Empire of the Summer Moon

Siitä on vierähtänyt hetki aikaa kun luin viimeksi Pohjois-Amerikan historiasta. Empire of the Summer Moon: Quanah Parker and The Rise and Fall of the Comanche Tribe osui tutkaani Joe Roganin podcastista minkä vieraana oli itse kirjailija S.C.Gwynne.

Historiallinen kehys on kaikille tuttu; Yhdysvaltojen historiassa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kohtelu on ollut ja tulee pysymään isona mustana ja verisenä tahrana. Nämä pääosin metsästäjä-keräilijä -kansat kansoittivat mantereen tuhansia vuosia ennen eurooppalaisten tuloa, ja kaikki tietävät mitä tapahtui kun eurooppalaiset maahanmuuttajat ja intiaanit kohtasivat kohtalokkaasti varsinkin 1800-luvulla. Arviolta 10 miljoonasta intiaanista on nyky-Amerikassa jäljellä 6 miljoonaa, erilaisia heimoja on tunnustettu vajaa 600 ja joka neljäs alkuperäiskansojen edustaja elää köyhyysrajan alapuolella. Unohtamatta sitä että Yhdysvaltojen intiaanit ovat edelleen maan köyhin kansanosa. Osa heimoista taipuivat ja siirtyivät käskystä reservaatteihin 1800-luvulla, omaksuivat valkoisen kulttuurin ja perinteet, laittoivat lapsensa kouluihin ja aloittivat maanviljelyksen jos se oli vain mahdollista.

Sitten oli heimoja jotka eivät taipuneet. Niitä edusti vahvasti vaeltavat tasankointiaanit ja varsinkin Komanssi-intiaanit joiden elämä riippui paljolti tasankojen biisonilaumoista. Heidän maansa ("Comancheria") oli myös valtava; se kattoi yhtenäisen alueen aina Pohjois-Meksikosta, halki Itä-Teksasin aina Kanadan lumiselle rajalle, ja tätä aluetta asutti lukuisat biisonilaumoja seuraavat komanssiheimot, Tästä Yhdysvaltoja halkovan alueen pohjalta ja tasankointiaanien elämäntavasta tulee myös kirjan nimi Empire of Summer Moon. 

Kirja sisältää laajan katsauksen komanssien historiaan myös heimon valtavaan vaikutukseen nuoren valtion lännen laajenemisyrityksiin. Kirjailija käy läpi merkittävimmät tapahtumat joiden kautta komanssit nousivat todelliseksi "uhaksi" joka huomioitiin aina valtion johdossa 1800-luvun puolenväliin mennessä. Heimona komanssi-intiaanit joutuivat puolustuskannalle jo 1600-luvulla espanjalaisten toimesta, jonka johdosta myös koko sodankäynti tasangoilla muutti muotoaan; espanjalaisten tuomat Iberialaiset Mustangi-hevoset muuttivat komanssit Yhdysvaltojen historian (ja myös koko maailman) taidokkaimmiksi hevosmiehiksi. Kirjassa S.C. Gwynne keskittyy pitkälti komanssien viimeiseen kamppailuun 1800-luvun puolenvälin tienoilla, missä komanssit olivat myös yksi viimeisimmistä heimoista jotka taipuivat vääjäämättömän kohtalon edessä.

Komanssien 1800-luvun tarina vilisee loputtomia yhteenottoja länsi-Teksasin uudisasukkaiden välillä. Se kertoo myös yhden edelleen olemassa olevan viranomaisen tarinan joka perustettiin komanssien uhan takia: Texas Rangers, jonka alkuhistoria oli kirjan toinen mielenkiintoinen aihealue. Texas Rangers joka on edelleen vahva viranomainen, perusti Teksasin uudisasukkaat kun valtio ei pystynyt suojelemaan rajaseutujen ja ennen kaikkea niiden alueiden uudisasukkaita jotka joutuivat kohtaamaan komanssien vaeltavia soturilaumoja jotka varastivat hevosia, raiskasivat naisia, tappoivat perheitä, ja tilaisuuden tullen ottivat naisia ja lapsia orjikseen. Nuori Texas Rangers oli ryhmittymänä löysä kokoelma sekalaisia karjapaimenia ja sotilaita joille ei välttämättä edes maksettu palkkaa, mutta joiden elämäntapa muistutti enemmän seikkailijoita jotka halusivat metsästää intiaaneja. Vapaa-aikanaan he aiheuttivat närkästystä juopottelemalla ja yleistä häiriötä aiheuttamalla. Mutta Texas Rangers kehitti nuoren ja vahvan johdon avulla ainutlaatuisen tavan vastata komanssien uhkaan; he käyttivät intiaanijäljittäjiä, opettelivat komanssien tavan taistella hevosia käyttäen ja ehkä suurin muutos tapahtui kun 1840-luvulla vielä tuntematon liikemies ja keksijä Samuel Colt sai Texas Rangerin asiakkaakseen ja testaamaan legendaarista kuudestilaukeavaa revolveria jonka jälkeen taistelu komansseja vastaan alkoi tasapainottumaan. 

Kirjan toinen vahva osa kertoo pitkälti traagisen tarinan niistä uudisasukkaiden lapsista ja naisista jotka joutuivat komanssien kaappaamaksi, ja niistä kirja seuraa 9-vuotiasta Cynthia Ann Parkeria joka lapsena todisti komanssien hyökkäystä suvun Fort Parker -linnoitukseen, sukulaistensa brutaalia murhaamista ja lopulta Cynthian elämä muuttui peruuttamattomasti osaksi komanssien heimon elämää. Hänet adoptoitiin heimon sisällä ja hän eli ja kasvoi komassi-intiaaniksi. Cynthia lopulta meni nuorena naimisiin komanssipäällikön kanssa, ja synnytti viimeisenä komanssi-intiaanipäällikönä pidetyn Quanahin joka lopulta johdatti viimeiset intiaanit rauhan polulle ja reservaattielämään. Quanahin äidin kohtalo oli myös sydäntäsärkevä kun hänet kaapattiin aikuisena takaisin ja pakotettiin valkoisten maailmaan. Cynthia kärsi alusta loppuun ja kaipasi takaisin tasangoille oman kansansa pariin ja lopulta kuoli.   

Empire of the Summer Moon on pitkälti odotetun surullinen kuvaus Yhdysvaltain alkuperäiskansojen kohtalosta. Komanssien tarina on myös hyvin kaksijakoinen; päälllimäisenä lukijalle jää kuva komansseista heimona jotka olivat kuuluisia heidän raakamaislaisista teoistaan joita länsimaalainen ei pysty ymmärtämään, ja toisaalta tasankointiaanit edustivat sitä elämäntapaa mitä edelleen ihaillaan. Elämää suuren aurinkoisen taivaan alla, seuraten vapaana suuria biisonilaumoja. Vaikuttava historiankirja kaikin puolin.  

Aleksanteri I

Henkilökohtaisesti minua harmittaa joka ainut vuosi, kun itsenäisyyspäivä lähestyy ja itsenäisyytemme ei näytetä yhdistävän mitään muuta kuin Mannerheim, Talvi- ja Jatkosota ja se on siinä. Ihan kuin koko meidän kotimaamme itsenäisyydessä tai sitä edeltävänä aikana,  ei olisi tapahtunut mitään muuta mainittavaa kuin nämä kolme asiaa. Ja vaikka meillä ei ole monisatavuotista itsenäisyyttä, mahtuu itsenäisyyttä edeltäviin vuosikymmeniin ja vuosisatoihin paljon mainittavia ja erittäin kiehtovia asioita jotka lopulta aurasivat tulevaa itsenäisyyden tietä. 

Torsten Ekmanin Aleksanteri Keisari ja Isänmaa kuvaa sellaista ajanjaksoa mistä meidän pitäisi puhua joka joulukuu, tehdä vaikka sellainen ylemäinen mahtipontinen TV-sarja, tai mukaansatempaavia dokumentteja koska ajanjakso joka käynnistyi Suomen Sodan jälkeen 1809 vaikutti paljon Suomen tulevaan itsenäisyyteen. 1800-luvun historian hämärään ovat hävinneet sellaiset nimet kuin Gustaf Mauritz Armfelt, alunperin Tarvasjoelta kotoisin oleva maalaisaatelinen mutta todellinen kosmopoliitti, joka oli kuin kala vedessä niin Ruotsin kuninkaan kuin Venäjän tsaarin hoveissa. Gustav loi uransa 1700-1800 -lukujen vaihteessa niin kenraalina kuin diplomaattina, ja oli vahvasti mukana Suomen asioiden puolestapuhujana ja vaikuttajana erityisesti nuoren tsaari Aleksanteri I hovissa. Toinen nimi on Robert Henrik Rehbinder joka Gustav Armfeltin tapaan taisteli Suomen asioiden puolesta ja antoikin ison panoksen Suomen autonomian vahvistamiseen liittyvissä neuvotteluissa. Hän tuki omalla työllään Armfeltin riskaabelia vaikutuspeliä jonka lopputuloksena oli Suomen autonomia, ja Armfeltin kuoltua Rehbinder otti ns. soihdun ja jatkoi Suomen suuriruhtinaskunnan alkuaikojen korkeimpana virkamiehenä. 

Torsten Ekmanin kuljettaa lukijansa läpi Aleksanterin elämän, sivujuonteena Gustav Armfeltin yritykset ja tietysti onnistumiset parantaa Suomen asemaa Venäjän raja-alueena. Toisin kuin luulisi, nuori Aleksanteri oli ainakin hetken kiinnostunut Suomen tilanteesta ja kirjan parasta antia onkin Aleksanterin useat vierailut Suomeen. Suomen vierailuillaan nuori tsaari voitti suomalaisten sydämet olemalla avoin ja ystävällinen niin köyhille talonpojille kuin rikkaille porvareille. Gustavin työ Venäjän hovissa Suomen asianhoitajana ei kuitenkaan ehtinyt kestää montaa vuotta ennen kuin terveys petti ja hän joutui siirtymään syrjään. 

Ekmanin kirja on täynnä kiehtovia pieniä tapahtumia jotka kuin pikku hiljaa siirsivät Suomea kohti länsimaista autonomiaa ja sen arkkitehteinä olivat juuri Gustav Armfelt ja hänen luottoystäväpiiri jotka käytännössä omistivat elämänsä Suomen asioiden hoidolle. Kirja on kyllä todellinen löytö Suomen historiasta kiinnostuneille. 

Saladin

Hiukan on taas bloggaaminen tökkinyt ja jonossa on useampi kirja mutta eiköhän se tästä.

John Manin Saladin: The Life, The Legend and the Islamic Empire kohdalla planeetat olivat kohdallaan. Kirja osui tutkaani aivan sattumalta Akateemisen Kirjakaupan historian osastolla. Ja kun kirjan nimi selvisi, mietin nimeä muutaman sekunnin kunnes yhteys selvisi: Ridley Scottin loistava Kingdom of Heaven (huom. Director's Cut) missä temppeliritarit ja ristiretkeläiset puolustivat Jerusalemin kuningaskuntaa 1100-luvun Lähi-Idässä kun vastassa oli Egyptin ja Syyrian sulttaani Saladin (tai Salah ad-Din) armeijoineen. Vaikka Ridleyn Scottin elokuvan keskiössä oleva Saladin esitettiinkin kirjailijan mukaan päin prinkkalaa, Saladinin tarina on kuitenkin äärimmäisen kiehtova.

Maapallolla ei ole montaa paikkaa jolla olisi yhtä verinen historia ja räjähdysherkkä nykytilanne kuin Lähi-idällä (Lähi-idällä tarkoitan nyt sen keskiosia). Ja jos haluaa ymmärtää sen välillä aika kaaottista nykytilaa, on hyvä ottaa muutama pidempi askel historiassa taaksepäin ja pysähtyä esimerkiksi 1000-luvun alkumetreille jolloin muinainen Lähi-itä kävi läpi hämmästyttävän samanlaista poliittista tilannetta kuin 1000 vuotta myöhemmin. Syyria, Palestiina (nyk. Israel) ja Egypti muodostivat sunnimuslimien valtakunnan jonka vastapuolella idässä oli shiiamuslimien valtakunta. Jos ohitetaan näiden ryhmittymien uskonnolliset erimielisyydet, heillä oli kuitenkin yhteinen vihollinen joita ohjasi paavit, myös omien uskonnollisten syiden varjolla. Eurooppalaisten laumat tunkeutuivat Lähi-itään kerta toisensa jälkeen lähes 200 vuoden ajan määränpäänä Pyhä maa ja Jerusalem.

