Selkosen kansaa

Tämä Päätalo vei yllättävän paljon aikaa ja koko syksy on tuntunut että lukuhommat ei yksinkertaisesti maistu. Kuitenkin Koillismaa-sarjan toinen romaani meni kunnialla alusta loppuun.

Koillismaan selkosten yhteisön elämä kulkee ensimmäisen osan tapaan verkkaisesti tuttua ikiaikaista latuaa vuodenaikojen mukaan; Pöllimetsästä tukiuittoon ja porohommista riekkomehtästykseen. Luonto antaa antimistaan ja loput haetaan lakki kourassa kunnanjauhoista. Vuosikello käy 1930-luvun puoltaväliä ja kolme perhettä on edelleen tarinan keskiössä: Olkivaaralaiset, Sääskilampilaiset sekä tarinan ydinperhe Sammalsuot. Sammalsuon Kauko on kasvanut poikasesta mieheksi ja on maineeltaan jo hurja työmies, ja vaikka perhe on jo ylittänyt pahimmat kituvuodet niin silti kirjan alkuosan Kaukon siskon kevätjäillä tapahtuva tragedia lyö juuri ja juuri pinnalla pysyttelevän perheen takaisin synkkiin tunnelmiin.

Moderni maailma puskee myös väkisin selkosille kun uusi maantie siltoineen on luikerrellut korpimaiden läpi löytäen Järvikylän tuoden maailman tapahtumat ja ihmeet kyläläisten ulottuville. Perheet kokevat jälleen kerran onnen hetkiä ja pettymyksiä ihmissuhteissa ja luontoäidin muodossa, ja kirjan loppumetreillä Saksanmaan "hillerin" liikkeet tuo yön mustat huolet taivaarantaan kun kylän nuoret miehet kutsutaan aseisiin. Talvisota on alkamassa.

Vaikka Selkosen kansaa on pidetty ehkä epätasaisempana sarjan kirjoista niin kyllä "Mestari" näytti jälleen miten eläväisesti ja mielenkiintoisesti saa tarinan lentämään. Murrerikasta ja todellakin eläväistä tekstiä kirjan yli 500 sivun edestä. Tähän ei ikinä kyllästy. En ainakaan minä.

Seuraavaksi hiihdetään historian puolelle kun vuorossa on postin tuoma Pulitzer-voittajan Doris Kearns Goodwinin monumentaalinen Team of Rivals joka on halkileikkaus Abraham Lincolnin presidentiysajastaan ja hänen nerokkaista poliittisista liikkeistään.

All Involved

Huhtikuun 29. päivä, vuonna 1992 neljä Los Angelesin poliisia vapautettiin Rodney Kingin pahoinpitelyyn liittyvistä syytteistä. Rodney King sai osakseen potkimista, 56 pampun iskua ja kaikki tallentui sivullisen videolle joka järisytti Yhdysvaltoja. Nopeasti poliisien vapauttavan tuomion jälkeen mellakointi puhkesi ympäri Los Angelesia. Kauppoja tuhottiin, ohikulkijoita pahoinpideltiin ja autoja poltettiin. On arvioitu että kuuden kaaottisen mellakkapäivän aikana yli 60 ihmistä sai surmansa ja yli 2000 loukkaantui.

Näistä kuudesta mellakkapäivästä Ryan Gattis on kirjoittanut fiktiivisen kirjan. Tarina alkaa keriytymään auki entisen latinojengiläisen raa'alla murhalla, joka eskaloituu tarinan edetessä synkäksi kahden latinojengin murhakierteeksi - taustalla palava Los Angeles ilman lakia ja järjestystä.

Dramaattisen esinäytöksen jälkeen tarinaan mukaan tulee seitsemäntoista eri henkilön tarinat. Kaikki jollain tavoin liittyneenä kirjan keskiössä olevaan latinojengien välienselvittelyyn. Jokaisen tarinan kertojaäänenä on henkilö itse. Toiset kertovat elämästään ja vaikeuksista mutta kertojaäänien parhaimmistoa ovat itse jengiläiset joiden syöksykierteinen elämä aukeaa tylyllä slangiväritteisellä kielellä. Äänessä on kiihkeitä nuoria joiden elämän motto on yksiselitteinen Get Rich or Die Tryin', mutta onneksi tarinaan tuo syvyyttä vanhemmat jengiläiset jotka yrittävät epätoivoisesti päästä irti jengiläisyydestä, ja pelastaa elämästään sen mitä vielä on jäljellä.

Toisaalla, oman näkökulman tapahtumiin tuo mm. Los Angelesin palokunta jonka työntekijät puskevat henkensä uhalla tulipalosta toiseen kellon ympäri, väistellen mellakoitsijoiden luoteja ja yllätyshyökkäyksiä. Palomiesten dystopiset kuusi työpäivää ovat kuin Danten helvetistä.

