lauantai 17. lokakuuta 2020

1Q84 osa 3

Olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut ripottelemaan historian kirjoja näiden houkuttelevien kaunokirjallisten teosten sekaan josta olen luonnollisesti tyytyväinen. Minulla on kuitenkin esimerkiksi puolisentoista metriä keltaista kirjastoa kirjahyllyssä, joista vajaa puolet on lukematta joten on hyvä että näitäkin saa välillä sujautettua yöpöydälle.

Siitä ei ole kuin vuosi kun päätin tarttua 1Q84 -trilogian ensimmäiseen kahteen osaan jotka Keltainen Kirjasto päätti laittaa yksiin kansin, joten sen vajaa 800-sivua oli haastellinen jo kokonsa puolesta. Kuitenkin Haruki Murakamin välillä ilmeetön ja lähes dokumentaarinen tapa juoksuttaa tarinaa oli kuitenkin näin ensikertalaiselle lähes vangitseva, ja kuin varkain paksu nide tuli luettua läpi. 

Osa 3 jatkaa siitä mihin jäätiin toisen osan lopulla. Aomame ja Tengo etsivät kiihkeästi toisiaan kahden kuun Tokiossa. Sagikaken uskonnollinen kultti kiihdyttää Aomamen etsintöjä ja tarinan sivuille nousee kolmas päähenkilö, yksityisetsivä Ushikawa joka askel askeleelta lähestyy Aomamen piilopaikkaa.

En ole varmasti ensimmäinen lukija jonka mieleen tuli kirjan puolen välin aikoihin ajatus oliko osa 3 oikeasti tarpeellinen. Ainakin omasta mielestäni kirjailija olisi voinut tiivistää ensimäistä kahtaa osaa ja niputtaa koko tarinan yksien kansien väliin. Tämä kolmas tarina tuntui polkevan pahasti paikoillaan ja loppukin tuntuu nopeasti tehdyltä. Tengon ja Aomamen yhteinen tarina saa kuitenkin kunniallisen päätöksen ja täytyy taputtaa itseään selkään hyvästä urakasta. Kirjailija Haruki Murakami on ehdottomasti seuraamisen arvoinen jonka teoksia on suomennettu kiitettävästi.


sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Antonius ja Kleopatra

Antiikin historia on jäänyt valitettavasti vähälle huomiolle. Vuonna 2018 tuli luettua edellinen joka oli Mike Duncanin Storm Before The Storm joka osuu ajallisesti osin yhteen tämän Adrian Goldsworthyn teoksen kanssa. Duncanin vaikuttava kirja kertoo niistä olosuhteista n. 70 vuotta aikaisemmin Julius Caesaria tai Marcus Antoniusta jotka edesauttoivat näitä henkilöitä nousemaan Rooman valtakunnan johtoon. Diktaattori Sulla ja Gaius Marius löivät ensimmäiset säröt Rooman Tasavallan perustuksiin jonkä jälkeen vuoron otti seuraava johtajasukupolvi.

Marcus Antonius ja Kleopatra ovat vuosituhansien aikana nousseet harvinaiseen ja pieneen ryhmään jonka nimet lähes kaikki tunnistavat Antiikin ajoilta, ja näistä nimistä Kleopatra on ainoa nainen. Marcuksen ja Kleopatran ympärille on kuitenkin muodostunut pääosin romanttinen legenda kahdesta ehkä ihmiskunnan historian kaikkein tunnetuimmista rakastavaisista, joiden kohtalosta esimerkiksi William Shakespeare ammensi inspiraatiota. Mutta kuten Adrian Goldsworthy kirjassaan summaa, molemmat Antonius ja Kleopatra olivat pääosin yhtä häikäilemätön ja vallanhaluinen kaksikko, kuten aikansa muutkin valtapelurit. Molemmat tunnistivat toisissaan samankaltaisen, loputtoman tarpeen saada ote vallankahvasta, ja pitää siitä kiinni aina katkeraan loppuun saakka.