Saladin syntyi 1130-luvun loppupuolella Irakin pohjoisosassa kurdilaiseen perheeseen. Hänen nuoruus osui juuri ensimmäisen ja toisen ristiretken ajanjaksoon, jotka myös ohjasivat hänen kasvuaan kohti sotilasuraa. Sotilasura oli myös luonnollinen suunta nuorelle Saladinille ja hän siirtyikin setänsä Asad al-Din Shirkuhin siipien suojaan joka oli kenraalina Nur ad-Dinin (Damaskoksen ja Aleppon emiiri) joukoissa. Saladinin setä ja Nur ad-Din siivittävät ja koulivat tehokkaasti nuoresta sotilaskomentajasta taistelukentillä nousevan uratähden.

Kun Saladinista puhutaan ja luetaan, pelkkä hänen komea sotilasuransa ei ole päällimmäinen asia. Hän on oli kuuluisa myös ritarillisuudestaan, keski-ajalla kehittyneestä käytöskoodistosta sekä syvästä uskonnollisesta omistautumisesta. Unohtamatta koko elämän kestäneestä halusta ajaa länsimaalaiset pois Lähi-idästä. Varsinkin ritarillisuus nousee useampaan otteeseen kirjassa esille ja siitä on monia esimerkkejä pitkin Saladin elämää. Ja esimerkit ja niiden vaikutukset vain moninkertaistuivat Saladinin ollessa vallan huipulla kun hän käytännössä hallitsi Lähi-itää Pohjois-Irakista aina Egyptin rannoille. Eräässä ritarillisuuden esimerkissä Saladin joukkoineen piiritti suurta kaupunkia, jonka hallitsija sai tuta koko Saladinin armeijan voiman: tuhansittain joukkoja joita säesti aikansa huippuunsa viritetyt piirityskoneet jotka syytivät ympäri vuorokauden jatkuvalla syötöllä  muureja tuhoavia ammuksia. Eräänä piirityspäivänä kaupungin hallitsija lähetti Saladinille viestin, missä hän selitti että hänellä on hääyö tulossa ja toivoi että Saladin ei tuhoaisi hääyöhön liittyvää tornia. Saladin vastasi että hän varmistaa henkilökohtaisesti että piiristyskoneet eivät pommita kyseistä tornia sinä yönä ja hän piti lupauksensa. Lopulta kaupunki antautui.

Saladin myös suojeli ja kohteli naisia ja lapsia kunnioittavasti myös jos kyseessä oli vihollisten perheenjäseniä. Hän myös armahti panttivankeja vaikka panttivankien ja niihin liittyvät lunasrahat olivat aikansa merkittävä tulonlähde joukkojen ylläpitämiseksi. Ja tämä oli lopulta myös Saladinin heikoin kohta joka nosti sisäpoliittisia paineita ja jäi omanlaiseksi pysyväksi heikkouden merkiksi varsinki mainekkaalle uralle. Saladin liikkui vuosia pitkin itäistä Lähi-idän valtakuntaansa, pohjoisesta etelään armeijansa kanssa, ja tuhosi niin sisäpoliittisia vastustajiaan kuin kurmuutti kovalla kädellä ristiretkeläisiä, ja se ehkä kuuluisimmat kohtaamiset ristiretkeläisten kanssa liittyivät Jerusalemiin jotka löytyvät myös siitä Ridley Scottin elokuvasta.

Ja kun aika koitti Saladin siirtyä ajasta ikuisuuteen, hänen teot vajaan 60-vuotisen elämän aikana heijastuivat laajalti aina nykyaikaan asti. Hän oli aikansa harvoja sotilasjohtajia joita kunnioitettiin ja arvostettiin läntisessä maailmassa. Hänestä kirjoitettiin kirjoja tulevina vuosisatoina ja etenkin muslimimaailmassa Saladinia arvostetaan edelleen korkealle. Hänen kotkatunnuksensa on mm. esillä useiden Lähi-Idän maiden virallisissa tunnuksissa, hänen mukaansa on nimetty jopa alue Pohjois-Irakissa unohtamatta hänen symbolista vaikutusta loputtomassa Lähi-Idän kriisissä. Saladin on mielenkiintoinen teos jos on kiinnostunut hiukan katsomaan syvemmälle Lähi-Idän historiaan.

Loppuvuoden lukemiset

Vuoden tulessa loppusuoralle, ajattelin niputtaa kaikki luetut kirjat nätisti yhden postauksen alle. Vuoden viimeiset kirjat kahlasivat historian eri osissa aina viikinkien 800-luvun mittelöistä 1500-luvun renesanssin kautta Tukholman 1700-luvun lopun saastaisille kaduille.

1793 oli 100% heräteostos. Niklas Natt och Dag nimenäkin on huvittava mutta tämä pesunkestävänä ruotsalainen aatelinen osaa kyllä kirjoittaa vetäviä historiallisia romaaneja. 

Kirjailijan vuoden 1793 Tukholma on kaikkea muuta kuin nykypäivän pohjoismainen metropoli. Kuningas Kustaa III on ollut manan majoilla jo vuoden verran, ja valtakunnan ohjakset on tukevasti Paroni Gustaf Adolf Reuterholmin käsissä valtakunnan keikkuessa vararikon partaalla kun Ranskan vallankumoukset ajatukset rantautuvat myös Tukholman rannoille.

Kirjassa Tukholman kaduilla rönsyilee prostituutio ja rikolliset elementit kun yksi kirjan päähenkilöstä  Ruotsinsalmen taistelussa vammautunut juoppo Mickel Cardel, hätyytetään apuun katulasten toimesta kun joesta on löytynyt pilkottu ruumis. Ihmisen torson myötä Cardel ja hänen kuolemaa tekevä tarkkaälyinen kumppani joutuvat synkälle matkalle niin Tukholman vallan käytäville kuin saastaisille kaduille ja kujille. Niklaksen kirja oli yllättävän vetävä, synkkä sekä antoi hyvin synkän kuvan vuosisadan vaihteen Tukholman elämästä. Itse huomasin Tukholman lentokentällä että tarinalle on jo tullut jatkoa ja suomennos ("1794 Elävien haudasta") on luvattu tulevalle maaliskuulle. Suosittelen niille jotka pitävät synkimmistä tarinoista jotka on ryyditetty surkeilla ihmiskohtaloilla.

Loppukesästä Bazar kustannus pelasti päiväni kun olin jo melkein tilaamassa Walter Isaacsonin tuoreimman Amazonista, kun huomasin kuin vahingossa että tästä kirjasta on jo ilmestynyt suomennos. Mitä Renessassiajan ehkä kaikkein kuuluisammasta henkilöstä voi sitten vielä kertoa kun miehestä on kirjoitettu pienen kirjaston verran eri kirjoja, tutkimuksia ja analyyseja. Tätä multilahjakasta visionääriä on kuitenkin tutkittu vuosisatoja, ja kuitenkin suurelle yleisölle Leonardo on tuttu oikeastaan taidemaalarina ja varsinkin hänen niistä kahdesta kaikkein kuuluisimmasta maalauksesta: Mona Lisa ja Pyhä Ehtoollinen.  Unohtamatta Salvator Mundi -maalausta joka nousi julkisuuteen muutama vuosi sitten pitkän restauroinnin valmistauduttua, ja se huutokaupattiin Lähi-Idän suuntaan raskaalla 380 miljoonan euron hintalapulla. Leonardo oli kuitenkin paljon paljon muutakin ja tästä puolesta Walter Isaacson on kirjoittanut kiehtovan kirjan.

Kirjailijana Walter Isaacson on meikäläiselle uusi tuttavuus. Hän on tehnyt pitkän uran historian professorina, journalistina ja tietenkin kirjailijana. Hänen kynästään on lähtenyt elämänkertoja mm. Einsteinin, Benjamin Franklinin, Henry Kissingerin osalta ja se ehkä kaikkein kuuluisin: Steve Jobsin elämänkerta. Ja nyt hän on valinnut aiheekseen ihmiskunnan suurimman ja kaikkein kuuluisimman visionäärin Leonardo da Vincin elämän. Täytyy myöntää että kirjan kronologinen eteneminen yllätti minut täysin. Se on sujuvasti kirjoitettu ja kirjailijan lisäksi lukija haukkoo henkeään Leonardon elämän edetessä kappale kappaleelta eteenpäin. Leonardo ei käynyt kouluja vaan oli itseoppinut havannoitsija joka oli ryyditetty valtavalla annoksella tervettä uteliaisuutta.

Kuin ihmeen kaupalla läpi vuosisatojen, ihmiskunnalle on jäänyt talteen Leonardon muistiinpanoja ja piirustuksia yli 7 200 sivua jotka on kirjaimellisesti kultaakin arvokkaampaa. Esimerkkinä Leonardon työpäiväkirja Codex Leicester joka käsittelee Leonardon hydrologiaa liittyviä tutkimuksia, ja on kirjoitettu pellavapaperille (72 sivua). Vuonna 1994 Bill Gates osti nämä Codex Leicesterin 72 sivua hintaan 30,8 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria ja joka on Leonardon ainoa työkirja joka on yksityisessä omistuksessa. Leonardon työkirjat ovat myös itsessään taideteoksia, ne on kulmasta kulmaan kirjoitettu ja piirretty täyteen Leonardon havaintoja, hahmotelmia, ajatuksia ja tietysti upeita piirrustuksia. Leonardon uteliaisuus ulottui hyvin laajalti mm. anatomiaan, fossiileihin, lintuihin, sydämeen, lentäviin koneisiin, optiikkaan, kasvitieteeseen, geologiaan, veden virtaukseen ja myös aseisiin. Hänen havaintonsa, ideointinsa merkitys on ymmärretty jälkikäteen johtuen osittain siitä että hän ei aikanaan julkaisut tieteellisiä tutkimuksia lainkaan vaan keskittyi itsepäisesti omaan tutkimustyöhönsä.

Hän myös onnistui täydellisesti yhdistämään tieteen ja taiteen, ja sitä kombinaatiota tutkitaan edelleen hänen taideteoksista ja tullaan tutkimaan myös tulevaisuudessa. Itselleni Leonardon elämä oli todella vaikuttava, ja väkisinkin tulee miettimään kaikkia niitä salaliittoteorioita jotka pyörivät Leonardon ympärillä kuin läpitunkematon pilvi; oliko hän aikamatkustaja vai tiesikö Leonardo että Jeesuksen sukulinja jatkui läpi vuosisatojen (viittaus Viimeiseen ehtoolliseen) jne.. Walter Isaacson kuitenkin onnistuneesti luovia ohi näiden karikoiden, ja kertoo lukijalle juurikin itse Leonardosta ja hänen värikkäästä elämästään 1500-luvun Euroopassa. Historiaa lukeville iso suositus.

Palava maa eli Uhtredin taistot 800-luvun Englannissa ovat edenneet jo viidenteen osaan. Pääsankarille on tullut jo viiden kirjan aikana ikävuosia mittariin ja on jo yli 30-vuotias. Edellisessä osassa hän onnistuu murhaamaan illallisessa kristityn papin joka pilkkasi hänen juuri kuollutta vaimoaan ja nyt Uhtred karkoitettu tulevan Englannin sydämestä eli Wessexistä. Saadakseen mielenrauhan, Uhtred laittaa viikinkivaihteen päälle ja aloittaa näyttävän ryöstelykampanjan ja lopulta ajautuu Merciaan auttamaan on/off mielitiettyään Æthelflædia, joka on Uhtredin vastakappaleen Wessexin kuningas Alfredin tytär. Lopussa odottaa jälleen kerran ylväs yhteenotto Englannin ja Tanskan välillä.
Vaikka kuvasin näin lyhyesti Bernard Corwellin pokkari, lukija saa nauttia koko rahan edestä 800-luvun lopun Englannin loputtomalta tuntuvaa taistelua viikinkejä vastaan ja siihen liittyvää juonittelua. Lukijan kelpaa jälleen kerran siemailla Cornwellin laadukasta historian tulkintaa. Matka jatkuu.


