E.L. Doctorow: Vesilaitos (Waterworks, 1994)

Vesilaitos kirjassa Doctorow tuo lukijan eteen 1870-luvun New Yorkin. Kaupunki eli tuolloin kiivasta kasvun ja kehityksen aikaa. Sisällissodan arvet paranivat hitaasti ja kaupungin asukkailla oli vielä tuoreessa muistissa sodan kauhut sekä Amerikan ensimmäisen salamurhan kohteeksi jääneen presidentin hautajaiset. Manhattanin saaren eteläkärjessä olevan Castle Gardenin kautta Amerikkaan virtasi miljoonia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Kaupunki pursui asukkaita ja elämää.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii lehtimies McIlvane, jonka pitkäaikainen ja yksi parhaimmista avustajista Martin Pemberton katoaa mystisesti. Lehtimies kertoo lukijalle oudosta kohtaamisesta Martinin kanssa ennen katoamista, missä henkisesti epätasapainoinen avustaja kertoo nähneensä edesmenneen liikemiesisänsä omnibussin kyydissä. Martin aikoo etsiä isänsä ja lopulta katoaa. Lehtimies McIlvane haistaa tapauksessa jutun aihetta, ja päättää alkaa etsimään arvokasta avustajaansa New Yorkin synkästä suurkaupungista.

Juonesta ei sitten enempää. Minulla oli aika isot odotukset tämän kirjan suhteen, olihan tämä E.L. Doctorow for god sake! Viime kesänä lukemani Marssi oli todella nautittava eepos, jonka kaltaista olisin toivonut lisää. Sen jälkeen on luettu myös laadukas Kuikkajärvi joten aikamoista kunnaria tästäkin odotin. Mutta miten kävi? Doctorow kuvaa Vesilaitoksessa komeasti sisällissodan jälkeistä New Yorkia sodan jälkeisine traumoineen sekä satamia pursuaivine siirtolaisineen. Yksi valintakriteerini Vesilaitoksen osalta oli se, että kirjassa on mukana Marssista tuttu Tohtori Sartorius. Mutta Doctorow sai kursittua Vesilaitoksesta kuitenkin suhteellisen tylsän kirjan. Olen pettynyt lopputulokseen ja väkisinkin tulee mieleen että kirjailija on monessa kohdassa päätynyt tylsiin kompromisseihin. Tuntui myös että kirjan juoni ei oikein päässyt koskaan kunnon vauhtiin vaan aloituksesta lähtien juoni meni tasaseen kiihtyvää alamäkeä kohti..sanoisinko...liian epäuskottavaan loppuhuipennusta. Yksi suurin nurinakohtani oli myös se että kirjailija pilasi Sartoriuksen täysin. En spoilaa yhtään mutta suosittelen lukemaan kirjailijan uusimman suomennoksen Marssi ja Vesilaitoksen perään niin tiedät mitä tarkoitan. No tulihan tämäkin luettua. Nyt on sitten työn alla mielenkiintoinen Leon Goldehsonin Nürnbergin haastattelut jossa menee tovi.

E.L. Doctorow: Kuikkajärvi (Loon Lake, 1980)

Tutustuin E.L. Doctorowin tuotantoon viime vuonna lukemalla hänen kirjansa "Marssi" (The March, 2007, Tammi Keltainen Kirjasto # 381). Siitä innostuneena tilasin itselleni myös Kuikkajärven. Täytyy myöntää että Kuikkajärvi ei yllä Doctorowin tuoreen teoksen rinnalle.

Kuikkajärvi kertoo Joe Patersonista joka lähtee nuorena maailmalle köyhyyttä pakoon. Eletään 1930-luvun lamavuosia ja Joe päätyy traagisten mutkien kautta luonnonkauniille Kuikkajärvelle ja upporikkaan teollisuuspohatan F.W. Bennetin tilalle, joka on täynnä mielenkiintoisia hahmoja.
Tilan vakiokalustosta löytyy ihmisraunio juoppo ja runoilija Warren Penfield, kuvankaunis gansterin tyttö Clara johon Joe lopulta lankeaa ja rakastuu, Lucinda Bennett tilanisännän vaimo josta tulee heti mieleen Amelia Earhart peloton aikansa naislentäjä.

Kirja etenee eri tasoilla eteenpäin ja siinä seurataan mm. Warren Penfieldin ja Joen nuoruutta. Warren Penfieldin tarina etenee lähes runollisessa muodossa joka on mielestäni äärimmäisen ärsyttävässä muodossa, esimerkki: Poliisit käynnistävät ajavat hiljaa partioautonsa pois nyt saapuvat määrätyt mustat henkilöautot täysien raittiovaunujen ja kuorma-autojen lomassa jotkut päällystakkiset miehet ilmaantuvat ei-työläisten joukkoon joka nyt vain hiukkasen muistuttaa sitä spitaalisin silmin tuijottavia lakkovahteja eikä ainuttakaan pyhimystä tänä märänharmaana aamuna suutelemassa tuota joukkoa joka nyt on niin suuri ettei sen edes tarvitse katsoa heitä kohtaan kävellessään heidän ylitseen tehtaaseen ja käynnistäessään koneet. Huoh, välillä suorastaan hengästyttävää luettavaa. Kappaleet myös Joen nuoruudesta tivolissa ovat myös raadollisuudestaan huolimatta hyvää luettavaa. Kirja parasta antia on ehdottomasti alkupuolen tapahtumat teollisuusmagnaatin tilalla ja mielestäni Doctorow olisi kannattanut hyödyntää enemmän selvästi mielenkiintoista miljöötä ja sen asukkeja. Kirjan taitekohtana on Joen pako tilalta ja uuden elämän löytäminen toisaalta, joka ei ole loppujen lopuksi helppoa. Kirjan lopussa kuitenkin ympyrä sulkeutuu.
Ei parasta E.L. Doctorowia mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja.