tiistai 22. marraskuuta 2011

Valvoja

Lukukone liikkuu sittenkin, vielä kuitenkin hieman nykien. Tällä kertaa hyllystä tarttui mukaan viime jouluna lahjaksi saatu (ja toivottu) Jarmo Niemisen toimittama Rintaman poliisi johon on koottu jatkosodassa palvelleen valvontaupseeri Taavetti Heikkisen päiväkirjat.

Valvontaupseeri? Heti kirjan alussa ihmettelin lopulta kapteeniksi ylennetyn Taavetti Heikkisen virallista nimikettä. Valvontaupseereita sijoitettiin jatkosodassa joka divisioonaan ja Heikkisen tehtäviin kuului seurata mm. valvomansa joukon mielialaa ja ottaa haltuun vangitut vakoojat sekä suorittaa alustavat kuulustelut. Valvontaupseerit siis liikkuivat lähellä sotilaspoliisien työkenttää.

Taavetti Heikkinen sijoitettiin jatkosodan alussa rintamakomentaja Kaarlo Heiskasen "Iskevä Kiila" eli 11. divisioonaan ja sotapalvelusta kertyi kokonaisuudessaan yli 3 vuotta. Viimeiset kuukaudet Heikkinen työskenteli rauhallisemmissa merkeissä Mikkelin päämajassa.

Kirjan rakenne on odotettu eli päiväkirjamerkintöjä kronologisessa järjestyksessä. Toimittaja Jarmo Nieminen on rikkonut kirjan rytmiä laittamalla sivuille Heikkisen ottamia rintamakuvia karjalan kylistä, paikallisista ihmisistä ja perinteisiä toverikuvia muistona sodasta. Heikkinen itse ei upseerina joutunut juoksuhautoihin vaan suoritti omaa sotapalvelustaan esikuntatasolla valvontaupseerin tehtävissä. Päivät täyttyivät divisioonan joukkojen sisäisten edesottamusten selvityksissä sekä eri vakoojien kuulusteluissa. Helppoa ei kuitenkaan  Heikkisen työ ollut, sen pystyy lukemaan miehen teksteistä hänen ollessa mukana tuomitsemassa venäläisiä desantteja ja vakoojia rintamaoikeudessa kuolemaan. Heikkinen myös valvoi edellä mainittujen tuomioiden täytäntöönpanoja jotka lähes kaikki toimitettiin hiekkakuopan reunalla. Samoin vaikeaa oli tuomita oman armeijan sotilaita kuritushuonetuomioita kärsimään kesken ankaran sodan. Tuomioita langetettiin pienistä rikkeistä kuten ruoan varastamisesta tai surullisista aseveljien tapoista. Heikkinen mainitsee monta häntä liikuttanutta traagista tapausta. 

Se mikä tässä kirjassa on erityistä että se on välttänyt sodan jälkeisen sensuurin. Heikkisen tekstistä saa kuvan isänmaallisesta upseerista joka tekee päivittäisen työnsä tunnollisesti, samalla pohtien sodan kurimuksessa taistelevan euroopan kohtaloa. Osa palveluspäivistä on arkista, puuduttavaa aherrusta ja osa menee loikoillessa teltassa ja koti-ikävää poteassa. Koti-ikävä painoi luonnollisesti kaikkia rintamiehiä ja Heikkinen kuvaakin tarkasti kaikki lomareissut matkoineen, ja syvä rakkaus perhettä kohtaan toimiikin kuin valona välillä aika tummissa vesissä käyvän päiväkirjan sivuilla. Heikkinen todisti välillä aika perinteisiä suomalaisia väkivallantekoja jotka oli tehty tietenkin stressaavassa ympäristössä, ja kun mukana oli alkoholi niin kaikki oli mahdollista. Heikkinen kirjoittaa useista humalapäissään tehdyistä tapoista ja jotka yleensä kirjattiin "kaatui rintamalla" -nimikkeen alle. Heikkinen kirjoittaa jopa itsensäsilpomisista joilla haettiin varmaa menolippua pois rintamalta. Sotapalveluksen edetessä pidemmälle Heikkisen mieli mustenee ja päiväkirjamerkintöissä viipyilee selkeä masennus ja viha sotaa kohtaan.

Itselleni tällaiset kirjat ovat aina muistelomatkoja omaan lapsuuteen, ja varsinkin niihin kirkkaisiin kesäisiin muistoihin kun istuin vesselinä ukin kanssa pihakeinussa isojen koivujen katveessa, ja kuuntelin kuinka ukki kertoi sotajuttujaan kovaan ääneen elehtien. Se oli aina kova juttu pikkupojalle. Paljon myöhemmin oma isäni (joka on lähes 80 vuotias) kertoi muistojaan lapsuudestaan kuinka kotikylän rintamalta palanneet miehet eivät enää olleet entisensä ja tappeluilta ja murhenäytelmiltä ei säästytty. Tai kuinka rintamalla olleet hevoset eivät enää pystyneet peltotöihin hermojen ollessa riekaleina. On siis hyvä ja ensikertaisen tärkeää että tällaista mikrohistoriaa julkaistaan sen kaiken perinteisen suomalaisen sotakirjallisuuden rinnalle - vaikuttava kirja. Suosittelen.