Siinä on kolme kirjaa mitä on tullut luettua näin laiskotellessa bloggaamisen osalta. Yöpöydällä menee jo kovaa vauhtia mikäs muukaan kuin kahdeksas Harry Hole Panssarisydän.

War on the Run

1700-luku on ollut kiehtovaa aikaa englantilaisten Pohjois-Amerikan siirtokunnissa jotka turvallisesti asuttivat pitkin itä-rannikkoa samoissa maisemissa kuin ensimmäiset siirtokunnat edellisellä vuosisadalla. Varsinkin kaikille seikkailunhaluisille nuorille miehille, laaja kesyttämätön Pohjois-Amerikan manner avautui käytännössä kotitalojen takapihoilta. Jos olit tarpeeksi rohkea ja määrätietoinen, brittien Pohjois-Amerikan tunnettu asutus päättyi kulkemalla 50 mailia länteen ja edessäsi oli kesyttämätön luonto omine mahdollisuuksineen ja vaaroineen.

Kuitenkin, brittiläisten siirtolaiskunnat eivät olleet yksin. Ympärillä oli ranskalaisten ns. Nouvelle -France -alue aina nykyisen Kanadan alueelta alas Louisianan rämeille, kiertäen brittiläisten siirtokunnat. Unohtamatta lukuisia vahvoja intiaaniheimoja (Irokeesit, Mohawkit jne.) jotka vaikeuttivat eurooppalaisten siirtokuntien elämää joko itse tai liittoutumalla ranskalaisten kanssa.

Vielä pääosin villin mantereen luonnonrikkauksista turkiskauppa oli pääasiallinen tulonlähde, ja sekin pyöri syvällä ranskalaisten hallitsemilla alueilla. Ranskalaiset myös hallitsivat tehokkaasti länteen suuntautuvia vesiväyliä ja maareittejä vanhalta mantereelta opituilla tehokkailla tavoilla.

1750-luvulla New Hamsphiressa parikymppinen maanviljelijän poika Robert Rogers eli etsikkoaikaansa. Häneen vetosi railakas sotilaselämä ja rajaseutujen intiaanit sekä käymättömät korpimaat. Jo nuorena hän hakeutuikin turkismetsästäjien ja intiaanien seuraan ja oppi näiltä arvokkaita luonnossa selvitymisen taitoja. Lopulta maanviljelijä uravalintana ei iskenyt nuorta Rogersia ja pienten edesottamusten jälkeen Robert löysi itsensä lopulta epäonnisesti tuomarin edestä syytettynä rahaväärennöksistä.

Nuori Robert pelastautuikin maailmaa myllertävien asioiden ansioista kun vuonna 1755 Ranska ja Englanti ajautuivat vanhalla mantereella sotaan. Sota myös saavutti nopeasti Englannin siirtokunnat ja Robert välttyikin epäonnisen rahanväärennösoikeuskäynnin liittymällä siirtokunnan joukkoihin. Tästä alkoi Robert Rogersin lähes legendaariseen mittoihin nouseva sotilasura.

Robert huomasin nopeasti että rajaseutujen metsien haasteellisissa olosuhteissa perinteinen eurooppalainen sodankäynti ei toiminut, ja hän rakensi nopeasti maineen pienen yksikkönsä "Robert's Rangers" kanssa, arvaamattomana sissiryhmänä joka sovelsi intiaaneilta oppimiaan sissisodankäynnin taitoja. Englantilaisten punaiset ja samalla mahdottoman kankeat sotilasasut metsässä liikkumiseen sai jäädä ja tilalle tuli vihreät sotilasasut. Rogersin yksikkö omaksui nopeasti intiaaneilta mokkasiinit ja jopa luistimet(!). Aseinaan musketit, tomahawkit ja apunaan laaja tieto-taito luonnossa selviytymiseen Robert Rogers ei pelkästään herättänyt englantilaisten sotilasjohdon mielenkiinnon vaan myös pelkoa ranskalaisissa.

Päälle 20-vuotias Rogers nosti 600-miehisen yksikkönsä eri taisteluiden ansiosta nopeasti siirtokuntien suosikkiaiheeksi. Rogersin ansiot seitsenvuotisen sodan aikana nostivat myös nuoren sotilasjohtajan suosion lämpimään syleilyyn. Rogers oli myös aikaansa edellä; hänen kehittämänsä sotilasdoktriininsa sissisodankäynnistä oli avain myös tulevassa vallankumoussodassa. Hänen päinvastainen ajatusmaailmansa siitä että intiaanit ovat avainsasemassa mantereen valloituksessa oli myös ennen kuulumatonta. Hänen ajatuksensa lännen valloituksesta ja varsinkin Koillisväylän löytämisestä naurettiin myös ulos. Kansallinen mielenkiinto heräsi vasta todella parin sukupolven päästä.

Robert Rogers kohtalo oli lopulta samansuuntainen kuin monen aikansa merkkimiehen. Alamäki alkoi jo kesken nousukauden kun aikalaisten kateuden ja kunnianhimon aikaansaamina Rogersin maine ryvetettiin isolla kädellä. Rogersin nimi tunnettiin kaikkialla siirtokunnissa ja Englannissa, alamäkeen riitti että vastustajat laittoivat liikkeelle huhuja toimimisesta vihollisen kanssa ja näin Rogersin vuosia kestävä alamäki alkoi. Edessä oli vuosia kestävä velkavankeus Englannissa, viimeinenkin maineenpuhdistusyritys epäonnistui ja lopulta 1770-luvun loppuvaiheilla, kesken nuoren Yhdysvaltojen vallankumoussodan, Robert Rogers vangittuna maanpetturuudesta tapasi George Washingtonin. Äärimmäisen varautuneella kenraalilla ja Rogersilla ei ollut kuin vuosi ikäeroa ja Rogersin yrityksistä huolimatta Washington ei täysin niellyt rajaseutusodissa maineensa rakentaneen englannin armeijan upseerin selityksiä. Omiin mittakaavoihin kasvaneet juorut ja huhupuheet olivat kupanneet tehokkaasti Rogersin maineen tyhjäksi. Kaksi aikansa legendaa erosivat tyhjin käsin ja Washington päätti jatkaa Rogersin vankeutta ja siirtää hänen pohjoiseen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Rogers teki sen minkä oli tehnyt jo muutaman kerran aikaisemmin - hän pakeni, ja sinetöi kohtalonsa pakenemalla takaisin Englannin valloitusarmeijan suojiin. Rogersin aktiiviuran iltarusko kulki Englannin armeijan vastavakoilu-upseerina, ja hän ehti vielä kerran nostaa itsensä historian lehdille onnistumalla vangitsemaan George Washingtonin yhden ensimmäisen vakoojan (ja tulevan "Culper Ring" prototyypin) Nathan Halen New Yorkissa. Ironista on, että selkeästi tehtävässään epäonnistuneen vakoojan Nathan Halen harteille nostettiin englantilaisten hirttotuomion jälkeen patriootin viitta, ja hänen vangitsijansa Robert Rogers sai jäädä historian varjoihin. Lopulta Rogers joutui amerikkalaisten vangitsemaksi ja kuoli 64-vuotiaana.

Tänä päivä Robert Rogersia pidetään Yhdysvaltojen armeijan erikoisjoukkojen U.S Army Rangersin perustajahahmona ja hänen luomaansa taisteluopastaan käytetään edelleen laajasti Yhdysvaltojen armeijassa. George Patton lainasi sitä, sitä käytettiin myös Vietnamin sodassa Yhdysvaltojen jalkaväen toimesta.

Robert Rogers oli kuitenkin kaikinpuolin pioneeri ei pelkästään sodankäynnin osalta vaan myös pioneeri uuden mantereen tutkijana jonka kylttymätön tiedonjano tutkimattoman lännen osalta inspiroi ei pelkästään muita siirtokuntalaisia vaan myös nuoren Yhdysvaltojen ensimmäisiä presidenttejä jotka lopulta käynnistivät Rogersin mielessä kypsyneet ideat lännen tutkimisesta vuosia myöhemmin.

Muutaman historiallisen hyppäyksen jälkeen on aika kääntää kokka kohti kevyempiä aiheita, ja luvassa on paluu loputtomiin työn alla oleviin sarjoihin.

Big Burn

Theodore "Teddy" Roosevelt on yksi suosikkipresidenteistäni. Hän toimi Yhdysvaltain 26. presidenttinä vuosina 1901-1909. Hänellä oli ennen presidentin virkaa vaikuttava ura eri julkishallinnon tehtävissä, ja hän ehti myös kesken nousevaa uraansa myös osallistumaan Kuuban sotaan.

Miksi sitten Theodore Roosevelt on jäänyt presidenttinä historiankirjoihin? Hän taisteli ensimmäisenä presidenttinä liike-elämän monopoleja vastaan ja siten sai myös paljon vaikutusvaltaisia vihollisia. Hänen aloitteestaan lähti myös maailman merireittejä mullistanut Panaman kanava. Mutta ehkä se tärkein, omasta mielestäni, oli kuitenkin kansallisen luonnonpuistojärjestelmän perustaminen, jolla Roosevelt halusi varmistaa tuleville sukupolville, ei koskematonta luontoa vaan monimuotoisen ja rikkaan luonnon. Vaakakupissa ei ollut ainoastaan luonnonkauniit maisemat vaan myös monipuolisen ekosysteemi kuten lähes sukupuuttoon ammutut biisonit.

Vastapuolella oli Yhdysvaltain kongressi joka piti Rooseveltin ideaa luonnonpuistoista hulluna sekä liike-elämä, jonka kärjessä oli aikansa maa- ja rautatieparonit, kuten William Rockefeller ja J.P. Morgan. Molemmilla oli hallussaan nykymittakaavassa käsittämättömän kokoiset maa-alueet lähes koskematonta luontoa. Nämä maa- ja rautatieparonit eivät ymmärtäneet Rooseveltin edistyksellistä ajattelua säilyttää Yhdysvaltain maisemaa tuleville sukupolville, vaan halusivat muuttaa metsät ja muut luonnonvarat kylmästi rahaksi, joista puutavara oli yksi kysytyimmistä hyödykkeistä. Roosevelt keräsi kuitenkin avukseen kaksi samanmielistä taistelijaa; luonnontutkijan ja kirjailijan John Muirin sekä monimiljonäärin ja todellisen luonnonystävän Gifford Pinchotin. Molemmilla herroilla oli suuri vaikutus Rooseveltin onnistumiseen luonnon konservoinnin osalta, ja Gifford Pinchotista tulikin Rooseveltin perustaman  "metsäviraston" ensimmäinen johtaja.

Kolmikko palkkasi metsävirastoaan varten yliopiston käyneitä miehiä, jotka nimettiin historian ensimmäisiksi "metsänvartijoiksi" ja jokainen sai vastuulleen ylivoimaisen kokoisia miljoonien eekkerien kokoisia alueita ympäri Yhdysvaltoja, jotka Roosevelt onnistui taistelemaan kongressilta liittovaltion luonnonsuojelualueiksi. Yhden metsänvartijan oli tarkoitus kartoittaa luonnonsuojelualue, tutustua ja perustaa tukikohta näkyvälle paikalle, varsinkin lähelle alueen  asukkaita. Tehtävä oli kuitenkin alun perin perustavanlaatuisesti mahdoton. Tuhansia ihmisiä virtasi idästä kohti sisämaata ja eteenpäin kohti länttä, rautatiet puskivat läpi maiseman ja metsää kaadettiin sumeilematta uudisasukkaiden tarpeisiin. Roosevelt, Muir ja Pinchot kuitenkin ymmärsivät että luontoa ei voinut jättää luonnonvaraiseksi museoksi vaan sen käyttäminen piti olla kestävää. Ensimmäiset metsänvartijatkin kitkuttelivat alueillaan pienellä palkalla (kongressi piti huolen että metsäviraston budjetti pysyi pienenä) ja jatkuvat konfliktit paikallisten kanssa ei myöskään helpottanut tehtävää.

