tiistai 12. kesäkuuta 2018

The Sudden Arrival Of Violence

Malcolm MacKayn skottitrilogian päätösosa alkaa kirjasarjan tuttuissa synkissä maisemissa kun Calum, Glasgow:n alamaailman nuori palkkamurhaaja, päästää hengiltä kirjanpitäjän Skotlannin maaseudun yössä - tarkan rauhallisella laukauksella takaraivoon hiekkakuopan reunalla. Trilogian aikana Glasgow:n alamaailmassa on pikku hiljaa eskaloitunut taistelu kahden rikollispomon välillä. Peter Jamieson (Calumin pomo) on organisaationsa kanssa tasolla jota myös Shug Francis tavoittelee, ja sivussa omaa peliään pelaa myös joukko korruptuneita paikallispoliiseja. Tässä brutaalissa ytimessä Calum teki edellisessä osassa nousun Peter Jamiesonin "asemiehen" rooliin.

Calum ei kuitenkaan näe valoisaa tulevaisuutta tässä brutaalissa ja kylmässä bisneksessä. Hän on suoriutunut viikatemiehen urallaan enemmän kuin hyvin, mutta sen vaatima äärimmäisen kurinalainen ja varovainen elämäntapa nakertaa miestä.  Asemiehen ammatti vaatii tekijältä jo pelkästään raskaan henkisen panostamisen. Ei pelkästään täydellistä yksineloa ilman ihmissuhteita, vaan myös kurinalaista elämäntapaa joka pakottaa Calumin toistamaan arkipäivän varovaisia rutiineja ja elämistä tutkan alapuolella - olla yksinkertaisesti poissa silmistä.

Malcolm MacKayn tarinankerronta on hyvin rakennettua ja tarinan jaottelevat narratiiviset luvut ovat hyvin hyvin tiiviitä. Tarinassa on hyvin vähän ns. turhia rönsyileviä sivupolkuja sekä suvantokohtia ja kuten trilogian edellisten osien tapaan, jokaisen luvun kertojaääni muuttuu. Naishahmotkin ovat enemmänkin hetken huilaushetkiä tarinan ottaessa kierros kierrokselta enemmän vauhtia kohti vääjäämätöntä lopullista trilogian maalia. Calumin ystävistä ja liittolaisista tulee lopulta vihollisia ja edessä on haastava ja monimutkainen pakomatka kohti uutta elämää. MacKay on kirjoittanut turboahdetun HC-rikollistrilogian josta ei mielenkiinto lopu. Vaikka trilogia tuli tiensä päätökseen, niin onneksi kirjailija on ollut sen jälkeen tuottelias ja vielä olisi edessä yhtä vetävillä nimillä olevia niteitä, kuten The Night Rich Men Burned, Every Night I Dreamed Of Hell ja For Those Who Know The Ending.

Seuraavaksi annan vuoron historialle.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Europe in Autumn

David Hutchinson on kirjailijana uusi tuttavuus ja kirjailijan Europe Sequence -trilogian ensimmäinen osa tarttui Kindleen hetken mielijohteesta. Eikä valinta ollut mikään huono ja kirjakin maksoi naurettavat alle 10 euroa.

Europe in Autumn kuvaa Eurooppaa sen lähitulevaisuudessa, missä nykyinen rakas Eurooppalainen yhteisömme on lakannut olemasta, kohdannut muutaman superflunssan ja sirpaloitunut lopulta lukuisiin hallinta-alueisiin.  Mikrovaltiot värittävät niin suurkaupunkien karttaa kuin isompaa kuvaa Euroopasta. Mielenkiintoisen mausteen Euroopan kartalle antaa myös itsenäinen Independent Trans-European Republic junarata, joka halkoo läpi Euroopan myös itsenäisenä valtiona. Eurooppalainen Schengen-konsepti on siis historiaa jonka johdosta rajojen ylittäminen niin matkustajana kuin tavaroiden liikuttamisen osalta on vähintääkin hankalaa.