Los Angelesin tapahtumista tuli mieleen New Yorkin vuoden 1863 kutsuntamellat jotka eri arvioiden mukaan oli koitua todelliseksi uhaksi koko kaupungille ja vaikka syyt oli erilaiset, mukana oli vahvasti rodullisia syitä kuten vuoden 1992 mellakoissa.

Kirjan nimi All Involved on slangitermi ja joka tarkoittaa henkilöä joka on osallisena jengitoiminnassa. Vaikka kirja on parisen vuotta vanha on se edelleen ajankohtainen.

Seuraavan kirjan vuoroa ei tällä kertaa voittanut Jo Nesbø vaan katse siirtyi LA:n pätsistä jälleen Koillismaan korpimaille. Vuorossa on siis Selkosen kansaa.

Heavens Prisoner's

Lukujonoon tuli nopea muutos. Syynä oli tuleva lomamatka jonka suunnitelmiin ei sopinut 1Q84:n kaltainen keltainen tiiliskivi, joten päätin aloittaa nyt kevyemmän eli James Lee Burken sähköisenä vaihtoehtona. Matkalle lähtee kuitenkin ainakin sivumäärältään järkälemäinen Neil Stephensonin Sevenevens (eBook) ja toinen ns. kovaa scifin edustaja Stephen Baxterin Proxima. Baxterin Proxima ja sen jatko-osa Ultima löytyivät sopivasti Tallinnan Viru-kauppakeskuksen raamattumajasta jossa oli yllättävän hyvä ja tuore scifi-valikoima.

Edellisestä Burke-kirjasta on jo aikaa joten jälleen oli mukava sukeltaa Louisianan rämeiden lämpöön. Tässä Dave Robicheaux-saagan toisessa osassa (ensimmäisestä osasta täällä) New Orleansin veteraanietsivä on siirtynyt ennenaikaiselle eläkkeelle New Iberian pikkukaupungin subtrooppisiin maisemiin pyörittämään vaimonsa kanssa rauhallista kalastuskauppaa. Vuosi on 1987 ja taakse on jäänyt pitkä väkivaltainen ja verinen ura New Orleansin rikosetsivänä. Ensimmäisen osaan tapaan Dave jatkaa taistelua viinanpirua vastaan ja harteita painaa myös ikävät muistot Vietnamin sodasta. Kirjan tarina käynnistyy kun Dave todistaa pienen lentokoneen putoamisen rämeelle ja koneesta pelastuu pieni etelä-amerikkalainen tyttö jonka myötä Dave lähtee selvittämään isompaa rikosvyyhtiä. 

Louisianan kuumat ja kosteat päivät sekä yöt vievät Davea jälleen kerran tiukkoihin paikkoihin kun vastaan asettuu kivapintaisia ex-sotilaita, mafian palkollisia ja tietenkin ensimmäisestä osastakin tuttu vanha lapsuuden ystävä, timantinkova rikollinen Bubba Rocque. Rämeseuduilla käydään tietenkin lopulta veristä oman käden oikeutta ennen kuin rikosvyyhti selviää. Dave Robicheauxia elämää pyörittävä sisäiset demonit ja lumoava Louisianan luonnon kuvaus on jälleen kerran kirjan parasta antia kun tarina heittää päähenkilöä henkisesti kuin mätää kukkoa. Vastapainona toimii pieni orpo tyttö joka on Daven siipien suojassa.

Dave muistuttaa paljon Jo Nesbøn oslolaista Harry Holea joka on Burken päähenkilön tapaan henkisesti pirstaleina. Pintapuolisesti molemmat edustaa hyvin stereotyypista hahmoa mutta varsinkin James Lee Burke osaa rakentaa hyvin syvän kuvan päähenkilöstään. Molemmat kirjailijat ovatkin saaneet allekirjoittaneen kirjahyllystä (ja Kindlestä) pysyvän paikan.

Heaven's Prisoners on myös tuotu valkokankaalle vuonna 1996 jota tähdittää mm. Alec Baldwin ja Eric Roberts. Muistikuvani mukaan se ei kuitenkaan (tietenkin) pääse kirjan tasolla. Elokuva löytyy löytyy myös kokonaisuudessaan YouTuubista.

Necessary Evil

Vihdoin ja viimeinen sain taitettua Ian Tregillisin Milkweed Triptych -trilogian kunnialla loppuun (Edellisistä osista täällä lisää).

Necessary Evil jatkuu juuri siitä mihin The Coldest War loppui. Eidolonien lovecraftimainen maailmantuho oli ahmimassa maapalloamme kun kirjan päähenkilö Raybould Marsh saa kuin ihmeen kaupalla siirrettyä itsensä ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin, trilogian alkuun jossa odottaa uusintakohtaamiset Heinrich Himmlerin alaisen Reichsbehörde für die Erweiterung germanischen Potenzials -yksikön (REGP) kanssa ja uusi suunnitelma kuinka estää tuleva maailmantuho.