Keitä sitten olivat Antonius ja Kleopatra? Marcus Antonius syntyi roomalaiseen perheeseen jonka suvussa riitti poliitikkoja ja sekä myös opettajia, Antoniuksen isoisä toimi aikoinaan Marcus Tullius Ciceron opettajana. Cicero kuitenkin toimi Marcus Antoniuksen ja tietysti Julius Caesarin äänekkäänä vastustajana ja itse asiassa lopulta murhattiin Marcus Antoniuksen käskystä. Goldsworthyn "Marcus Antoniuksen" takana on tehokas historiantutkimus jota luonnollisesti pitkälti auttaa Antiikin Rooman aikansa historiantallennus, ja hän summaakin Marcus Antoniuksen sotilaallisen uran parhaimmillaan keskinkertaiseksi. Antoinius pitkälti hyötyi Julius Caesarin suosiosta ja vallasta ja olikin pitkälle hänen siipiensä suojassa. Antoniuksella oli kuitenkin puhujan lahjoja ja poliitikon vikaa, ja hän selvisi maaliskuun 15. päivästä (44 eKr.) jolloin Caesar murhattiin Rooman Senaatin lattialle.

Kreikkalaislähtöisen Ptolemaios-hallitsijasuvun nuori tytär Kleopatra VIII eli myös vähintään yhtä täynnä myllerryksiä olevan elämän. Kleopatran suku jo itsessään on jo mielenkiintoinen. Kantaisänä oli makedonialainen kenraali joka teki uransa Aleksanteri Suuren lähipiirissä kenraalina ja henkivartija, ja josta tuli Aleksanteri Suuren kuoltua Egyptin käskynhaltija. Suvun vajaan kolmeensataan Egyptin hallitsijavuoteen sisältyy iso määrä vallankaappauksia sekä suvunsisäistä insestiä. Kleopatra luovikin tehokkaasti läpi näiden karikoiden ja nousi lopulta nuorena parikymppisenä Egyptin hallitsijaksi. Edessä oli karikkoiset vuosikymmenet, joiden aikana hän tekisi lapsia niin Julius Caesarille ja Antoniukselle. Molemmat Antonius ja Kleopatra olisivat myös Egyptin vallan huipulla vuosia jonka lopulta lopetti yksi Rooman historian suurimmista johtajista, nuori Octavius Julius Ceasarin ottopoika joka oli tuleva keisari Augustus. 

Mitä tulee pariskunnan traagiseen loppuun, siihen ei liittynyt mitään romanttista. Octaviuksen joukkojen ollessa palatsin porteilla Antonius päätti yritti tehdä miekallaan itsemurhan epäonnistuen siinä, luulleen että Kleopatra olisi jo tehnyt itsemurhan. Palvelijat siirsivät kituvan Antoniuksen Kleopatran monumenttiin missä Kleopatra piileksi ja historiankirjoituksen mukaan Antonius olisi kuollut lopulta puolisonsa käsivarsille. Kleopatra jatkoi kuitenkin valtapeliään ja yritti neuvotella Octaviuksen kanssa itsensä ja lastensa tulevaisuudesta epäonnistuen siinä. Kleopatran kuolemasta on eri teorioita mutta vahvin niistä on edelleen että hän kohtasi kuolemansa joko juomalla myrkkyä tai käärmeenpureman avulla. 

Antoniuksen ja Kleopatran matkaan kuuluu luonnollisesti paljon muutakin joista Andrian Goldsworthy kertoo perusteellisesti, ja on hienoa että tapahtumista on tallennettu paljon ensikäden tietoa vaikka aikaa onkin kulunut jo tuhansia vuosia. Goldsworthy osaa myös historian elävöittämisen ja hänen tekstiään on vaivaton lukea. Rakastavaisten tarina on myös hyvä halkileikkaus sen ajan historiaan ja tapahtumiin, jolloin Rooma oli Välimeren valtakeskiö jonka hallinnasta taisteltiin hyvin verisesti. Iso suositus!