Tarinan keskiössä räpistelee virolainen nuori ravintolakokki Rudi, joka tarinan alkutahdeilla yrittää sinnitellä elämän polulla pienessä puolaisessa ravintolassa. Rudi on ajautunut lyhyen elämänsä aikana pitkin Eurooppaa eri keittiöihin, taustalla on niin tulehtuneet välit Toomas-isän kanssa kuin nuoren miehen juurettomuus. Ei aikaakaan kun Rudin työnantaja tarjoaa hämärää sivutyötä, joka vaatii Rudia matkustamaan Puolan naapurissa olevaan mikrovaltioon tapaamaan Rudin työnantajan veljeä. Hämärät tapahtumat seuraavat toistaan, kunnes Rudi tapaa Les Coureurs du Bois -järjestön edustajan joka tarjoaa poikkeuksellista mutta hyvin maksettua työtä. Coureurs, tai suomalaisittain Kuriirit, on eurooppalainen maanalainen organisaatio joka on erikoistunut erilaisen arkaluontoisen informaation ja pakettien kuljettamiseen äärimmäisen sulkeutuneen Euroopan halki. Eri kuriirisolujen apuna on mm. värikäs joukko Pianisteja (hakkereita), Räätäleitä (tekninen tuki) ja Suutareita (väärentäjiä). Rudi sulautuu uuteen rooliinsa tai rooleihinsa luonnollisesti, ja itse tarina polkaiseen vinhaan vauhtiin kun Rudi aloittaa ensimmäiset tehtävänsä.

Rudin kuriiritehtävät vie halki vaarallisen Euroopan ja tehtävät muistuttavat paljon John Le Carrén agenttitarinoita: valehenkilöllisyyksiä,  tietomurtoja, yhteenottoja eri tiedusteluorganisaatioiden kanssa,  ja tietysti meikäläisen ammatillista ydintä kutkuttavia lähitulevaisuuden teknologisia ratkaisuja kuten kangaskuituihin sulautettuja tietokoneita ja naamiointiratkaisuja - ai että! Rudi kiiruhtaa kuin piru kintereillään eri tehtävien parissa ympäri Eurooopan ja hän piipahtaa jopa Helsingissä Englannin tiedustelupalvelun turvatalon vieraana. Kuitenkin Kuriirin kiivas ja kuluttava stressi vie Rudin lähelle loppuunpalamista, kunnes hän löytää mystisen vihjeen berliiniläisen jalkapallojengin hallitsemasta kerrostalokompleksista, tai pikemmin mikrovaltiosta. Vihje aloittaa tarinan viimeisen osuuden missä vastaan tulee termejä kuten rinnakkaistulevaisuus ja taistelu Euroopan hallinnasta. Rudin tapahtumarikas agenttitarina nytkähtää kiehtovalle radalle ja loppu jättää odottamaan sarjan toista osaa eli Europe at Midnight. Dave Hutchinson käsistä on lähtenyt todella vetävästi ja hyvin kirjoitettu tarina, jonka jatko-osat pääsivät meikäläisen lukujonoon. Suosittelen.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Metro 2035

Dmitry Gluhovski maailmanlopun Metro-trilogia on ollut alusta alkaen miellyttävä kokemus ja pitkä matka. Ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut jo vuonna 2012 ja trilogian kaksi ensimmäistä osaa oli aikoinaan myös mukava puheenaihe edesmenneen appiukkoni kanssa, joka myös innostui lukemaan Gluhovskia. Viime vuonna Like Kustannus sitten julkaisi käännöksen trilogian viimeisestä osasta Metro 2035, joka saattaa synkän trilogian päätökseen.

Moskovan metro on edelleen tarinan alussa elossa olevien kaupunkilaisten koti. Monikymmentuhatpäinen äärimmäisyyteen polarisoitunut asukasyhteisö kitkuttelee pimeissä metrotunneleissa ja yli 20 vuotta Moskovan ydiniskusta, elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua elintilasta, vedestä ja ravinnosta. Nuori Artjom jaksaa kuitenkin uskoa että elämä on jatkanut kulkuaan säteilystä saastuneella maanpinnalla ja että maapallolla on edelleen elämää.  

