Lankeemus

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin vampyyritrilogia on edennyt allekirjoittaneella toiseen osaan (ensimmäisen osan arvostelu). Jälleen kerran törmäsin tuoreeseen pokkaripainokseen kuin sattumalta ja hetihän se lähti matkaan mukaan. Täytyy myöntää että odotukset olivat kovat tunnelmaltaan turboahdetun Vitsaus -pilotin jälkeen. GdT & CH ovat tehneet sen mitä olen tässä kärsivällisesti jo vuosia odottanut, eli kirjoittivat niistä vampyyreista mihin olen itse aikoinaan elokuvien kautta tutustunut. Tässä trilogiassa vampyyrit eivät ole trendikkäitä angstisia teinejä, tai ihmisuhteiden kanssa painivia ja lämmitettyä verta pullosta juovia aikuisia. Vampyyrit ovat pelottavia ihmismäisiä tappokoneita joiden ainoa tehtävä on levittää väkivaltaisesti virustaan ihmisiin piste

Tarina jatkuu tasan siitä mihin Vitsaus jäi. New Yorkin kaupunki on selkeästi jäänyt vampyrismin jalkoihin. Kortteli korttelilta kaupungin asukkaat kuolevat väkivaltaisesti ja muuttuvat viruksen myötä näiksi verta imeviksi pedoiksi. Iso Omenan mädäntyessä pikku hiljaa, hengissä singittelevät yrittävät järjestäytyä epätoivoisesti vastarintaan. Ensimmäisestä osasta tutut hahmot kuten Eph Goodweather, professori Setrakian ja tuholaistorjunnan asiantuntija Vasiliy Fet taistelevat epätoivoisesti synkkenevää maailmaa vastaan.

Ensimmäisessä osassa jo hiukan raoteltiin apokalypisten tapahtumien taustoja, ja nyt koko juoni paljastuu lukijalle. Maailmanhistorian kuliseissa on vuosituhansia vaaninut ja hallinnut strigoin eli vampyyrien yhteisö. Yhteisön vanhimmat eli Muinaiset ovat tähän asti eläneet hiljaa ja tasapainoista elämäänsä ihmisrodun kanssa kunnes nyt nuorin heistä eli Mestari, on päättänyt nopeuttaa asioita ja päättänyt käynnistää oman lopullisen suunnitelmansa ihmisrodun orjuuttamiseksi ja tuhoamiseksi. Vastapuolella Mestarin helmoissa häärii ensimmäisestä osasta tutut goottistara ja vampyyrien ensimmäisen sulupolven edustaja Gabriel Bolivar, joka nyt toimii Mestarin yhtenä lähimmistä apulaisista. Toisena apurina toimii Treblinka keskistysleirin vanha perverssi kommendantti Eichhorst, Setrakianin vanha tuttu, ja rahoittaja tälle ihmiskunnan viimeiselle näytökselle toimii sairaanloinen miljardööri Eldritch Palmer jolla on omat motiivit ajaa maailma kohti loppuaan.

Lankeemus lyö siis vettä lisää kiukaalle ja pistää isompaa vaihdetta silmään kun ihmisrotu katselee ihmeissään ympärillä tapahtuvaa kuohuntaa. Kirjailijat maalaavat kirjassa NYC:n todella tummilla väreillä kun kaupungin valot alkavat pimetä lopullisesti verenimijöiden valloittaessa kaupunkia. Vitsauksen tapaan tapahtumat etenevät hollywoodimaisen kiihtyvään tahtiin, ja onneksi kirjailijat ovat laittaneet ensimmäisen osan tapaan sekaan myös välinäytöksiä jota valoittavat eri hahmojen ja tapahtumien historiaa. Ephin perheasiatkin siirtyvät toiselle raiteelle kun vaimo Kelly trilogian ensimmäisessä osassa vaihtaa puolta, ja vaanii nyt perhettään.  Lopussa kirjan tapahtumat olivat sitten puhdasta maailmanlopun alkua ydinvoimalaräjähdyksineen.

Vaikka kirja vetääkin hienosti ja sivutkin tuntuivat loppuvan kesken niin itse ainakin aloin jo tuntemaan tarinassa pientä toistoa ja puutumista. Tämä taitaa olla suht yleistä trilogia-sarjojen keskimmäisillä kirjoilla. Grande finaali on sitten jo muutaman kuukauden päässä kun Tammi julkaisee viimeisen osan Yö ikuinen. Pokkariversio on varmaan ulkona loppuvuodesta (toivottavasti).

Entäs trilogian jälkeen? Ihmettelen suuresti jos kirjailijoilla ei ole käynyt mielessä jotain prequel-tyyppistä kirjaa esimerkiksi Setrakianin vampyyrimetsästyksistä toisen maailmansodan jälkeen, tai kolme kautta kestävää TV-produktiota. Sarjakuva ainakin on tullut ulos, siitä traileri lopussa.

Nämä kirja-arvosteluni eivät lähiaikoina pahemmin elämäniloa pursu, eikä jatkokaa lupaa kukkia ja auringonpaistetta, sillä seuraavaksi matka jatkuu kohti Moskovan ydinsodanjälkeisiin metrotunneleihin Dmitri Gluhovskin matkassa. Ja sen jälkeen painutaan syvemmälle ihmiskunnan yöhön Max Brooksin World War Z:n kyydissä.

Katkelma sieltä jostakin:

Bolivar oli hyvän matkaa vampyyrievoluution toisella tasolla. Muodonmuutoksen tuska oli melkein kokonaan laantunut, päivittäiset ruokailut helpottivat oloa, kun punaveriset ateriat ruokkivat hänen ruumistaan samaan tapaan kuin valkuiaisaineet ja vesi kasvattivat ihmislihaksia.
Hänen uusi verenkiertojärjestelmänsä oli valmis, suonet kuljettivat nyt ravintoa keskivartalon onteloihin. Ruoansulatusjärjestelmäkin oli yksinkertaisempi, jätteet poistuivat ruumista yhden ainoa aukon kautta. Hänen ihostaan oli tullut täysin karvatonn ja lasinsileä. Pidentyneet keskisormet olivat kasvaneet paksuutta raatelukynnen kaltaisiksi kivikovaksi sarveiseksi, kun taas muista sormista kynnet olivat irronneet kokonaan., yhtä turhina hänen nykytilassaan kuin karvat ja sukuelimetkin. 


[...]Hänen ruumiinlämpönsä oli noin 323 kelviniä, eli 50 celsiusastetta - tai 120 fahrenheitia. Maan pinnan alapuolella hän ei tuntenut klaustrofobiaa vaan hengenheimolaisuutta pimeyden ja kosteuden kanssa, jä hän piti ahtaista, suljetuista tiloista.