Directive 51

Taisin mainita edellisessä Yöpartio-arviossani että tämä John Barnesin Directive 51 hiihtää dystopian puolella. Pitää korjata ja todeta että John Barnesin Daybreak-trilogian ensimmäinen osa on puhdasta post-apokalyptista viihdettä. Vaikka dystopia/post-apokalyptisissa kirjoissa yleensä vellotaan synkissä vesissä niin täytyy myöntää että vaikka lähtökohdiltaan tämä Daybreak-sarja käynnistyy hyvin synkissä tunnelmissa, Directive 51 on kuitenkin täynnä positiivista toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Ihan alkuun, mitä Directive 51 (D51) sitten tarkoittaa? Hyvin yksinkertaistettuna, D51 aktivoituu sellaisissa katastrofaalisissa tapahtumissa joissa yhdysvaltain korkein hallinto ei pysty enää toimimaan. D51 antaa nimetylle liittovaltion viranomaiselle (National Constitutional Continuity Coordinator tai NCCC) väliaikaisesti lähes diktaattorimaiset (ja rajattomat) valtuudet pitää liittovaltion toiminnassa ja etsiä valtiolle uusi päämies ja ylin johto. Kyseinen direktiivi 51 on oikeasti olemassa, ja vaikka osa direktiivista on salattua tietoa niin onhan tämä selkeästi herkullinen aihe kaikenlaiselle spekulaatiolle. 

Kirjana Directive 51 sijoittuu lähitulevaisuuteen vuoden 2020-luvun alkupuolelle. Suuressa Internetissä muhii suuri kapina jonka polttoaineena on viha nykymaailman "Big Machine" -tapaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Yhdysvaltain liittovaltion erikoisviraston OFTA (Office of Future Threat Assessment) tutkijat pääsevät kapinan jäljille ja alkavat tutkimaan tätä poikkeuksellista liikettä jonka tarkoitus on tuhota nykyinen yhteiskunta.

Tämä Daybreak-ryhmäksi kutsuttu ihmisjoukko osoittautuu kuitenkin ylivoimaiseksi vastukseksi viranomaisten huomattua että ryhmä koostuukin kymmenistä tuhansista ihmisistä joita ei johda kukaan, vaan he itse toimivat ideologiansa ympärillä ja kunnes tiettynä päivänä ja tiettynä kellonaikana - hävitys alkaa.

Viranomaiset seuraavat voimattomina kun he havaitsevat että vaarallista nanovirusta levitetään kaikkialla ympäri Yhdysvaltoja. Nanovirus leviää kaikkialle ja se tuhoaa öljypohjaiset polttoaineet, muovin ja elektroniikan päivissä. Hävitys näyttäytyy massoille ensin viattoman harmillisesti puhjenneina autonrenkaina,  hajonneina autonmoottoreina ja pätkivinä kännykäpuheluina. Lopulta tietoliikenneyhteydet katoavat, lentokoneet tippuvat taivaalta ja yöt alkavat olemaan entistä synkempiä kun ei ole enää sähköä.

Kaikesta huolimatta, kirjan yhtenä päähenkilöryhmänä toimiva liittovaltion viranomaiset alkavat taistelemaan yhteiskunnan tuhoutumista vastaan ja toiminta käynnistyy kun D51 aktivoidaan. Toisaalla, kirjassa seurataan erillään toimivia Daybreak-ryhmäläisiä jotka jouduttavat omalla osuudellaan yhteiskunnan tai sen Big Machine alasajoa, ja haaveilevat yksinkertaisesta elämästä sekä tulevasta isosta resetistä joka ihmiskuntaa odottaa.

Ja juuri kun liittovaltion ahkerat ihmiset ovat saamassa polvilleen iskettyä maataan jollain tavoin oikealle kipeän toipumisen uralle, Daybreak ilmentyy uudelleen useamman 250 megatonnin fuusiopommi-iskuna...

Kirjan hyvin kansainvälisen trillerin omaisen alun jälkeen, lukija huomaa (ainakin allekirjoittanut) että tarinaa lähtee siivilleen ja kaikenlainen salaperäinen agenttifiilistely muuttuu suureksi selviytymistarinaksi missä pahasti päähän lyöty rikkonainen kansa yrittää nousta polvilleen. Liittovaltion rippeet kerääntyvät yhteen ja alkavat tekemään hartiavoimin töitä nostaakseen jonkinlaista valtiohallintoa raunioista jälleen pystyyn. Kirja paljon keskittyykin tähän työhön. Kirjailijalla on monta hyvää ideaa, esimerkkeinä höyryveturiharrastajat jotka  avaamalla raideliikennettä yhdistävät kaaoksessa vellovia osavaltioita. Tai kaikenlaiset käsityöammattilaiset joiden työnarvo ja ammatillisen osaamisen arvostus nousee huikeasti. Sinänsä ei mikään ihme jos yhteiskunta on paiskattu teknisessä mielessä käytännössä takaisin 1800-luvulle.

Itselleni tuli tästä kirjasta mieleen vanha Kevin Costnerin elokuva Postman joka muistutti paljon kirjan sisältöä. Kirjan tarina juoksi kellon ja päivien mukaan. Välillä kirjailija heitteli tarinaa ympäri mannerta ja kuvasi eri tapahtumia simultaanisti. Vahvinta antia oli alun katastrofikuvaukset kuinka pienistä ongelmista nousee valtava modernin elämänmuodon sammuttava tsunami. Kirjana tämä oli hyvää vastapainoa samaa genreä hipovalle Cormac McCarthyn The Road romaanille. Missä ei minkäänlaista valonpilkahdusta näkynytkään. John Barnes tarjosi vahvan aloituksen Daybreak-trilogialleen jota varmasti suosittelen.