Lyhykäisyydessään Charles Manson oli 1960-luvun loppupuolella nuorisokultin johtaja jonka kannattajat suorittivat Los Angelesissa elokuussa 1969 murhaketjun, missä uhriksi joutui mm. aikansa yhden kuuluisimman elokuvaohjaajan Roman Polanskin yhdeksännellä kuulla raskaana olevan vaimo ja elokuvatähti Sharon Tate. Nuoret murhaajat (kolme naista ja yksi mies) saatiin kiinni, tuomittiin kuolemaan ja lopulta tuomiot muutettiin elinikäisiksi tuomioiksi. Kulttijohtaja Charles Mansion myös vangittiin ja lopulta hän kuoli vankeudessa vuonna 2017.
Vuonna 1999 toimittajana Tom O'Neill teki työtä käskettyä ja alkoi käymään läpi aikansa kalleimman oikeudenkäynnin tapahtumia apunaan oikeudenkäynnin viralliset asiakirjat ja esimerkiksi oikeudenkäynnin syyttäjän Vincent Bugliosin 1970-luvulla kirjoittama jo nyt aihepiirin klassikoksi nousseen Helter Skelter -kirjan, ja ensimmäisten taustatutkimuksen aikana alkoi heräämään kysymyksiä..
Jos nyt totta puhutaan, niin kirjan yli 400 sivua on pikkutarkkaa salapoliisityötä ja siitä tulee mieleen lukija joka joutuu valtavan informaatiopyörremyrskyn sisälle. Käytännössä lukija saa esimakua siitä mitä kirjailija kävi läpi ensin tehdessään artikkelia (3 kuukauden projekti), joka lopulta muuttui yli 20 vuotiseksi pakkomielteeksi. Mutta kaikinpuolin kiehtovaa luettavaa. Kirjan voi yrittää palastella kolmeen isompaan aihealueeseen; ensin on syväluotaava sukellus Mansonin "perheen" suorittamiin murhiin ja niihin liittyviin henkilöihin, ympäristöön ja itse oikeudenkäyntiin. Toisena on lähes mystinen hahmo Charles Manson itse ja kolmantena Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut, ja niihin liittyvät laittomat kotimaan operaatiot kuten esimerkiksi CHAOS tai MK-Ultra. Ja kuin ihmeenkaupalla kirjailija pystyy melkein yhdistämään Mansonin murhat JFK:n ja RFK:n murhiin. Hän pystyy loogisesti osoittamaan yhteyden mutta ilman lopullisia todisteita, ja hän luonnollisesti myöntää sen. Kirja onkin täynnä tällaisia loogisia osoituksia kun Tom O'Neill kerää haastatteluita aikalaisilta ja todisteita ja lukijan pitääkin vähän väliä miettiä sitä foliohatun vetämistä päähän.
Heitetään muutama hieno esimerkki. Kirjassa toimittaja pystyy osoittamaan että Sharon Taten murhapaikkaa oli muutettu murhan jälkeen. Murhapaikkaan liittyi myös kadonnut filmi mikä ilmeisesti sisälsi kyseenalaista materiaalia elokuvatähdestä, tämän vahvisti kirjailijalle entinen poliisi joka näki filmin poiston murhapaikalta. Mukaan kun tulee tiukasti haastatteluista kieltäytyvät Sharon Taten ja Roman Polanskin lähipiiri, huumeiden myyjiä jotka pyörivät myös tässä Hollywood-kermassa niin juoni vain tiivistyy.
Toinen yksi lempipaljastuksista on tietysti tiedusteluorganisaatiot jotka ainakin omasta mielestäni, käytännössä pitivät Charles Mansonia osana MK-Ultra -projektin koekaniinina. Charles Manson, pikkurikollinen joka vaivoin osasi lukea ja kirjoittaa, mies joka oli viettänyt suurinman osan nuoruudestaan ja aikuisiästään vankiloissa osasi ja pystyi täysin aivopesemään huumeilla (LSD) ja käytöksellään alle puolessa vuodessa nuoret murhaajat tekemään täysin poikkeuksellisen brutaalin joukkomurhan. Tämä on yksi asia jonka kirjailija nosti esille. Foliohattu alkaa tarttumaan lukijan käteen kun kirjailuja ohjaa selvitystään vahvasti kohti San Fransiscoa ja siellä erityisesti Haight-Ashbury Free Medical Clinic -nimiseen sairaanhoitoyksikköön, joka tarjosi maksutonta sairaanhoitoa. Kirjailija osoittaa että tämä Charles Mansonin perheen käyttämä klinikka olikin CIA:n pöytälaatikkoyksikkö joka samalla teki tutkimuksia LSD:n osalta. Kirjan loppupuolella tarinan keskiöön nousee CIA:lle työskennellyt lääkäri joka jo 1960-luvulla teki läpimurron ns. aivopesun saralla, missä hän pystyi muuttamaan potilaan muistia poistamalla tiettyjä tapahtumia. Kirjailija ei pystynyt lopulta ilmatiiviisti yhdistämään Charles Mansonia ja lääkäriä toisiinsa. Todellisen tvistin kirjailija heittää kun hän pystyy selvittämään että kyseinen lääkäri tapasi Jack Rubyn vankilassa, miehen joka ampui Lee Harvey Oswaldin.
Kirjan tietomäärä on valtava, ja se aiheuttaakin pientä lukuväsymystä. En tiedä onko kirjailijalla suomalaista alkuperää koska kirja on hieno osoitus suomalaisesta sisusta. Aloitat kirjoittamaan hyvin perinteistä artikkelia 30 vuotta sitten tapahtuneesta murhasarjasta, teet hiukan taustatyötä ja huomaat että jokin tapahtuneessa ei nyt täsmää. Ja sitten pohdit pitäisikö tutkia lisää, vai jatkaa ja kirjoittaa perusartikkeli loppuun. Lopulta päätät sittenkin kaivaa hiukan tietoa enemmän ja alat tippumaan tähän hyvin syvään ja synkkään kaninkoloon.
Mielenkiintoinen kirja joka saa mielikuvituksen hyrräämään ylikierroksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Spammaajat kärsivät kurjan kuoleman.