REGP-yksikön voimakkain hahmo Gretel ja hänen pettämätön taitonsa nähdä ja vaikuttaa tulevaisuuden tapahtumiin on jälleen tärkeässä roolissa kun Raybould toteuttaa suunnitelmaansa menneisyydessä. Gretelin pitkälle tulevaisuuteen valmiiksi juonittu suunnitelma pitää niin lukijan kuin Liittoutuneet varpaillaan kirjan viimeisille sivuille saakka.

Tarinan parasta antia on Himmlerin REGP-yksikkö joka muistuttaa enemmän helvetin tulella riivattua Ryhmä-X-joukkiota, ja taustalla olevaa kehystarinaa missä brittien Warlock-ryhmä yrittää epätoivoisesti ohjailla ja hallita uhrilahjoilla muinaisia Eidolon-jumalhahmoja Liittoutuneiden sotasuunnitelmien avuksi. Tarina on kuin suoraan repäisty Lovecraftin Cthulhu-kuvastosta. Sarja on onnistunut yhdistämään fantasian, vaihtoehtotodellisuuden ja Toisen Maailmansodan, Lovecraftia ja aikamatkustamisen luovalla tavalla joten koko trilogia on rokannut alusta loppuun.

Seuraavaksi ja sopivasti kesälomalle on jo menossa Haruki Murakamin 1Q84 tiiliskivi.

The Necessary Death of Lewis Winter

Skottikirjailija Malcolm MacKayn ja allekirjoittaneen polut kohtasivat aivan sattumalta. Minulla on välillä ollut tapana troolata Amazonin loputtomilta tuntuvaa kirjavalikoimaa ja dekkaripuolta selaillessa kirjailijan Glasgow-trilogin osat The Necessary Death of Lewis Winter, How a Gunman Says Goodbye ja The Sudden Arrival of Violence pisti silmään jo kirjojen nimien takia. Lyhyet, lähes lumoavat nimet herätti tietenkin mielenkiinnon. Perään nopeaa googletusta kirjailijasta ja Tartan Noir-genresta, joka on juuri skotlantilaisen rikoskirjallisuuden ilmentymä James Ellroyn ja Lee Childin tapaan kovaksikeitettyä rikolliskirjallisuutta. Hetkisen jälkeen kirjastoni vakioasukkaat James Ellroy, James Lee Burke ja Jo Nesbø saivat uuden naapurin.

Malcolm MacKayn Glasgow-trilogia sukeltaa Glasgow:n alamaailman raadolliseen arkeen jonka sykkeessä seurataan nuoren Calum MacLeanin työuraa freelancer-ammattitappajana. Calum saa työtehtävän yhdeltä kaupungin rikollisjärjestön johtajalta ja se on yksinkertainen: tapa Lewis Winter. Syytä ei kerrota (kuten ei koskaan). Alkuasetelman jälkeen seurataan piiruntarkan ja äärimmäisen varovaisen Calumin lähestymistä tehtävään ja poikkeuksellisesti tarinan edetessä tarinan kertojaääni siirtyy eri henkilöihin jotka vuorostaan avaavat tarinan eri kerroksia ja syitä, miksi Lewis Winter pitää kuolla. Tarinan kulminaatiopisteessä kun Lewis Winter on kohdannut Calumin kädessä pitämän aseen, tarinaan saapuu korruptoituneet rikosetsivät, ja muut valtaapitävät hahmot joihin Lewis Winterin äkillinen kuolema vaikuttavat. Tämä on luonnollisesti myös esinäytös trilogian tuleville osille. 

Kirjailin tekstiä on kuvattu olevan lyhyttä ja napakkaa ja addiktoivaa, ja sitä MacKayn tarina todella on. Poikkeuksellisen simppeli tarina on osattu rakentaa jännittäväksi ja mielestäni tästä saisi jopa hyvä näytelmän. Kirja on hyvä löydös rikolliskirjallisuuden ystäville.

Somistaja

Lokakuussa 2015 Into Kustannus teki jotain mikä sai allekirjoittaneen innostumaan. Boris Akunin Erast Fandor -sarja sai jatkoa 12 vuoden jälkeen Erikoistehtäviä -kirjalla. Erast Fandor-kirjoja on julkaistu tähän mennessä 12 joista viisi on julkaistu suomeksi.

Erast Fandor -sarjassa seurataan Moskovan kenraalikuvernöörin alaista, erikoistehtävistä vastaavan 6.virkaluokan virkamiehen Erast Petrovits Fandorin tutkimuksia. Fandorin rinnalla synkkiä tutkimuksia seuraa myös apulainen, kuvermentinsihteeri Anisi Pitirimovits Tjulpanov. Vuosi on 1889 ja Moskovan köyhällistön seassa riehuu sarjamurhaaja jonka groteskit murhat muistuttavat kovasti juuri eurooppaa kohisuttaneen Jack The Ripperin veritekoja. Moskovan kuvernööri ja valtaapitävä tsaarin sisäpiiri joutuu jälleen kerran kääntymään piinkovan rikostutkijan Erast Fandorin puoleen. Perinteinen pääsiäisviikko on tuomassa jopa itse tsaaria Moskovaan joten murhat pitää selvittää diskreetisti ja tahdikkaan nopeasti.

