torstai 4. tammikuuta 2018

Myrskyn jälkeen

Koillismaan selkosille on myös vuosi 1945 saapunut. Saksalaisten "takuumiesten" joukot ovat lopulta poistuneet kyliltä jättäen jälkeensä niin poltetut torpat kuin särkyneitä sydämiä naisväen keskuudessa. Selkosten miesväkikin saapuu tipottain jatkosodan päätyttyä ja uudelleenrakennus alkaa nytkähdellen eteenpäin.

Koillismaan neljäs teos keskittyy paljolti Sääskilammen ja Sammalvuon perheiden koettelusten puintiin. Perttu Mäkimaa on palannut rintamalta ja ottanut Sääskilammen talon isännän roolin isä Nestorilta. Sääskilammen perheen kohdalla koettelemukset seuraavat toisiaan. Perheen vanha torppa poltettiin kivijalkaan asti saksalaisten perääntyessä ja perheen pää ja vanhin poika Kauko, repii pitkää päivää sotapalvelusvuosien jälkeen pitääkseen perheen leivän syrjässä kiinni. Kunnanjauhoille ei Kauko enää suostu palaamaan  vaikka kaiken raatamisen lisäksi pitäisi uusi talokin rakentaa.

Pitkä sota on kuitenkin jättänyt syvät jäljet niin Sääskilammen nuoreen isäntään kuin Kaukoonkin, ja molemmat oireilevat tuoreiden sotamuistojen myllertäessä mielessä.

Myrskyn jälkeen valaisee selkosten asukkaiden elämää jälleen joitain vuosia eteenpäin ja vaikka Päätalo tuottaa tasaisen hienoa tekstiä, niin tämä osa polkee pitkälti paikoillaan, ja voisin sanoa että kirja on myös kvintetin heikoin lenkki.

Seuraavana jatketaan yllättäen Stephen Kingin parissa kun vuorossa on Musta Torni -sarjan toinen osa Kolme korttia pakasta. Ensimmäinen osa tuli luettua vuosia sitten joten kokkeillaan nyt sitten miten Kingin tarina vetää..

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Valtioneuvos

Into Kustannus on jälleen tehnyt ison palveluksen kun jatkoi Boris Akunin palkittua Erast Fandor-sarjaa. Neljästätoista osasta on nyt kuusi suomennettu ja toivottavasti lisää on tulossa.

Edellisten tapaan, vuodet kulkevat eteenpäin kohti väistämätöntä (vuosi 1917) ja talvella 1891 Venäjän hovin uskottu rikostutkija Erast Fandor kohtaa uusia haasteita kun Moskovan kaduilla nostaa päätään vallankumoukselliset voimat. Tunnettu kenraalikuvernööri murhataan kesken junamatkan ja Erast Fandor lavastetaan sen tekijäksi. Tästä alkaa pitkä kissa-hiiri takaa-ajo pitkin talvisia Moskovan katuja. 

Boris Akunin maalaa jälleen lukijan eteen värikkään ja kansainvälisen Moskovan, jonka kaduilla ja kujilla kuiskitaan jo yhteiskunnallisista muutoksista, tasa-arvosta ja valtaluokan kaatamisesta. Erast Fandorin ja Moskovan poliisivoimien vastassa on pieni ja ketterä terroristisolu joka aiheuttaa päänvaivaa salamurhilla ja pommiattentaateilla. Tarina vilisee Moskovan turvallisuuspoliisin brutaaleita virkamiehiä, edellisistä tarinoista tuttua Venäjän hovin valtapoliittista suhmurointia, armottomia vallankumouksellisia ja tietysti Erast Fandoria viettelevän kohtalokkaita kaunottaria. Boris Akunin on onnistunut kirjoittamaan kaiken kaikkiaan todella toimivan jännärin jonka loppuhuipennus (kirjan viimeinen kappale) pistää lukijan haukkomaan henkeään, ja tietysti odottamaan jatkoa.

Valtioneuvos -tarinasta on tehty myös venäläinen kokopitkä elokuva vuonna 2005 josta pätkä alla.



Historia saa nyt jäädä taka-alalle kun olemassa olevien loputtomien sarjojen kukistaminen jatkuu. Vuorossa on jo Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan neljäs ja toiseksi viimeinen osa Myrskyn jälkeen.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

War on the Run

1700-luku on ollut kiehtovaa aikaa englantilaisten Pohjois-Amerikan siirtokunnissa jotka turvallisesti asuttivat pitkin itä-rannikkoa samoissa maisemissa kuin ensimmäiset siirtokunnat edellisellä vuosisadalla. Varsinkin kaikille seikkailunhaluisille nuorille miehille, laaja kesyttämätön Pohjois-Amerikan manner avautui käytännössä kotitalojen takapihoilta. Jos olit tarpeeksi rohkea ja määrätietoinen, brittien Pohjois-Amerikan tunnettu asutus päättyi kulkemalla 50 mailia länteen ja edessäsi oli kesyttämätön luonto omine mahdollisuuksineen ja vaaroineen.