Metsäviraston johtaja, Gifford Pinchot oli myös henkilönä mielenkiintoinen. Hän oli miljonäärisuvun vesa, jonka perhe oli luonut valtavan omaisuuden juuri puuteollisuudessa. Gifford itse oli sulkeutunut, rakasti luontoa ja vihasi kotikaupunkinsa New Yorkin varakkaiden sosiaalisia piirejä, ja usein hän tekikin Rooseveltin kanssa pitkiä patikkaretkiä luontoon. Giffordin edesmennyt vaimo pysyi Giffordin rinnalla yli 15 vuotta kuolemansa jälkeen. Gifford "keskusteli" yleisesti nuorena kuolleen vaimonsa kanssa ja haki häneltä neuvoa ja kontaktia eri spiritistien kautta.

Roosevelt itse oli lyhyt miehen järkäle jolle oli nuorena todettu astma joka oli ohjannut miehen suorastaan askeettiseen elämäntyyliin. Roosevelt rakasti luonnossa samoilu, ratsastusta, uimista ja tietenkin lajeista miehisimpiä eli nyrkkeilyä ja painia. Näistä varsinkin nyrkkeily ja paini siirtyi mukana jopa poliittiseen työhön, kun hänen ollessaan New Yorkin kuvernööri, hän teetätti veronmaksajien rahoilla painimolskin virka-asuntoonsa. Yleisenä tapana oli ollut että kuvernööri sai biljardipöydän mutta Roosevelt oli eri mieltä, ja hän ratkaisikin kinkkisimmät kiistansa viemällä vastustajansa painimolskille. Odotetusti ehdotuksesta hämillään olevat kiistakumppanit yleensä hävisivät. Toisin kävi Giffordin kanssa, joka oli yliopistovuosinaan kunnostautunut ruumiinkulttuurin saralla ja kirja mainitseekin hänen ottaneen useamman kerran mittaa Rooseveltin kanssa molskilla niin painissa kuin nyrkkeilyn parissa. Roosevelt vei painierän mutta hävisi nyrkkeilyssä. 

John Muir oli kolmikosta vanhin. Hän oli jo luonut vuosisatojen vaihteessa pitkän uran luonnontutkijana ja kirjailija. John Muir oli perustamassa mm. yhden yhdysvaltojen tärkeimmän luonnonsuojelujärjestön Sierra Clubin, ja häntä pidetään yleisesti yhtenä luonnonsuojelun perustajaisänä. Hänellä oli myös iso vaikutus Rooseveltin suureen suunnitelmaan ja hänellä oli missio "pelastaa Amerikkalainen sielu materialismilta", joka resonoi Rooseveltin ja Gifford Pinchotin ajatusten kanssa.

Vaikka aikalaiset uudisasukkaat ja liike-elämän keinottelijat uskoivat hallitsevansa kesyttämäänsä luontoa, yksi asia oli edelleen ihmisen tuhoavan hallinnan ulottumattomissa: Tuli, varsinkin metsäpalo joka nykypäivänäkin aiheuttaa valtavia tuhoja ihmisten sammutusponnisteluista huolimatta. Jos kelloa käännetään yli 100 vuotta taaksepäin, ja mietitään sama tilanne uudelleen, niin 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alussa ei ollut metsäpalojen sammuttamiseen erikoistuneita lentokoneita, kalustoa tai edes palokuntia jotka olisivat erikoistuneet tuhoisien metsäpalojen hallintaan. Pitkälle 1800-luvun lopusta aina 1930-luvulle asti, metsäpalojen valvonnasta ja hallinnasta luonnonsuojelualueilla vastasi Yhdysvaltojen armeija.

Ajatus metsäpalojen sammuttamisesta ja niiden tuhon kokoluokasta avasi monien silmät kun Yhdysvallat koki erikoisia, mutta erittäin tuhoisia metsäpaloja pitkin 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkupuolta, joissa kuoli tuhansia ihmisiä. Ihminen saattoi kesyttää luonnon mutta tuli oli edelleen herra, ja ihminen sen nöyrä renki. Tästä Amerikan Yhdysvallat saivat musertavan muistutuksen elokuussa 1910 mikä muistetaan nimellä Great Fire.

Alkuun pitää ihmetellä kuinka vähän metsäpalojen sammutus on muuttunut yli 100 vuoden aikana. Jos lentokalustoa ei lasketa mukaan niin nykypäivän metsäpalotorjujat käyttävät samoja tekniikoita ja työkaluja kuin vuoden 1910 Gifford Pinchotin nuoret metsänvartijat; lapiota, kuokkaa ja sahoja. Tähän väliin myös vahva suositus kaikille Netflixin tilaajille; katsokaa ihmeessä Leonard Di Caprion tuottama sarja Fire Chasers, joka kertoo Kalifornian metsien surullisesta tilanteesta ja siitä valtavasta työmäärästä mitä Kalifornian metsäpalotorjujat joutuvat vuosi vuodelta kohtaamaan.

Kevät ja kesä 1910 olivat ennätyskuivat Luoteis-Yhdysvalloissa, varsinkin Washingtonin, Montanan ja Idahon osavaltioiden pohjoisilla vuoristometsäalueilla.  Paikalliset, mukaan lukien pieni Pinchotin metsävartijaorganisaatio olivat odottavalla kannalla; laajat metsäalueet olivat muuttuneet ruutitynnyreiksi kuivan sään takia ja jonkinlainen metsäpalo oli tulossa.

Elokuussa loppupuolella odotettu tapahtui, yllättävä kylmärintama toi hurrikaanitasoiset tuulet ja metsänvartijat saivat raportteja useista syttyneistä metsäpaloista ympäri aluetta joka koski kolmea osavaltiota. Kuiva metsä roihusi valtavalla voimalla ja myrskytuulet kuljettivat liekkejä ja palavaa materiaalia  satojen metrien korkeudessa. Ihmiset kokivat luontoäidin voiman pahimmalla mahdollisella tavalla. Pinchotin organisaation hätäviestit vaativat lisää miesvoimaa tulentorjuntaan, lopulta monin paikoin kaikki kynnelle kykenevät miehet saatettiin lukuisia tulirintamia torjumaan vankilaan joutumisen uhalla. Vankilalla uhkaaminen tarkoitti käytännössä kuolemantuomiota valtoimenaan riehuvan tulimyrskyn takia.

Nopeasti viranomaiset huomasivat että tulimyrsky oli yksinkertaisesti mahdoton torjua. Myrskytuulet mahdollisti tulipalojen liikkumisen ennennäkemättömällä nopeudella, ja kuten aikalaisten kertomusten mukaan nopeasti etenevää tulirintamaa ei pystynyt edes pakenemaan hevosella. Ihmisen käytös myös muuttuu palokuoleman uhatessa: vuoristoalueella palotorjujien työ oli muuttunut selvitymistaisteluksi ja useat pakenivat pieniin kaivostunneleihin jotka osoittautuivat lopulta kuolemanloukoiksi tulimyrskyn imiessä kaiken hapen kaivostunneleista ja täyttämällä ne palokaasuilla.

Raivoava lähes ihmiskäsityksen ylittävä tulimyrsky eteni tuhoisasti yhden viikonlopun ajan kunnes viileä ilmarintama ja koko kesän odottaneet vesisateet pysäyttivät metsäpalot.

Metsäpaloja oli yrittämässä sammuttaa arviolta 10 000 miestä. Suurinosa alueen kaupunkien kaduilta kerättyjä siirtolaisia ja työläisiä. Yli 30 kansallisuudesta, kirja mainitsee muun muassa suomalaisia siirtolaismiehiä joita tunnistettiin kuolleiden joukosta. Lopulta arvioitiin että vaikka koko Yhdysvaltain armeija olisi valjastettu sammutustöihin (aikanaan n. 80 000 miestä), se ei olisi riittänyt estämään Yhdysvaltojen historian pahinta metsäpaloa.

Great Fire ravisteli Yhdysvaltoja perustavanlaatuisesti. Yleinen mielipide aikaisemmin hulluna pidetystä metsänvartijaorganisaatiosta muuttui täysin. Lehdet olivat täynnä näiden miesten uroteoista 1910 tapahtumien aikana, ja Teddy Roosevelt ja Gifford Pinchot saivat lopulta aikaan sen minkä eteen he olivat monta vuotta taistelleet; liittovaltio sai kuin saikin, koko Yhdysvaltoja käsittävät luonnonpuistokokonaisuuden. Miljoonia eekkereitä suojeltuja alueita tuleville sukupolville.

Kirjasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta tarinan vaikutus näkyy nykypäivänä edelleen. Yhdysvaltojen luonnonpuistot ovat nykypäivänä edelleen yhdysvaltalaisille tärkeä asia, ja vaikka nykyinen valtiojohto on kovaa vauhtia toistamassa historian virheitä vapauttamalla suojeltuja alueita kaupalliseen käyttöön, uskon että Gifford Pinchotin, John Muirin ja kahden kuuluisan Rooseveltin (Teddy & FDR)  perintö tulee säilyttämään arvonsa tuleville sukupolville.

Timothy Egan on kirjoittanut hienon, todellisen historian sivupolkujen tarinan jolla on ollut iso vaikutus Yhdysvaltojen historiaan ja nykyaikaan.

Yöpöydällä onkin jo työn alla John F. Ross:n War on the Run: The Epic Story of Robert Rogers and the Conquest of America's First Frontier. Kirjan myötä peruutetaan historiassa n. 150 vuotta taaksepäin jonka myötä päästään seuraamaan todellisen eräkävijän, tutkimusmatkailijan ja joidenkin mukaan, Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen esi-isän Robert Rogersin tarinaa. Erityisesti näissä siirtokunta-aikojen tapahtumissa itseäni kiehtoo se valloittamaton erämaa joka näihin aikoihin alkoi käytännössä itärannikon kaupunkien takapihoilta. Unohtamatta että Robert Rogersin värikäs elämä ja saavutukset toimivat n. 40 vuotta myöhemmin innoituksena Thomas Jeffersonin kuuluisalle Lewis & Clarkin tutkimusmatkalle. 

Dead Wake

Historian polulla siis jatketaan ja pikakelataan noin 55 vuotta eteenpäin. 1900-luvun alku oli isojen valtamerihöyrylaivojen kulta-aikaa. Laivayhtiöt kuten Cunard Line, White Star Lines ja Hamburg-America Line laskivat vesille kilpaa toinen toistaan loisteliaampia ja isompia aluksia Atlantin ylitystä varten. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania käy läpi yhden aikakautensa nopeimman, suurimman ja ennen kaikkea loisteliaimman aluksen RMS Lusitanian viimeisen Atlantin ylityksen New Yorkista Liverpooliin.

Yli 239 metriä pitkä ja yli 2000 matkustajaa vetävä Lusitania oli Cunard Line:n laivaston lippulaiva, ja iso panos yhä kiihtyvämpään kisaan Atlantin matkustajaliikenteen herruudesta. Laivan sisustuskin oli omaa luokkaansa; laivan kuusi kantta olivat valoisat ja avarat. Kalliimman piletin ostaneet saivat matkustaa ylellisissä puitteissa aina historiallisesti sisutetuissa salongeissa ja suurissa hyteissä. Kun taas kolmannen luokan matkustajat värjöttelivät isommissa makuusaleissa kevyemmällä ravitsemuksella koko matkan. 

Kirjailija on lähestynyt Lusitanian viimeistä matkaa mielenkiintoisista kulmista. Tarinan keskiössä seurataan laivan miehistön tapahtumia, toisaalla Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin on keskellä niin ihmissuhdekoukeroita kuin ensimmäisen maailmansodan tuomia huolia. Kolmantena seurataan nuorta saksalaissukelluskapteenia Walther Schwiegeriä, ja hänen U-20 sukellusveneen metsästystä Irlannin rannikkovesillä. Ja viimeisenä pääosassa on Lusitanian värikäs joukko rikkaita sekä köyhiä matkustajia.

Tarinasta nousee vahvasti esille kahden henkilön edesottamukset. Lusitanian kapteeni William Turner joka ohjailee tottuneesti Lusitaniaa tutulla reitillä ja tietysti uranälkäisen U-20 sukellusveneen kapteeni Schwiegerin hiiviskely Ison-Britannian aluevesillä. Saksa oli vuonna 1915 kirittänyt sotaponnisteluitaan niin mantereella kuin vesillä, ja tuoreen sukellusvenelaivaston käskyihin kuului niin rahti- kuin matkustajalaivaston upottaminen jota kiihdytti U-veneiden kipparien keskinäinen kisailu upotetuista tonnistomääristä. Kuin ihmeen kaupalla Schwiegerin sotaloki on säilynyt näihin päiviin asti ja kirjalija ammentaakin siitä seikkaperäisesti sukellusveneen matkaa kohti vääjämätöntä kohtaamista kapteeni Turnerin kanssa.