Katkelma sieltä jostain:

Perjantai 24.10.41
[...] Murheellinen asia tuli taas tutkittavaksi. JR 23:sta on karannut joko taistelusta tai marrsin aikana sinne noin 70 miestä, jotka olivat sotapoliisin hallussa Aunuksessa. Lisää tulee jatkuvasti. Puhuttelin heistä muutamia saadakseni selville tapausten tausta. Syy: yleinen väsymys, hermot lopussa, luvattu, ettei Syväriä tarvitse ylittää j.n.e. Vakavia vapisevia poikia, jotka jo kahdessa sodassa ovat tehneet parhaansa, monet palkittu vapauden mitalilla. Kyllä on ikävää jos noitakin taas joutuu tuomitsemaan vankilaan. Millä he selittävät tapahtuneen ja tuomionsa lapsilleen, ja kuitenkin he ovat tehneet parhaansa. Tässä toimessa tahtoo mennä hermot, ei pitäisi ajatella tehtävän vakavuutta, sillä sodan onnistumisen vuoksi olisi näihin suhtauduttava vakavasti.



tiistai 8. marraskuuta 2011

Maa marsilaisten vallassa!

Blaah, yritän tässä nostaa blogia syvästä hiljaisuudesta. Hiljaisuuden syynä on ollut yksinkertaisesti työasiat jotka tuntuu vievän yhä enemmän aikaa, ja tietysti perhe. No eiköhän tämä tästä.

Herbert George Wells on tieteiskirjallisuuden ystävälle tuttu nimi, ja miksei muunkin kirjallisuuden ystävälle jo pelkästään elokuvateollisuuden kautta. Onhan H.G. Wellsin kirjoja filmatisoitu ahkerasti yhä uudestaan vuosikymmenten saatossa esimerkkeinä ikiklassikot Maailmojen Sota, Näkymätön mies tai Aikakone. Kirjailijan uskomattoman laajasta tuotannosta löytyy romaaneja, novelleja kuin tieteellisiäkin teoksia. Yksi hänen tunnetuimmistaan romaaneista on tämä vuonna 1898 julkaistu The War of the Worlds eli Maailmojen Sota.

Maailmojen Sotaa ei voi ohittaa ilman Orson Wellesiä joka teki kirjan pohjalta kuunnelman vuoden 1938 halloween-koitoksia varten. Nuoren näyttelijä ja tulevan ohjaajalegendan kuusikymmentäminuuttinen kuunnelma teki luonnollisesti historiaa aiheuttamalla yleisesti paniikkia ja mielipahaa yhdysvaltain koillisosissa. Loppu onkin historiaa. Youtuubin ihmeellisestä valikoimasta löytyy onneksi tämä alkuperäinen kuunnelma, jota kuunnellessa ei voi kuin hykerrellä kun ajattelee sen vaikutuksia aikalaisissa. Orson Wellesin huvittavia muistoja kuunnelman vaikutuksista voi myös fiilistellä tästä.

Kirjan tarina on tieteiskirjallisuuden arkkityyppejä: maapallolle tippuu meteoriitteja jotka osoittautuvat marsin valloitusarmeijaksi. Tarinassa seurataan tapahtumia Englannin uneliaalla maaseudulla jotka sitten eskaloituvat veriseksi tuhonnaksi halki maaseudun aina Lontooseen saakka. Tarinan kertojana toimii nimetön mies joka selostaa tapahtumia journalistiseen tapaan aina alkuhämmästyksestä alkaen ihmisrodun amok-juoksuun saakka. Tarinaltaan hyvin yksinkertaista sorttia oleva kirja kuitenkin on hämmästyttävän ajaton ja pitää otteessa tällaisen jo paatuneen tieteiskirjallisuuden ystävän. 1800-luvun pseudotieteelliset analysoinnit tulloin eksoottisen Marsin sotaisista kansoista ja niiden tykeistä pisti mukavasti hymyilyttämään. Marsin valloitusarmeijan verinen eteneminen piti taas jännittävästi tuolin reunalla. 

Ihmettelen suuresti miksi kukaan ei ole tehnyt kirjasta tuoretta filmatisointia jossa kuvattaisiin kirjan tapahtumia alkuperäisellä aikakaudella eli 1800-luvulla. Lähin ja paljon kirjan tapahtumia kuvaava elokuva taitaa olla Steven Spielbergin vuonna 2006 tekemä versio kirjasta. Suosittelen kirjaa kuitenkin ehdottomasti kaikille ja ennen kaikkea tieteiskirjallisuuden ystäville. 

Seuraava tarina onkin jo viemässä kohti Pietaria vuoden 1941 kylmän syksyn vihmoessa Karjalan kankaalla Aunuksen suunnalla. Matkaa johdattaa valvontaupseeri Taavetti Heikkisen mielenkiintoinen päiväkirja.

Katkelma sieltä jostakin:

Vuoden 1894 opposition aikana Marsin kiekon valoisassa osassa nähtiin voimakas valo. Ensin se havaittiin Lickin tähtitornissa ja sitten sen näki Perrotin Nizzassa ja hänen jälkeensä muut. Englantilaiset lukijat saivat siitä ensimmäisen tiedon elokuun 2.päivänä ilmestyneestä Nature-lehdestä. Oman käsitykseni mukaan tämän leimun saattoi aiheuttaa sen mahtavan sen mahtavan tykin valaminen. Marsin pintaan upotettuun syvään kuiluun, josta heidän ammuksensa sinkautettiin meitä kohti.