sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Preludes & Nocturnes Volume I

Allekirjoittaneella on ollut The Sandmanin mentävä aukko sarjakuvasivistyksessä kun täytyy myöntää että tämä on ensimmäinen The Sandman jonka olen lukenut, ja vaikka The Sandman on ollut lähivuosikymmenten yksi ehkä niitä isoimpia sarjakuvahahmoja niin ei tämä ole koskaan tarttunut mukaan. Jos katsotaan ihan sarjakuvateollisuuden palkintoja niin The Sandman ja sen kaikki spin-offit ovat kahmineet mm. 26 Eisner-palkintoa joka on kunniotettava luku. Neil Gaimanin luomus on sarjakuvana myös päässyt jopa New York Timesin Best Seller-listalle. Tämän saavutuksen on tehnyt aikaisemmin vain Art Spigelmanin Maus, Frank Millerin Dark Knight Returns, ja tietenkin Alan Mooren Watchmen. Ja tämän ensimmäisen kokoelman jälkeen en ihmettele sitä yhtään. Vaikka tarinoissa vierailee liuta eri kuvittajia, Neil Gaimanin mielikuvitusta ja tarinankerrontaa ei voi kuin ihailla.

Kahdeksankymmentäluvun loppupuolella DC Comicsin lähestyi Neil Gaimania ja hänelle ehdotettiin että hän jatkaisi Jack Kirbyn ja Ernie Chuan 1974-1974 aloittamaa The Sandman-sarjakuvaa, kuitenkin niin että Gaiman saisi vapaat kädet The Sandmanin osalta - vain nimi pidettäisiin samana. Sitten lokakuussa 1989 Neil Gaimanin versio näki päivänvalon, tämä aikalailla The Cure-bändin solistia Robert Smithiä (kevyempi versio) muistuttava omalaatuinen jumalhahmo Dream osoittautui heti menestykseksi. Uudistunut The Sandman sai hyvin tuulta siipiensä alle ja sarjaa julkaistiin aina vuodesta 1989 vuoteen 1996. Tämän uniherran matka ei ole vieläkään päättynyt kun Neil Gaiman ilmoitti viime vuonna että The Sandman tekee paluun kuuden julkaisun ajaksi, juhlistaen siten hahmon kaksikymmentäviisivuotistaivaltaan.

Tässä Preludes & Nocturnes Volume I-painoksessa on siis ne ensimmäiset The Sandman-tarinat. Ensimmäinen Sleep Of The Just kertoo tästä nuoresta kalpeasta goottimiehestä joka hallitsee ihmisten unimaailmaa havahtuu joutuneensa okkultistikultin vangiksi, suureen kristalliselliin. Dream ei tilanteessa hätiköi vaan odottaa vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen ja lopulta vapautuu sellistään, ja aloittaa pitkän matkan saavuttaakseen jälleen täyden potentiaalinsa unimaailman herrana. Ensimmäisen tarinan piirrosjäljestä vastaa Sam Kieth & Mike Dringenber, ja täytyy myöntää että itse en pitänyt herrojen lähes koomisen oloisesta piirrosjäljestä. Vasta kirjan loppupuolen 24 Hours-kahvilatarina pamauttaa päälle kunnon kauhuvaiheen, ja keski-ikäisen perheenisän mielikuvitus hyrisee jälleen tyytyväisenä.

Jos tästä jotain oppi niin Neil Gaimanin kirjallista taivalta tulen jatkossa seuraamaan, eikä pelkästään sarjakuvien muodossa vaan myös Gaimanin lukuisat kirjalliset julkaisut pääsevät takuuvarmasti yhä kasvaan lukujonooni.

Yöpöydällä makaa jo John Barnesin post-apokalyptinen Daybreak Zero ja sarjakuvien osalta lähtee lukuun toinen klassikko Will Eisnerin New York: Life In The Big City.