Kirjan sivuilla vilisee kuvauksia Lusitanian rentouttavasta risteilyelämästä  jonka matkustajat lähes nauraen sivuuttavat aikansa lehdistössä julkaistut varoitukset saksalaisten U-veneiden nälästä uusien upotettavien laivojen perään. Eihän kukaan selväjärkinen henkilö voi upottaa Lusitanian kokoista matkustajalaivaa, vai voiko? Saksan Uterseeboot-laivastosta oli tulossa tärkeä ase Ison-Britannian taistelumoraalin murskaajana ja alusten kippareina toimi niin hyväluontoisia sieluja jotka pyrkivät pelastamaan upottamiensa laivojen miehistöjä mutta kippareista löytyi myös kylmäverisiä ja häikäilemättöniä tappajia. Kapteeni Schwieger oli tältä väliltä, hän ei välittänyt oliko kohteena pieni raakapurjealus vai iso matkustaja-alus kaikki oli kotiinpäin kun kilpailtiin upotetusta tonnistosta.

Kauniina ja aurinkoisena päivänä toukokuussa 1915 Lusitania ja U-20 kohtasivat kuin sattumalta. Kapteeni Schwieger ei voinut uskoa onneaan kun periskoopin näköpiiriin hahmottui Lusitanian profiili. Alunperin Schwieger epäili Lusitaniaa rahtialukseksi jota oli muokattu matkustajalaivan näköiseksi kunnes U-20 yksi hyrrätorpedo iskeytyi Schwiegerin sotalokin mukaan "..tyyrpuurin puolelle vähän komentosillan takana". Schwiegerin luotsi hyppäsi vuorostaan periskooppiin ja huudahti järkyttyneenä että kyseessä onkin matkustajalaiva Lusitania. Järkytys valtasi niin kapteenin kuin luotsin.

Kirjan nimi engl. nimi Dead Wake kuvaa lähestyvän torpedon jättämää jälkeä joka viipyy merenpinnalla kuin pitkä vaalea arpi ja jopa osa Lusitanian matkustajista seurasivat laivan partaalla torpedon kulkua kohti laivaa tyynessä vedessä kuvaten sitä jopa "kauniiksi näyksi".

Lusitania jaksoi torpedon räjähdyksen jälkeen pysyä pinnalla 18 minuuttia ja vaikka varustamot olivat korjanneet puutteita pelastusvarustuksissa Titanicin uppoamisen jälkeen, yli 1100 Lusitanian matkustajaa kohtasi kuolema. Uppoamista edesauttoi suuri määrä sotatarvikkeita Lusitanian ruumassa jotka olivat matkalla mantereen rintamille. Torpedon räjähtämisen jälkeen seurasi toinen iso räjähdys Lusitanialla jonka syystä kiisteltiin vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen; oliko kyseessä Lusitanian yhden pannuhuoneen räjähdys, sotatarvikkeet vai jokin muu josta ei lastiluettelossa mainittu.

Uppoamisen jälkipyykin käsittelyssä Iso-Britania yritti sälyttää uppoamisen syytä kapteeni Turnerille joka oli oikeuden mukaan sivuuttanut lukuisat varoitukset U-veneiden aktiivisesta toiminnasta Irlannin edustalla joita Lusitanialle oli lähetetty sähkeiden muodossa, mutta lopulta selvisi että kaikki viestit olivat vähintääkin epäselviä ja kapteenin maine puhdistettiin. Kirja valoittaa myös Iso-Britannian tiedustelua joka pystyi tehokkaasti kaappaamaan U-veneiden sanomia ja tiedustelu pystyi seuraamaan tarkastikin U-veneiden partiontiliikkeitä, mutta amiraliteetti päätti lopulta olla julkistamatta tietoja jotta tiedustelukyvykkyys säilyisi, ja siten Lusitanian kohtalo sai niitin arkkuunsa. Puhuttiin jopa salaliitosta missä Iso-Brittania yritti Lusitanian uppoamisen kautta liittää Yhdysvaltoja ensimmäiseen maailmansotaan keinoilla millä hyvänsä.

Dead Wake on rakennettu selkeäksi ja piinaavan tehokkaasti vaikka tarinan lopputulos on selvillä niin lukija pysyy tiukasti mukana aina Lusitanian lähdöstä jälkipyykin selvittelyyn joka yhtä vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen. Kylmä politikointa ja sodan pitenevä varjo näytti edesauttavan Lusitanian lopullista kohtaloa.

Lusitaniasta on olemassa paljon materiaalia ja alla on Youtubesta löytyvä 1915 kuvattu lyhytelokuva joka kuvaa juuri tuota kohtalokasta lähtöä New Yorkista viimeiselle ylitykselle. Elokuvaa käytettiin Lusitanian liittyvässä oikeusjutussa todistusaineistona ja jopa FBI käytti sitä matkustajien tunnistukseen. Vaikuttava kirja ja vaikuttava elokuva.

Team of Rivals

Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln on häilynyt nimenä siinä osassa aivojani jo pidempään missä viipyilee myös alati muuttuva lukulistani. Tämä Doris Goodwinin kirjallisuuspalkintoja kahmineen teoksen meinasin kaupasta ottaa mukaani toissa kesänä Yhdysvalloissa, kuitenkin kirjan päälle 700 sivua olisi vienyt aivan liikaa arvokasta matkalaukkutilaa.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen kun Yhdysvallat koittaa toipua täydellisestä poliittisesta mullistuksesta presidenttivaalien jälkeen. Päälle 160 vuotta sitten Yhdysvaltojen poliittinen kenttä oli alkavan nyky-trumpismin tapaan myös jatkuvassa käymistilassa. Eteläiset osavaltiot oireilivat tulevaa irtautumistaan unionista ja lopullista yhteenottoa teollistuvan pohjoisen kanssa. Abolitionismiliike vaikutti vahvasti republikaanien politiikassa ja tarjosi palavaa tulitikkua omalta osaltaa pohjoisen ja etelän ruutitynnyriin. Kaiken tämän keskellä uunituore republikaanien puolue kävi vuonna 1860 kisaa omasta tulevan 16. presidenttivaalien ehdokkaasta, jossa oli mukana kirjava ja kokenut herraseurue: puolueen ehdokkaaksi pyrkivät nälkäiset Whig-puolueen uraohjukset; kongressin Illinoisin edustaja Abraham Lincoln, Ohion Salmon P. Chase, New Yorkin William H. Seward ja Missourin Edward Bates.

Yhdysvaltojen poliittinen kenttä vuosina 1850-1870 on kaikin puolin mielenkiintoinen; Vanha pohjoinen Whig-puolue muuntautui tulevien presidentinvaalien alla nykyiseksi Republikaaniseksi puolueeksi joka taisteli orjuutta vastaan kaikilla rintamilla ja uskoi vakaasti modernisaatioon, kun taas Demokraattinen puolue oli vahvana eteläisissä orjaosavaltioissa joissa orjuutta perusteltiin pitkälle taloudellisista lähtökohdista kuin myös raamatun avulla. Todellisuudessa 4 miljoonaa orjaa olivat eteläisten osavaltioiden talouden todellinen tukijalka. Ilmainen työvoima nosti etelän isoksi puuvillan toimittajaksi myös vanhan mantereen suuntaan, ja jos tätä poliittista tilannetta myös vertaa nykypäivään on puolueiden arvot heittäneet enemmän ja vähemmän häränpyllyä.

Kirjan ensimmäinen tiivis kolmannes menee Lincolnin, Chasen, Sewardin ja Batesin syvälle luotaavissa henkilöhistorioissa mutta fokus pysyy vahvasti tulevan presidentin urapolussa. Abraham Lincoln oli köyhistä oloista noussut, pitkälle itseoppinut lukutoukka joka asianajajaksi valmistumisen jälkeen kiinnostui politiikasta. Hän erottui jo taustansa puolesta Republikaanisen puolueen eliitistä ja mm. historiansa ansioista Abraham Lincoln sai lopulta kevään 1860 Chicagossa pidetyn Republikaanien puoluekokouksen valitsijamiehet puolelleen. Draamaa ei valitsimiesäänestyksestä puuttunut. Osa Lincolnin vastaehdokkaista sortui perinteiseen ylimielisyyteen ja jätti kriittiset viimeiset valitsijamiesten varmistukset väliin ja erityisesti tuleva Lincolnin ulkoministeri William Seward odotti automaattisesti valintaansa mutta lopulta jäi kisassa toiseksi.

Presidentinvaalit olivat huomattavasti helpommat ja Abraham Lincoln nousi Yhdysvaltojen 16. presidentiksi hyvin myrskyisissä merkeissä. Kuin sisällissodan alkusoittona orjuutta kannattavia osavaltioita alkoi julistautumaan itsenäisiksi. Lincolnilla oli valtavat haasteet odottamassa Valkoisen talon työpöydällä.

Vaikka kirja käy läpi nämä historialliset tutut tapahtumat niin fokus pysyy tiukasti Yhdysvaltojen politiikassa ja luonnollisesti Lincolnin sisäpiirin poliittisissa myllerryksissä. Valkoiseen taloon muuton jälkeen, Lincoln rakensi nerokkaasti hallintonsa, jonka keskeisimmille ministeripaikoille hän neuvotteli puolueensa presidenttiehdokaskisan kilpakumppaninsa johon kirjan nimikin perustuu. Lincoln ymmärsi että hän tarvitsee ympärilleen parhaan mahdollisen joukkueen luotsaamaan maan takaisin pois sisällissodan kurimuksesta ja alkuvaiheiden keskinäisen selkäänpuukotusten ja juonittelujen jälkeen, hallinto hitsautui yhteen ja lopulta kilpakumppanit olivat Lincolnin sydänystäviä presidenttinsä lyhyen uran loppuun saakka.

Kirja on taitavasti kirjoitettu, täynnä hienoja historiallisia nyasseja ja värikäs kokonaisuus ehkä Yhdysvaltojen rakastetuimmasta presidentistä. Kun Lincoln vetää kirjan sivuilla viimeiset henkäyksensä huhtikuussa 1865 on lukijan eteen marssitettu valtava määrä 1850- ja 1860-lukujen amerikkalaista poliittista historiaa joka ei pelkästään pistä lukijaa vetämään syvää henkeä, vaan myös ihmettelemään nykyistä synkässä syöksykierteessä olevaa Valkoisen talon politiikkaa. Ehdoton must-read kaikille poliittisen historian ystäville.

Kuin sattuman kautta, seuraava kirja on myös historiaa. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania hyppää noin viisi vuosikymmentä eteenpäin ja vie mukanaan Lusitania kohtalokkkaalle Atlantin ylitykselle.

Kirjahyllyn notkahdus

Skotlantilainen taloustieteilijä ja moraalifilosofi Adam Smith muutti kirjahyllyyni. Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations) on, kuten kuvasta näkyy, järkälemäisen haastava kokonaisuus. Vuonna 1776 kirjoitettu teos on klassisen poliittisen taloustieteen perusteos ja kuten Sixten Korkman kirjan saatetekstissä kertoo, se on kaikkien aikojen tärkein taloutta käsittelevä kirja. Kirja vaikuttaa olevan mielenkiintoinen sekoitus historiaa ja kansantaloustiedettä ja vaikka se jo aiheutti heti päävaivaa kokonsa puolesta  se lähtee suht nopeutetulla aikataululla työn alle. 

Kirjallinen katsaus tulevaan

Q2/2015  kun on ohitettu niin ajattelin että pitänee vilkaista hiukan tulevaan, mitä siellä horisontissa näkyy - kirjallisessa mielessä. Alkuvuoden kirjasato on ollut perinteinen; noin 1 kirja kuukaudessa. Varsinkin kesäkuuta on hidastanut yksi lomaviikko ja työelämään liittyvä opiskelu joka veti lukutakin aika tyhjäksi tentin jälkeen. Tuntui että mikään kirja ei hetkeen kiinnosta. 