Moskovan metro on kuitenkin jakautunut vahvasti valtaklikkien ikeeseen. Metrokartalta löytyy niin Natsi-Saksan perintöön uskovia militanttiryhmittymiä jotka haluaa metron puhtaaksi mutanteista ja ei-venäläisestä asukkaista. Löytyy myös Hansalaiset jotka ovat taloudellisesti ja sotilaallisesti metron yksi vahvimpia pelureita. Unohtamatta Polista, jonka perustajina on Venäjän hallituksen edustajia niin armeijan kuin tiedusteluyhteisön selviytyjistä. Kaikki edellämainitut ja monet muut jauhavat suljetun metroverkon sisäistä valtataistelua vuodesta toiseen.

Artojomia vaivaa pahin mahdollinen metrolaisten tauti; toivo. Toivo että jonakin päivänä Moskovan viimeiset ihmiset voisivat nousta metron portaita ylös ulkomaailmaan. Ensimmäisen tarinan päätteeksi Artojom pelasti metron mutanttiotuksilta ("Dark Ones") ja nyt Ranger-työn ohessa metron saastainen ympäristö alkaa riittämään. Muutaman vuoden takainen kunnia ja glooriakin on rapissut pois jo Artjomin harteilta. Takaraivoon on jäänyt heikko muistijälki parin vuoden takaa, Ostantinko tornista. Hän on lähes varma että hän kuuli radiolähetyksen ulkomaailmasta  juuri ennen dramaattista loppuhuipennusta mutanttiolioiden kanssa.  Onko maailma tuhoutunut ydinsodassa vai olisiko mahdollista että elämää on sittenkin Moskovan ulkopuolella?

Näistä alkuasetelmista alkaa Artjomin pitkä matka Timiryazevskayan metroasemalta kohti metroverkon syövereitä, pienen ja mitättömän vihjeen saattelemana. Artojom kuulee että Teatralnayan asemalla on huhujen mukaan radisti joka on ollut aikaisemmin onnistuneesti yhteydessä ulkomaailmaan, joka siten todistaisi että ihmisiä on hengissä myös metron ulkopuolella.

Pitkän matkan aikana Artjom kumppaneineen joutuu mukaan valtataisteluihin niin kommunistien kuin natsien toimesta. Ja kuin liukas ankerias, Artjom selviää hiuksen hienosti traagisistakin tapahtumista ja puskee kohti totuutta.

Dmitry Gluhovsky saa trilogian viimeisellä osalla vielä kerran luotua lukijan eteen apokalyptisen yhteiskunnan missä ihmishengellä ei ole pahemmin arvoa. Ja vaikka koko trilogia on käytännössä kuvaus nyky-Venäjän tilanteesta se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Itselleni trilogia oli pitkä taivallus mutta kannattava.

Kindlessä on jo menossa seuraava yhtä mielenkiintoinen tarina missä lähitulevaisuuden Eurooppa on sirpaloitunut useamman super-flunssaepidemioiden jälkeen pieniksi miniatyyri/kaupunkivaltioiksi. Dave Hutchinsonin ensimmäinen Europe Sequence -trillerisarjan kirja Europe in Autumn.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

The Last Stand

Tässä näyttää menneen jo pienen tovin edellisestä blokkauksesta. Lukukone ei ole pysähtynyt (tai edes sakannut) joten yritän pitää blogia ajan tasalla.

Myyttinen Villi Länsi on täynnä toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja henkilöitä jotka syntyivät aikansa lehdistön ja 1900-luvun populaarikulttuurin ansiosta. Kuitenkin ainakin allekirjoittanut on enemmän kiinnostunut sukeltamaan näiden myyttien alkulähteille ja lukea todellisista henkilöistä ja tapahtumista yleensä pahasti värittyneiden myyttien takana.

Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull, and The Battle of the Little Big Horn on yksi tulkinta muiden joukossa nykyisen Montanan osavaltion Little Big Horn-joen kumpuilevissa maastoissa vuonna 1876 käydystä taistelusta missä kohtasivat kaksi suurta aikansa julkisuuden nimeä; Yhdysvaltain ratsuväen everstiluutnantti George Armstrong Custer ja cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää johtava Istuva Härkä.

Tuhoisan sisällissodan jälkeen, Yhdysvaltojen eteläisissä osissa hallitus yritti uudelleen rakentaa konfederaation raunioille yhtenäistä Amerikkaa, samalla yrittäen tukahduttaa kasvavaa rasismia ja syrjintää. Sirpaloitunutta maata johti Abraham Lincolnin luottomies Ulysses S. Grant joka oli johtanut 11 vuotta aikaisemmin Unionin armeijan sisällissodan voittoon.

Kuitenkin samaan aikaan uudisasukkaiden virta suuntasi idästä kohti lännen viimeisiä rajaseutuja kullan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Idän ja lännen välissä oli edelleen valtavia maa-alueita jotka tarjosivat uudisasukkaille mahdollisuuksia sekä tietenkin luonnonrikkauksia. Yksi uusien mahdollisuuksien esteistä kuitenkin nousi hälyyttäväksi ongelmaksi asti aina Valkoiseen Taloon; Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.

Vuonna 1876 presidentti Grantin työpöydälle tuotiin hälyyttävä tieto kasvavista konflikteista Black Hills -vuorilla nykyisen Etelä-Dakotan ja Wyoming rajalta, mistä oli jo vuosia sitten löydetty laajoja kultaesiintymiä. Vuoristoisen alueen käytöstä olivat napit vastakkain uudisasukkaat sekä Lakota-intiaanit jotka pitivät vuoria heidän pyhänä ja jakamattomana alueenaan. Vuoteen 1876 mennessä alueella asui jo 10 000 ihmistä ja presidentillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota kauppaa vuoristoalueesta jonka hankinta edesauttaisi myös Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeistä sakkaavaa taloutta. Black Hills oli kuitenkin intiaaneille iso osa hengellistä kulttuuriaan sekä perintöään joten kauppoja ei syntynyt.

Presidentti Grant tunnettiin hyvin aggressiivisena päätöksentekijänä jo armeija aikoinaan ja päätös Lakota-intiaanien pakkosiirtämisestä toteuttiin. Tästä seurasi suuren armeijayksikön kokoaminen jonka osana oli seitsemäs ratsuväkirykmentti jota johti nuori everstiluutnantti Custer.

George Custer on kaikin puolin kiehtova hahmo jossa yhdistyy räikkösmäinen kapinallisuus auktoriteetteja kohtaan ja samalla häneen osuu hyvin suomalainen lausahdus "mulukku mieheksi". 37-vuotiaaksi hän oli ehtinyt kokemaan paljon sotilasurallaan; hän mm. niitti mainetta sisällissodassa Gettysburgin taistelussa ratsuväkiyksiköllään ja sodan jälkeen, 1860-luvun loppupuolella niitti intiaaneja Washita-joen taistelussa missä henkensä menetti yli 100 Cheyenne-intiaaniheimon soturia, naista ja lasta. Edellä mainitut ja jokusen muun "onnistuminen" siivitti Custerin uraa siinä määrin, että hän nousi kansalliseksi yleisön rakastamaksi sotilaaksi. Vaikka Custer esiintyikin hienostelevana ratsuväen upseerina, taustalla olevat asiat olivat kaikkea kuin pilvipoutaa. Custer saattoi ohittaa esimiesten käskyt, tai kesken komennusten lähteä hoitamaan omia asioitaan. Käytöksellään hän sai useita varoituksia ja jopa hämmensi Yhdysvaltain armeijan laitosta anonyymisti kirjoittamillaan paljastuskirjeillään joita julkaistiin The New York Heraldissa. Kaikki tämä kärjistyi kentällä armeijan tehtävissä joiden osalta Nathaniel Phillbrick viljelee monta esimerkkiä missä alaiset kuvailee häntä osuvasti juuri "mulukku mieheksi" -tyyliin.

