The Storm Before The Storm

Yli tuhatvuotisen Rooman valtakunnan historia on kuin pohjaton kaivo josta historioitsijat voivat ammentaa tarinoita loputtomasti. Sen historiaa on kuvattu kaikissa mahdollisissa muodoissa ja sen historian keskeiset henkilöt kuten Julius Caesar, Pompeius, Cicero tai Marcus Antonius tulevat jo koulunpenkillä tutuiksi. Mike Duncan tunnetaan ennen kaikkea ehkä yhdestä suosituimmasta historiallisesta podcast-sarjasta History of Rome, joka käy läpi Rooman valtakunnan historian alusta sen kitkerään loppuun. Se julkaistiin vuonna 2007 ja kesti aina vuoteen 2012. 

Maineikkaan podcast-sarjan päätteeksi Mike Duncan päätti kirjoittaa kirjan ehkä vähemmän tunnetusta ajanjaksosta, joka kuvaa aikaa jolloin Rooman valtakunta kukoisti Välimeren voimatekijänä. Ajanjakso (146-78 eaa.) jolloin Rooma ei ollut enää osa alueen valtaa pitävistä valtioista vaan voimakkain valtakeskittymä jonka piirissä oli iso osa tunnetun maailman kansalaisista. Tämä ajanjakso oli myös Rooman tasavallan lopun alkua joka loi ahneuden ja korruption kyllästämän pelikentän yhdelle ehkä kuuluisimmalle diktaattorille Julius Caesarille.

Tämä ajanjakso oli tosiaan kirjan nimen mukaisesti myrsky ennen myrskyä. Kirja alkaa kun nuori Tiberius Sempromius Gracchus katsoo Karthagon palamista maan tasalle. Karthagon lopullinen kukistuminen vuonna 146 oli lopullinen osoitus Rooman voimasta. Tiberius nousi Rooma poliittiselle areenalle legioonan kautta aina kansantribuuniksi, ja rakensi pitkälle Rooman historiaa heijastuvan lakialoitteen Lex Agraria, joka oli maareformi joka mahdollistaisi Rooman köyhille maa-alueita viljelyä varten. Tämä aloitti ennen näkemättömän poliittisen sodan Rooman senaatin kanssa joka kärjistyi Tiberiuksen kohdalla väkivaltaiseen kuolemaan. Tiberiuksen poliittisten vastustajien aseistautuneet kannattajat lahtasivat Tiberiuksen ja hänen 300 kannattajaansa Jupiterin temppelin edustalle. Tämä poliittinen tapahtuma avasi Rooman politiikassa aivan uuden pelin. Tiberiuksen poliittisen murhan jälkeen Mike Duncan marssittaa lukijan eteen kronologisessa järjestyksessä toinen toistaan äärimmäisen kieroa poliittista peliä jonka rinnalla nykypolitiikan käänteet ovat pyhäkoulun tasoa. Mukaan tulivat mm. järjestäytyneet Rooman katujengit jotka varmistivat poliittisia voittoja murhilla. Kirjan vajaaseen 70 vuoden tapahtumiin mahtuu lukuisia verenhimoisia konsuleita sekä murhattujen politiikkojen kostonhimoisia sukulaisia jotka vuorollaan hakevat oikeutusta samoilla äärikeinoilla.

Lähellä kirjan ajanjakson loppuvaiheita nousee näyttämölle kaksi ehkä aikansa tunnetuinta poliittista petoa: Gaius Marius, kenraali ja kuusinkertainen konsuli joka uudisti ja mullisti Rooman armeijan ja vei läpi Tiberiuksen aloittaman maareformin. Gaius Mariuksen perässä tuli Lucius Cornelius Sulla, köyhän perheen plebeiji joka nousi Gaius Mariuksen alaisuudesta aina Rooman diktaattoriksi. Molemmat eivät kaihtaneet keinoja joilla he poistivat poliittisia vastustajia pois tieltään. Nähtiin mm. yleisiä poliittisia jahteja missä poliittiset vastustajat ilmoitettiin vapaaksi riistaksi jotka piti ottaa kiinni ja tappaa. Palkinnoksi murhaaja sai uhrin omaisuuden. Sulla nosti näillä keinoilla poliittisen pelin omalle tasolleen jota muut eivät pystyneet pelaamaan. Ääriesimerkkejä on paljon. Esimerkkinä menköön vuoden 86 Sullan voitto Mithridaten joukoista. Sulla kutsui Senaatin kokoontumaan Bellonan temppelille kuulemaan hänen selontekoaan Mithridaten taistelusta. Temppelin naapurissa oli kuuluisa Circus Flaminius jonne Sulla oli koonnut 6000 sotavankia. Ja kuin efektiksi, Sullan antaessa raporttia Senaatille suuresta sotavoitostaan, legioonalaiset teurastivat naapurissa samaan aikaan kaikki 6000 sotavankia. Luonnollisesti Sullan varmasti mielenkiintoinen selonteko sai vastenmielisen taustametelin joka järkytti syvästi Rooman senaattoreita joita Sulla tyynnytteli sanomalla "not concern themselves with was going outside, for it was only that some criminals were being admonished".