torstai 20. maaliskuuta 2014

Konnien klubi

Kirjallinen matka jatkuu Keltaisen Kirjaston parissa. Tällä kertaa hyllystä tarttui Jonathan Coen Konnien Klubi. Olen aina pitänyt hyvin kirjoitetuista kasvukertomuksista ja tässä on sellainen. Seitsemänkymmentäluvun Isosta Britanniasta minulle tulee jostain syystä aina mieleen luokkasota, Thatcher, konservatismi ja lakkoilu. Ja tietysti pikkuhiljaa viriävä Punk-scene. Jonathan Coe maalaa kirjassaan lukijalleen elävän kuvan tästä ajanjaksosta kolmen teini-ikäisen ystävyksen silmin. Konnien Klubissa pääosaa esittää välillä hyvin kylmäkiskoisen vanhakantainen koulumaailma luokkaeroineen, samalla kirjailija tuo hyvin esille aikakauden tärkeät yhteiskunnaliset tapahtumat vanhempien kautta. Paikallisen tehtaan lakkotaistelut, työpaikkaromanssit ja IRA:n pommi-iskut jotka vaikuttavat läheisesti yhden päähenkilön perheeseen. Kirjan parasta antia on kuitenkin ystävysten keskinäinen kemia halki välillä aika raskaan nuoruuden jota värittää yhteiskunnan murros ja kirjan lopussa tarina jääkin auki jatkolle, ja jatkoa tähän on tullutkin. Kirjailijan Suljettu Piiri jatkaakin kolmikon elämän seuraamista 1990-luvusta eteenpäin.

Noh, tästä tulikin nyt lyhyt katselmus kirjaan mutta suosittelen kirjaa lämpimästi. Seuraava lukuprojekti on hiukan auki, mutta eppäilen että seuraavana on vuorossa Daybreak Zero by John Barnes joka on kirjailijan Daybreak-sarjan toinen osa. Ensimmäisestä osasta voi kurkata täältä.

torstai 6. maaliskuuta 2014

A Writer At War

Toinen Maailmansota on omalta osaltani aiheena puhkipoljettu ja läpikoluttu. Olenkin pyrkinyt löytämään aiheesta pienempiä sivupolkuja jotka kertovat vähemmän tunnetuista henkilöistä ja tapahtumista. Tämän blogin puitteissa vastaan on tullut jo kuvauksia niin valtiomiesten paineista kuin sotasyyllisten kuulemisista. Nyt ääneen pääsee jo Robert Capan aloittama siviilien ääni kun vuorossa on yksi 1900-luvun kuuluisimpia venäläisiä kirjailijoita Vasily Grossman. Vasily Grossmanin kynästä on lähtenyt mm. Elämä ja kohtalo jota on nostettu 1900-luvun yhdeksi parhaimmista venäläisistä romaaneista. Vaikka Grossman on tunnettu ennen kaikkea kirjailijana, hän oli myös maineikas sotakirjeenvaihtaja. Laiskanpulskeasta intellektuellista kuoriutui yli tuhannen eturintamalla vietetyn päivän aikana tarkka, välillä ankarissa olosuhteissakin historiallisia tapahtumia dokumentoiva sotakirjeenvaihtaja. Grossman seurasi puna-armeijaa Stalingradin ratkaiseviin puolustustaisteluihin, todisti historiallisen valtavaa Kurskin panssaritaistelua, kirjoitti yhden kuuluisimmistaan artikkeleistaan Treblinkan vapauttamisesta, ja lopulta hän todisti kolmannen valtakunnan viimeisiä kuolonkorauksia Berliinissä 1945.

Vaikka kirjailijan leipätyö osana Stalinin propagandakoneistoa vei suurimman osan työajasta, Grossman ehti myös valmistella omia kirjallisia projektejaan. Kirjailijan pääteos Elämä ja kohtalo saikin sodassa tehtyjen lukuisten siviili- ja sotilashenkilöiden haastatteluiden myötä paljon vaikutteita. Mutta kuten monenkin muun kohdalla, Grossman joutui sodan jälkeen vainoharhaisen neuvostojohdon hampaisiin ja kirjailija ei ehtinyt näkemään kirjansa julkaisua. Elämä ja kohtalo näkikin päivänvalon vasta vuonna 1988 Glastnostin ansiosta, 24 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Mutta mitä kirjailija sitten näki ja koki vuosina 1941-1945? Antony Beevor on koostanut kirjansa sivuille runsaan tarinakudelman joka koostuu Grossmanin muistiinpanoista ja työstään Krasnaya Zvezda -sanomalehdelle. Sotahistorioitsija Beevor törmäsi Grossmanin muistiinpanoihin Venäjällä kirjoittaessaan Stalingradin taisteluita käsittelevää kirjaansa, ja materiaalin laajuudesta ja ennen kaikkea niiden ainutlaatuisuudesta yllättyneenä, hän päätti aloittaa uuden kirjallisen projektin Grossmanin muistiinpanojen pohjalta.