Kuitenkin, brittiläisten siirtolaiskunnat eivät olleet yksin. Ympärillä oli ranskalaisten ns. Nouvelle -France -alue aina nykyisen Kanadan alueelta alas Louisianan rämeille, kiertäen brittiläisten siirtokunnat. Unohtamatta lukuisia vahvoja intiaaniheimoja (Irokeesit, Mohawkit jne.) jotka vaikeuttivat eurooppalaisten siirtokuntien elämää joko itse tai liittoutumalla ranskalaisten kanssa.

Vielä pääosin villin mantereen luonnonrikkauksista turkiskauppa oli pääasiallinen tulonlähde, ja sekin pyöri syvällä ranskalaisten hallitsemilla alueilla. Ranskalaiset myös hallitsivat tehokkaasti länteen suuntautuvia vesiväyliä ja maareittejä vanhalta mantereelta opituilla tehokkailla tavoilla.

1750-luvulla New Hamsphiressa parikymppinen maanviljelijän poika Robert Rogers eli etsikkoaikaansa. Häneen vetosi railakas sotilaselämä ja rajaseutujen intiaanit sekä käymättömät korpimaat. Jo nuorena hän hakeutuikin turkismetsästäjien ja intiaanien seuraan ja oppi näiltä arvokkaita luonnossa selvitymisen taitoja. Lopulta maanviljelijä uravalintana ei iskenyt nuorta Rogersia ja pienten edesottamusten jälkeen Robert löysi itsensä lopulta epäonnisesti tuomarin edestä syytettynä rahaväärennöksistä.

Nuori Robert pelastautuikin maailmaa myllertävien asioiden ansioista kun vuonna 1755 Ranska ja Englanti ajautuivat vanhalla mantereella sotaan. Sota myös saavutti nopeasti Englannin siirtokunnat ja Robert välttyikin epäonnisen rahanväärennösoikeuskäynnin liittymällä siirtokunnan joukkoihin. Tästä alkoi Robert Rogersin lähes legendaariseen mittoihin nouseva sotilasura.

Robert huomasin nopeasti että rajaseutujen metsien haasteellisissa olosuhteissa perinteinen eurooppalainen sodankäynti ei toiminut, ja hän rakensi nopeasti maineen pienen yksikkönsä "Robert's Rangers" kanssa, arvaamattomana sissiryhmänä joka sovelsi intiaaneilta oppimiaan sissisodankäynnin taitoja. Englantilaisten punaiset ja samalla mahdottoman kankeat sotilasasut metsässä liikkumiseen sai jäädä ja tilalle tuli vihreät sotilasasut. Rogersin yksikkö omaksui nopeasti intiaaneilta mokkasiinit ja jopa luistimet(!). Aseinaan musketit, tomahawkit ja apunaan laaja tieto-taito luonnossa selviytymiseen Robert Rogers ei pelkästään herättänyt englantilaisten sotilasjohdon mielenkiinnon vaan myös pelkoa ranskalaisissa.

Päälle 20-vuotias Rogers nosti 600-miehisen yksikkönsä eri taisteluiden ansiosta nopeasti siirtokuntien suosikkiaiheeksi. Rogersin ansiot seitsenvuotisen sodan aikana nostivat myös nuoren sotilasjohtajan suosion lämpimään syleilyyn. Rogers oli myös aikaansa edellä; hänen kehittämänsä sotilasdoktriininsa sissisodankäynnistä oli avain myös tulevassa vallankumoussodassa. Hänen päinvastainen ajatusmaailmansa siitä että intiaanit ovat avainsasemassa mantereen valloituksessa oli myös ennen kuulumatonta. Hänen ajatuksensa lännen valloituksesta ja varsinkin Koillisväylän löytämisestä naurettiin myös ulos. Kansallinen mielenkiinto heräsi vasta todella parin sukupolven päästä.