Boris Akunin päräyttää tuttuun tapaansa lukijan eteen kansainvälisen, värikkään Moskovan metropolin jonka saastaisilla sivukaduilla riehuu skalpellilla varustautunut selkeän vinoutunut ihmismieli ja Erast Fandor apulaisineen juoksee aikaa vastaan murhaajan perässä. Onko kyseessä itse Jack The Ripper vai Somistajaksi itseään kutsuva kopioija?

Boris Akunin teokset eivät ole turhaan myyneet yli 15 miljoonaa kirjaa. Sivut pursuavat taidokasta aikalaiskuvausta, värikästä juonen kuljetusta ja kokonaisuus on ennen kaikkea hyvin kasassa pysyvä tarina joka jaksaa alusta asti aina loppuun saakka. Noin 250 sivua pirun älykästä kirjoitusta - Aamen!

Jos kiinnostaa aloittaa Erast Fandor sarja niin suosittelen käymään kirjastossa hakemassa koko suomennettu sarja, joka tarinan osalta alkaa jo 1870-luvun loppupuolelta. Tähän asti tarinoita on suomennettu kronologisessa järjestyksessä seuraavasti:

• Asaselin salaliitto (WSOY, 2001)
• Turkkilainen gambiitti (WSOY, 2002)
• Leviatanin purjehdus (WSOY, 2002)
• Akilleen kuolema (WSOY, 2003)
• Patasotilas (WSOY, 2003)
• Erikoistehtäviä (Into Kustannus, 2015)

Atomipommipormestari

Into Kustannus on tehnyt historian ystäville ison palveluksen julkaisemalla japanilaisen Shinso Hamai:n muistelmat. 

Shinso Hamai oli Hiroshiman kaupungin virkamies ja hänen vastuullaan oli Toisen Maailmansodan aikana kaupungin ruoka- ja vaatehuollon toimisto, kun 6. elokuuta 1945 klo 8.15 paikallista aikaa amerikkalaiset tiputtivat 4000 kiloisen Little Boy:n Hiroshimaan. Arviolta 70 000 - 100 000 siviiliä kuoli välittömästi ja tästä historiallisesta tilanteesta alkavat myös Shinson muistelmat.

Shinson koti sijaitsi 3,5 kilometrin päässä hyposentrumista ja hän todisti pommin tuottaman sokaisevan kirkkaan valkoisen välähdyksen joka muutti ihmisiä varjokuviksi 500 metriin asti. Herättyään kotinsa raunioista Shinso aloitti määrätietoisen ja epäitsekkään matkansa kohti entistä Hiroshiman keskustaa.

Pommi tuhosi 90 prosenttia kaupungista ja tappoi kolmanneksen kaupungin väestöstä, Nykyaikana tuhon mittakaavalle ei ole vastinetta. Tuhoutuneen kaupungin tilalla oli käytännössä palanut tasanko. Shinson tarina hänen matkastaan kohti Hiroshiman keskustaan huokuu ennen kaikkea kaaos ja totaalinen tuho, sitä lukiessani mieleeni tuli vanha  J. Robert Oppenheimerin 1960-luvulla antaman haastattelun katkera lausahdus:

We knew the world would not be the same. A few people laughed, a few people cried. Most people were silent. I remembered the line from the Hindu scripture, the Bhagavad Gita; Vishnu is trying to persuade the Prince that he should do his duty and, to impress him, takes on his multi-armed form and says, 'Now I am become Death, the destroyer of worlds.' I suppose we all thought that, one way or another.

Kun tuhon laajuus selkeni, Shinso ja hänen hengissä olevat kollegansa yrittivät organisoitua ja aloittaa toimenpiteet joilla varmistettiin pommista selvinneiden ruoka- ja vesihuolto sekä loputtomilta tuntuvien haavoittuneiden hoitaminen. Shinson tarinan rivit täyttyvät erittäin pitkistä työpäivistä, kuvaukset radioaktiivisista mustista sateista ja ponnisteluista saada ihmisille vaatteita ja ruokaa. Pommista hengissä selvinneitä odotti myös näkymätön vihollinen; säteilysairautta ei tunnettu eikä tiedetty ja kun hoidettavat potilaat alkoivat oksentamaan ja ulostamaan verta heitä hoidettiin tuloksettomasti punatautisina.