Sulla lopulta lopetti poliittisen opposition diktaattorina ja tuhosi poliittiset vastustajansa pitkällä ajojahdilla joka alkoi 80 henkilön nimilistalla ja joka lopulta johti arviolta noin kolmentuhannen henkilön murhaan. Kaikki Sullan listalle joutuneet piti tappaa. Tässä kohtaa myös tulevaisuuden diktaattorin lupaava ura oli loppua ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Vuonna 82 Sullan nimilistalle ilmestyi myös 19-vuotiaan Gaius Julius Caesarin nimi. Caesar oli Gaius Mariuksen veljenpoika (joka ei ollut vuonna 82 plussaa) ja samalla hän oli naimisissa Sullan poliittisen vastustajan Cinnan tyttären kanssa naimisissa. Sulla määräsi Julius Caesaria eroamaan välittömästi vaimostaan mutta nuori Gaius kieltäytyi ja siten päätyi listalle. Rohkealla Caesarilla oli kuitenkin onnekseen hyvät suhteet Sullan lähipiiriin jotka lopulta puhuivat diktaattorin ympäri ja nuori Caesar otettiin pois tappolistalta.

Täytyy sanoa että Mike Duncan yllätti minut kirjallaan. Itselläni on joitain Antiikin Rooman kirjoja hyllyssä jotka odottavat lukemista mutta tämä avasi paljon sitä taustaa miten juuri nuoriherra Caesar nousi valtaan. Caesar ja hänen ikäpolvensa astuivat Rooman poliittiselle näyttämölle jonka perustat oli jo mädätetty juuri ahneudella ja verellä jotka varmasti edesauttoi vallan ja omaisuuden haalimiseen. Edellinen sukupolvi oli esimerkillään varmistanut että valtaan nousemiseen ei tarvittu enää rehellistä poliittisista peliä vaan säälimätöntä vallan ottamista keinoja kaihtamatta.

Kirja on jo sinänsä mielenkiintoinen läpileikkaus vähemmän tunnettuun aikaan Rooman historiassa ja kirjailija Mike Duncan on joutunut haastatteluissa paljon vastaamaan kysymyksiin missä verrataan kirjan ajanjaksoa Yhdysvaltojen nykypolitiikan tilanteeseen. Omasta mielestäni nämä ovat hyviä kysymyksiä ja kirjailija itsekin on myöntänyt että vertailu on pelottava koska nykytapahtumat ovat samankaltaisia.

No mutta, Antiikin Rooman jälkeen hypitään kirjallisesti kohti tulevaisuutta ja laskeudutaan kotimaisiin Kalle Päätalon selkosille kun vuorossa on jo Koillismaa-sarjan päätöskirja Mustan lumen talvi.

Team of Rivals

Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln on häilynyt nimenä siinä osassa aivojani jo pidempään missä viipyilee myös alati muuttuva lukulistani. Tämä Doris Goodwinin kirjallisuuspalkintoja kahmineen teoksen meinasin kaupasta ottaa mukaani toissa kesänä Yhdysvalloissa, kuitenkin kirjan päälle 700 sivua olisi vienyt aivan liikaa arvokasta matkalaukkutilaa.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen kun Yhdysvallat koittaa toipua täydellisestä poliittisesta mullistuksesta presidenttivaalien jälkeen. Päälle 160 vuotta sitten Yhdysvaltojen poliittinen kenttä oli alkavan nyky-trumpismin tapaan myös jatkuvassa käymistilassa. Eteläiset osavaltiot oireilivat tulevaa irtautumistaan unionista ja lopullista yhteenottoa teollistuvan pohjoisen kanssa. Abolitionismiliike vaikutti vahvasti republikaanien politiikassa ja tarjosi palavaa tulitikkua omalta osaltaa pohjoisen ja etelän ruutitynnyriin. Kaiken tämän keskellä uunituore republikaanien puolue kävi vuonna 1860 kisaa omasta tulevan 16. presidenttivaalien ehdokkaasta, jossa oli mukana kirjava ja kokenut herraseurue: puolueen ehdokkaaksi pyrkivät nälkäiset Whig-puolueen uraohjukset; kongressin Illinoisin edustaja Abraham Lincoln, Ohion Salmon P. Chase, New Yorkin William H. Seward ja Missourin Edward Bates.

