Daybreak Zero

John Barnesin apokalyptinen Daybreak-sarja jatkuu allekirjoittaneella toiseen osaan.

On kulunut vuosi katastrofaalisesta terroristihyökkäyksestä joka levitti nanobakteerin tuhoamaan täydellisesti kaiken öljypohjaisen materiaalin. Ihmiskunnan taannuttua teknisesti parisataa vuotta, vuosi 2025 ei näytä myöskään valoisemmalta. Yhdysvaltojen maaperää yrittää hallita kaksi kilpailevaa hallitusta; toinen Yhdysvaltojen luoteisosassa ja toinen kaakkoisosassa. Molemmat yrittävät kursia kokoon jo menetettyä, perinteistä Yhdysvaltojen liittovaltiota. Tulevaisuuskuvaa ei helpota jo nopeasti muodostuneet pienet faktiot joista osa kaapii valtaa feodaalista yhteiskuntarakennetta varten, ja toisaalla elämänsyrjästä taistelee Daybreak-ihannetta palvovat uushippiheimot jotka eivät kaihda keinoja pitääkseen maailmaa nyt saavutetussa murheellisessa tilassa. Orjuus on palannut mantereelle ja Daybreak-iskut jatkuvat fuusio- ja ydinaseiden muodossa.

Täytyy nostaa hattua kirjailijalle joka on jaksanut rakentaa aika vahvan apokalyptisen maailman, joka mielestäni erottuu edukseen. Sarjan ensimmäinen Directive 51 (arvioni) antoi vahvan alun trilogialle joka kuvaa perinteistä maailmanloppuskenaariota missä ei niinkään loppu tule tautien tahi luonnonmullistusten kautta, vaan lopun aiheuttaa teknologia. Daybreak terrorismi nanobakteereineen ja aivopesuineen onnistuu hyvin. Kirja vilisee henkilöhahmoja ja onneksi kirjailija ei visko lukijan silmille mitään Hollywood-tyylisiä kahakoita vaan kirja pursuaa älykästä juonittelua ja politikointia. Kuitenkin, tämä osa sortui välillä hyvin hitaaseen etenemiseen joka puudutti loppuvaiheessa mutta tarina jaksoi kantaa loppuun asti. Parasta antia olivat kuvaukset kaikesta siitä miten nykyajan ihminen taantuu tekemään kun edessä on vääjäämätön tuho; aikaisemmin mainitsemani orjuus iskee silmille ja silmitön ahneus päräyttää normaalit askelmerkit kohti tulevaa. Lopussa selviää että tulevaisuus ei välttämättä tuo takaisin jo menetettyä yhteiskuntaa. Trilogian lopettaa The Last President. Yöpöydällä (tai Kindlessä) onkin menossa jo kovaa vauhtia Andy Weirin moderni Robinson Crusoe-jännäri The Martian.

Directive 51

Taisin mainita edellisessä Yöpartio-arviossani että tämä John Barnesin Directive 51 hiihtää dystopian puolella. Pitää korjata ja todeta että John Barnesin Daybreak-trilogian ensimmäinen osa on puhdasta post-apokalyptista viihdettä. Vaikka dystopia/post-apokalyptisissa kirjoissa yleensä vellotaan synkissä vesissä niin täytyy myöntää että vaikka lähtökohdiltaan tämä Daybreak-sarja käynnistyy hyvin synkissä tunnelmissa, Directive 51 on kuitenkin täynnä positiivista toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Ihan alkuun, mitä Directive 51 (D51) sitten tarkoittaa? Hyvin yksinkertaistettuna, D51 aktivoituu sellaisissa katastrofaalisissa tapahtumissa joissa yhdysvaltain korkein hallinto ei pysty enää toimimaan. D51 antaa nimetylle liittovaltion viranomaiselle (National Constitutional Continuity Coordinator tai NCCC) väliaikaisesti lähes diktaattorimaiset (ja rajattomat) valtuudet pitää liittovaltion toiminnassa ja etsiä valtiolle uusi päämies ja ylin johto. Kyseinen direktiivi 51 on oikeasti olemassa, ja vaikka osa direktiivista on salattua tietoa niin onhan tämä selkeästi herkullinen aihe kaikenlaiselle spekulaatiolle. 