Päivä päivältä ja viikko viikolta, Hiroshima alkoi elpymään ja Shinso Hamai jatkoi ponnisteluitaan kaupungin palveluksessa ja vuosi vuodelta, Hiroshima heräsi jälleen henkiin. Shinson kronologissa järjestyksessä juokseva tarinointi kertoo miehen vuosista pormestarina ja se on samalla ainakin omalla kohdallani ainutlaatuinen tilanne lukea kuinka kaupunki rakennetaan. Kaupungin rakentaminen oli myös Shinsolle ja hänen kollegoilleen erityinen tilanne miettiä uutta kaupunkia ja varsinkin pitkällä aikavälillä. Sisäiset ja poliittiset kiistat ja jatkuva rahapula siivittävät tarinan loppupuolelle jolloin Shinso paneutui rauhantyöhön. Atomipommipormestari on pieni mutta vaikuttava teos. Itse haluaisin nähdä tämän vaikka kouluissa "pakollisten" lukukirjojen listalla.

Historian näkökulmasta, Hiroshiman ja Nagasakin kohtalokkaat pommitukset ovat tuttuja kaikille. Omasta mielestäni ne olivat yhtä suuria ylilyöntejä (perusteltiin niitä miten päin tahansa) liittoutuneilta kuin Saksan 1940-1945 välisen ajan systemaattiset suurpommitukset jolloin mm. Saksan vanhoihin kulttuurikaupunkeihin tiputettiin miljoona tonnia räjähdys- ja palopommeja. Tuloksena yli puoli miljoonaa saksalaissiviiliä menetti henkensä. Vaikka voittajat kirjoittavat historian, onneksi näitä pieniä historianhelmiä julkaistaan.

Seuraavana onkin jo menossa odottamani Boris Akunin Erikoistehtäviä.

Diktaattori

Robert Harrisin erinomainen Cicero-trilogia on tullut tiensä päähän (edellisistä osista täällä). Kolmas osa Diktaattori kuvaa Marcus Tullius Ciceron viimeisiä mutta tapahtumarikkaita elinvuosia. Ciceron tarinan viimeinen jakso kulkeekin käsi kädessä Rooman tasavallan viimeisten vuosien kanssa ja historiasta tutut tapahtumat järisyttävätkin Ciceron ja hänen uskollisen kirjuriorjan Tiron elämää.

Diktaattori keskittyy edellisten osien tapaan Rooman tasavallan valtaytimen tapahtumiin ja Robert Harrisin tarinassa jo ikääntynyt politiikko tasapainoilee kuin liikkuvien jäälauttojen päällä tasavallan eri valtaklikkien välillä. Mullistusten keskipisteeseen nousee  tietenkin Julius Caesar, joka oli edellisissä osissa vielä valtaapitävien taustalla häärivä nuori aatelinen pyrkyri mutta nyt hänestä kuoriutuu vallanhimoinen jyrä joka raivaa tieltään kaikki ja kaiken, mikä on vain hänen esteenä diktaattorin valtaistuimelle.

Lukija pääsee taas sukeltamaan syvälle värikkään Rooman tasavallan juonitteluihin ja Robert Harris on luonnutkin edellisten osien tapaan kertomuksen monisyisistä valtakamppailuista kautta vuosien, niin Gnaeus Pompeius Magnuksen valtaan noususta ja siitä seuranneesta sisällissodasta kuin Julius Caesarin Rubikon-joen ylittämisestä ja lopullisesta diktatuurista.

Jos on joskus tullut katsoneeksi myös Suomen televisiossa useamman kerran pyörineen Rome -sarjan, niin tämä viimeinen trilogian nide osuu juuri samoihin tapahtumiin, ja molemmissa tapauksissa se kuuluisin ja odotetuin tapahtuma eli Julius Caesarin murha kuvataan niin kuin se pitää: ei mitään fiktiivistä Shakespearen dramaattista "sinäkin Brutukseni!" -huudahduksia.

Maaliskuun 15. päivä 44 eea. Rooman senaatin lattialla todistettiin kylmän laskelmoitu julkinen murha joka kuvataan niin tässä kirjassa kuin TV-sarjassa kuten esim. kreikkalainen filosofi ja elämänkertakirjailija Plutarkhos sen on kuvannut. Diktaattori kuoli 23 puukoniskuun ja dramaattisten huudahduksien sijaan Caesar hämmästeli senaattorien väkivaltaista repimistä ennen kuin vaipui puukoniskujen saattelemana lattialle kuolemaan. Diktaattorin kuolemakaan ei ollut kaikkein helpoin josta kertoo myös virallinen ruumiinavauspöytäkirja (joka on tiettävästi ihmiskunnan ensimmäinen laatuaan), jonka mukaan vain yksi 23 puukoniskusta joka osui Caesaria rintaan ja siitä aortaan oli fataali. Caesarin viimeisistä sanoistakin on kiistelty mutta roomalaisen historioitsijan Gaius Suetonius Tranquilluksen ja Plutarkhosin mukaan Caesar ei sanonut mitään, vaan viime hetkinään diktaattori veti toogansa liepeitä kasvojensa eteen nähtyään Brutuksen murhaajien seurassa ja kuoli.