Yöpöydällä on nyt Haruki Murakamin 1Q84 osa 3, joka on viimeisillä metreillä.

lauantai 5. syyskuuta 2020

Pakanavaltias

Bernard Cornwellin The Last Kingdom -sarja on edennyt meikäläisellä rivakkaan tahtiin kun kesälomalla tuli luettua jo sarjan seitsemäs kirja, ja kun sarjan kolmastoista teos on tulossa syksyllä painosta, näyttää siltä että pitänee alkaa miettimään jarruttamista ja pitää taukoa sarjan osalta. Nautin nämä kuitenkin pokkarien muodossa ja ne tulee luettua nopeasti. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan jää tähän koska jatkan matkaa C.J. Sansomin hisoriallisella Shardlake -sarjalla joka oli kaikinpuolin positiivinen yllätys. 

Pakanavaltiaassa kirjasarjan sankari ja loputtomien vastoinkäymisten uhri Uhtred käy jo viidettäkymmentä ja harmaat raidat koristavat hiuksia ja partaa. Uhtredin vanha kiistakumppani ja Wessexin kuningas Alfred on maanut haudassa jo tovin. Alfred käytti ison osan elämästään taistellen viikinkien valloitusarmeijoita vastaan niin oikeassa historiassa kuin Cornwellin kirjasarjassa. Nyt hänen poikansa Edwardin hallitessa, Alfredin haave yhdistyneestä Britanniasta on kaauukanaa horisontissa..

Vaikka seitsemännen kirjan jälkeen alkaa tuntua puutumista kirjailijan selkeään perusreseptiin tarinan osalta, kirjailija kuitenkin osaa pyöräyttää jälleen kerran toimivan paketin. Uhtred aloittaa tarinan kardinaalimunauksella murhaamalla suutuspäissään paikallisen piispan. Tämähän on selkeän yleinen tapahtumasarja läpi koko kirjasarjan: Uhtredin viha ja piittamattomuus ihmishengistä kun kyseessä on kirkon edustaja. Mitä korkeampi arvoltaan sitä helpommin Uhtredilta "lipsahtaa" ja jälleen on joko munkki, pappi tai piispa murhattu jonka jälkeen puoli valtakuntaa on perässä.

Tarina kiertyy tällä kertaa suht monimutkaiseksi juonivyyhteeksi missä on mukana luonnollisesti tuttuja viikinkipäälliköitä viikinkilaumoineen (ja lopussa iso taistelu), kuninkaalista juonittelua (jälleen kerran) Wessexin, Mercian ja Itä-Anglian kohtalosta ja tarinassa vilahtaa myös Uhtredin ikihaave ja syntymäkoti Bebbanburgin linnoitus Northumbrian tuulisilla rannoilla. Positiivisena poikkeuksena on Uhtredin pojat joista osa jo taistelee rinta rinnan isänsä kanssa.

Jos kirjaa verrataan Netflixissa pyörivään ihan kohtalaisen hyvään TV-sarjaan, niin pakanakuninkaan tapahtumat löytyvät viimeisimmäistä eli neljännestä tuotantokaudesta. TV-sarjahan on yksi iso sulatusuuni kirjoille jonka yhteen tuotantokauteen on tuupattu parinkin kirjan tapahtumat. Netflix on onneksi jo tilannut viidennen The Last Kingdom-kauden joka julkistettiin kesällä, ja se käy läpi Myrskyn soturit ja Soihkunkantaja -kirjojen tapahtumat. joten täytyy vähän kiriä kirjojenkin osalta.

