torstai 28. lokakuuta 2010

Uusi saitti

Päätin siis itsekin siirtää pienen blogini Googlen siipien suojaan. Vanhojen merkintöjen siirto meni onneksi suht tuskattomaksi. Kaikki Youtube-linkit näyttää olevan kuitenkin kuralla ja en niitä jaksa nyt muuttaa. Samoin kuvien asemointien kanssa on jotain ongelmia, niitäkään en jaksa korjata.

Kaikesta huolimatta tervetuloa!

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Robert Capa: Sotakuvaaja (Slightly Out Of Focus, 1947)


Robert Capa. Henkilöstä tulee väistämättä mieleen vanha hollywoodilainen elokuva, missä tumma ja karismaattinen valokuvaaja kiertää Toisen Maailmansodan eri taistelukenttiä kamerat kaulassaan. Taistelukentillä valokuvaaja ottaa lähes historiaa muuttavia valokuvia sodan kauhuista ja välittää ne mm. Life- ja Time-lehtien miljoonille lukijoille. Sivujuonena olisi kaukorakkaus kauniin lontoolaisen punapään kanssa joka kärsivällisenä odottaa valokuvaajaa jopa vuosien ajan. Valokuvaaja lopulta ehtii piipahtamaan vain hetkeksi rakkaansa luona juuri ennen kuin hänet komennetaan taas etulinjaan. Valokuvaajan intohimona on tietysti pokeri sekä ankara juhliminen, jota hän harrastaa tilaisuuksien tullen ystäviensä Ernest Hemingwayn ja John Steinbeckin kanssa.

Robert Capan 'Sotakuvaaja' kertoo kirjailijasta itsestään, voisi sanoa aika uskomattomasta elämästä, joka oli kuitenkin lopulta valitettavan lyhyt. Kirjassa Capa kertoo kuinka hän saa eräänä päivänä Collier’s lehdeltä komennuksen Eurooppaan vuonna 1942. Tästä alkaa kirjailijan jännittävä kertomus halki Toisen Maailmansodan viimeisten vuosien. Kirjailija liikkuu liittoutuneiden joukkojen mukana kuumassa Pohjois-Afrikassa. Hän hyppää maahanlaskudivisioonan mukana saksalaisia kuhisevaan Italiaan missä hän kulkee joukkojen mukana maan halki. Capa on myös ensimmäisten liittoutuneiden joukkojen mukana Normandian Omaha Beachilla, missä hän ottaa historialliset kuvansa maihinnoususta. Ja kyllä, mukana oli todella Ernest Hemingway ja John Steinbeck jotka myös raportoivat sodan etenemisestä sotakirjeenvaihtajina ja olivat Capan hyviä ystäviä.

Robert Capa ehti elämänsä aikana kuvaamaan kaikkiaan viiden eri sodan tapahtumia, kunnes vuonna 1954 Aasiassa kuvausmatkalla hän astui jalkaväkimiinaan ja kuoli. Hänen ystävänsä John Steinbeck kirjoitti ystävästään Popular Photographyn julkaisemassa muistokansiossa seuraavasti: ”Capa tiesi mitä etsiä mitä sille löydettyään teki. Hän tiesi esimerkiksi ettei sotaa voi valokuvata, sillä se on suureksi osaksi tunnetta. Hän kuvasi kuitenkin sitä tunnetta ottamalla kuvia sen vierestä. Hän osasi tuoda esiin kokonaisen kansan kauhun lapsen kasvoissa. Hänen kameransa tavoitti ja säilytti tunteen.”

Kirja oli mukava pieni kokemus. Kirjasta voisi kertoa vaikka kuinka paljon ja suosittelenkin kirjaa aiheesta kiinnostuneille. Capa joka on monessa yhteydessä tituleerattu maailman parhaimmaksi sotavalokuvaajaksi, ja hän onkin liittänyt kirjaan myös toinen toistaa vaikuttavimpia kuvia taisteluista ja ennen kaikkea lumoavia kuvia ihmisistä, siviileistä, sotilaista ja elämästä sodan varjossa. Todella koskettavat kuvat lapsista sodan armoilla pistää raavaankin miehen herkäksi.