Kirjana Directive 51 sijoittuu lähitulevaisuuteen vuoden 2020-luvun alkupuolelle. Suuressa Internetissä muhii suuri kapina jonka polttoaineena on viha nykymaailman "Big Machine" -tapaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Yhdysvaltain liittovaltion erikoisviraston OFTA (Office of Future Threat Assessment) tutkijat pääsevät kapinan jäljille ja alkavat tutkimaan tätä poikkeuksellista liikettä jonka tarkoitus on tuhota nykyinen yhteiskunta.

Tämä Daybreak-ryhmäksi kutsuttu ihmisjoukko osoittautuu kuitenkin ylivoimaiseksi vastukseksi viranomaisten huomattua että ryhmä koostuukin kymmenistä tuhansista ihmisistä joita ei johda kukaan, vaan he itse toimivat ideologiansa ympärillä ja kunnes tiettynä päivänä ja tiettynä kellonaikana - hävitys alkaa.

Viranomaiset seuraavat voimattomina kun he havaitsevat että vaarallista nanovirusta levitetään kaikkialla ympäri Yhdysvaltoja. Nanovirus leviää kaikkialle ja se tuhoaa öljypohjaiset polttoaineet, muovin ja elektroniikan päivissä. Hävitys näyttäytyy massoille ensin viattoman harmillisesti puhjenneina autonrenkaina,  hajonneina autonmoottoreina ja pätkivinä kännykäpuheluina. Lopulta tietoliikenneyhteydet katoavat, lentokoneet tippuvat taivaalta ja yöt alkavat olemaan entistä synkempiä kun ei ole enää sähköä.

Kaikesta huolimatta, kirjan yhtenä päähenkilöryhmänä toimiva liittovaltion viranomaiset alkavat taistelemaan yhteiskunnan tuhoutumista vastaan ja toiminta käynnistyy kun D51 aktivoidaan. Toisaalla, kirjassa seurataan erillään toimivia Daybreak-ryhmäläisiä jotka jouduttavat omalla osuudellaan yhteiskunnan tai sen Big Machine alasajoa, ja haaveilevat yksinkertaisesta elämästä sekä tulevasta isosta resetistä joka ihmiskuntaa odottaa.

Ja juuri kun liittovaltion ahkerat ihmiset ovat saamassa polvilleen iskettyä maataan jollain tavoin oikealle kipeän toipumisen uralle, Daybreak ilmentyy uudelleen useamman 250 megatonnin fuusiopommi-iskuna...

Kirjan hyvin kansainvälisen trillerin omaisen alun jälkeen, lukija huomaa (ainakin allekirjoittanut) että tarinaa lähtee siivilleen ja kaikenlainen salaperäinen agenttifiilistely muuttuu suureksi selviytymistarinaksi missä pahasti päähän lyöty rikkonainen kansa yrittää nousta polvilleen. Liittovaltion rippeet kerääntyvät yhteen ja alkavat tekemään hartiavoimin töitä nostaakseen jonkinlaista valtiohallintoa raunioista jälleen pystyyn. Kirja paljon keskittyykin tähän työhön. Kirjailijalla on monta hyvää ideaa, esimerkkeinä höyryveturiharrastajat jotka  avaamalla raideliikennettä yhdistävät kaaoksessa vellovia osavaltioita. Tai kaikenlaiset käsityöammattilaiset joiden työnarvo ja ammatillisen osaamisen arvostus nousee huikeasti. Sinänsä ei mikään ihme jos yhteiskunta on paiskattu teknisessä mielessä käytännössä takaisin 1800-luvulle.

Itselleni tuli tästä kirjasta mieleen vanha Kevin Costnerin elokuva Postman joka muistutti paljon kirjan sisältöä. Kirjan tarina juoksi kellon ja päivien mukaan. Välillä kirjailija heitteli tarinaa ympäri mannerta ja kuvasi eri tapahtumia simultaanisti. Vahvinta antia oli alun katastrofikuvaukset kuinka pienistä ongelmista nousee valtava modernin elämänmuodon sammuttava tsunami. Kirjana tämä oli hyvää vastapainoa samaa genreä hipovalle Cormac McCarthyn The Road romaanille. Missä ei minkäänlaista valonpilkahdusta näkynytkään. John Barnes tarjosi vahvan aloituksen Daybreak-trilogialleen jota varmasti suosittelen.