Robert Rogers kohtalo oli lopulta samansuuntainen kuin monen aikansa merkkimiehen. Alamäki alkoi jo kesken nousukauden kun aikalaisten kateuden ja kunnianhimon aikaansaamina Rogersin maine ryvetettiin isolla kädellä. Rogersin nimi tunnettiin kaikkialla siirtokunnissa ja Englannissa, alamäkeen riitti että vastustajat laittoivat liikkeelle huhuja toimimisesta vihollisen kanssa ja näin Rogersin vuosia kestävä alamäki alkoi. Edessä oli vuosia kestävä velkavankeus Englannissa, viimeinenkin maineenpuhdistusyritys epäonnistui ja lopulta 1770-luvun loppuvaiheilla, kesken nuoren Yhdysvaltojen vallankumoussodan, Robert Rogers vangittuna maanpetturuudesta tapasi George Washingtonin. Äärimmäisen varautuneella kenraalilla ja Rogersilla ei ollut kuin vuosi ikäeroa ja Rogersin yrityksistä huolimatta Washington ei täysin niellyt rajaseutusodissa maineensa rakentaneen englannin armeijan upseerin selityksiä. Omiin mittakaavoihin kasvaneet juorut ja huhupuheet olivat kupanneet tehokkaasti Rogersin maineen tyhjäksi. Kaksi aikansa legendaa erosivat tyhjin käsin ja Washington päätti jatkaa Rogersin vankeutta ja siirtää hänen pohjoiseen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Rogers teki sen minkä oli tehnyt jo muutaman kerran aikaisemmin - hän pakeni, ja sinetöi kohtalonsa pakenemalla takaisin Englannin valloitusarmeijan suojiin. Rogersin aktiiviuran iltarusko kulki Englannin armeijan vastavakoilu-upseerina, ja hän ehti vielä kerran nostaa itsensä historian lehdille onnistumalla vangitsemaan George Washingtonin yhden ensimmäisen vakoojan (ja tulevan "Culper Ring" prototyypin) Nathan Halen New Yorkissa. Ironista on, että selkeästi tehtävässään epäonnistuneen vakoojan Nathan Halen harteille nostettiin englantilaisten hirttotuomion jälkeen patriootin viitta, ja hänen vangitsijansa Robert Rogers sai jäädä historian varjoihin. Lopulta Rogers joutui amerikkalaisten vangitsemaksi ja kuoli 64-vuotiaana.

Tänä päivä Robert Rogersia pidetään Yhdysvaltojen armeijan erikoisjoukkojen U.S Army Rangersin perustajahahmona ja hänen luomaansa taisteluopastaan käytetään edelleen laajasti Yhdysvaltojen armeijassa. George Patton lainasi sitä, sitä käytettiin myös Vietnamin sodassa Yhdysvaltojen jalkaväen toimesta.

Robert Rogers oli kuitenkin kaikinpuolin pioneeri ei pelkästään sodankäynnin osalta vaan myös pioneeri uuden mantereen tutkijana jonka kylttymätön tiedonjano tutkimattoman lännen osalta inspiroi ei pelkästään muita siirtokuntalaisia vaan myös nuoren Yhdysvaltojen ensimmäisiä presidenttejä jotka lopulta käynnistivät Rogersin mielessä kypsyneet ideat lännen tutkimisesta vuosia myöhemmin.

Muutaman historiallisen hyppäyksen jälkeen on aika kääntää kokka kohti kevyempiä aiheita, ja luvassa on paluu loputtomiin työn alla oleviin sarjoihin.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

TV: The Last Kingdom

Kaikkien fiktiivisen historiankirjoituksen ystävien kannattaa hakea Netflix-tarjoamasta sen tuore sarjalisäys, joka tuo Bernard Cornwellin suositun kirjasarjan The Saxon Stories -sarjan teeveeruutuihin. Olen itsekin kahlaamassa kirjasarjaa läpi ja kirjailija voitti meikäläisen tehokkaasti puolelleen kahdella ensimmäisellä kirjalla. 

TV-produktio käy uskollisesti kirjojen tapahtumia. Viikingit ovat keinoja kaihtamattomia pakanoita jotka haluavat asettua Englantiin. Nykypäivän Englanti on sirpaloitunut kokoelma pieniä kuningaskuntia jotka taipuvat yksi kerrallaan viikinkien hallintaan. Kaiken keskellä on Uhtred of Bebbanburg, saksilainen aatelinen joka hakee keinoa saadakseen takaisin perheensä menetetyn omaisuuden ja maineen. Matka on selkeästi pitkä kun kirjoja on julkaistu tähän mennessä kymmenen.

The Last Kingdom ensimmäinen tuotantokausi kuvaa kahden ensimmäisen kirjan tapahtumia läpi ja sarjan viimeinen osa näyttää historiallisen Edingtonin taistelun, mihin kirja Kalpea Ratsastajakin päättyy. Ennen tätä nähdään pätkiä Uhtredin saksilaislapsuudesta, Toisesta "lapsuudesta" viikinkien parissa. TV-sarja on onnistunut myös luomaan kirjojen tapaan autenttisen tunnelman katsojille. Viikingit olivat aikalaisten silmissä raakalaisia joiden kirveet eivät katsoneet  uhriensa ikää, tai sukupuolta.

Ainoa miinuspuoli sarjassa oli jättää Uhtredin kertojaääni pois TV-versiosta. Kirjoissa, ensimmäisestä kirjasta lähtien, Uhtred on vanhan kuningas joka alkaa kelaamaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan lukijalle, ja mielestäni se toimi hyvin.

