi nousi esille, joutui pohjoisvaltioiden joukkoihin ja keskelle riehuvaa sisällissotaa. Tässä oli kuitenkin takaportti sotaan halumattomille: jos sinulla oli osoittaa sijainen joka lähtisi puolestasi palvelemaan isänmaata tai maksaa 300 dollaria. Jos katsotaan hieman 1860-luvun Manhattanin väestöä niin vuonna 1860 Manhattanin saarella asui yli 800 00 tuhatta ihmistä joista hiukan puolet oli siirtolaisia, suurimpana väestönosana irlantilaiset ja saksalaiset siirtolaiset, ja jos suhteutetaan 300 vuoden 1860-luvun dollaria nykykurssiin, niin tyypillinen köyhä irlantilaissiirtolaismies olisi joutunut lyömään valtiolle tiskiin 4000-5000 nykydollaria. Ei ollut siis mikään ihme että pakkokutsunnat tuntuivat New Yorkin köyhemmälle väestönosalle epäoikeudenmukaisena ja myös helpotuksena rikkaiden perheiden vesoille jotka voisivat ohittaa raskaan velvollisuuden rahalla.

Mellakoista on olemassa tarkat historialliset kuvaukset lähes tuntitasolla ja kirjassa tapahtumat etenevätkin äärimmäisellä intesiteetillä.

Ensimmäisenä päivänä kansa jo osoitti mieltään kaduilla ja viranomaiset ehtivät arpoa 1236 nimeä. Seuraavana päivänä kansa kokoontui kaduille ja tarinat ensimmäisistä rikkaista jotka maksoivat itsensä ulos sodasta levisivät. Peitetehtävissä olevat etsivät havaitsivat katujengeissä epätavallista liikehdintää kun viestien vaihto jengien välillä lisääntyi. Seuraavina päivinä tilanne leimahti kaikkialla kaupungissa ja kansa liikehti kaduilla ryöstellen, tappaen ja polttaen omaisuutta.

Kaduilla ei osoitettu mieltä pelkästään kutsuntoja vastaan vaan kaduilla otti yhteen ajan mukaisesti myös abolitionismin kannattajat ja sen vastustajat. Vanhan mantereen siirtolaiset kokivat entiset orjat ja vapaat mustaihoiset olevan jopa syy sisällisodalle ja siirtolaiset pelkäsivät mustaihoisten myös vievän heidän työpaikkansa halpana työvoimana. Raporttien mukaan, toisena mellakkapäivänä mustaihoinen William Jones joutui yli tuhannen mellakoitsijan kynsiin yrittäessään ensin suojella perhettään ja taloaan. Jones hirtettiin puuhun ja nuotio sytytettiin hänen roikkuvan ruumiin alapuolelle. Samanlaisen brutaalin kuoleman koki yli 100 mustaihoista mellakoiden aikana. Mellakoitsivat yrittivät jopa saada käsiinsä mustien lapsien orpokodin 223 lapsiasukkaan mutta lapset saatiin evakuoitua turvaan. Itse orpokoti ryöstettiin puhtaaksi ja lopulta poltettiin.

Mellakat saatiin loputlta tyrehdytettyä kun kaupunkiin siirrettiin pohjoisvaltioiden armeijaa usemman tuhannen miehen edestä. Lopputulemana kuolleita on arvioitu olevan aina kahdesta sadasta kahteen tuhanteen. Viisikymmentä rakennusta poltettiin maan tasalle. On jopa arvioitu että New York oli mellakoiden aikana vaarassa tuhoutua tapahtumien johdosta.

Vaikka sisällisodan aikainen Draft Riots vie muutaman ison luvun kirjasta, kirjassa seurataan rikollsia alueen historian läpi aina kieltolakiin asti jolloin alueen alkuaikojen väkivaltaisten katujengien tilalle nousee "rikollisruhtinaita" liituraitapukuineen ja valtavine omaisuuksineen.

Kirjailija on käynyt selkeästi useamman kirjaston läpi katosta lattiaan myös vuorellisen sanomalehtileikkeitä, oikeuden tuomiopöytäkirjoja sekä viranomaisraportteja taustatyötä tehdessään, ja vaikka kirjan julkaisun jälkeen on arveltu kirjailijan käyttäneen "journalistista vapautta" henkilöiden ja jengien kuvauksissa niin kirja pursuaa mielenkiintoisia henkilöitä ja tapahtumia. Mistään faktuaalisesta historiankirjoituksesta ei ole siis kyse.

Sain kirjasta vihiä Martin Scorcesen samanimisen elokuvan kautta. Elokuvaohjaaja oli kuulemma lukenut Asburyn kirjan jo 1970-luvulla ja vuonna 2002 aiheesta syntyi elokuva. Elokuva toimiikin hyvänä näytepalana kirjan kuvaamiin tapahtumiin ja ihmisiin. Suosittelen molempia.