Lukujono on nyt purettu ja yöpöydällä käy jo viimeisiä metrejä historiaopus Adrian Goldsworthylta Antonius ja Kleopatra joka on kiehtova kuvaus ehkä siitä maailmanhistorian kuuluisimmasta romanssista.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Helmet for My Pillow

Robert Leckien muistelmateos osui tutkaani oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen oli Tom Hanksin ja Steven Spielbergin The Pacific -sarjan myötä joka tuli ulos jo 10 vuotta sitten. Sarja käytti tätä Leckien kirjaa materiaalina ja sarjassa seurataankin osaksi Robert "Lucky" Leckien matkaa Tyynenmeren taistelusta toiseen. Toinen syy oli että en ole oikeastaan lukenut mitään Toisen Maailmansodan Tyynenmeren taisteluista ja kun Leckien muistelmateosta on suitsutettu yhdeksi parhaimmista rintamakirjoista niin tottakai se lähti tilaukseen.

Leckien muistelmateos poikkeaa muista jo siinä että kirjoittaja teki päivätyönsä ennen ja jälkeen Toisen Maailmansodan lehtimiehenä ja kirjailijana ja sen näkee taidokkaasta ja lähes runollisesta tekstistä. Hän liittyi merijalkaväkeen 22-vuotiaana vuonna 1942 ja palveli pääosin konekiväärimiehenä 1. merijalkaväkidivisioonassa. Hänen yksikkönsä osallistui Guadalcanalin taisteluun Salomonsaarilla sekä Cape Clouscesterin haltuunottoon ja ehkä alueen verisempään Peleliun taisteluun missä Leckie haavoittui ja lopulta kotiutui.

Kirjassa on luonnollisesti oma osansa kuvauksia verisistä viidakkotaisteluista ja merijalkaväen liikkeistä suojatakseen ei pelkästään Australiaa vaan myös puskeakseen japanilaiset joukot Papua-Uusi-Guineaa ympäröiviltä saarilta kohti pohjoista. Kirjan parasta antia on kuitenkin kuvaukset rintamatovereista joita oli kirjava seurakunta aina umpirasistista Etelän miehistä pelkurimaisiin upseereihin ja kuten aina, loputon sota raatelee miehiä ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti jonka oireita lukijalle vyörytetään halvan australialaisen viinan ja australialaisten naisten muodossa. Miehet tiesivät mahdollisesti kuolevan seuraavana päivänä joten hyvin kapeasta kaistaleesta vapautta otettiin kaikki irti. Kuitenkin (kun lähes aina) tositilanteen tullessa kohdalle, Leckie ja hänen toverinsa hitsautuivat yhteen ja taistelivat onnistuneesti välillä ylivoimaistakin vihollista vastaan. 

Leckien tekstistä tunnistaa myös hyvin pasifistisen sävyn joka vain vahvistuu loppua kohti ja huipentuu hienosti kirjoitettuun epilogiin missä Leckie toipuu viimeistä kertaa sairaalassa kun hän kuulee radiosta kuinka maailma on todistanut ensimmäistä kertaa atomipommin käsittämättömn tuhovoiman Hiroshimassa ja kirja päättyy koruttomasti "..of all these and the others, dear Father, forgive us for that awful cloud".

Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan ja iso suositus niille joita kiinnostaa nämä hiukan tuntemattomat historian sivupolut. 

Blogijonossa olisi vielä yksi Bernard Corwell jonka jälkeen tulee jo loppusuoralla oleva Adrian Goldsworthyn kirja yhdestä maailman historian suurimmista rakkaustarinoista parin tuhannen vuoden takaa.

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Sementtipuutarha

Olen huomannut että en ole lukenut perinteisempiä romaaneja/novelleja/proosaa herra ties koska viimeksi. Viimeisimmät taisivat olla Päätaloa ja Cormac McCarthya vuonna 2018 joten alkaa olemaan aika tarttua Ian McEwanin tuotantoon jota olen aina välillä kirjakaupoissa hypistellyt. Helsingin Rosebudissa oli hyllyssä hyvä sarja McEwanin kirjoja joista päätin ottaa mukaan kolme teosta ja internetin mukaan Sementtipuutarha on kirjailijan ihka ensimmäinen julkaisu.
 
