torstai 4. lokakuuta 2018

Jumalan vihan ruoska

Historioitsija Mirkka Lappalainen on itselleni uusi tuttavuus Suomen historian osalta, ja kotimaan historia on muutenkin jäänyt liikaa syrjemmälle Yhdysvaltojen historian jyrätessä kirjahyllyssäni. Suomalaisista historioitsijoista ainoastaan Teemu Keskisarja ja jokunen muu ovat onnistuneet pääsemään kirjahyllyyni. Yksi syy voi olla se valikoima mihin Suomalaisessa törmää: hyllymetri hyllymetrin jälkeen historiateoksia Talvi- ja Jatkosodasta unohtamatta Marskia. Tuntuu että Suomen historiassa ei ole ollut painokelpoisia historiallisia tapahtumia ennen 1900-lukua. Se on sääli.

Onneksi on kuitenkin Keskisarjan ja Lappalaisen kaltaisia ennakkoluulottomia historioitsijoita, jotka uskaltavat tarttua tapahtumiin joista suurella yleisöllä ei välttämättä ole vihiäkään. Ne ovat niitä historian valtavirran kiehtovia hämäriä sivupolkuja joita itse yritän metsästää aina kun on mahdollista.

En nyt tiedä nykysukupolvien ala- tai yläkoulun historian opetuksen tilannetta, paitsi oman tyttäreni kohdalta, onko  historian opetussuunnitelmassa mainintoja Suomen historiaa täplittäneistä nälkävuosista. Ajoista jolloin talvista ei tuntunut tulevan loppua ja sateet sekä elokuun hallat pistivät suomalaisen viljelijän hiljaiseksi. Ajoista joiden seurauksena suomalainen viljelijä muuttui tautiseksi ihmisrievuksi, joka lopulta jätti torppansa peltoineen ja perheineen laahustivat maantielle ruokakerjuulle. Lopulta viljeilijä kuoli perheineen nälkään maantien varteen pettu- ja olkileivän turvottamina.  Tällaisen suomalaisen sielunmaiseman maalaa lukijan eteen Mirkka Lappalainen jonka kirja käsittelee vuosien 1695 ja 1696 ns. Suuria Kuolonvuosia.

1600-luku Pohjolassa oli sotaisa elettiinhän suurvalta-aikaan jolloin Ruotsi halusi laajentua ja jopa tehdä Itämerestä oman Mare Nostrumin (sisämeri) ja valtio pullistelikin Itämeren voimavaltiona. Ruotsia johti 1600-luvun loppupuolella Kaarle XI joka teki kovalla kädellä uudistuksia pitkin Pohjolaa. Takana oli Kolmekymmenvuotinen sota jonka mylleryksen jälkeen koitti vakautta ja rauhaa. Kaikki siis valmistautuivat uuteen konfliktiin joka odottikin jo vuoroaan seuraavalla vuosisadalla. Vaikka kaikki näytti hyvältä niin Äiti Luonto oli eri mieltä: elokuussa 1695 hallat aloittivat ennennäkemättömän kurimuksen läpi Ruotsin valtakunnan.

Itse asiassa vuosina 1694-1695 koko Euroopassa kärsittiin poikeuksellisista sääilmiöistä. Suomessa talvi oli hyytävän kylmä ja kesällä sateesta ei tuntunut tulevan loppua. Hallayöt iskivät jo elokuussa ja riivasivat pitkin syksyä joten maanviljelyksestä riippuvainen valtakunta oli pulassa. Nykypäivänä tiedetään että kyseessä oli pidemmän ajanjakson kestävä "Pieni jääkausi" jonka loppuhuipennukset nähtiin vasta 1850-luvulla. Kylmiä talvia ja sateisia kesiä riitti pitkin vuosisatoja mutta Pohjola koki pahimman juuri 1600-luvun lopulla.