Kaiken kaikkiaan tästä saisi aikaan mahtavan elokuvan ja Itse asiassa Capasta on tulossa ainakin yksi elokuva lähivuosina. Internetin verkoista löytyy ainakin yhden Capa-projektin tiedot missä Michael Mann toimisi ohjaajana. Youtubesta löytyy pieni vuonna 2002 tehty Capa-dokumentti ”Robert Capa – In Lova And War” jota myös suosittelen.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Kolme venäläistä klassikkoa (Karisto)


Aloitin nyt uuden kirjallisen aikakauden omassa pienessä lukuharrastuksessani, kun vihdoin ja viimein (!) sain itseäni otettua niskasta kiinni ja luin ensimmäiset venäläiskirjallisuuden klassikot.

Näistä venäläisistä mestareista tulee aina mieleen (jostain syystä) ne vanhat mustavalkoiset valokuvat, joissa tuijottaa se risupartainen perunasäkkiin pukeutunut psykoottisen oloinen Rasputin. Toiseksi, luettavia 'venäläismestareita' tuntuu olevan sadoittain, eli loputon jono näitä perunasäkkiunivormuisia Rasputineja jonnekin itäiseen horisonttiin asti. Dear god. Wikipediasta löytyy muuten kattava aivot nyrjäyttävä yhteenveto venäläisestä kirjallisuudesta ja sen eri aikakausista.

En nyt sentään ihan täysin ummikko ole mitä tulee venäläiseen kirjallisuuteen. Hyllyssä on mm. laadukas Boris Akunin 'Erast Fandor' -dekkarisarja joka kertoo tsaarinajan venäläisestä Sherlock Holmes -vastineesta. Ja hyllyssä odottaa myös yksi neuvostoajan 'mestareista' eli Vasili Grossmanin 'Elämä ja kohtalo' -teos. Niin ja odottaahan Nikolai Gogolin Kuolleet sielutkin hyllyssä omaa vuoroaan.

Kuitenkin, tämä Kariston julkaisema kevyt kokoelma tuntui hyvältä pisteeltä aloittaa.

Kirjassa on kolme novellia: Fedor Dostojevskin ’Kellariloukko’, Nikolai Gogolin ’Muotokuva’ ja kolmantena Ivan Turgenevin ’Tarpeettoman ihmisen päiväkirja’.

Kellariloukossa Dostojevski esittelee lukijalle itsesäälissä rypevän miehen joka muistelee katkerana mennyttä elämäänsä. Tämä nelikymppinen tsaarin pikkuvirkamies avautuu lukijalleen vaivoistaa ja puutteistaan ja tämä monologi ui synkän syvissä vesissä. Tarina lähtee siis jumalattoman raskassoutuisesti liikkeelle ja olin valmis lyömään kiroten kirjan takaisin kirjahyllyyn, kunnes ensimmäisen viidenkymmennen sivun jälkeen tarina alkoi vihdoinkin liikkumaan kun kirjan päähenkilö alkaa kertomaan nuoruutensa tapahtumia parinkymmenen vuoden takaa. Muisteloissa päähenkilö kertoo tapahtumista joissa hän rohkaisee poloisen itsensä ja lyöttäytyi puoliväkisin vanhojen koulukavereiden joukkoon jotka päättivät järjestää yhdelle koulukavereistaan railakkaan läksiäisjuhlan. Tapahtumat johtavat arvattavaan suuntaan ja novellin 155 sivun jälkeen olin yllättänyt että tarina jaksoi lopulta pitää otteessaan hankalan alun jälkeen. Dostojevskille pitää kyllä nostaa hattua hyvin onnistuneesta ravintolaillan kuvauksesta. Viinahuuruinen ja värikäs venäläinen illanvietto kärjistyy odotettavaan yhteenottoon kaverusten välillä.