Pikakelataan historiaa aina kesäkuuhun 1876, jolloin presidentti Grantin armeijayksikkö löysi suuremman intiaanijoukon jäljet Rosebud-joen tietämiltä. Custerin prikaatin intiaanitiedustelijat hyvin pian ilmoittivat löytäneen ison intiaanikylän laaksosta läheltä Little Big Horn-jokea. Custer tunnisti välittömästi valtavan mahdollisuuden ja jakoi prikaatinsa kolmeen pataljoonaan ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Custer 700 miehellään pysyivät kylän liepeillä ja suunnittelivat tuhoavansa Lakota ja Cheyenne -kylän murskaavalla hyökkäyksellä. Tästä alkoi kohtalokas ja yksi tunnetuimmista taisteluista.

Nathaniel Philbrick käy mikroskooppisen tarkkaa ruumiinavausta minuutti minuutilta taistelun kulusta. Custerin loputon menestymisen nälkä sumensi nopeasti tehokkaan sotilaallisen arvionnin. Todellisuudessa on arvioitu että Custerin prikaatia kohtasi yli 3000 miehen vahvuinen intiaanikoaliitio jota johti vähintäänkin yhtä nimekäs Lakota-päällikkö Istuva Härkä ja hevosen selästä taistelussa mukana ollut Hullu Hevonen. Kirjailija jo kirjan alkumetreillä huomio Custerin joukkojen suuren heikkouden joka oli maasto. Maasto missä taistelu käytiin oli kumpuilevaa pitkäheinäistä preeriaa joka edesauttoi intiaanisotureiden huomaamatonta etenemistä ja samalla sen kumpuileva maastonmuoto hämärsi taitoa tunnistaa ilmansuunnat kun horisontti ei ollut näkyvissä.

Custerin henkilökohtaisesti johtama yksikkö irtautui taistelusta ja yksikön kohtalo on pitkälti intiaanien perimätiedon ja taistelun jälkeisten tutkimusten varassa. Pitkin 1900-lukua ja jopa 2000-luvulla itse paikan päällä tehtyjen tutkimusten mukaan Custerin yksikkö joutui täydellisen intiaaniylivoiman saartamaksi ja vasta myöhemmin taistelutoimien jälkeen, Custerin yksikön kohtalo selvisi. Kaikki Custerin yli 200 miestä kokivat brutaalin kohtalon. Custerin ruumis löydettiin ja virallisen tiedon mukana, hän oli saanut fataalin rintaosuman sekä hän oli ilmeisesti joko itse tai alaisen toimesta lopettanut kärsimyksen siistillä päälaukauksella. "Säästä aina varmuuden vuoksi yksi luoti itsellesi" oli ohjenuora intiaanien osalta jota syötetiin jo armeijan koulutusvaiheessa.

Nathaniel Philbrick jakaa kirjansa kahteen kokonaisuuteen; Custeriin ja tapahtumien läpikäymiseen sekä Istuvan Härän yhtä mielenkiintoiseen tarinaan. Intiaanien suullinen perimätieto tapahtumista on hyvin dokumentoitu ja se antaakin kiehtovan lisäulottuvuuden tarinaan. Istuva Härkä mobilisoi hyvin nopeasti soturinsa ja siirsi muun heimon mahdollisimman kauas taisteluista, sotureita lähti johtamaan legendaarinen Hullu Hevonen. Intiaanit nopeasti huomasivat myös Custerin joukkojen virheliikkeet ja alivoiman joka mahdollisti intiaanien murskaavan tehokkuuden. Taistelussa kaatuneita Yhdysvaltain sotilaita odotti myös useiden osalta pahamaineinen intiaanien rituaalisilpominen.