Ei ole vaikea arvata mikä oli lopputulos kun kohdalle osuu useampi maanviljelyksen kannalta haasteellisempi vuosi. Ruotsin valtiojohto sai hätääntyneitä viestejä alusmaista missä kerrottiin ruoan loppumisesta ja jopa mahdollisesta vallankumouksesta mikä osoittautui virheelliseksi tiedoksi. Yleinen nälänhätä äityi lopulta kriittiseen pisteeseen vuonna 1697 missä Pohjola näki valtakunnan tuhon edessään. Lopputulema oli jopa nykymittakaavassa shokeeraava: 25-30% Suomen asukkaista kuoli nälkään. Kaikki oli syöty mitä oli syötävissä, jopa ihmisiä joista kirjassa on useampi esimerkki. Lopulta oli tarjolla pettu- ja olkileipää joka oli yhtä tehokas tappaja kuin nälkä itse. Turvonneet rääsyläisihmiset kuolivat kaduille, koteihinsa ja maanteiden poskiin massoittain.

Mitä itse pidin kirjassa on se taustatyön määrä mitä Mirka Lappalainen oli tehnyt kirjan eteen. Kirja tarkastelee tapahtumaa joka kulmasta. Lukija pääsee kurkkaamaan miltä 160-luvun Ruotsin valtakunta oli, miten sen toimi ja kuinka ihmisten elämä muuttui täydellisesti kun elämän perustoiminnot romahtivat. Kirja on myös hyvä tieto-opas ilmastohistorian saralla ja muistuttaa meitä 2000-luvun asukkeja hauraasta ilmastosta ja varsinkin nykypäivän ilmastollisista haasteista joita nyt kohtaamme. Äärisääilmiöt ajavat meitä kohti samanlaista kurimusta jonka 1600-luvun loppupuolen esi-isämme kohtasivat. Jumalan vihan ruoska on mielestäni siten hyvinkin ajankohtainen kirja. Iso suositus kaikille kotimaamme historiasta kiinnostuneille.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Proxima

Jos joskus käyt Tallinnassa, niin suosittelen lämpimästi Viru-kauppakeskuksen Rahva Raamat -kirjakauppaa. Heillä on mukavan kokoinen englanninkielisten kirjojen valikoima mikä sisältää ihan mukavan kokoisen Science Fiction-valikoiman. Itse käyn Tallinnassa perheen kanssa kerran vuodessa, ja se on ainakin minulla vakiopaikka missä aikaa menee mukavasti sillä aikaa kun muu perhe kelaa läpi vanhan kaupungin pakollisia turistirysiä.

Viime vuoden kesänä mukaan lähti riskillä Stephen Baxterin Proxima ja sen jatko-osa Ultima. Molemmat edustavat sitä ehkä astetta kovempaa insinööriscifiä ja ainakin parivaljakon ensimmäinen osa sisältää niitä ainakin allekirjoittaneen mielikuvitusta kutkuttavia elementtejä: tutkimusmatkailua, edistyneen muukalaisrodun salaperäistä teknologiaa ja maapallon dystooppinen tulevaisuus.

Stephen Baxter on pitkänlinjan tieteiskirjailija ja on kunnostautunut juuri ns. insinööriscifin saralla, tätä painottaa myös kirjailijan yliopistotutkinnot matematiikassa ja insinööritieteissä. Itselleni kirjailija on tuttu loistavasta multiversumisarjasta Long Earth (Pitkä Maa, jota pitäisi muistaa jatkaa) jonka hän kirjoitti edesmenneen Terry Pratchettin kanssa.