Muotokuva kertoo nuoresta ja köyhästä taiteilijasta joka löytää paikallisesta taideliikkeen alelaarista mystisen muotokuvan. Täytyy sanoa että aika nopeasti lukijalle alkaa valkenemaan miten tämä tulee etenemään. Muotokuvan ällistyttävän elävän oloiset kasvot piinaavat taiteilijan mielenrauhaa ja kappas vaan, kohta tämä muotokuva herää henkiin ja rellestää taitelijan unissa. Pienten naurunpurskahdusten parissa päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti. Yllättäen taiteilijasta tulee sitten suosittu ja ylistetty. Muotokuvatilauksia satelee ja tulevaisuus näyttää muutenkin valoisalta. Ja kaikki sitten myös loppuu eräänä päivänä. Tästä tarinasta tuli mieleen jokin vanha Twilight Zone tai Alfred Hitchcock esittää -episodi. No jaa, toivottavasti Kuolleet sielut on hiukan parempaa Nikolai Gogolia.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja seilailee kellariloukon maisemissa. Turgenevin tarinassa on pääosissa nuori mies joka asuu maaseudulla ja joka myös rakastuu samassa kaupungissa olevaan nuoreen naiseen. Jotta tarina ei ihan pelkkään vetistelyyn ja harlekiinisarjaksi uppoa, tarinaan karauttaa nuori ruhtinas joka myös iskee silmänsä nuoreen naiseen. Tarina rullaa eteenpäin vahvojen tunteiden myllerryksessä. On tanssiaisia, katkeruutta, mustasukkaisuutta, kolmiodraamaa ja jopa kaksintaistelu. Haukotus. En ole mikään romanttisten ihmissuhdedraamojen lukija joten aika nopeasti pinnistelin tämän loppuun.

Yhteenvetona, tästä Kariston pienestä kokoelmasta sai kevyen ensivaikutelman mitä kaikkea tässä aikamoisen suuressa ja mainekkaassa venäläisessä klassikkokirjallisuudessa on kyse. Dostojevski kirjoittaa hyvin analyyttisesti ja ei ole turhaan ihmisluonnon ja sielun väkevä tulkitsija. Gogol ja Turgenev taas kirjoittavat kevyemmällä otteella. Gogol on yksi josta allekirjoittaneen idänseikkailu varmaan alkaa.

Se venäläinen mestari..niin ja se Rasputin







perjantai 15. lokakuuta 2010

Löytö!


Se löytyi sittenkin! Pitkän haeskelun jälkeen haaviin tarttui Raision Kirja-Kissa antikvariaatista kauan hakemani James Joyce, vuonna 1965 Keltaisen Kirjaston julkaisema ja Pentti Saarikosken kääntämä 'Dublinilaisia'.

Tämän jälkeen must-read listaltani voi taas yhden pyyhkiä pois.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Musiikkia tuubista # 3

Karistellaan hieman edellisen kirjan tuomia synkkiä fiiliksiä postaamalla hiukan musiikkia. Tällä kertaa ajattelin listata hiukan valtavirtain sivuhaaroissa porisevaa laadukasta kitarapoppia, folkia ja myös vaihtoehtorokin rintamaltakin.



Tallest Man On Earth: Where Do My Bluebird Fly

Joskus riittää vain mies ja kitara. Tallest Man On Earth on ruotsalainen folk-muusikko Kristian Matsson, joka on julkaisut jo kolme hienoa levyä, joista kaksi löytyy mm. Spotifyista. Mattsonia on jopa sanottu modernin folkin pelastajaksi. Pysäyttävän hienoa musiikkia.



[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=zG2ccH8jlCA[/youtube]

Mumford & Sons: Little Lion Man

Tämä energinen lontoolainen bändi suorastaan hyppäsi silmilleni tämän vuoden brittien Mercury Prize -kilpailun loppukisaajina. Menevää folk rokkia soittava bändi on alkanut lyhyessä ajassa saaman nimeä ja kiertää jo ympäri maailmaa. Debyyttilevy on erittäin suositeltava kokemus.



[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=lLJf9qJHR3E[/youtube]

Bruce Springsteen feat. Tom Morello: The Ghost Of Tom Joad

Minun oli suorastaan pakko postata tämä kappale Brucen vanhemmasta tuotannosta, jo pelkästään tämän kyseisen kappaleen takia. The Ghost of Tom Joad perustuu John Steinbeckin Vihan hedelmiin ja vierailevana artistina tässä live-keikassa on aina mahtava Rage Against The Machinen Tom Morello. Tähänkään biisiin ei kyllästy.