Little Big Hornin-taistelussa on arvioitu kaatuneen 136 soturia ja tuntematon määrä naisia ja lapsia. Yhdysvaltain armeijan seitsemäs ratsuväkirykmentti menetti 242 sotilasta ja 16 upseeria. Luvussa oli mukana myös itse Custer ja hänen veljensä joka löydettiin läheltä Custeria. Taistelun jälkipyykki kansallisella tasolla oli myös hyvin rumaa. Armeija kaatoi lopulta häviön Custerin niskaan ja tapahtumia ja sen kulkua virheineen puitiin vielä vuosia.

Kuitenkin, tulevien vuosikymmenten aikana populaarikulttuuri kasvatti George Custerista legendaarisen hahmon joka taisteli viimeiseen mieheen raakalaismaisia intiaaneja vastaan. Itselläni tuli Custerista mieleen paljolti toinen 1800-loppupuolen "Villin Lännen legenda" William Henry McCarthy a.k.a. Billy the Kid joka nauttii myös samanlaista kyseenalaista legendan mainetta, mutta oli kuitenkin lopulta nuori orpopiru New Yorkin kaduilta joka päätyi kylmäveriseksi murhamieheksi New Mexicoon. Voittajat kirjoittavat historian, vai miten se meni..

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Pohjoisen valtiaat

Pohjoisen valtiaat kirjan myötä aletaan laskeutumaan pikku hiljaa takaisin kohti historiallisia lukupolkuja. Bernard Cornwellin edellisen kirjan lopussa käytiin Englannin osalta historiallisestikin tärkeä Ethandunin taistelu Guthrumin tanskalaisten viikinkijoukkojen ja Wessexin kuningaskunnan välillä ja vaakakupissa ei ollut vähempää kuin Britannian, jota johti sairasteleva mutta poliittisesti partaveitsen terävä kuningas Alfred. Mukana kuningas Alfredin kilpimuurissa oli myös kirjasarjan päähenkilö verikostoa hakeva Bebbanburgin Uhtred jonka miekka oli Alfredin palveluksessa.

Kuukausi on kulunut Alfredin voitokkaan taistelun jälkeen kun 21-vuotias Uhtred tuntee itsensä ulkopuoliseksi Alfredin hovissa.  Alfred oli pelastanut kruununsa, yhdistänyt sirpaleisen eteläisen Britannian. Tanskalaiset viikinkijoukot oli ajettu pois ja Wessex on palannut rauhan tilaan mutta Uhtredin takaraivossa kipunoi perheen menettämä Bebbanburgin linna jota johtaa nyt Uhtredin setä. Samalla kuningas Alfred on sivuuttanut Uhtredin panoksen Ethandunin taistelussa joten Uhtred päättää aloittaa pääsuunnitelmansa toteuttamisen ja suuntaa kohti pohjoista synnyinseuduilleen.

Lukija voi arvata että matka pohjoiseen Mercian läpi Northumbriaan ei suju suunnitellusti, ja matka kesto venyykin usemmaksi vuodeksi minkä aikana Uhtred sekaantuu Northumbrian uuden "orjakuninkaan" valtaannousuun ja valtataisteluun joka maksaa Uhtredille hänen vapautensa usemmaksi vuodeksi. Lopussa Uhtred kohtaa ensimmäisestä kirjasta tuttuja vihollisia joiden jälkeen verikosto on askeleen lähempänä.

Bernard Cornwell on jälleen kerran sekoittanut onnistuneesti historian kerrontaa Alfred Suuren aikakaudelta sekä vauhdikasta fiktiivistä kerrontaa. Uhtredin tarinasta ei tälläkään kertaa puuttuu brutaalia huumoria, kylmäveristä murhaamista eikä urhoollisuutta. Unohtamatta rakastumisia joita tarjoilee Elämänpuun juurella makoilevat kohtalottaret Uhtredin kostoretken varrelle. Odinin salit saavat siis vielä odottaa.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Avaruusooppera jatkuu

James S. A. Corey eli Daniel Abrahamin ja Ty Franckin The Expanse -kirjasarja on edennyt jo seitsemänteen osaan kun sarjan tuore Persepolis Rising näki viime joulukuussa päivänvalon. 