Suosittelen sarjaa kaikin puolin. Toinen tuotantokausi on jo sarjasta näytetty (ei vielä Netflixissä) ja kolmas on tulossa 2018.


tiistai 17. lokakuuta 2017

Big Burn

Theodore "Teddy" Roosevelt on yksi suosikkipresidenteistäni. Hän toimi Yhdysvaltain 26. presidenttinä vuosina 1901-1909. Hänellä oli ennen presidentin virkaa vaikuttava ura eri julkishallinnon tehtävissä, ja hän ehti myös kesken nousevaa uraansa myös osallistumaan Kuuban sotaan.

Miksi sitten Theodore Roosevelt on jäänyt presidenttinä historiankirjoihin? Hän taisteli ensimmäisenä presidenttinä liike-elämän monopoleja vastaan ja siten sai myös paljon vaikutusvaltaisia vihollisia. Hänen aloitteestaan lähti myös maailman merireittejä mullistanut Panaman kanava. Mutta ehkä se tärkein, omasta mielestäni, oli kuitenkin kansallisen luonnonpuistojärjestelmän perustaminen, jolla Roosevelt halusi varmistaa tuleville sukupolville, ei koskematonta luontoa vaan monimuotoisen ja rikkaan luonnon. Vaakakupissa ei ollut ainoastaan luonnonkauniit maisemat vaan myös monipuolisen ekosysteemi kuten lähes sukupuuttoon ammutut biisonit.

Vastapuolella oli Yhdysvaltain kongressi joka piti Rooseveltin ideaa luonnonpuistoista hulluna sekä liike-elämä, jonka kärjessä oli aikansa maa- ja rautatieparonit, kuten William Rockefeller ja J.P. Morgan. Molemmilla oli hallussaan nykymittakaavassa käsittämättömän kokoiset maa-alueet lähes koskematonta luontoa. Nämä maa- ja rautatieparonit eivät ymmärtäneet Rooseveltin edistyksellistä ajattelua säilyttää Yhdysvaltain maisemaa tuleville sukupolville, vaan halusivat muuttaa metsät ja muut luonnonvarat kylmästi rahaksi, joista puutavara oli yksi kysytyimmistä hyödykkeistä. Roosevelt keräsi kuitenkin avukseen kaksi samanmielistä taistelijaa; luonnontutkijan ja kirjailijan John Muirin sekä monimiljonäärin ja todellisen luonnonystävän Gifford Pinchotin. Molemmilla herroilla oli suuri vaikutus Rooseveltin onnistumiseen luonnon konservoinnin osalta, ja Gifford Pinchotista tulikin Rooseveltin perustaman  "metsäviraston" ensimmäinen johtaja.

Kolmikko palkkasi metsävirastoaan varten yliopiston käyneitä miehiä, jotka nimettiin historian ensimmäisiksi "metsänvartijoiksi" ja jokainen sai vastuulleen ylivoimaisen kokoisia miljoonien eekkerien kokoisia alueita ympäri Yhdysvaltoja, jotka Roosevelt onnistui taistelemaan kongressilta liittovaltion luonnonsuojelualueiksi. Yhden metsänvartijan oli tarkoitus kartoittaa luonnonsuojelualue, tutustua ja perustaa tukikohta näkyvälle paikalle, varsinkin lähelle alueen  asukkaita. Tehtävä oli kuitenkin alun perin perustavanlaatuisesti mahdoton. Tuhansia ihmisiä virtasi idästä kohti sisämaata ja eteenpäin kohti länttä, rautatiet puskivat läpi maiseman ja metsää kaadettiin sumeilematta uudisasukkaiden tarpeisiin. Roosevelt, Muir ja Pinchot kuitenkin ymmärsivät että luontoa ei voinut jättää luonnonvaraiseksi museoksi vaan sen käyttäminen piti olla kestävää. Ensimmäiset metsänvartijatkin kitkuttelivat alueillaan pienellä palkalla (kongressi piti huolen että metsäviraston budjetti pysyi pienenä) ja jatkuvat konfliktit paikallisten kanssa ei myöskään helpottanut tehtävää.

Metsäviraston johtaja, Gifford Pinchot oli myös henkilönä mielenkiintoinen. Hän oli miljonäärisuvun vesa, jonka perhe oli luonut valtavan omaisuuden juuri puuteollisuudessa. Gifford itse oli sulkeutunut, rakasti luontoa ja vihasi kotikaupunkinsa New Yorkin varakkaiden sosiaalisia piirejä, ja usein hän tekikin Rooseveltin kanssa pitkiä patikkaretkiä luontoon. Giffordin edesmennyt vaimo pysyi Giffordin rinnalla yli 15 vuotta kuolemansa jälkeen. Gifford "keskusteli" yleisesti nuorena kuolleen vaimonsa kanssa ja haki häneltä neuvoa ja kontaktia eri spiritistien kautta.