[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=B-c6GphpAeY&ob=av2n[/youtube]

Laura Marling: Devil's Spoke

Laura Marling on englantilainen folk-laulaja jolta on tullut jo ulos pari levyä, debyytti julkaistiin vuonna 2008, ja nyt uusin tuli 2010 Virgin Recordsin siipien suojasta. Lauralla on omaleimainen ja kaunis ääni. Itselleni täysin uusi tuttavuus. Laura Marling ja Mumford & Sons teki muuten 2009 loppupuolella yhteisen kiertueen Intiassa josta on julkaistu myös hieno EP. Kiertueesta lisää esim. tästä linkistä.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=y8xbB3NSNps[/youtube]

Junip: Always

Junip on Elias Araya, José Gonzáles ja Tobias Winterkorn. Ruotsalainen trio joka soittaa mukavan simppeliä ja rauhallista kitararokkia. Bändi julkaisi debyytialbuminsa tänä vuonna ja näyttää keikkailevan ahkerasti ympäri eurooppaa. Tämä bändin lähes häiriintynyt musavideo on muuten taattua suomalaista tekoa.
[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=BYB0iEiOuzs[/youtube]

Darwin Deez: Radar Detector

Tämä hauskan näköinen mies on Darwin Smith aka Darwin Deez, samannimisen bändi laulaja ja keulahahmo. Bändi tulee New Yorkista ja bändin nimeä kantava debyyttilevy kyllä toimii: simppelit saundit ja hienosti helähtävä kitara nostaa hienosti mielialaa.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=8pbdLqTh_x4[/youtube]

Local Natives: Wide Eyes

Local Natives tulee Los Angelesista ja soittaa ihan menevää rokkia. Kannattaa kokeilla. Tämä videon biisi 'Wide Eyes' on jäänyt soimaan päähän jostain ohjelmasta tai radiosta..tarttuva.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=GrizNwZ9Bi0[/youtube]

Frightened Rabbit: Swim Until You Can't See Land

Skotlannista näyttää tulevan Biffy Clyron ohella muutakin laadukasta musiikkia. Frightened Rabbit on kuitenkin astetta rauhallisempaa musiikkia. Toimii.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=SzjERZU3wbY[/youtube]

The Rural Alberta Advantage: Don't Haunt This Place

Bändien nimet menee vain mystisemmäksi. The Rural Alberta Advantagen löysin täysin sattumalta ja tämän biisin hienosti juoksena Drum 'n' Bass -rumpuraita voitti mielenkiintoni.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=tvths6X0rVI[/youtube]

Doves: Black And White Town

Doves on jo hiukan vanhempi brittibändi joka soittaa tällaasta ehkä perus-brittirokkia, mutta ei missään nimessä mitään huonoa. Bändi on aloittanut jo 90-luvulla ja bändiltä on tullut ulos massiivinen Best of -tuplakokoelma jossa on bändin ns. parhaimmat.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=bNnb1sbCsfw&feature=related[/youtube]

lauantai 2. lokakuuta 2010

Nürnbergin haastattelut (Nüremberg Interviews, 2004)