Toisaalla, Syfy on puskemassa ulos tuoretta kirjasarjaan perustuvaa The Expanse TV-sarjan kolmatta tuotantokautta joka on nähtävissä Syfylla tuoreeltaan huhtikuussa ja toivottavasti nopeasti myös Netflixillä.

Kolmas tuotantokausi käy läpi kirjasarjan toisen osan Caliban's War:n loppumetrejä ja jatkaa luontevasti kolmannen kirjan Abanddon's Gate -tarinaan.


lauantai 10. maaliskuuta 2018

Veritimantit

Jo Nesbøn Harry Hole-sarja on mennyt mukavan vauhdikkaasti ja nyt vuorossa olevan viidennen kirjan tapahtumat käynnistyvät herkullisista asetelmista. Oslo ja sen asukkaat kärvistelevät kesän lomakauden helteissä ja Harry Hole kärvistelee omassa henkilökohtaisessa helvetissään. Harry on lipsunut aikaisempien kirjojen tapahtumien saattelemana kohti odotettua lopputulemaa eli  alkoholi on saanut lopulta pysyvän otteen miehen elämästä, ja tarinan alkutahdit saattelevat apulaispoliisipäällikön pisteeseen missä ainoaksi vaihtoehdoksi Harrylle tarjotaan irtisanoutumista. Harryn edellisessä tarinassa hyvin liikkeelle lähtenyt suhde Rakeliin on myös enemmän ja vähemmän telakalla joten Veritimantit käynnistyy hyvin synkissä tunnelmissa.

Poliisityö on ainoa asia mikä pitää Harrya lipsumasta lopullisesti alkoholin kyllästämään vapaaherran elämään ja kuin taivaan lahjana, Oslon poliisi saa tapauksen missä nuori nainen on löydetty kuolleena suihkustaan. Harryn esimies ei löydä lomasesongin takia muuta vaihtoehtoa kuin vetää Harry pois "lomaltaan" ja yrittää saada hänet taas töihin.

Harryn hoiperrellessa työmaalleen tarina polkaiseen vauhtiin ja sivumäärän kasvaessa myös ruumismäärä jatkaa kasvuaan. Harrylla on käsissään harvinainen sarjamurhaaja joka viljelee rikospaikoille mystisiä johtolankoja. Tähden muotoisia veritimantteja uhrien silmäluomien alla sekä katkotut sormet herättävät lopulta Harryn mielenkiinnon ja samalla nousu kohti työkuntoa alkaa.

Viides Harry Hole-tarina on kaiken kaikkiaan sopivan sotkuinen juonikudelma, joka sai allekirjoittaneen puolessa välissä hiukan pettymään kun oletin arvanneen sarjamurhaajan henkilöllisyyden. Nesbø onnistuu kuitenkin yllättämään positiivisesti loppuvaiheen juonen käänteillä. Iso osa tarinaa on myös Harryn ja hänen kollegan Tom Waalerin yhteenotto joka huipentuu lopulta kirjan verisillä loppumetreillä. Kirjailija onnistuu myös edelleen tasapainoilemaan loistavasti tiivistyvän sarjamurhaajajahdin sekä Harryn syöksykierteessä olevan elämän välillä. Paljon tuli mieleen James Lee Burken oman dekkarietsivän samaiset henkiset demonit. Nesbøn ote aiheeseen pysyy paljolti kevyempänä.

Viimeinen fiktiivinen kirja ennen paluuta historian poluille on jo lähtenyt liikkeelle kun päätin ottaa kevyemmän tarinan käsittelyyn (jo pelkästään sivumäärän osalta). Yöpöydällä on Bernard Cornwellin
The Last Kingdom-sarjan # 3 Pohjoisen valtiaat.