Roosevelt itse oli lyhyt miehen järkäle jolle oli nuorena todettu astma joka oli ohjannut miehen suorastaan askeettiseen elämäntyyliin. Roosevelt rakasti luonnossa samoilu, ratsastusta, uimista ja tietenkin lajeista miehisimpiä eli nyrkkeilyä ja painia. Näistä varsinkin nyrkkeily ja paini siirtyi mukana jopa poliittiseen työhön, kun hänen ollessaan New Yorkin kuvernööri, hän teetätti veronmaksajien rahoilla painimolskin virka-asuntoonsa. Yleisenä tapana oli ollut että kuvernööri sai biljardipöydän mutta Roosevelt oli eri mieltä, ja hän ratkaisikin kinkkisimmät kiistansa viemällä vastustajansa painimolskille. Odotetusti ehdotuksesta hämillään olevat kiistakumppanit yleensä hävisivät. Toisin kävi Giffordin kanssa, joka oli yliopistovuosinaan kunnostautunut ruumiinkulttuurin saralla ja kirja mainitseekin hänen ottaneen useamman kerran mittaa Rooseveltin kanssa molskilla niin painissa kuin nyrkkeilyn parissa. Roosevelt vei painierän mutta hävisi nyrkkeilyssä. 

John Muir oli kolmikosta vanhin. Hän oli jo luonut vuosisatojen vaihteessa pitkän uran luonnontutkijana ja kirjailija. John Muir oli perustamassa mm. yhden yhdysvaltojen tärkeimmän luonnonsuojelujärjestön Sierra Clubin, ja häntä pidetään yleisesti yhtenä luonnonsuojelun perustajaisänä. Hänellä oli myös iso vaikutus Rooseveltin suureen suunnitelmaan ja hänellä oli missio "pelastaa Amerikkalainen sielu materialismilta", joka resonoi Rooseveltin ja Gifford Pinchotin ajatusten kanssa.

Vaikka aikalaiset uudisasukkaat ja liike-elämän keinottelijat uskoivat hallitsevansa kesyttämäänsä luontoa, yksi asia oli edelleen ihmisen tuhoavan hallinnan ulottumattomissa: Tuli, varsinkin metsäpalo joka nykypäivänäkin aiheuttaa valtavia tuhoja ihmisten sammutusponnisteluista huolimatta. Jos kelloa käännetään yli 100 vuotta taaksepäin, ja mietitään sama tilanne uudelleen, niin 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alussa ei ollut metsäpalojen sammuttamiseen erikoistuneita lentokoneita, kalustoa tai edes palokuntia jotka olisivat erikoistuneet tuhoisien metsäpalojen hallintaan. Pitkälle 1800-luvun lopusta aina 1930-luvulle asti, metsäpalojen valvonnasta ja hallinnasta luonnonsuojelualueilla vastasi Yhdysvaltojen armeija.

Ajatus metsäpalojen sammuttamisesta ja niiden tuhon kokoluokasta avasi monien silmät kun Yhdysvallat koki erikoisia, mutta erittäin tuhoisia metsäpaloja pitkin 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkupuolta, joissa kuoli tuhansia ihmisiä. Ihminen saattoi kesyttää luonnon mutta tuli oli edelleen herra, ja ihminen sen nöyrä renki. Tästä Amerikan Yhdysvallat saivat musertavan muistutuksen elokuussa 1910 mikä muistetaan nimellä Great Fire.

Alkuun pitää ihmetellä kuinka vähän metsäpalojen sammutus on muuttunut yli 100 vuoden aikana. Jos lentokalustoa ei lasketa mukaan niin nykypäivän metsäpalotorjujat käyttävät samoja tekniikoita ja työkaluja kuin vuoden 1910 Gifford Pinchotin nuoret metsänvartijat; lapiota, kuokkaa ja sahoja. Tähän väliin myös vahva suositus kaikille Netflixin tilaajille; katsokaa ihmeessä Leonard Di Caprion tuottama sarja Fire Chasers, joka kertoo Kalifornian metsien surullisesta tilanteesta ja siitä valtavasta työmäärästä mitä Kalifornian metsäpalotorjujat joutuvat vuosi vuodelta kohtaamaan.

Kevät ja kesä 1910 olivat ennätyskuivat Luoteis-Yhdysvalloissa, varsinkin Washingtonin, Montanan ja Idahon osavaltioiden pohjoisilla vuoristometsäalueilla.  Paikalliset, mukaan lukien pieni Pinchotin metsävartijaorganisaatio olivat odottavalla kannalla; laajat metsäalueet olivat muuttuneet ruutitynnyreiksi kuivan sään takia ja jonkinlainen metsäpalo oli tulossa.