Proxima sijoittuu ajalle 2166-2217 ja aurinkokuntamme on samanlaisessa jamassa kuin monessa muussakin scifi-tarinassa. Maapallosta on tullut ihmiskunnan tunkkainen museo, aurinkokuntamme sinivalkoisesta marmorikuulasta on tullut paikka mistä ihmisrotu on lähtenyt liikkeelle muutama sukupolvi takaperin. Se on nyt sotien runtelema, rajun ilmastomuutoksen uudelleen muotoilema ja kuitenkin maapallolla on edelleen kaksi isoa liittoutumaa jotka vääntävät kättä aurinkokunnan herruudesta. Kädenväännössä on mukana YK ja Kiina liittolaisineen. Kaiken tämän keskellä ihmiskunta on levittäytynyt pitkin planeettoja ja asteroidivyöhykkeitä perinteisellä tavalla, mutta Stephen Baxter on lisännyt valtapeliin muutaman hyvin mielenkiintoisen ja painavan elementin. Tekoäly tai AI, tuo nykyajan mahdollinen tuomiopäivän skenaario on tarinassa vahvasti mukana. Maapallolla on ryhmittymä tekoälyjä (Core AI's) jotka auttavat ihmiskuntaa sen selviytymisessä ja yllätys yllätys - ne pelaavat tarinassa omaa peliään. Valtapelin vaakakupeissa painaa myös YK:n International Space Fleet (IFS) löydös Merkuriukselta. Pienen kiviplaneetan kaivauksissa on löytynyt muinaisen älyllisen elämän jättämiä Kernel -moottoreita joiden toimintapa ja teknologia ovat hämärän peitossa. Ne ovat pieniä ja kompaktin kokoisia ja mahdollistavat avaruusalusten matkaamisen lähes valonnopeudella. Kernelit nostavat aurinkokunnan valtapelin paineita.

Tähän soppaan herää vanki Yuri Eden oltuaan 100 vuotta pakasteena ja tylyn heräämisen jälkeen Yuri tajuaa olevansa YK:n uudisasukasaluksessa jonka määränpää on noin neljän valovuoden päässä oleva punainen kääpiötähti Proxima Centauri. Lastina on 1000 Yurin kaltaista ihmiskunnan hylkiötä ja kaikki tarpeellinen Proxima IV-planeetan asuttamiseen. Tarjolla ei ole myöskään paluulippua.

Tarina fokusoituu kahteen tapahtumaan jotka lopulta kohtaavat. Ikuisen päivän Proxima IV-planeetalla seurataan Yurin ja hänen ystäviensä selviytymistä aina lopulta vuosikymmenestä toiseen. Toisaalla Merkuriuksessa seurataan Kernel-moottorien tutkimukseen liittyviä tapahtumia.  Taustalla tapahtumia ohjaa YK, Kiina ja maapallolle bunkkeroituneet monoliittiset tekoälyt.

Proxima on ennen kaikkea hyvin toimiva tarina ihmiskunnan viimeisestä käymättömästä korpimaasta eli avaruuden tutkimusmatkailusta. Lukija pääsee tarinassa sukeltamaan tulevaisuuden teknologioihin, ja itseäni kiehtoviin aiheisiin kuten pitkälle kehittyneisiin tekoälyihin ja tietysti tarinan aarteisiin eli Kernel-moottoreihin. Tarinan loppupuolella pääsee myös nauttimaan maapallon tuomiopäiväskenaarioon missä Kiina ampuu asteroidivyöhykkeeltä oman taktisen joukkotuhoaseen asteroidin muodossa. Kirjailijan mielikuvitus tuntuu tässä kohtaa lähes rajattomalta.

Stephen Baxterin tarina toi pitkälti mieleen Neil Stephensonin tuotannon ja itselleni tutun ihmiskunnan exodus-tarinan Seveneves jota suosittelen tämän lisäksi lämpimästi.

Seuraavaksi vuorossa on muutaman vuoden tauon jälkeen pala suomalaista historiaa Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskan muodossa, joka käsittelee 1600-luvun loppupuolella Suomea kalvanutta nälänhätää.

perjantai 24. elokuuta 2018

Mustan lumen talvi

Pitkä taival Kalle Päätalon Koillis-Lapin selkosilla on tullut päätökseensä. Pari vuotta pyörähti Koillismaan parissa varsin mukavissa merkeissä ja olen pääosin ollut positiivisesti yllättynyt Kalle Päätalon kirjallisesta tuotannosta, vaikkakin sarja on pieni osa hänen massiivisesta tuotannostaan. Päätalon pääsarja Iijoki on sen verran iso mörkö johon tuskin tulen tarttumaan.