Tarinan pääosassa on neljä sisarrusta Julie, Jack, Sue ja Tom jotka kokevat tarinan 133 sivun aikana suht paljon ikäisekseen. Nuorimman ollessa kuuden ja vanhimman kuusitoistavuotta, sisarrusparvi menettää vanhempansa. Ensin isän sydänkohtaukselle ja lopulta äidin hiljalleen hiipuen syövälle. Ja tästä lukijalle avautuu sisarrusten vinoutunut maailma kun sisarrukset päättävät olla ilmoittamatta vanhempien kuolemaa ja jatkavat elämää perheen talossa. Mukana on myös arvelluttavia keinoja peittää perheen vanhempien kuolema. Tarinan alun vapaus tietysti hämmentää lapsia ja todellisuuden kuva vääristyy nopeasti kun sisarrusparvi yrittää jatkaa ilman aikuisia. Mukaan hiipii myös kiellettyjä jännitteitä. 

Täytyy nyt myöntää että minulla ei ollut mitään ennakkodotuksia kirjalijasta tai kyseisestä kirjasta. Jo heti ensi metreillä tietysti huomasin että teksti juoksee hyvin ja tarinankerronta on selvästi hallussa. Tarina itsessään oli myös piristävä ja rikkoi mun jo hiukan urautunutta lukurataa joka sisältää enimmäkseen dekkari/scifi/fantasia/historia -opuksia. Viimeistään siinä vaiheessa tarinaa missä perheen äiti kuoli sänkyynsä, alkaa lukijalla (ainakin minulla) päässä liikkumaan "tämä ei pääty hyvin.." ja siinä vaiheessa kun vanhempien sisarrusten seksuaaliset halut alkavat heräämään, tekee jo mieli laittaa kirja pois. Mutta kirja vei mukanaan ja se tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Vaikuttava tarina ja vaikuttava kirjailija jonka tuotantoon tulen palaamaan.

Luettujen kirjojen purku jatkuu ja seuraavaksi vuorossa on vähintään yhtä vaikuttava Robert Leckien Helmet for My Pillow.

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heroes


Olen yrittänyt pidemmällä suunnitelmalla kahlata läpi Joe Abercrombien brutaaliin kirjalliseen maailmaan liittyviä itsenäisiä tarinoita joita on jonossa kolme kappaletta. Best Served Cold on näistä ensimmäinen ja oli kelpo kostotarina, Heroes on keskimmäinen ja trion päättää Red Country. Näiden jälkeen olisi tarkoitus korkata kirjalijan tuore The Age of Madness -trilogia.

Tarinana The Heroes on ehkä sieltä yksinkertaisemmasta päästä: on kulunut joitain vuosia alkuperäisen First Law -trilogian tapahtumista kun eteläinen Union on päättänyt haalia lisää valtakuntaa pohjoisesta ja tarina kuvaa Unionin ja pohjoisten miesten armeijoiden kolme päiväistä veristä yhteenottoa Osrungin laaksossa. Yksinkertaisuus jää onneksi siihen kun tarina sukeltaa näiden kahden armeijan niin sotilaiden kuin siiviilien sielunmaisemaan.  

Tarina pääosin keskittyy seuraamaan kolmen sotilaan toimintaan yhteenotossa. Mukana on First Law-trilogiastakin tuttu sikaniska ja miekkataituri Bremer da Gorst joka toimii Unionin kuninkaan tarkkailijana. Bremer on tarinassa vahvasti sosiaalisesti rajoittunut upseerismies joka viihtyy parhaiten taistelun hurmeessa kuin upseerimessissä, mutta on myös pahasti rakastunut armeijan marsalkan tyttäreen jolta ei heru vastakaikua. Pohjoisella puolella vuoroaan valtakahvaan odottaa Prince Calder, joka luovii ja juonii tietään kohti Pohjoisen kruunua. Ja fokuksessa on myös Cumden Craw, jo parhaat päivänsä nähnyt taistelija joka johtaa omaa "tusinaa" taistelijoita ja haaveilee taistelun tuoksinnassa eläköitymisestä. Tarinassa vilahtee lukuisia pienempiä hahmoja jotka nousevat tarinaan ja lopulta päätyvät maan helmaan. Kukaan ei säästy jatkuvasti muuttuvalta ja liikkuvalta taistelurintamalta joka syö niin alokkaita kuin kenraaleja.