Kirjan sivuilla on pääosissa luonnollisesti Grossmanin syvällinen ja tarkasti tapahtumia ja ihmisiä dokumentoiva kynänjälki. Samalla kirjailijan tarinan rinnalla juoksee Beevorin kertojaääni joka taustoittaa Grossmanin matkaa ja tapahtumia puna-armeijan mukana. Kirjan sivuilla on suuri määrä rintamaliikkeitä ja taisteluita mutta ainakin allekirjoittanutta kiinnosti ne isoimmat areenat joilla käytiin ne kuuluisimmat taistelut. Vuonna 1942 Grossman sai komennuksen siirtyä Volgan varrella olevaan Stalingradiin jonka Hitler halusi pakkomielteisesti vallata, osittain propagandasista syistä mutta ennen kaikkea kaupungin valtauksella natsijohto olisi varmistanut mahdollisen pääsynsä Bakun öljykentille. Tapahtumarikkaan ja vaarallisen siirtymisen jälkeen Grossman tapasi ja dokumentoi useita kiehtovia sotilaita ja komentajia jotka puolustivat Stalingradin rippeitä alkeellisissa oloissa. Grossman myös edesauttoi venäläisten tarkka-ampujien legendaarisen maineen kasvattamisessa seuratessaan tehokkaan Vasily Zaytsevin työskentelyä ja ajatuksia. Beevor myös viisaasti taustoittaa neuvostopropagandan "värittämiä" tarkka-ampujien saavutuksia ja ampuu alas Zaitsevin ja saksalaisen majuri Erwin Königin välisen kuuluisan kaksintaistelun jota ei todellisuudessa todennäköisesti edes tapahtunut.

Grossman kirjoitti hyvin avoimesti neuvostojoukkojen tunkeutumisesta Saksaan, ja kuinka aikaisemmin korkealle nostetun neuvostosotilaan moraali katosi "heti kun joukot siirtyivät Saksaan". Aihetta valottaa hyvin myös Beevor omassa kirjassaan Berliini 1945. Saksan rajakaupungit saivat tuta neuvostojoukkojen raivon kun Liittoutuneet aloittivat kilpajuoksun kohti Berliiniä. Neuvostojoukot menettivät pitkälti teränsä kun pääosaan nousi enemmän siivilien ryöstäminen, raiskaaminen ja täysin holtiton tappaminen. Aiemmat saksalaisten tekemät tuhot neuvostoliiton maaperällä kostettiin vähintään yhtä verisesti. Ja näistä Grossmanin muistiinpanot katkeralla sävyllä todistavat. Grossman koki henkisesti synkimmät hetkensä Varsovan liepeillä Treblinkan tuhoamisleirillä, josta hän kirjoitti pitkän artikkelin The Hell of Treblinka jota myös käytettiin syyttäjän todistusaineistona sodan jälkeen Nurembergin oikeudenkäynneissä. Berliinin vapauttamisen (tai tuhoamisen) jälkeen Grossman palasi Moskovaan jossa hän jatkoi kirjallisia töitään ja valmisteli pääteostaan Elämä ja kohtalo. Kuten alussa mainitsin, Grossmanin erimielisyydet neuvostojohdon kanssa aiheutti sen että kirjaa ei Grossmanin elinaikana julkaistu. Vasta sotien jälkeinen sukupolvi onnistui saamaan käsikirjoituksen julkaistua.

Omasta mielestäni Grossman on onnistunut muistiinpanoillaan vangitsemaan ei pelkästään sotilaiden mutta myös siviiliväestön kurjaa elämää sodan kurimuksessa. A Writer At War on arvokas lisä Toista Maailmansotaa kuvaavien historiikkien rinnalla. Itselle tästä tuli paljon mieleen Robert Capan valokuvat joihin on myös kiteytyneet sodan julmat kohtalot. Toisena hyvänä esimerkkinä on tuore ruotsalaisen Peter Englundin Sodan kauneus ja kauneus jonka pääosissa on niin rivisotilaan kuin siviilien ääni. Kaikista näistä loistaa poissaolollaan sodan osapuolien propagandan siloittelema kuva.