Koillismaa on kuvannut erään suomalaisen syrjäseudun yhteiskunnallista kehitystä 1930-luvun alkupuolelta läpi sotien aina 1960-luvun maaseudun mullistukseen. Sen mukana seurattiin Järvikylän Sääskilampien, Sammalsuon ja Malisten kituuttamista pula-aikojen läpi, välillä kunnan jauhoilla elämistä sekä sotien tuomien muutosten aiheuttamia tuskien. Unohtamatta Päätalon mestarillista luonnon kuvausta mikä tuo Koillis-Lapin karut vuodenajat lukijan silmille.

Tässä sarjan viimeisessä osassa Järvikylän asukkaiden elämä on astunut nykyaikaan, eletään 1960-lukua ja edellisten osien päähenkilöt ovat nyt eläkeiässä. Vaikka elämä on nyt paljon helpompaa, työtä joutuu kuitenkin tekemään ruokansa eteen. Selkosille on myös saapunut suuri maaseudun murros, missä metsätyöt on harvassa ja nuoret sukupolvet ovat lähteneet kotiseuduilta Ruotsiin tai kaupunkeihin.

Kauko Sammalsuon kohdalla uusi talo on rakennettu ja ison navettakin on valmistunut. Kauko on myös vanhoilla päivillään kunnostautunut kunnanvaltuutettuna ja pohtii kirjoittajana oman sukupolvensa asioista, murheista sekä nykypäivän tuomista konflikteista eri lehtien palstoilla. Kaukon täysikasvuiset pojatkin tuovat oman haasteensa poliittisilla näkemyksillään, joka saa Kaukon nyt heikon sydämmen koville kierroksille. Kaikkien Koillismaan perheiden kohdalla suuret 1960-luvun yhteiskunnalliset muutokset tuovat lukijan eteen historiasta tutut tapahtumat: Ruotsiin muuttamisen ja sotaveteraanien arvostuksen puutteen esiin tuomisen. Monet Järvikylän torpat ja talot uhkaavat kylmetä kun nuoret polvet eivät halua jatkaa kituuttamista selkosilla.

Vaikka sarjan viimeinen osa on temmoltaan edellisiä osia rauhallisempi, se kruunaa Päätalon Koillismaa-sarjan kunniakkaasti. Suosittelen. Arvioni sarjan osista löytyy täältä 

Ja seuraavaksi yöpöydällä on täysin toisenlaista kirjallisuutta. Siitä on tovi kun scifiä on tullut luettua, joten vuorossa on Stephen Baxterin Proxima.

lauantai 4. elokuuta 2018

The Storm Before The Storm

Yli tuhatvuotisen Rooman valtakunnan historia on kuin pohjaton kaivo josta historioitsijat voivat ammentaa tarinoita loputtomasti. Sen historiaa on kuvattu kaikissa mahdollisissa muodoissa ja sen historian keskeiset henkilöt kuten Julius Caesar, Pompeius, Cicero tai Marcus Antonius tulevat jo koulunpenkillä tutuiksi. Mike Duncan tunnetaan ennen kaikkea ehkä yhdestä suosituimmasta historiallisesta podcast-sarjasta History of Rome, joka käy läpi Rooman valtakunnan historian alusta sen kitkerään loppuun. Se julkaistiin vuonna 2007 ja kesti aina vuoteen 2012. 