Elokuussa loppupuolella odotettu tapahtui, yllättävä kylmärintama toi hurrikaanitasoiset tuulet ja metsänvartijat saivat raportteja useista syttyneistä metsäpaloista ympäri aluetta joka koski kolmea osavaltiota. Kuiva metsä roihusi valtavalla voimalla ja myrskytuulet kuljettivat liekkejä ja palavaa materiaalia  satojen metrien korkeudessa. Ihmiset kokivat luontoäidin voiman pahimmalla mahdollisella tavalla. Pinchotin organisaation hätäviestit vaativat lisää miesvoimaa tulentorjuntaan, lopulta monin paikoin kaikki kynnelle kykenevät miehet saatettiin lukuisia tulirintamia torjumaan vankilaan joutumisen uhalla. Vankilalla uhkaaminen tarkoitti käytännössä kuolemantuomiota valtoimenaan riehuvan tulimyrskyn takia.

Nopeasti viranomaiset huomasivat että tulimyrsky oli yksinkertaisesti mahdoton torjua. Myrskytuulet mahdollisti tulipalojen liikkumisen ennennäkemättömällä nopeudella, ja kuten aikalaisten kertomusten mukaan nopeasti etenevää tulirintamaa ei pystynyt edes pakenemaan hevosella. Ihmisen käytös myös muuttuu palokuoleman uhatessa: vuoristoalueella palotorjujien työ oli muuttunut selvitymistaisteluksi ja useat pakenivat pieniin kaivostunneleihin jotka osoittautuivat lopulta kuolemanloukoiksi tulimyrskyn imiessä kaiken hapen kaivostunneleista ja täyttämällä ne palokaasuilla.

Raivoava lähes ihmiskäsityksen ylittävä tulimyrsky eteni tuhoisasti yhden viikonlopun ajan kunnes viileä ilmarintama ja koko kesän odottaneet vesisateet pysäyttivät metsäpalot.

Metsäpaloja oli yrittämässä sammuttaa arviolta 10 000 miestä. Suurinosa alueen kaupunkien kaduilta kerättyjä siirtolaisia ja työläisiä. Yli 30 kansallisuudesta, kirja mainitsee muun muassa suomalaisia siirtolaismiehiä joita tunnistettiin kuolleiden joukosta. Lopulta arvioitiin että vaikka koko Yhdysvaltain armeija olisi valjastettu sammutustöihin (aikanaan n. 80 000 miestä), se ei olisi riittänyt estämään Yhdysvaltojen historian pahinta metsäpaloa.

Great Fire ravisteli Yhdysvaltoja perustavanlaatuisesti. Yleinen mielipide aikaisemmin hulluna pidetystä metsänvartijaorganisaatiosta muuttui täysin. Lehdet olivat täynnä näiden miesten uroteoista 1910 tapahtumien aikana, ja Teddy Roosevelt ja Gifford Pinchot saivat lopulta aikaan sen minkä eteen he olivat monta vuotta taistelleet; liittovaltio sai kuin saikin, koko Yhdysvaltoja käsittävät luonnonpuistokokonaisuuden. Miljoonia eekkereitä suojeltuja alueita tuleville sukupolville.

Kirjasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta tarinan vaikutus näkyy nykypäivänä edelleen. Yhdysvaltojen luonnonpuistot ovat nykypäivänä edelleen yhdysvaltalaisille tärkeä asia, ja vaikka nykyinen valtiojohto on kovaa vauhtia toistamassa historian virheitä vapauttamalla suojeltuja alueita kaupalliseen käyttöön, uskon että Gifford Pinchotin, John Muirin ja kahden kuuluisan Rooseveltin (Teddy & FDR)  perintö tulee säilyttämään arvonsa tuleville sukupolville.

Timothy Egan on kirjoittanut hienon, todellisen historian sivupolkujen tarinan jolla on ollut iso vaikutus Yhdysvaltojen historiaan ja nykyaikaan.

Yöpöydällä onkin jo työn alla John F. Ross:n War on the Run: The Epic Story of Robert Rogers and the Conquest of America's First Frontier. Kirjan myötä peruutetaan historiassa n. 150 vuotta taaksepäin jonka myötä päästään seuraamaan todellisen eräkävijän, tutkimusmatkailijan ja joidenkin mukaan, Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen esi-isän Robert Rogersin tarinaa. Erityisesti näissä siirtokunta-aikojen tapahtumissa itseäni kiehtoo se valloittamaton erämaa joka näihin aikoihin alkoi käytännössä itärannikon kaupunkien takapihoilta. Unohtamatta että Robert Rogersin värikäs elämä ja saavutukset toimivat n. 40 vuotta myöhemmin innoituksena Thomas Jeffersonin kuuluisalle Lewis & Clarkin tutkimusmatkalle. 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Dominion