Lopulta tartuin Margaret Atwoodin Herran Tarhureihin johon päädyin kun Suomalaisesta tarttui mukaan kirjailijan tuorein suomennos Uusi Maa joka päättää MaddAddam-trilogian. No nyt kuitenkin tulevan kolmen kesäloman viikon kynnyksellä ajattelin summata mitä loppuvuoden osalta ajattelin lukujonottaa. Kirjoja on paljon joten jono venynee ensi vuoden puolellekin. 

Historia on lähellä sydäntä joten pistin pinoon ne kirjat jotka tod. näk. nousee lukujonoon tämän vuoden puolella. Monet uudet ja yhtä mielenkiintoiset kirjat jäivät pinosta joihin ehtii myöhemmin palata.

Pinon alimmaisena on painava Lohen sukua, yhteen teokseen puristettu henkilöhistoriikki Urho Kekkosesta jonka on kirjoittanut  juuri edesmennyt historioitsija Juhani Suomi. Presidentti Kekkonen on aina kiehtonut minua joka lähes diktaattorimaisesti ohjasi Suomen halki kylmän sodan arvaamattomien aikojen. Varmasti mielenkiintoinen opus.

Toinen suomalaista historiankirjoitusta edustava kirja on Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan Erehtymättömät joka ruotii suomalaista liikepankkihistoriaa. Aihe on enemmän kuin ajankohtainen nykypäivänä. 

Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of the Little Big Horn jatkaa putkeani Yhdysvaltojen historian parissa. Valtio jonka suuntaan tulee ensi viikolla taas matkustettua pursuaa hyllymetreittäin mielenkiintoista niin suuren mittakaavan kuin paikallistason mikrohistoriaa.  

Timothy Egan on Philbrickin tapaan uusi kirjailijatuttavuus. The Big Burn: Teddy Roosevelt & The Fire That Saved America käsittelee vuoden 1910 suurta metsäpaloa joka raivosi Washingtonin, Idahon ja Montanan alueilla ja sen jälkeisista tapahtumista jonka myötä Yhdysvallat päätti perustaa United States  Forest Service -organisaation. Suuria tapahtumia ja äärimmäisiä uhrauksia.  

The Wolf Of Wall Street jatkaa Wall Street -sarjaani jonka aloitti Michael Lewisin pörssipaljastuskirja Flash Boys. Jordan Belfortin kirjoittama omaelämänkerta on jo julkisuudesta tuttu ei vähiten Martin Scorcesen elokuvan myötä. 

Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä Roy & Lesley Adkinsin The War of All the Oceans joka avaa tapahtumia Ranskan vallankumouksen jälkeen kun isot globaalit voimat kuten Ranska ja Englanti taistelivat merien herruudesta. Tällaiset kirjat aina herättävät sen pikku pojan allekirjoittaneen sisällä.

Seuraavassa postauksessa sitten listausta fiktiivisestä kirjallisuudesta. Adios!

George Washington's Secret Six

Scifin ja kaiken muun sekaan on hyvä pistää välillä mielenkiintoisia historiakirjoja. Tämä kirja aloittanee allekirjoittaneella Yhdysvaltojen 1700-1800 -vuosisatojen koluamisen ja ensimmäisenä on vuorossa Brian Kilmeaden ja Don Yaegerin George Washinton's Secret Six: The Spy Ring That Saved The American Revolution. 

Kirja tarkastelee vasta itsenäisiksi julistautuneiden Iso-Britannian siirtokuntien myrskyisiä ensi askeleita. Kun 2. heinäkuuta 1776 kolmetoista siirtokuntaa hyväksyivät Philadelphiassa itsenäisyysjulistuksen, siitä seurasi pitkä vapaussota jonka vastapuolina olivat Ison-Britannian kokenut sotakoneisto ja George Washintonin johtama siirtokuntien armeija. Sodan alkaessa nuori Yhdysvallat olivat vastaanottavana osapuolena kun Iso-Britannia päästi irti armeijansa.

Syyskuussa 1776, Ison-Britannian armeija sai läpimurron tekemällä 12 000 miehellä mittavan maihinnousun Manhattanille ja siten saivat hallintaansa strategisesti tärkeän New Yorkin. Tämä oli omalta osaltaan käännekohta George Washingtonin sotasuunnitelmissa ja hän päätyikin toteamaan että vapaussotaa ei voiteta pelkällä armeijalla vaan tarvittiin myös toisenlaisia suunnitelmia kampittamaan ylivoimainen vihollinen. Siten syntyi sotilasvetoinen mutta rohkeiden siivilipatrioottien toteuttama Culper Ring.

Culper-ryhmän tarkoitus oli tuottaa siirtokuntien armeijalle sotilastiedustelua punatakkien liikkeistä. Ryhmän johtoon Washington valitsi nuoren ja kyvykkään upseerin Robert Townsendin ("Samuel Culper Jr.")  ja ensimmäiseksi vakoojaksi nousi 27-vuotias lakimies Abraham Woodhull ("Samuel Culper Sr."). Lopulta kaksikon ympärille rakennettiin kuuden vakoojan ryhmä jotka kommunikoivat viiden vuoden ajan mm. koodatuilla kirjeillä ja  sanomalehtiartikkeiden kautta, ja siten tuottivat arvokasta tiedustelutietoa New Yorkin ja sen ympäröivien alueiden miehitysjoukkojen liikkeistä. Kuusikon jäsenenä oli myös nainen, joka soluttautui New Yorkin yläluokan brittipiireihin. Naisen koodinimen "355" takana olevaa oikeaa nimeä ei tiedetä edelleenkään.

Kirja sisältää Culper-ryhmän toiminnan tapahtumat kronologisessa järjestyksessä, aina George Washingtonin ryhmän perustamisesta vapaussodan jälkiaikoihin kun nuoren valtion armeijan johto ratsasti New Yorkin läpi voitonparaatissa. Sodan jälkeen nämä rohkeat siviilit jatkoivat elämäänsä ilman mitään suosionosoituksia, ilman paraateja tahi mitaleja. Vasta 1900-alussa tehtiin perusteellisempi historiantutkimus Culper-ryhmän toiminnasta, ja kirjan kirjoittajien mukaan mm. CIA:n peruskoulutuksessa käydään läpi tämän rohkean ryhmän vaiheita. Ja löytyy jopa patsaskin kansallisen tiedusteluviraston pihasta, joka on omistettu Nathan Halelle joka yritti ensimmäisenä tehdä Washingtonin toimesta sotilastiedustelua mutta jäi nopeasti kiinni ja myös brittien toimesta hirtettiin. Laadukas historiankirja aikalailla pienestä historianpalasesta mutta joka kuitenkin vaikutti paljon nuoren Yhdysvaltojen irtautumiseen Ison-Britannian ikeestä.

Kirjan aihe tarttui itse asiassa mieleeni nähtyäni aikaisemmin tänä vuonna laadukas TV-sarja Turn: Washington's Spies ensimmäinen tuotantokausi joka perustuu toisen kirjailijan samaan aiheeseen.

TV: Lewis and Clark

Lisätään hieman täytettä TV -tagin alle. Tällä kertaa on vuorossa historiasta diggaavalle mukavia uutisia. HBO on näyttänyt vihreää valoa 6-osaiselle minisarjalle joka kertoo legendaarisesta vuonna 1804-1806 tapahtuneesta Meriweather Lewiksen ja William Clarkin tutkimusmatkasta Mississippi-joella kohti tyyntä valtamerta. Sarja perustuu Stephen Ambrosen Undaunted Courage -kirjaan joka keikkuu meikäläisenkin kirjahyllyssä. Sarjan tuottaja istuu mm. Tom Hanks, Brad Pitt ja Edward Norton. Sarjan ytimessä Merriweatheria esittää Casey Affleck ja William Clarkia Matthias Schoenaerts. Lewis ja Clarkin kuuluisasta tutkimusretkikunnasta enemmän tästä. Ja TV-tuotannon synopsis:

Lewis and Clark tells the story of America’s first contact with the land and native tribes of the country west of the Mississippi River. The miniseries follows the epic journey of the Corps of Discovery and its captains, Meriwether Lewis and William Clark, who traverse uncharted territory on a mission to deliver President Jefferson’s message of sovereignty as they search for his fabled all-water route to the Pacific. Lewis and Clark focuses not just on their incredible achievements, but also on the physical, spiritual and emotional toll the expedition takes on them.

The Faithful Executioner

Menneiden vuosisatojen mestaajien ammattikunta herätti mielenkiintoni kun Teemu Keskisarja kuvasi suomalaisten ammatimestaajien työsarkaa Kyynelten Kalliossa. Nyt sitten jatketaan Keskisarjan osoittamaa tietä kun vuoroon astelee Joel F. Harringtonin The Faithful Executioner: Life, Death, Honor and Shame in the Turbulent Sixteenth Century.

Kirja pohjautuu Nürnbergissä 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa eläneen Franz Schmidtin ammatilliseen päiväkirjaan. Tämä tunnollinen kaupungin virkamies ehti yli neljäkymmentävuotta kestäneen uransa aikana mestata 361 erilaista lainrikkojaa. Päiväkirjan sivuille pääsi kaikki hänet kohdanneet. Joukkoon mahtui yhteiskunnan edustajia sen kaikista kerroksista. Brutaalit murhamiehet, kylmäveriset maantierosvot, tai vaikka yläluokan huijarit pääsivät tapaamaan tätä oman ammattinsa huippuosaajaa. Aikansa saksalainen rikoslaki ei myöskään antanut armoa äideille jotka murhasivat lapsensa eikä aikuisuuden kynnyksellä oleville teineille. Jopa varkauksista Nürnbergin tuomioistuin saattoi langettaa kuolemantuomion.

Ainoa säilynyt kuva Franz Schmidt:stä

Mestaajan ammattikunnan ja varsinkin virkaatekevän kaupunginmestaajan taitoihin kuului myös kiduttaminen ja myös haavojen hoitaminen. Meister Franzin kaltaiset pitkän linjan mestaajat kilpailivat suoraan aikansa lääkärien tai parturi-kirurgien kanssa potilaista. Vuosien aikana karttunut kiduttamisen taito ja sen perään asiakkaiden hoitaminen nostikin tämän Nürbergin kaupunginmestaajan hyvin suosituksi parantajaksi. Vaikka mestaajan ammattia kunnioitettiin jo sen takia että nämä miehet suostuivat toimimaan yhteiskunnan ruoskana, ammattikuntaa pidettiin alhaisena. Normaalisti ammattimestaajia ei päästetty edes asumaan kaupungin muurien sisäpuolelle ja heitä kartettiin jopa niin paljon että heille oli omat sivupöydät tavernoissa. Franz Schmidt taistelikin koko elämänsä tätä vääryyttä vastaan ja sai kuin saikin nimensä puhdistettua uransa ehtoopuolella ja siten myös varmisti lapsilleen paremmat eväät tulevaisuuteen.

Joel F. Harringtonin kirjan sivut pursuaa värikästä yhteiskuntakuvausta 1500-luvun Saksassa. Franz Schmidtin päiväkirja valoittaa myös omalla tavallaan kaikkia rikoksentekijöitä, ja hän onkin kuvannut asiakkaidensa rikkomukset ja tuomiot tarkasti. Vaikka elämä olikin tuohon aikaan erittäin riskaabelia sen vastakappaleena oli ankara rikoslaki rangaistuksineen. Franzin uran alkuaikoina tuomittuja mm. haudattiin elävänä tai hukutettiin. Vuosikymmenien saatossa päädyttiin "humaaneimpiin" rangaistuksiin kuten roviolla polttoon jonka yhteydessä tuomittu ensin kuristettiin ja sidottu vartalo koristeltiin ruutipusseilla jotta tapahtuma sujuisi mutkattomasti. Rikollisten äärilaidan brutaaleimmat rikolliset tuomittiin esimerkiksi teloitettavaksi kärrynpyörällä, missä tuomittu sidottiin lankkujen päälle maahan ja mestaaja hakkasi kärrynpyörällä tuomitulta ensin raajat murskaksi ja sai vasta aivan lopuksi fataalin iskun. Kärrynpyörällä mestauksen kesto määritettiin rikoksen vakavuuden mukaan. Repertuaarissa oli myös perinteinen pään katkaisu miekalla ja hirttotuomio. Franz kuvaakin kuinka hän harjoitteli nuorenpana pään katkaisua ensin raparperinipuilla ja kun taitoa kertyi hän siirtyi pieneläimiin.