Maineikkaan podcast-sarjan päätteeksi Mike Duncan päätti kirjoittaa kirjan ehkä vähemmän tunnetusta ajanjaksosta, joka kuvaa aikaa jolloin Rooman valtakunta kukoisti Välimeren voimatekijänä. Ajanjakso (146-78 eaa.) jolloin Rooma ei ollut enää osa alueen valtaa pitävistä valtioista vaan voimakkain valtakeskittymä jonka piirissä oli iso osa tunnetun maailman kansalaisista. Tämä ajanjakso oli myös Rooman tasavallan lopun alkua joka loi ahneuden ja korruption kyllästämän pelikentän yhdelle ehkä kuuluisimmalle diktaattorille Julius Caesarille.

Tämä ajanjakso oli tosiaan kirjan nimen mukaisesti myrsky ennen myrskyä. Kirja alkaa kun nuori Tiberius Sempromius Gracchus katsoo Karthagon palamista maan tasalle. Karthagon lopullinen kukistuminen vuonna 146 oli lopullinen osoitus Rooman voimasta. Tiberius nousi Rooma poliittiselle areenalle legioonan kautta aina kansantribuuniksi, ja rakensi pitkälle Rooman historiaa heijastuvan lakialoitteen Lex Agraria, joka oli maareformi joka mahdollistaisi Rooman köyhille maa-alueita viljelyä varten. Tämä aloitti ennen näkemättömän poliittisen sodan Rooman senaatin kanssa joka kärjistyi Tiberiuksen kohdalla väkivaltaiseen kuolemaan. Tiberiuksen poliittisten vastustajien aseistautuneet kannattajat lahtasivat Tiberiuksen ja hänen 300 kannattajaansa Jupiterin temppelin edustalle. Tämä poliittinen tapahtuma avasi Rooman politiikassa aivan uuden pelin. Tiberiuksen poliittisen murhan jälkeen Mike Duncan marssittaa lukijan eteen kronologisessa järjestyksessä toinen toistaan äärimmäisen kieroa poliittista peliä jonka rinnalla nykypolitiikan käänteet ovat pyhäkoulun tasoa. Mukaan tulivat mm. järjestäytyneet Rooman katujengit jotka varmistivat poliittisia voittoja murhilla. Kirjan vajaaseen 70 vuoden tapahtumiin mahtuu lukuisia verenhimoisia konsuleita sekä murhattujen politiikkojen kostonhimoisia sukulaisia jotka vuorollaan hakevat oikeutusta samoilla äärikeinoilla.

Lähellä kirjan ajanjakson loppuvaiheita nousee näyttämölle kaksi ehkä aikansa tunnetuinta poliittista petoa: Gaius Marius, kenraali ja kuusinkertainen konsuli joka uudisti ja mullisti Rooman armeijan ja vei läpi Tiberiuksen aloittaman maareformin. Gaius Mariuksen perässä tuli Lucius Cornelius Sulla, köyhän perheen plebeiji joka nousi Gaius Mariuksen alaisuudesta aina Rooman diktaattoriksi. Molemmat eivät kaihtaneet keinoja joilla he poistivat poliittisia vastustajia pois tieltään. Nähtiin mm. yleisiä poliittisia jahteja missä poliittiset vastustajat ilmoitettiin vapaaksi riistaksi jotka piti ottaa kiinni ja tappaa. Palkinnoksi murhaaja sai uhrin omaisuuden. Sulla nosti näillä keinoilla poliittisen pelin omalle tasolleen jota muut eivät pystyneet pelaamaan. Ääriesimerkkejä on paljon. Esimerkkinä menköön vuoden 86 Sullan voitto Mithridaten joukoista. Sulla kutsui Senaatin kokoontumaan Bellonan temppelille kuulemaan hänen selontekoaan Mithridaten taistelusta. Temppelin naapurissa oli kuuluisa Circus Flaminius jonne Sulla oli koonnut 6000 sotavankia. Ja kuin efektiksi, Sullan antaessa raporttia Senaatille suuresta sotavoitostaan, legioonalaiset teurastivat naapurissa samaan aikaan kaikki 6000 sotavankia. Luonnollisesti Sullan varmasti mielenkiintoinen selonteko sai vastenmielisen taustametelin joka järkytti syvästi Rooman senaattoreita joita Sulla tyynnytteli sanomalla "not concern themselves with was going outside, for it was only that some criminals were being admonished".