C.J. Sansomin Dominion tuli yllättäen takavasemmalta kun sain John Scalzin lopeteteltua ja ikuinen pohdinta alkoi seuraavasta kirjasta. Onnistuin törmäämään C.J. Sansomiin Kindlen omalla toimii-eitoimi -shoppailuselaimella, ja kun kyseessä on tarina joka osuu vaihtoehtohistorian genreen niin mielenkiintoni heräsi. C.J. Sansom (historian tohtori) on skotlantilainen kirjailija ja allekirjoittaneelle tuiki tuntematon, Wikipedian mukaan kirjailija on ansainnut kirjalliset kannuksensa Shardlake -dekkarisarjallaan joka sijoittuu 1500-luvun Englantiin. Itse asiassa kirjan valintaan vaikutti myös Ken Burns:n laatuTV-sarja The War, jonka sain kahlattua läpi samaan aikaan Netflixin kirjastosta.  Dominion on myös kirjailijan tuotannossa itsenäinen kirja ja se tuntui hyvältä välipalalta, ja vaikka aikalailla kiertelen ja kaartelen historia -osastoani niin kohta sinne osun väkisinkin.

Dominion piirtää kiehtovan vaihtoehtotodellisuuden missä Englanti antautui Hitlerille vuonna 1940 ja sen vaikutus heijastuu ympäri maapallon. Winston Churchill on hävinnyt vaalit ja johtaa nyt 1950-luvulla maanalaista vastarintaliikettä kun Englanti toimii Kolmannen Valtakunnan vasallivaltiona. Neuvostoliitto on jäänyt Saksan sotakoneiston kanssa pattitilanteeseen kun taistelut yli 1200 kilometriä pitkällä rintamalla ovat jatkuneet yli 11 vuotta. Idässä Japani käy jatkuvaa sotaa Kiinan kanssa ja maailma näyttää ja tuntuu siis hyvin erilaiselta.

Mutta Kolmannen Valtakunnan ytimessä käydään rajua valtakamppailua. Adolf Hitleriä ei ole nähty julkisuudessa vuosiin ja sitkeiden huhujen mukaan Aatu on kuolemaisillaan. Vanhan vihtahousun valtikasta kisailee Joseph Goebbelsin johtama SS, käsi jo valmiina vallankahvassa, ja vastassa on toinen valtaklikki valtava Saksan armeija, Erwin Rommelin johdolla.

Samaan aikaan Englannissa kytee sitkeä maanalainen vastarintaliike, joka ei ole kansan syvien rivien suosiossa. Englannin valtiojohto luovuttaa laivakaupalla juutalaisia isäntävaltion käsittelyyn ja koko rotukysymys saa kansan täyden tuen.

Tarinan keskiössä on David Fitzgerald, joka työskentelee rivivirkamiehenä Whitehallin toimistokompleksissa, ja Davidin päivät täyttyvät Englannin ja Kolmannen Valtakunnan välisen tasaisen tylsän paperibyrokratian pyörittämisessä. David asuu vaimonsa kanssa Lontoon lähiössä ja pariskunnan lapsen kuolema varjostaa yhä enemmän elämää ja parisuhdetta.

Davidin elämän harmaa todellisuus järkähtää ympäri ja pois paikaltaan, kun vastarintaliike ottaa yhteyttä. Syynä on mielisairaalapotilas Frank Muncaster joka sattuu olemaan Davidin vanha yliopistokaveri, ja vastarintaliike haluaa että David auttaa heitä pelastamaan Frank vapauteen. Vastarintaliike uskoo että Frank on saanut veljeltään tietoonsa äärimmäisen salaista tietoa joka saattaa muuttaa maailman valta-asetelman.

Tästä alkaa kissa-hiiri -jahti pitkin Englannin nummia ja saarivaltion hernerokkasumuja, kun David vastarintaliikkeen ryhmän kanssa aloittavat pitkän pelastusoperaation, perässään Saksan SS joka yhteistyössä paikallisen Special Branchin kanssa jahtaavat joukkiota. Suuntana on Englannin kanaali ja amerikkalainen sukellusvene.

Dominionin kehystarina on äärimmäisen perusteellisesti rakennettu, ja täytyy nostaa hattua kirjailijan taustatyölle ja varsinkin kuinka kiehtovasti hän on nyrjäyttänyt oikean historian paikoiltaan. 1950-luvun vaihtoehtotodellisuus on todella karun synkkä ja vastenmielinen. Kirjailija valoittaakin tarinan lopuksi useamman kappaleen verran taustatyötään ja omia ratkaisujaan miten maailma olisi, jos esimerkiksi Roosevelt olisi hävinnyt jatkokauden vaalinsa ja sama kohtalo olisi ollut Churchillillä. Lopulta Natsi-Saksa kokisi Rooman kaltaisen kohtalon; valtakunta on yksinkertaisesti liian iso hallittavaksi ja vallankahvassa pysymistä ei edesauta sisäinen korruptio.