Ja tietysti tarinan naruja lopulta vetelee Abercrombien kirjallisesta maailmasta tuttu velho Bayaz, joka muun muassa tuo rintamalle testikäyttöön kovasti kanuunoja muistuttavia sotalaitteita jotka aiheuttavat hämmästystä ja laajaa tuhoa. Kirjan loppumetrit myös paljastavat velhon synkemmän puolen. 

The Heroes on yllättävän toimiva kokonaisuus itsenäiseksi tarinaksi ja ei onneksi keskity liikaa sotimiseen jota on enemmän kuin tarpeeksi. Suosittelen.

Kolme luettua kirjaa näyttää odottaa bloggaamista joten seuraavaksi on luvassa jotain täysin erilaista kun yöpöydällä kävi kauan odotettu ensimmäinen Ian McEwanin kirjani eli Sementtipuutarha.

perjantai 19. kesäkuuta 2020

In the Electric Mist with Confederate Dead

Dave Robicheaux -sarjan kuuden kirja, ei uskoisi. Meikäläinen alkaa melkein, lähes pikku hiljaa kipuamaan kohti James Lee Burken tuotannossa puolta väliä joka ihan melkein häämöttää horisontissa (sarjan 23. kirja on juuri tulossa ulos). Vaikka kirjailija huitelee jo iän puolesta yli kahdeksassakymmennessä, se ei näytä hidastavan julkaisutahtia. 

Louisianan pienen New Iberian maaseutukaupungin näennäisen rauhallisen pintakerroksen alla on taas kiehumisen merkkejä, kun kunnan rikosetsivä saa tutkiakseen nuoren ilotytön raa'an murhan. Poikkeuksellisen raaka murha herättää huolta paikallisella poliisilaitoksella ja mukaan otetaan liittovaltion FBI, pelkona että kyseessä on sarjamurhaaja. Edellisten tarinoiden tapaan, nuoren tytön murha on vain pintaraapaisu tarinassa. Nopeasti Daven tutkimukseen liittyy järvenrannalle käynnissä olevan elokuvakuvausten värikäs henkilökaarti, paikallisen rikolliselementin kerma ja niin ajankohtainen syvälle Etelän kudokseen pesiytynyt rasismi. Ja tietenkin kirjan nimessä oleva Confederate Dead joka on nerokas veto kirjailijalta. Kyseessä on Daven satunnaiset henkilökohtaiset hallusinaatiot jotka tuovat hänelle arjen näkökenttään sisällisodan aikaisia tapahtumia. Kuullostaa ehkä hullulta mutta se on tarinan näkökulmasta erittäin toimiva elementti. 

Täytyy sanoa että jos päässäni olisi hattu nostaisin sitä kirjailijalle. Dave Robicheaux -sarja tuntuu laadullisesti paranevan vaikka kirjailija lisäsi ensimmäistä kertaa hyvin perinteisen sarjamurhaaja-kierteen. Ja kuin lisäekstrana kaiken lisäksi, kirjailijan kirjoittamat luontokuvaukset jotka avaavat uuden kappaleen lukijalle. Lukija voi helposti kuvitella itsensä sinne Meksikonlahden rannikolle, rämeiden suojaan. 

Yöpöydällä on jo latingissa wanha uskollinen Kindle josta on menossa Joe Abercrombien Heroes, yritän ottaa kiinni ennenkuin kokeilen uutta Age of Madness -trilogiaa.