The Faithful Executioner sisältää suorastaa valtavan määrän pientä aikalaisnippelitietoa ja sen rinnalla kuljetaan myös Franzin päiväkirjan tapahtumissa. Joel F. Harrington analysoi syvällisesti aikalaisten mielenmaisemaa ja samalla myös Franzin päiväkirjaa. Kirja antaa lukijalle hyvin tunnollisen, äärimmäisen ammattitaitoisen kuvan Nürnbergin kaupungin virkamiehestä Franz Schmidt;stä joka taisteli itsensä yhteiskunnan hyväksytyksi kansalaiseksi. Erittäin suositeltava kirja kaikille historiasta kiinnostuneille.

Seuraava kirja onkin Keltaista Kirjastoa kun käsittelyssä on jo Don Delillon Americana-kirja Alamaailma.

Orjamarkkinat

Kesäloman jälkeinen aika alkaa aina hirvittävällä työnteolla jotta projektit yms. liittyvä saadaan liikkeelle kohti loppuvuotta. Lukeminen siinä yleensä kärsii mutta kaiken rinnalla on lukutahti on pysynyt suht hyvänä. Tämän Jouko Halmeskosken kirjan jälkeen on mennyt Hught Howien Siilo-saagan keskimmäinen eli Shift (saagan ensimmäinen tästä), ja nyt yöpöydällä lojuu jo Jens Lapiduksen Stockholm Noir-sarjan esikoinen Snabba Cash. Kyllä se taas tästä..

Jouko Halmeskoski on kirjoittanut puhuttelevan kirjan synkästä aiheesta joka oli vielä arkipäivää 1800-1900-vuosisatojen vaihteessa. Pienessä agraariyhteiskunnassamme elämän lyhyen korren veti itselleen orvot, mielenvikaiset ja vaivaiset. Jos kuuluit näihin ryhmiin, saattoi kohtaloksesi koitua huutokauppa. Omaksi parhaaksesi tottakai. Halmeskoski käsittelee aihetta orpojen näkökulmasta ja kirjassa on liuta näiden huutokaupatuiksi joutuneiden lasten tarinat.

Huutolaisen leiman sai pääosin orvot, mutta samaan seuraan joutui myös ne epäonniset lapset joita vanhemmat eivät pystyneet elättämään. Halmekoski on koonnut kirjaan parinsenkymmentä aika riipaisevaa huutolaislapsikertomusta. Monen lapsen tarina on sieltä pahimmasta päästä. Monessa tapauksessa taloon tullut perheen ulkopuolinen lapsi siirrettiin elikoiden kanssa samalle tasolle, käytännössä orjan rooliin.

Itselleni kirja tarjosi kiehtovan kurkistuksen kotimaamme historian sivupolulle ja samalla aika kylmäävä tutustuminen ihmisluonnon perkeleelliseen pahansuopaisuuteen.

The Monuments Men

Olen varmaan useampaan kertaan todennut että Toisen Maailmansodan melskeistä ei löydy enää mielenkiintoista luettavaa. Kuitenkin (tälläkin kertaa) käteeni osui kiehtova historiikki Liittoutuneiden pienestä erikoisyksiköstä.

Vuonna 2009 kirjoitettu tiivis historiikki kertoo joukosta arkkitehtuurin ja eri taiteenalojen akateemikoista jotka muodostivat vuonna 1943 perustetun MFAA-yksikön (Monuments, Fine Arts and Archives). Tämän ei-sotilaallisen yksikön päätarkoitus oli seurata Liittoutuneiden joukkoja halki Euroopan ja kartoittaa ja parhaansa mukaan suojella erilaisia kulttuurihistoriallisesti tärkeitä kohteita omien ja myös natsi-saksan käsittelyltä. Taustalla häälyi myös suurempi uhka Hitlerin suunnalta, jolla oli äärimmäiset suunnitelmat ryöstää tärkeimmät taideaarteet valloitetusta euroopasta ja sijoittaa ne tuhatvuotisen valtakuntansa suunnitteilla oleviin valtaviin taidemuseoihin.

Tällä pienellä monikansasallisella erikoisyksiköllä oli valtava työsarka edessään. Ei pelkästään arvokkaiden kulttuuriaarteiden pelastamisessa vaan myös omien joukkojen kanssa. MFAA oli ensimmäinen laatuaan ja perinteisessä armeijahierarkiassa ryhmästä ei tiedetty mitään. Ryhmä sai käydä jyrkkää ylämäkeä perustellessaan lukuisia kertoja eturintaman taistelujoukoille miksi ikiaikaisia kirkkoja ja raunioita ei saanut pommittaa tai tasoittaa tankeilla. Ryhmällä oli kuitenkin iso valttikortti käytettävissään: ryhmän olemassaoloa ja työskentelyä suojasi Yhdysvaltain korkein valtiojohto.

Vastapuolella Hitler tutun ahneine kätyreineen (erityisesti valtakunnanmarsalkka Göring) haalivat valloitettujen alueiden niin yksitysomistuksessa olevia kuin museoiden taideaarteita omien erikoisyksiköiden tehokkaasti koordinoitujen operaatioiden avulla. Varsinkin Göring oli kuuluisa loputtomasta ahneudestaan joka järjesteli esimerkiksi itselleen ja Hitlerille vuonna 1941 Pariisista pikajunallisen (25 vaunua) maalauksia, huonekaluja, gobeliineja (näitä Göring rakasti) taideteoksia ja ornamentteja suoraan Pariisin kuuluisimpien juutalaissukujen olohuoneista ja kokoelmista, jotka olivat nyt "omistajamattomia ja hylättyjä". Sodan loppuvuosien aikana Monumenttimiehet pystyivät suoranaisella salapoliisityöllä paikallistamaan yli 175 natsien taidekätköä ja suurimmat kätköt löytyivät kaivoksista kuten Saksan Heilbronnissa, jonka kilometrikäytävistä löydettiin yli 40 000 (!) laatikkoa varastettuja taideaarteita.

Kirja on alusta loppuun saakka vauhdikasta jännitysnäytelmää jossa Monumenttimiehet työskentelevät aikaa vastaan pelastaakseen suoranaisesti koko maailmalle tärkeitä kulttuurikohteita. Lukijan silmille maalataan välillä aika uskomattomalta kuullostavia taidekätköjä (kuvien kera) ja kirja avaakin nähtäväksi natsien pohjattoman ahneuden. Ei siis ihmekään että kirjasta on tehty jo isojen starojen tähdittämä elokuvakin. Mutta uskon että kirja on näistä kahdesta formaatista huomattavasti mielenkiintoisempi. Ja MFAA-yksikön onnistumiset ja muisto elää onneksi edelleen: Monuments Men Säätiön voimin. Toisen Maailmansodan päätymisen jälkeen natsien ryöstämää aarteistoa on edelleen paljon kateissa ja MFAA-yksikön kotisivuilla on aiheesta paljon asiaa. Ja lopuksi, traileri siitä Hollywoodin rainasta..

A Writer At War

Toinen Maailmansota on omalta osaltani aiheena puhkipoljettu ja läpikoluttu. Olenkin pyrkinyt löytämään aiheesta pienempiä sivupolkuja jotka kertovat vähemmän tunnetuista henkilöistä ja tapahtumista. Tämän blogin puitteissa vastaan on tullut jo kuvauksia niin valtiomiesten paineista kuin sotasyyllisten kuulemisista. Nyt ääneen pääsee jo Robert Capan aloittama siviilien ääni kun vuorossa on yksi 1900-luvun kuuluisimpia venäläisiä kirjailijoita Vasily Grossman. Vasily Grossmanin kynästä on lähtenyt mm. Elämä ja kohtalo jota on nostettu 1900-luvun yhdeksi parhaimmista venäläisistä romaaneista. Vaikka Grossman on tunnettu ennen kaikkea kirjailijana, hän oli myös maineikas sotakirjeenvaihtaja. Laiskanpulskeasta intellektuellista kuoriutui yli tuhannen eturintamalla vietetyn päivän aikana tarkka, välillä ankarissa olosuhteissakin historiallisia tapahtumia dokumentoiva sotakirjeenvaihtaja. Grossman seurasi puna-armeijaa Stalingradin ratkaiseviin puolustustaisteluihin, todisti historiallisen valtavaa Kurskin panssaritaistelua, kirjoitti yhden kuuluisimmistaan artikkeleistaan Treblinkan vapauttamisesta, ja lopulta hän todisti kolmannen valtakunnan viimeisiä kuolonkorauksia Berliinissä 1945.

Vaikka kirjailijan leipätyö osana Stalinin propagandakoneistoa vei suurimman osan työajasta, Grossman ehti myös valmistella omia kirjallisia projektejaan. Kirjailijan pääteos Elämä ja kohtalo saikin sodassa tehtyjen lukuisten siviili- ja sotilashenkilöiden haastatteluiden myötä paljon vaikutteita. Mutta kuten monenkin muun kohdalla, Grossman joutui sodan jälkeen vainoharhaisen neuvostojohdon hampaisiin ja kirjailija ei ehtinyt näkemään kirjansa julkaisua. Elämä ja kohtalo näkikin päivänvalon vasta vuonna 1988 Glastnostin ansiosta, 24 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Mutta mitä kirjailija sitten näki ja koki vuosina 1941-1945? Antony Beevor on koostanut kirjansa sivuille runsaan tarinakudelman joka koostuu Grossmanin muistiinpanoista ja työstään Krasnaya Zvezda -sanomalehdelle. Sotahistorioitsija Beevor törmäsi Grossmanin muistiinpanoihin Venäjällä kirjoittaessaan Stalingradin taisteluita käsittelevää kirjaansa, ja materiaalin laajuudesta ja ennen kaikkea niiden ainutlaatuisuudesta yllättyneenä, hän päätti aloittaa uuden kirjallisen projektin Grossmanin muistiinpanojen pohjalta.

Kirjan sivuilla on pääosissa luonnollisesti Grossmanin syvällinen ja tarkasti tapahtumia ja ihmisiä dokumentoiva kynänjälki. Samalla kirjailijan tarinan rinnalla juoksee Beevorin kertojaääni joka taustoittaa Grossmanin matkaa ja tapahtumia puna-armeijan mukana. Kirjan sivuilla on suuri määrä rintamaliikkeitä ja taisteluita mutta ainakin allekirjoittanutta kiinnosti ne isoimmat areenat joilla käytiin ne kuuluisimmat taistelut. Vuonna 1942 Grossman sai komennuksen siirtyä Volgan varrella olevaan Stalingradiin jonka Hitler halusi pakkomielteisesti vallata, osittain propagandasista syistä mutta ennen kaikkea kaupungin valtauksella natsijohto olisi varmistanut mahdollisen pääsynsä Bakun öljykentille. Tapahtumarikkaan ja vaarallisen siirtymisen jälkeen Grossman tapasi ja dokumentoi useita kiehtovia sotilaita ja komentajia jotka puolustivat Stalingradin rippeitä alkeellisissa oloissa. Grossman myös edesauttoi venäläisten tarkka-ampujien legendaarisen maineen kasvattamisessa seuratessaan tehokkaan Vasily Zaytsevin työskentelyä ja ajatuksia. Beevor myös viisaasti taustoittaa neuvostopropagandan "värittämiä" tarkka-ampujien saavutuksia ja ampuu alas Zaitsevin ja saksalaisen majuri Erwin Königin välisen kuuluisan kaksintaistelun jota ei todellisuudessa todennäköisesti edes tapahtunut.