Laskujeni mukaan olen nyt viimeisimmällä kymmenellä kirjalla kahlannut niin Koillismaata kuin barbaarisia maisemia, joten aika on kääntää lukukoneen nokka kohti historia vähemmän tunnettuja sivupolkuja. Työn alla on jo Pulizer-voittaja Timothy Eganin Big Burn, joka kuvaa vuoden 1910 Montanan osavaltiossa riehuneen valtavan metsäpalon sammutustöitä, sekä presidentti Teddy Rooseveltin  kamppailua luoda koko Yhdysvaltoja kattava luonnonpuistojärjestelmä. Perään menee todennäköisesti John F. Rossin War on the Run, joka kertoo legendaarisen Robert Rodgersin, Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen isäksi kutsutun ja 1700-luvulla eläneen sissimiehen tarinan.  Toinen vaihtoehto on myös Vincent J. Cannaton American Passage: The History of Ellis Island, joka muuten alkaa suomalais-immigranttien tarinalla!

keskiviikko 16. elokuuta 2017

The Last Colony

Niin se mieli kääntyy kuin tuuliviiri kun olin lukenut Robert Penn:n All the Kings Men -klassikoa 50 sivua. Science fiction-genren houkutus oli aivan liian kova. Edellisestä scifi-kirjasta on jo vierähtänyt vuoden verran ja nyt John Scalzin Old Man's War -sarjan kolmas osa tuli ladattua Kindleen ja Robert Penn siirtyi syrjään.

Joe Scalzi on niittänyt mainetta juuri Old Man's War -sarjallaan joka tasapainoilee jossain Hard/Military ja huumoripitoisemman science fictionin rajamailla. Wanhain Immeisten Sota -sarja on nimensä mukaan wanhojen miesten sotimista missä työelämästä eläköityville tarjotaan mahdollisuus palvella CDF:n (Colonial Defence Forces) riveissä. CDF on ihmiskunnan keihäänkärki avaruuden valloituksen osalta ja organisaatio tarjoaa vanhuuseläkkeen kynnyksellä oleville aktiivipalveluksen siirtämällä heidän mielensä uusiin parikymppisten vartaloihin, jotka ovat huippuunsa viritettyjä sotakoneita. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa kertoi John Perryn 75-vuotiaan entisen mainosalan ammattilaisen uraa CDF:n joukoissa ja heidän vuosia kestänyttä turneetaan suojellen CDF:n uudisasukkaiden kolonisaatioita eri aurinkokunnissa.

The Last Colony alkaa ajasta jolloin John ja hänen uusi perheensä ovat asettuneet pieneen uudisasukasyhteisöön syrjäiselle planeetalle. John toimii yhteisön asioiden hoitajana ja ratkoo intialaislähtöisen yhteisön arkipäivän ongelmia ja Johnin uusi vaimo Jane, entinen CDF:n erikoisyksikön sotilas, toimii yhden hengen poliisivoimana. Molempien ansiokas sotilasura on jo takana ja elämä tuntuu kulkevan raukean rauhallisesti eteenpäin. Mutta kuten niin monissa muissakin tarinoissa, tämä muuttuu kun John:n entinen esimies tekee yllätysvierailun ja onnistuu rekryämää pariskunnan johtamaan uutta uudisasukasyhteisöä joka on tarkoitus kuljettaa asuttamaan uutta planeettaa Roanokea.

Roanoken uudisasukkaiden asuttaminen ei kuitenkaan etene odotetusti kun selviää että ympäri galaksia levittäytyvä organisaatio Conclave jonka jäseninä on yli 400 rotua, haluaa torpata ihmisrodun virusmainen leviäminen pitkin tähtitarhoja. Pienen uudisasukasyhteisön tapahtumat saavat siten yhtäkkiä megalomaaniset mittasuhteet kun Roanoke asetetaan pelinappulaksi CDF:n ja Conclaven vuosikymmeniä jatkuneeseen mittelöön. John ja Jane joutuvat miettimään päänsä puhki miten saada estettyä eri osapuolien suunnitelmat Roanoken tuhoamiseksi..

Täytyy sanoa että Scalzi on jälleen onnistunut tarinallaan saavuttamaan samantasoista tarinankerrontaa kuin esimerkiksi Alastair Reynolds tai James S.A. Corey. Pelissä on isot asiat ja ihmisrodun kohtalo, tästä ei puuttuisi enää kuin kristuksen toinen tuleminen. Vaikka The Last Colony liikkuu enemmän vakavammassa kerronnassa kuin edelliset sarjan kirjat, Scalzin tarinassa on kaikki hyvän scifi-kirjan ainekset. Jos jotain negatiivista tästä pitää hakea niin kirjan pituus, joka on päälle 300 sivua. Tämän mittaluokan tarinat voisivat olla puolestani yli 600 sivua. Helposti.

Seuraavana lisää scifia kun oikein vauhtiin päästiin.