Pitkästä aikaa tuli tartuttua historia-osaston opukseen. Toinen Maailmansota on aiheena lähes totaalisesti puhki koluttu ja loppuun ajettu, enkä jaksa aiheesta enää pahemmin innostua. Tämä kyseinen kirja kuitenkin herätti mielenkiintoni, muistaakseni sen jälkeen kun näin aiheesta dokumentin. Esimerkiksi Youtubesta löytyy oikeudenkäynneistä paljon materiaalia ja oli tästä joitain elokuviakin tehty. Suomessa kirjan painos myytiin aikanaan loppuun (julkaisu oli siis joskus 2005), ja sain tämän vihdoinkin käsiini viime vuonna erään antikkaportaalin kautta. No tässä se on, laajahko kurkistus kirjan sisuksiin.
Vuonna 1945 polvilleen lyödyn Euroopan huomio kiinnittyi Saksan Nürnbergin kaupunkiin. Liittoutuneiden voittajavaltiot Yhdysvallat, Ranska, Venäjä ja Englanti marssittivat edesmenneen natsi-Saksan nimekkäitä johtohenkilöitä oikeuden eteen. Syytettyjen joukossa oli mm. henkilöitä aivan kansallissosialistisen puolueen vallan ytimestä, poliitikkoja, ministereitä, upseereita ja finanssisektorin edustajia. Syytettyjä odotti syytteet raskaimmasta päästä.
Tämän historiallisen tapahtuman kulisseissa työskenteli myös Yhdysvaltojen armeijan psykiatri 34-vuotias Leon Goldensohn. Hänen vastuullaan oli seurata päivittäin näiden syytettyjen henkistä terveyttä Nürnbergin oikeustalon välittömässä läheisyydessä olevassa vankilassa. Hän vieraili syytettyjen luona päivittäin aina kesään 1946 asti, ja vierailujen aikana Goldensohn haastatteli syytettyjä tulkin avustuksella. Haastatteluissa käsiteltiin syytettyjen lapsuutta, yksityistä elämää ja tietysti elämää kansallissosialistisen puolueen varjossa. Pienissä selleissä mennyttä elämäänsä (ja useimmilla jo lähitulevaisuudessa päättyvää) avasi mm. Rudolf Hess, Herman Göring, Julius Streicher ja Rudolf Höss - Auschwitzin kommendantti.
Leon Goldensohn kirjoitti tapaamisista tunnollisesti kattavat muistiinpanot ja sodan jälkeen hän arkistoi ne huolellisesti kotitalonsa kellariin. Leon menehtyi lopulta vuonna 1961 ja muistiinpanolaatikot ajelehtivat Leonin lesken mukana uuteen kotiin. Vuonna 1983 leski lopulta kyllästyi laatikoihin ja postitti ne sisältöineen pojalleen Danille. Haastatteluista oli kulunut lähes kuusikymmentä vuotta kun Dan Goldensohn setänsä avustuksella editoivat ja julkaisivat nämä ainutlaatuiset haastattelut kirjana.
Kirja on raa’asti jaettu kahteen isompaan osaan: ensimmäisellä puoliskolla on syytettyjen haastattelut ja toisessa osassa on oikeudenkäynneissä käytettyjen todistajien haastattelut. Kirjan alkupuolella on kattava historiikki oikeudenkäynneistä sekä Leon Goldensohnin veljen, Eli Goldensohnin alustus kirjan taustoista.
Lukija pääsee kurkistamaan näiden maailmanhistorian ehkä vihatuimpien miesten yksityiseen puoleen, osa syytetyistä saa jopa inhimmillisiä piirteitä Leon Goldensohnin analyyttisten haastattelujen edetessä. Leon kysyy systemaattisesti syytetyiltä mm. heidän lapsuudestaan, nykyisistä perhesuhteistaan, miten he päätyivät kansallissosialistisen puolueen pariin ja oikeudenkäyntien hengessä: mikä oli heidän suhteensa Adolf Hitleriin ja mitä mieltä he olivat hänen teoistaan. Ei ole mitenkään vaikea arvata että lähes kaikki tuomitsivat Johtajansa tässä vaiheessa.
Kirjan mielenkiintoisimmat henkilöt ovat ehkä ne enemmän tuntemattomat henkilöt (ainakin allekirjoittaneelle) kuten Hans Fritzsche joka oli Joseph Goebbelsin pyörittämän natsipropagandakoneiston johtohenkilöitä tai finanssipuolen henkilöt kuten Hjalmar Schacht, jotka lopulta todettiin syyttömiksi. He olivat haastattelujen perusteella eniten, voisi sanoa ”normaaleita ihmisiä”, näistä syytetyistä jo pelkästään sen takia että he eivät olleet totalitäärisen natsivallan mädättämiä puoluebroilereita.