Robert Harrisin Cicero todistaa tätä historiallista tapahtumaan lähietäisyydeltä, liikkumattomana ja järkyttyneenä. Hänelle ei oltu kerrottu murhasuunnitelmasta vaikka oli ollut Caesarin valtaannousua vastaan ja ennustanut rakastamansa tasavallan tuhoa. Ciceron kommentti tasavallasta joka on romahtanut maahan ja odottaa ottajaansa kuvaa hyvin murhan jälkeisiä aikoja. Marcus Antonius on lähellä uutta diktatuuria mutta horjuvan senaatin tueksi nousee Caesarin post-mortem ottopoika, alle parikymppinen Gaius Julius Caesar Octavianus (josta tulee lopulta Rooman ensimmäinen keisari Augustus) joka ottoisänsä tapaan nostaa itsensä agressiivisesti vallankahvaan ja lopulta tuhoaa ja jahtaa Marcus Antoniuksen joukot maanpakoon. Ciceron lopullinen kohtalo kirjassa ja niin historiassakin ei ollut hänen haaveilemansa arvokas ikääntyminen oliviilehtojen varjossa filosofiasta kirjoittaminen vaan Caesarin tapaan väkivaltainen kuolema.

Diktaattorin jälkeen silmäni hakeutui automaattisesti kirjahyllyssä oleviin Adrian Goldsworthyn Caesar-aiheisiin niteisiin; historiikki Caesar ja ed. mainitun luottokenraalin Marcus Antoniuksen ja Kleopatran välistä suhteesta kertovaan Antonius ja Kleopatra, joka on yksi niistä maailmanhistorian kuuluisimpia (ja traagisimpia) rakkaustarinoita. Molemmat kirjat olisivat täydellisiä jatkokirjoja Robert Harrisin trilogialle. Voiton vei kuitenkin Shinso Hamain kirja Atomipommipormestari.

Viimeinen kuningaskunta

Bernard Cornwell:n Azincourt häivytti pitkän epäluuloni historiallisia romaaneja kohtaan. Kirjailijan tarinointi on hienosti juoksevaa ja historian kuvaus värikästä sekä kaikesta näkee että kirjailija on tehnyt mittavan ja onnistuneen historiantutkimuksen kirjoihinsa.

Viimeinen kuningaskunta aloittaa yhdeksänosaisen Saxon Stories-sarjan (joka on itse asiassa nyt uudelleen nimetty The Last Kingdom-sarjaksi, ilmeisesti BBC:n televisiosarjan myötä). Kirja vie lukijan 800-luvulle aikaan jolloin Iso-Britannia oli vielä löyhä kokonaisuus keskenään kinastelevia kuningaskuntia jotka kohtasivat suurimman uhkansa idästä norjalaisten ja tanskalaisten viikinkien muodossa. 

Kirjan alussa nuori Northumbrian aatelinen Uhtred joutuu tanskalaisten hyökkäyksen jälkimainingeissa vangiksi ja joutuu viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa tanskalaisen viikinkiaatelisen orjana. Orjuus muuttuu nopeasti vahvaksi kasvatukseksi ja Uhtred:sta kauliintuu tanskalainen viikinki joka kuitenkin haaveilee menetetyn tittelin ja kaupunkinsa takaisin saamisesta. Uhtred seuraakin läpi kirjan tiukasti varaisäänsä läpi Englannin kun tanskalaisviikinkien laumat tuhoisan tehokkaasti laajentavat reviiriään.

Kirjailija myös sopivasti syventää Uhtredin hahmoa joka toimii samalla kirjan vanhan miehen kertojaäänenä, ja käy läpi selkeän värikästä elämäänsä. Uhtred avaakin lukijalle sopivasti menneiden vuosikymmenien taustoja ja raottaa samalla tulevia tapahtumia jotka odottavat nuoren Uhtredin elämänpolulla. Näillä elementeillä Bernard Corwell on onnistunut luomaan sopivan tasapainon miehekkäälle miekkojen kalistelulle ja valtajuonitteluille. Sekaan mahtuu myös romantiikkaa ja lopun kliimaksi on kuin suoraan Hollywoodin elokuvista.

BBC on viime vuonna julkaisut kirjasta ensimmäisen tuotantokauden ja Game of Thrones:n vanavedessä sarja jatkuu ensi vuonna. TV-sarjaa odotellessa Netflixiin, HBO:lle tai jopa YLE:lle niin kirjasarjan toinen osa Kalpea ratsastaja on jo tulossa kirjahyllyyn.

Koillismaa

Ensimmäinen Kalle Päätalo-muistoni on se perinteinen steriilin valkoselkäinen Iijoki-kirjasarja joka tuntui jatkuvan metrikaupalla eri sukulaisten kirjahyllyissä. Varsinkin niillä vanhemmilla sukulaisilla, joilla oli hyllyssä myös taidokkaita puukaiverrustöitä missä Päätalon henkeen ajettiin joko tukkikuormaa tai lasketeltiin kuohuvassa virrassa tukkien päällä. Eihän tällainen aihe kiinnostanut nuorempana. 