Yhdysvaltojen poliittinen kenttä vuosina 1850-1870 on kaikin puolin mielenkiintoinen; Vanha pohjoinen Whig-puolue muuntautui tulevien presidentinvaalien alla nykyiseksi Republikaaniseksi puolueeksi joka taisteli orjuutta vastaan kaikilla rintamilla ja uskoi vakaasti modernisaatioon, kun taas Demokraattinen puolue oli vahvana eteläisissä orjaosavaltioissa joissa orjuutta perusteltiin pitkälle taloudellisista lähtökohdista kuin myös raamatun avulla. Todellisuudessa 4 miljoonaa orjaa olivat eteläisten osavaltioiden talouden todellinen tukijalka. Ilmainen työvoima nosti etelän isoksi puuvillan toimittajaksi myös vanhan mantereen suuntaan, ja jos tätä poliittista tilannetta myös vertaa nykypäivään on puolueiden arvot heittäneet enemmän ja vähemmän häränpyllyä.

Kirjan ensimmäinen tiivis kolmannes menee Lincolnin, Chasen, Sewardin ja Batesin syvälle luotaavissa henkilöhistorioissa mutta fokus pysyy vahvasti tulevan presidentin urapolussa. Abraham Lincoln oli köyhistä oloista noussut, pitkälle itseoppinut lukutoukka joka asianajajaksi valmistumisen jälkeen kiinnostui politiikasta. Hän erottui jo taustansa puolesta Republikaanisen puolueen eliitistä ja mm. historiansa ansioista Abraham Lincoln sai lopulta kevään 1860 Chicagossa pidetyn Republikaanien puoluekokouksen valitsijamiehet puolelleen. Draamaa ei valitsimiesäänestyksestä puuttunut. Osa Lincolnin vastaehdokkaista sortui perinteiseen ylimielisyyteen ja jätti kriittiset viimeiset valitsijamiesten varmistukset väliin ja erityisesti tuleva Lincolnin ulkoministeri William Seward odotti automaattisesti valintaansa mutta lopulta jäi kisassa toiseksi.

Presidentinvaalit olivat huomattavasti helpommat ja Abraham Lincoln nousi Yhdysvaltojen 16. presidentiksi hyvin myrskyisissä merkeissä. Kuin sisällissodan alkusoittona orjuutta kannattavia osavaltioita alkoi julistautumaan itsenäisiksi. Lincolnilla oli valtavat haasteet odottamassa Valkoisen talon työpöydällä.

Vaikka kirja käy läpi nämä historialliset tutut tapahtumat niin fokus pysyy tiukasti Yhdysvaltojen politiikassa ja luonnollisesti Lincolnin sisäpiirin poliittisissa myllerryksissä. Valkoiseen taloon muuton jälkeen, Lincoln rakensi nerokkaasti hallintonsa, jonka keskeisimmille ministeripaikoille hän neuvotteli puolueensa presidenttiehdokaskisan kilpakumppaninsa johon kirjan nimikin perustuu. Lincoln ymmärsi että hän tarvitsee ympärilleen parhaan mahdollisen joukkueen luotsaamaan maan takaisin pois sisällissodan kurimuksesta ja alkuvaiheiden keskinäisen selkäänpuukotusten ja juonittelujen jälkeen, hallinto hitsautui yhteen ja lopulta kilpakumppanit olivat Lincolnin sydänystäviä presidenttinsä lyhyen uran loppuun saakka.

Kirja on taitavasti kirjoitettu, täynnä hienoja historiallisia nyasseja ja värikäs kokonaisuus ehkä Yhdysvaltojen rakastetuimmasta presidentistä. Kun Lincoln vetää kirjan sivuilla viimeiset henkäyksensä huhtikuussa 1865 on lukijan eteen marssitettu valtava määrä 1850- ja 1860-lukujen amerikkalaista poliittista historiaa joka ei pelkästään pistä lukijaa vetämään syvää henkeä, vaan myös ihmettelemään nykyistä synkässä syöksykierteessä olevaa Valkoisen talon politiikkaa. Ehdoton must-read kaikille poliittisen historian ystäville.

Kuin sattuman kautta, seuraava kirja on myös historiaa. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania hyppää noin viisi vuosikymmentä eteenpäin ja vie mukanaan Lusitania kohtalokkkaalle Atlantin ylitykselle.