Yhtä osaa syytetyistä edusti armeijan upseerit, joista paikalle oli saatu kokolailla korkea-arvoisimmat: Amiraali Karl Dönitz, Alfred Jodl sekä liuta muita kenraaleja ja marsalkkoja. Kenraalit olivat pääosin pitkän uran käyneitä ja olivat hankkineet kannuksensa jo Ensimmäisessä Maailmansodassa. Haastatteluissa ilmenee tuttu historiallinen seikka heidän pahoista ristiriidoistaan Hitlerin kanssa, jotka johtuivat Hitlerin loppuvaiheen itsepintaisista, selvästi tuhoon tuomituista strategisista siirroista taisteluissa. Sotamarsalkka Ewald Von Kleist esimerkiksi kertoi näistä konflikteista seuraavasti:
"Minulla itsellänikin on koko lailla temperamentia - itse asiassa kaksin verroin Hitleriin nähden. Kun Hitler huusi minulle, huusin kaksi kertaa kovempaa. En ole psykiatri enkä voi tajuta, että Hitler oli todella epänormaali luonne. Jos hänet sai ahdistetuksi nurkkaan, hän hiljeni tai lakkasi puhumasta kokonaan. Jos oli puhuttu tuntikausia ja näytti siltä, että hänet oli vihdoinkin saatu vakuuttumaan jostain, hän aloitti uudelleen alusta kuin ei olisi sanottu sanaakaan."
Yhtä mielenkiintoista syytettyjen ryhmää edusti kansallissosialistisen puolueen ylimmän tason jäsenet. Mukana oli aivan omassa universumissa elänyt Hitlerin kakkosmies Herman Göring, jonka sodanaikainen ura näytti koostuvan pääosin yleellisestä elämästä ja sen nauttimisesta. Göringin haastattelussa avautuu lukijalle natsipuolueen ytimen juonittelut ja se kaiken korruptoima vallankäyttö. Göringiä käsittelevä luku on myös täynnä mielenkiintoisia keskusteluita eri aiheista, tässä esimerkkejä:
Jos Hitler olisi voittanut sodan, minkälainen uusi maailmanjärjestys olisi ollut? "Ranskan tultua voitetuksi Hitler halusi hyvin vähän. Ranskasta hän olisi ottanut Elsass-Lothringenin (Artsin kommentti: Hermanni viittaa tässä Versailles'n rauhaan). Hän olisi myös halunut entiset Saksan maakunnat Puolalta. Englannin imperiumia hän ei tahtonut koskaan. Jos olisimme voittaneet sodan Venäjää vastaan, olisimme hajottaneet nykyisen valtavan Neuvosto-Venäjän ja panneet sinne liittovaltiojärjestelmän. Hitler olisi pyytänyt muutamia maakuntia Baltian valtioista, mutta varmastikaan ei muuta."
"Sodan alkuvaiheessa minulla oli jopa paljon vaikutusvaltaa häneen. Pidin Ruotsin sodan ulkopuolella, kun Hitler halusi tunkeutua sinne. Ruotsalaisten ystävieni kautta sain kuningas Kustaan kirjoittamaan Hitlerille kirjeen, jossa hän totesi, että Ruotsi vastustaisi maahantunkeutumista. Hitler kysyi minulta asiasta, ja sanoin Kustaan olevan täysin oikeassa. Mitä ihmettä sitä paitsi saavuttaisimme kiusaamalla puolueetonta valtiota, josta oli meille enemmän apua sodan ulkopuolella kuin sen osana? Ruotsalaiset tietävät, että säästin heidän maansa sodalta".
Herman Göring tuomittiin lopulta kuolemaan mutta ehti karata teloittajiltaan syömällä syanidikapselin kahta tuntia ennen teloitustaan.
Tähän uskolliseen puolueosastoon voisi luetella myös puoluejohdon tehokkaat työkalut, miehet jotka johtivat osaltaan natsi-Saksan pahamaineisia organisaatioita kuten Julius Streicher, Der Stürmer- lehden perustaja ja päätoimittaja. Jota Leon kutsuu suoraan "älyllisesti rajoittuneeksi jota riivaa maaninen antisemitismi". Yksi heistä oli myös Ernst Kaltenbrunner, Valtakunnan Keskusturvallisuusviraston päällikkö "kolkon näköinen arpinaamainen mies" joka oli sodan loppuvaiheessa yksi henkisesti romahtaneen Hitlerin naruista vetävä taustahenkilö. Hän oli se henkilö joka komensi kaikki keskitysleirit tuhottavaksi vankeineen, kun liittoutuneet olivat jo murtautuneet Saksan maaperälle. Tähän joukkoon on myös luettava Otto Ohlendorf, SS-kenraaliluutnantti joka johti itärintamalla Einsatzgruppe D:tä (iskuryhmä) ja jonka vastuulla oli 90000 juutalaisen teloittaminen ampumalla. Kenraaliluutnantti oli muiden kaltaistensa tapaan saksalaisen tehokas, esimerkki:
Kuinka kauan 90000 juutalaisen tappaminen kesti? "Vuoden." Mikä oli suurin päivittäinen määrä? "Neljä tai viisi tuhatta yhtenä päivänä." Olivatko teloitettavaksi tuodut juutalaiset tietoisia surmaamisestaan? "Noin kymmenen minuuttia ennen ampumista." Esiintyikö mitään epäjärjestystä? "Ei." Kuinka teloitettiin sellaiset pienet lapset, jotka eivät itse kyenneet nousemaan seisaalleen ammuttavaksi? "En tiedä. En nähnyt yhtään." Entä ilmoitukset? Niissä oli vain numeroita."
Päivänselvää hirttotuomiota sellissään odotti myös Fritz Sauckel, joka oli ollut työvoiman hankinnan ylikäskynhaltija ja jonka alaisuudessa oli ollut 5 000 000 (!) ulkomaista työntekijää (eli orjatyövoimaa) "Hän oli lyhyt mies, ehkä jonkin verran yli 170-senttinen, vanttera, pää kuin bulldogilla, hiukset lyhyeksi leikatut, päälaelta kalju, paksu kaula. Hänellä oli Chaplin-Hitler-viikset. Hän vaikutti kireältä, mutta hallitulta, hymyili usein ja hermostuneesti".
Arpinaamaisen Kaltenbrunnerin lisäksi pahin (tai sairain) haastateltava oli Rudolf Höss joka toimi Auschwitzin keskitysleiripäällikkönä vuosina 1940-1943. Hössin aikana Auschwitzissa teloitettiin 2,5 miljoonaa juutalaista. En lähde lainaamaan Hössin kattavia selvityksiä tehokkaasta ihmistuhonnan järjestelyistä koska ne ovat yksinkertaisesti vastenmielistä luettavaa. Leon yrittää kuitenkin puristaa Hössistä irti jotain syyllisyyden tunteita ja onnistuukin siinä paikoin kun he käyvät läpi perhetaustaa jolloin Hössin "kylmä ja apaattinen ilme" rakoilee: Eikö teitä vaivannut omienne ikäisten lasten tappaminen? "Ei se ollut helppoa minulle eikä muille SS:n sotilassiiven miehille mutta olimme varmoja käskyistä ja niiden välttämättömyydestä."
Hössillä oli siis perhe mukana Auschwitzissa mihin kuului vaimo ja viisi pientä lasta. Rudolf Höss lopulta luovutettiin puolaisille 1946 ja hän päätyi puolalaisen tuomioistuimen eteen, ja hänet hirtettiin Auschwitzissa 1947.
Summa summarum: kirja on ensinnäkin 600 sivuinen jonka takia tämä arvioni teki tuloaa aika kauan. Kirja on kyllä mielenkiintoinen ja historiallisesti ainutlaatuinen ja haastateltavien kertomuksista saa palapelimaisen kuvan aikansa saksalaisesta yhteiskunnasta sekä kansallissosialistisen puolueen rakettimaisesta noususta valtaan. Se on myös katastrofaalinen esimerkkikatselmus mitä tapahtuu kun pienelle ydinryhmälle annetaan täydellinen ja kaikenkattava valta kokonaiseen valtioon. Kirjassa näille sisäpiirin henkilöille annetaan sisältöä mitä ei normaalista historiankirjoituksesta yleensä löydä. Hekin ovat olleet joskus normaaleja ihmisiä jotka ovat lopulta juopuneet vallasta ja haudanneet itsensä esikuntiensa taakse välttääkseen sitä raadollista todellisuutta ja antamiensa käskyjen historiallisia vaikutuksia. Kaiken kaikkiaan Nürnbergin haastattelut on mukaansa tempaava kirja.
Nyt kun WWII-mielenkiinto on jälleen tyydytetty, otin ns. härkää sarvista ja aloitin elämäni ensimmäiset venäläiset klassikot. Eli kyseessä on Kariston "Kolme venäläistä klassikkoa" jossa on novellit Dostojevskilta, Gogolilta sekä Turgeneviltä. Toivottavasti mielenkiinto riittää loppuun asti..