Kuitenkin vanhempana varsinkin kun on kuunnellut oman isän tarinoita metsätyömiehen elämästä Pohjois-Savon sydänmailla sotien aikaan niin omien juurien historia ja taustat alkoivat vuosien myötä kiinnostamaan.

Kalle Päätalo on luonnollisesti oma lukunsa suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämä Taivalkosken poika julkaisi aikanaan 39 teosta, päälle jokunen näytelmä ja kirjoja on painettu tolkuttomat 3,5 miljoonaa kappaletta. Kansan rakastama ja kriitikoiden jyräämä Päätalo jätti oman jälkensä köyhän ja syrjäseutujen kurjan kansan kuvaajana jota ei ole enää olemassa. Ville Repo, Päätalon "löytäjä" ja Gummeruksen kirjallinen johtaja, kiteytti Päätalon kirjalliset taidot osuvasti kirjeessään Kallelle: "sinulla on harvinainen sekä luontainen että parhaimmillaan myös viljelty taito tehdä eläviä henkilöitä ja eläviä vuorosanoja sekä myös rakentaa ja kehittää tilanteita ja kohtauksia…".

Koillismaa aloittaa siis viisiosaisen teossarjan joka kuvaa Etelä-Lapin koilliskulmassa asuvien ihmisten elämää. Eletään 1930-lukua, sotavuodet ovat vielä edessäpäin kun Koilllismaa aloittaa Sammalsuon, Sääskilampien ja Olkivaaran perheiden tarinat. Mukaan mahtuu myös toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja mutta pääosaan kuitenkin nousee Sammalsuon suurperheen kituuttava elämä kun perheen isä ja elättäjä isä Jaakko on kuollut, ja perheen äiti Maija yrittää kannatella pesuettaan köyhyyden kurimuksessa. Perheen elättäjän virkaan tekee nousuaan nuori Kauko joka epätoivoisesti hakee töitä niin halkohommista kuin metsätöistä ja raapiikin jokusen markan, mutta kuukausi kuukauden perään joutuu Kauko hammasta purren hakemaan kunnan jauhoja jotta perhe pysyy hengissä. Torppien perheet elävät kädestä suuhun vuodenaikojen mukaan ja elanto otetaan sieltä mistä sen saa; metsätöistä ja viljelystä. Kirjan loppuvaiheilla nykyaikakin tunkeutuu selkosten asukkaiden maailmaan kun uusi maantie kiemurtelee kohti tätä pysähtynyttä yhteiskuntaa. Valoisampi tulevaisuus ja nuori sukupolvi nouseekin kirjassa etualalle kirjan viime metreillä. Päätalon värikäs ja murrerikas teksti jaksaa kantaa komiasti alusta loppuun.

Bernard Cornwell:n Azincourt innosti aloittamaan kirjailijan moniosaisen Last Kingdom-sarjan jonka ensimmäinen Last Kingdom onkin jo loppumetreillä.

Punarinta

Ehdoton suosikkini fiktiivisistä oslolaisista rikostutkijoista sai jälleen vuoron kun kolmas Harry Hole-kirja tuli luettua. Kirjan päälle 400 sivua meni taas kerran vauhdilla kun kahden edellisen ulkomaakomennuksen jälkeen Hole pääsee tutkimaan mahdollista attentaattiyritystä kotimaisemissaan Oslossa. 

Monitahoinen tarina alkaa Bill Clintonin vuoden 1999 Norjan valtiovierailusta jonka traagisesta välikohtauksesta vastaa päähenkilömme. Poliittisten päätösten ja suhmurointien ansioista Harry lopulta ylennetään apulaispoliisipäälliköksi ja sitä kautta siirretään väkivaltaosaston synkästä arjesta kirkkaampiin saleihin valvontaosastolle. Harryn uusi positio näyttää kuitenkin lopulta olevan suojatyöpaikka ja jotta vanhan katukytän mieli pysyy kirkkaana, Harry tarttuu matalan profiilin tapaukseen johon liittyy hämärä korkeatehoinen kivääri. 

Harryn penkoessa tapausta tarina aloittaa uuden vaihteen ja kivääritapauksen ympärillä velloo pian isommat voimat. Mukaan tulee historialliset tapahtumat norjalaisten SS-vapaaehtoisten vaiheista itärintamalla, oslolaiset uusnatsit sekä vanhan kadotetun rakkauden synnyttämä vaarallinen uhka joka on odottanut viisi vuosikymmentä vuoroaan ja tietenkin katkera kosto.

Jo Nesbø on kirjoittanut tehokkaan askel askeleelta nopeutta kasvavan tarinan jonka helmassa Harry Hole yrittää roikkua mukana. Tarina juoksee eteenpäin kahdella aikatasolla; Harryn kiihkeä selvitystyö vaihtuu välillä 1940-luvun itärintaman tapahtumiin ja lopulta molemmat tarinat kohtaavat onnistuneesti. Punarinta on jälleen kerran onnistunut kombinaatio Harry Holen kuilun reunalla keikkuvan rappiollisen arjen kuvausta ja samalla mielenkiintoinen katsaus Norjan toisen maailmansodan tapahtumiin. 