Grossman kirjoitti hyvin avoimesti neuvostojoukkojen tunkeutumisesta Saksaan, ja kuinka aikaisemmin korkealle nostetun neuvostosotilaan moraali katosi "heti kun joukot siirtyivät Saksaan". Aihetta valottaa hyvin myös Beevor omassa kirjassaan Berliini 1945. Saksan rajakaupungit saivat tuta neuvostojoukkojen raivon kun Liittoutuneet aloittivat kilpajuoksun kohti Berliiniä. Neuvostojoukot menettivät pitkälti teränsä kun pääosaan nousi enemmän siivilien ryöstäminen, raiskaaminen ja täysin holtiton tappaminen. Aiemmat saksalaisten tekemät tuhot neuvostoliiton maaperällä kostettiin vähintään yhtä verisesti. Ja näistä Grossmanin muistiinpanot katkeralla sävyllä todistavat. Grossman koki henkisesti synkimmät hetkensä Varsovan liepeillä Treblinkan tuhoamisleirillä, josta hän kirjoitti pitkän artikkelin The Hell of Treblinka jota myös käytettiin syyttäjän todistusaineistona sodan jälkeen Nurembergin oikeudenkäynneissä. Berliinin vapauttamisen (tai tuhoamisen) jälkeen Grossman palasi Moskovaan jossa hän jatkoi kirjallisia töitään ja valmisteli pääteostaan Elämä ja kohtalo. Kuten alussa mainitsin, Grossmanin erimielisyydet neuvostojohdon kanssa aiheutti sen että kirjaa ei Grossmanin elinaikana julkaistu. Vasta sotien jälkeinen sukupolvi onnistui saamaan käsikirjoituksen julkaistua.

Omasta mielestäni Grossman on onnistunut muistiinpanoillaan vangitsemaan ei pelkästään sotilaiden mutta myös siviiliväestön kurjaa elämää sodan kurimuksessa. A Writer At War on arvokas lisä Toista Maailmansotaa kuvaavien historiikkien rinnalla. Itselle tästä tuli paljon mieleen Robert Capan valokuvat joihin on myös kiteytyneet sodan julmat kohtalot. Toisena hyvänä esimerkkinä on tuore ruotsalaisen Peter Englundin Sodan kauneus ja kauneus jonka pääosissa on niin rivisotilaan kuin siviilien ääni. Kaikista näistä loistaa poissaolollaan sodan osapuolien propagandan siloittelema kuva.

To Hell on a Fast Horse

Jostain syystä olen historian osalta jämähtänyt Yhdysvaltojen värikkääseen menneisyyteen. Hyllyyn on tullut kirjoja Lewis/Clark retkikunnasta, railakkaan 1930-luvun kriminaalijulkkiksista ja esimerkiksi kirja 1800-luvulla eläneen, New Yorkin Five Points:n ja Chinatownin kasvatin George Appon tarinasta. Unohtamatta tilausjonossa odottavaa Empire Expressiä, joka kertoo kahden yrityksen Union Pacifin ja Central Pacificin kisasta rakentaa ensimmäinen rautatieyhteys nuoren kansakunnan maiden halki. Tietenkin löytyy myös oman sisäisen pikkupojan (vaimon mukaan en ole koskaan kasvanutkaan) loputtoman mielenkiinnon sammuttamiseksi muutama 1800-luvun loppupuolen Yhdysvaltojen länsiosien maisemaa muuttaneen legendan tarinat. Niistä yksi on tämä Mark Lee Gardnerin toimittama historiikki lainvartija Patt Garretin ja lainsuojaton William H. Bonneyn  (tai Billy the Kid) yhteisistä kohtaamisista. To Hell On A Fast Horse: The Untold Story Of Billy The Kid And Pat Garrett kertoo näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaamisesta ja kuinka heidän kohtalonsa kietoituivat toisiinsa 1880-luvun New Mexicossa.

Kirjailija heittää lukijalle kiehtovan kokonaisuuden jossa toinen päähenkilö on edelleen yli 133 vuoden jälkeenkin julkimo. Tästä henkilöstä on kirjoitettu satoja kirjoja ja tehty kuutisenkymmentä elokuvaa. Toinen, vanhempi päähenkilö oli suoraselkäinen lainvartija joka päätti pysyä lain kaidalla polulla. Hänet muistetaan ainoastaan ja vain ainostaan siitä että hän ampui Billy The Kidin.

Vaikka Billy The Kid aka William Henry McCarthy Jr. aka Henry Antrim aka William Bonney on paistatellut yli vuosisadan karismaattisen pyssysankarin roolissa, totuus on aina tarua karumpaa. 22-vuotiaana kuollut Billy oli kuitenkin karjavaras, rosvo ja kylmäverinen tappaja. Billy aloitti värikkään elämänsä karjamiehenä ja asettui Arizonaan ja tutustui jo silloin 17-vuotiaana pojankloppina rikollisiin elementteihin ja vuotta myöhemmin, Billy muutti surullisen kuuluisaan pieneen New Mexicon Lincolnin kuntaan.

Vuonna 1878 Lincolnin kunnan kauppatoimintaa hallitsi kaksi osapuolta joiden välillä syttyi verinen kiista joka myös tunnetaan nimellä Lincoln County War. Tähän historialliseen kähinään osallistui myös nuori Billy joka ratsasti Tunstall-McSween The Regulators:n joukoissa. Puolen vuoden ja kahdenkymmenkahden surman jälkeen Billy jatkoi matkaansa lainsuojattomana henkiin jääneiden kumppanien kera.

Samaan aikaan vanhempi Pat Garrett vastaanotti Lincolnin kunnan sheriffintähden ja sai ensimmäiseksi tehtäväkseen vangita Billyn ja hänen ryöstelevän joukkionsa. Tämän jälkeen molempien kohtalot kietoituivat toisiinsa. Pat aloitti väsymättömän ja periksiantamattoman takaa-ajon ja lähes vuoden kestäneen paon jälkeen Pat ja Billy kohtasivat viimeisen kerran pienellä tilalla ja Garrett pääsi yllättämään Billyn yön pimeydessä ja ampui tämän hengiltä yhdellä revolverin laukauksella.

Luulisi että Billy the Kidin ja Pat Garrettin tarina päättyisi tähän, Mark Lee Gardner valoittaa kuitenkin laajalti Pat Garrettin elämän kiemuraiset vaiheet syvällä Billy The Kidin haamun painaessa lainvartijan elämää, olihan hän tappanut yhden aikansa kuuluisimmista julkimoista. Kuten monen muun historiallisen henkilön tapaan, Pat kantoi tekonsa vaikutuksia läpi elämänsä, ja vaikka pyssysankari pysäyttäminen nosti Garrettin uusille elämänurille toimi menneisyyden taakka myös kolikon kääntöpuolena. Epäonnistuneita bisnesyrityksiä, velkaantumista ja lopulta vanhenevan lainvartijan kohtaloksi koitui epäselvissä merkeissä tapahtunut murha jonka uhriksi Pat Garrett itse joutui.

Mark Lee Gardner on onnistunut hyvin historian valoittamisen ja elävöittämisen. Teksti on hyvin juoksevaa ja kirjailija kertoo jännittävästi varsinkin Billyn ja Patin takaa-ajon joka on täynnä hiuksia nostattavia kohtaamisia joista Billy kuin ihmeen kaupalla aina selviytyy hengissä. Kirja myös kuvaa 1880-luvun New Mexicon kuumaa maisemaa, sen aikalaisia, lehdistöä joka paisutti ja teki pohjatyön Billyn maineen rakentajana. Historia siloitti sitten legendan loppuun. Billyn tarina on edelleen iso asia Lincolnin kunnalle ja se on ottanutkin tarinasta kaiken irti turismin muodossa. Populaarikulttuuri onkin sitten tehnyt Billylle uudet kasvot lukuisten elokuvien ja kirjojen muodossa. To Hell On Fast Horse onkin Billyn saagalle mitä osuvin nimi.

Olen tässä joutunut harvinaiseen tilanteeseen missä kirjoja on luettu mutta en ole niistä ehtinyt kirjoittamaan. Margaret Atwoodin Oryx ja Crake meni kuin siivillä ja sen arvio onkin vuorossa seuraavaksi. Atwoodin dystopian jälkeen lukuvuorossa on James S.A. Coreyn Leviathan Wakes.

Sodan kauneus ja kauheus

Jos pitää mainita ruotsalaisista jotain positiivista, niin löytyyhän sieltä hyviä historiankirjoittajia. Herman Lindqvist, Martin Hårdstedt ja tietysti Peter Englund, jonka tuotannon ydin koostuu pääosin Ruotsin suurvalta-ajan historiasta. Ja historiankirjoituksen Peter osaakin. Itselläni on hyllyssä kirjailijan 30-vuotisen sodan historiikki Suuren Sodan Vuodet ja todellinen tiiliskivi Voittamaton jonka yli 900-sivua on täyttä asiaa Ruotsin 1600-luvulla eläneestä soturikuninkaasta Kaarle X Kustaasta. Ruotsin suurvalta-aikojen lisäksi kirjailija on julkaisut mm. historiallisia esseitä sisältävän Kirjeitä Nollapisteestä joissa kirjailija kuvailee ja pohtii 1900-luvun alun eurooppaa mullistaneista tapahtumista. Ja ehkä tämä Sodan kauneus ja kauheus toimii hyvänä jatkumona Peter Englundin 1900-luvun essee-pohdintoihin.

Sodan kauneus ja kauheus käsittelee eurooppaa muokannutta Ensimmäistä maailmansotaa. Vaikka sodasta on jo lähes sata vuotta aikaa, sen lopputulos on edelleen mykistävää luettavaa. Neljä vuotta sotaa ja yli 16 miljoonaa kuollutta, lisäksi yli 21 miljoonaa haavoittunutta. Englund ei onneksi sorru tekemään kirjasta tylsää monotonista, kronologisessa järjestyksessä lueteltua faktaa sodan etenemisestä, vaan aiheeseen lähestyminen on suorastaan intressant. Kirjailija on saanut käsiinsä Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneen yhdeksäntoista eri ihmisen päiväkirjat ja muistiinpanot, joita Englund on työstänyt 215 eri lukuun. Kuten kirjailija itse mainitsee johdannossa, kirja ei käsittele sodan syitä tai sen seurauksia, vaan millainen se oli. Kun kirjan päähenkilöiksi asettuu eri osapuolien sotilaita, sairaanhoitajia, virkamiehiä, kenttäkirurgi ja jopa 12-vuotias koulutyttö, niin sodan julma ja kylmä arki tulee tutuksi yhteiskunnan joka kerroksesta.

Ensimmäinen maailmansota on syineen ja seuraamuksineen myös kiintoisa sotateknologisesta näkökulmasta. Tätä suursotaa on aiheesta sanottu ensimmäiseksi teolliseksi sodaksi ja myös osuvasti kuvattu sotana jota käytiin 1900-luvun teknologialla mutta 1800-luvun taktiikoilla. Kehittynyt metallurgia toi juoksuhautoihin tehokkaammat kiväärit ja konekiväärit. Ehkä isoimman muutoksen 1910-luvun taistelukenttä näki kuitenkin massiivisen kenttätykistön tehokkuutena ja vihattujen taistelukaasujen kuten kloori-, ja sinappikaasun esiinmarssina.

Näiden yhdeksäntoista eri tarinan osalta sotilaiden mietteet ja kokemukset eivät niinkään minua kiinnostaneet, vaan esimerkiksi kotirintaman tapahtumat 12-vuotiaan saksalaisen koulutytön kautta nähtynä olivat kiehtovia. Toisaalla sodan loppupuolella amerikkalaisen kenttäkirurgin kokemukset niin juoksuhaudoissa tai hänen tekemien kranaattikauhuisten sotilaiden diagnoosien lukeminen olivat surullista luettavaa. Kirjailija on myös hienosti nostanut myös naisten roolia esille. Kirjassa päästään seuraamaan englantilaisen sairaanhoitajan kulkemista liikkuvan Venäjän armeijan mukana ja austraalialaisen naisambulanssikuskin panosta Serbian armeijassa. 

Englund onnistuu mielestäni jälleen kerran isojen tapahtumien kuvaajana. Sen huomaa jo kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta, ja hän onnistuu loistavasti varsinkin sotien taustajoukkojen kuvaajana. Niiden resuisten, loppuunajettujen rintamamiesten takana on kuitenkin iso joukko taustahenkilöitä. Unohtamatta kotirintaman panosta. 

Euroopan 1900-luvun alun myrskyisistä vuosista peruutetaan seuraavaksi viitisenkymmentävuotta taaksepäin ja Yhdysvaltoihin, kun vuorossa on Cormac McCarthyn häikäilemätön Veren Ääriin.