"Ameerikan matka" jatkuu kun työn alla on Keltaisen Kirjaston Toni Morrisonin Minun Rakkaani, Minun Kansani. Kirjakokoelmani ollessa tällä hetkellä vaatehuoneen alimman hyllyn alapuolella (eli lattialla), Morrison tarttui käteen kun Asburyn jälkeen kirjoja kurkottelin. Ja hyvän valinnan kyllä teinkin..

Katkelma sieltä jostakin:

NYPD mugshot of Monk Eastman, 

The cruel attitude of the gangster and his callousness at the sight of blood and pain was aptly illustrated by one of Monk Eastman's exploits when that renowned thug was bouncer at an East Side dance hall, at the outset of his career. Eastman kept the peace of the resort with a huge bludgeon, in which he carefully cut a notch every time he subdued an obstreperous customer. One night he walked up to an inoffensive old man who was drinking beer and laid his scalp open with tremendous blow. When he was asked why he had attacked the man without provocation, Eastman replied "Well, I had forty-nine nicks in the stick, an' I wanted to make it an even fifty"

Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva

Murhamienen muotokuva on ainoa Patricia Cornwellin kirjoista josta olen koskaan jaksanut kiinnostua. Kirjailijan ansioihin voidaan lukea miljoonia myyneen Scarpetta-sarja, joten aikoinaan kuullessani Cornwellin rohkeasta hypystä tuntematomaan äärimmäisen mielenkiintoisen aiheen pariin, niin pakkohan tämä kirja oli hyllyyn metsästää.

Murhamiehen muotokuvassa (Portrait of a Killer Jack the Ripper - Case Closed) Cornwell tekee rohkeita päätelmiä jo yli satavuotiaan murhasarjan syyllisestä. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 2002 ja jo silloin kirja sai hyvin kriittisen vastaanoton valtameren molemmin puolin. Cornwellin Viiltäjä-Jack ei ollut sentään yksi aikansa kuninkaallista Prinssi Albet Victor (prinssi oli yksi lukuisista epäillyistä) vaan Britannian yksi kuuluisimmista ja suurimmista taidemaalareista, kosmopoliitti ja eksentristi Walter Sickert.

Cornwell lataa kirjassa vaikuttavan patterin todisteita ja viitteitä joissa Sickertin otsaan lyödään pahamaineisen Jackin leima. Cornwell ottaa myös ensimmäisenä tutkijana nykyaikaisen rikostutkimuksen tarjoaman arsenaalin käyttöönsä ja voisi sanoa, vääntämällä vääntää Walter Sickertin Viiltäjä-Jackin muottiin. Tottahan on, että syyllistä ei suurella todennäköisyydellä tulla ikinä selvittämään. Scotland Yard oli jo vuoteen 2002 kadottanut suuren osan jäljelle jääneistä todisteista joista suurinosa koostui Jackin lähettämistä kirjeistä (jotka on jo todettu 99% osalta huijauksiksi).

Cornwellin paneutuminen aiheeseen meni myös lopulta pakkomielteen puolelle, kun hän meni ja osti yli kahdella miljoonalla dollarilla mm. Sickertin maalauksia ja vanhan työpöydän yrittäessään saada Sickertin DNA:ta. Cornwell ei saanut lopulta kasattua Sickertin niskaan mitään raskauttavia todisteita, jonka hän kirjassa myös myöntää. Kuitenkin julkisuudessa hän on rohkeasti pyytänyt kaikkia epäilijöitä todistamaan hänen teoriansa vääräksi.

Vaikka kirjaa onkin kritisoitu, Cornwell osaa mahtavasti ainakin minulle tärkeä elementin eli historian elävöittämisen. Kirjassa viktoriaaninen Lontoo ja Whitechapelin alue kohoaa synkässä sumussaan hienosti kauhuineen ja traagisine ihmiskohtaloineen. Jackin kaltaiset sarjamurhaajat pystyivät vapaasti toteuttamaan fantasioitaan etsiessään ja lahdatessaan kodittomia juopuneita ilotyttöjä, paikassa ja ajassa jossa rikostutkimus oli vasta ottamassa ensimmäisiä horjuviaan ensiaskeleitaan. Kirjassa käydään laajalti läpi koko "Ripperlogya" ja kirjassa on luonnollisesti myös mukana alkuperäiset raadolliset kuvat Jackin uhreista. Ne säväyttävät aina. Kirja on kirjoitettu sujuvaan tyyliin eikä sakkaa pahemmin missään kohdassa.

Jos kirja kiinnostaa niin kannattaa kytätä eri antikvariaattiportaaleja ja Huuto.nettiä koska painos on myyty jo aikoja sitten loppuun niin kovakantisen- ja pokkarin osalta.