Nesbøøt on kohta hyllystä luettu (Suruton odottaa viimeisenä vuoroaan) ja pitänee käydä näiden osalta kirjakaupassa hakemassa täydennystä.

Seuraavana katse on jo fokusoitunut Koilllismaan kituville nälkämaille kun vihdoin ja viimeinen aloitin Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan. Olen vuosia sitten sarjan puoleen väliin lukenut mutta muistista on tipahtanut tieto mihin sitä silloin joskus jäin. Joten Suomen viimeisen kansankuvaajan se lyhyempi teossarja nytkähti käyntiin ja otteessaan se pitää ensi sivuilta alkaen.

Azincourt

Bernard Cornwell on brittien lahja historiallisten romaanien lukijoille ja hänellä onkin aikamoisen laaja tuotanto jonka kirjoihin välillä törmää blogeissakin. Kirjailijan nimi on häälynyt aika ajoin jossain takaraivossa ja kesällä ensimmäinen Cornwell lähti kaupasta mukaan (oli sopivasti alennuksessa). Azincourt ei kuulu kirjailijan useaan kirjasarjaan ja näin itsenäisenä kirjana Azincourt oli hyvä lähtöpiste/teaser Cornwellin tuotantoon.

Azincourt on on pieni pohjois-ranskalainen paikkakunta joka ei kartalta nouse silmään metropolina (päälle 300 asukasta) vaan Azincourt tunnetaan kylänä jonka pelloilla käytiin kuutisensataa vuotta sitten verinen taistelu Henrik V:n johtamien englantilaisten ja Charles d'Albretin ja marsalkka Boucicautin puolustavien ranskalaismassojen välillä.

Ennen kirjan pääasiallista näyttämöä lukijalle esitellään nuori metsävartija/jousimies Nicholas Hook joka kotipaikkakunnallaan Englannissa joutuu kärsimään vuosikymmeniä kestäneen sukuriidan välissä kunnes eri tapahtumien jälkimainingeissa ei näe muuta vaihtoehtoa kuin hypätä Henrik-kuninkaan valloitusarmeijan mukaan jonka tarkoituksena oli jatkaa satavuotista sotaa ranskalaisia vastaan.

Kirjan tarina ja henkilöt ovat aika suurpiirteisiä ja stereotyyppisiä; löytyy kirkasotsainen nuori päähenkilö jonka mukaan lähtee sopivasti nunnaluostarista ryöstetty kaunokainen (joka on sopivasti ranskalaisen aatelisen äpärätytär), tarinassa on myös kahdenlaista pappia; hurskas englantilainen sekä toinen vähemmän hurskas englantilainen joka ryöstää ja raiskaa jumalan nimissä. Ja sitten on kaiken yllä Henrik V joka uskoo oikeutetusti olevansa myös jumalan voitelema Ranskan kuningas.

Yllä olevat huomiot eivät kuitenkaan kirjan tehoa vähennä koska jo heti tarinan alkumetreiltä lähtien lukija tuntee että kirjailija on hyvin perillä historiasta ja tekstistä välittyykin rikas historiallinen ympäristö ihmisineen ja tapahtumineen. Bernard Cornwell on todellakin maineensa ansainnut hyvänä historiallisten romaanien kirjoittajana.

Kirjan n. 350 sivua menee vauhdilla ja puolet kirjasta meneekin seuratessa toinen toistaa verisempiä taisteluita. Ensin on luvassa englantilaisten pitkä ja tuskallinen Harfleurin piiritys joka meinaa murtaa englantilaisten voimat ja kaupungin kukistumisen jälkeen edessä on lukumäärältään kaksi kertaa isompi ranskan armeija jota vastaan Henrik V siirtää rääsyläisarmeijansa, joka on enemmän kotiinpäin lähdössä kuin halukas kohtaamaan vireän ja taisteluvalmiin ranskalaisarmeijan.

Tämän historiallisen taistelun ratkaisijoiksi nousi (kuten kirjailija painottaa) Nicholas Hookin kaltaiset pitkäjousimiehet joita oli Azincourtin kentällä 5000-6000 ja heidän nuolimyrskyillään ranskalaisten taistelumoraali murtui hyvin pitkälle. Taistelun historiallinen lopputulos on sitten klassinen Daavid vs Goljat -näytelmä.

Bernard Cornwell on eittämättä mestari historian kuvaajana ja ei olekaan ihme että hänen kirjojaan on myyty miljoonakaupalla. Nopean googlettelun jälkeen hänen yhdestä kirjasarjasta on työn alla isompi TV-produktio joka toivottavasti näkyy myös täällä pohjoisessa.

Seuraava kirja vaihtui ja vaihtui uudelleen ja lopuksi annoin periksi ja otin käteen Jo Nesbøn Punarinnan. Yritin taistella vastaan mutta niin vain annoin periksi norjalaiselle.