Sulla lopulta lopetti poliittisen opposition diktaattorina ja tuhosi poliittiset vastustajansa pitkällä ajojahdilla joka alkoi 80 henkilön nimilistalla ja joka lopulta johti arviolta noin kolmentuhannen henkilön murhaan. Kaikki Sullan listalle joutuneet piti tappaa. Tässä kohtaa myös tulevaisuuden diktaattorin lupaava ura oli loppua ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Vuonna 82 Sullan nimilistalle ilmestyi myös 19-vuotiaan Gaius Julius Caesarin nimi. Caesar oli Gaius Mariuksen veljenpoika (joka ei ollut vuonna 82 plussaa) ja samalla hän oli naimisissa Sullan poliittisen vastustajan Cinnan tyttären kanssa naimisissa. Sulla määräsi Julius Caesaria eroamaan välittömästi vaimostaan mutta nuori Gaius kieltäytyi ja siten päätyi listalle. Rohkealla Caesarilla oli kuitenkin onnekseen hyvät suhteet Sullan lähipiiriin jotka lopulta puhuivat diktaattorin ympäri ja nuori Caesar otettiin pois tappolistalta.

Täytyy sanoa että Mike Duncan yllätti minut kirjallaan. Itselläni on joitain Antiikin Rooman kirjoja hyllyssä jotka odottavat lukemista mutta tämä avasi paljon sitä taustaa miten juuri nuoriherra Caesar nousi valtaan. Caesar ja hänen ikäpolvensa astuivat Rooman poliittiselle näyttämölle jonka perustat oli jo mädätetty juuri ahneudella ja verellä jotka varmasti edesauttoi vallan ja omaisuuden haalimiseen. Edellinen sukupolvi oli esimerkillään varmistanut että valtaan nousemiseen ei tarvittu enää rehellistä poliittisista peliä vaan säälimätöntä vallan ottamista keinoja kaihtamatta.

Kirja on jo sinänsä mielenkiintoinen läpileikkaus vähemmän tunnettuun aikaan Rooman historiassa ja kirjailija Mike Duncan on joutunut haastatteluissa paljon vastaamaan kysymyksiin missä verrataan kirjan ajanjaksoa Yhdysvaltojen nykypolitiikan tilanteeseen. Omasta mielestäni nämä ovat hyviä kysymyksiä ja kirjailija itsekin on myöntänyt että vertailu on pelottava koska nykytapahtumat ovat samankaltaisia.

No mutta, Antiikin Rooman jälkeen hypitään kirjallisesti kohti tulevaisuutta ja laskeudutaan kotimaisiin Kalle Päätalon selkosille kun vuorossa on jo Koillismaa-sarjan päätöskirja Mustan lumen talvi.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Miekkojen laulu

Kuten Dave Robicheaux-sarjan kanssa, olen Bernard Cornwellin The Last Kingdom-sarjan kohdalla myös hyvässä vauhdissa kun kohdalle osui sarjan neljäs julkaisu Miekkojen laulu. Näitä Uhtredin seikkailuja on kerääntynyt kirjahyllyyni pokkariversioina aina kun niihin törmää eri yhteyksissä. Pokkarit ovat sinänsä allekirjoittaneelle ns. kulutustavaraa ja ne päätyvätkin paperinkierrätykseen yöpöytäkierroksen jälkeen. Viimeisen muuton yhteydessä päätin päivittää wanhan kirjahyllyni ja samalla lukitsin itseni tilanteeseen missä kirjahyllytilaa on nyt rajattu metrimäärä. Nuoruudestani asti mukanani kulkenut Askon hyllykokonaisuus päivittyi lumenvalkoiseen Boknäsin kokonaisuuteen, joten jokaisen hyllymetrin asukki pitää siis valita tarkoin.

Miekkojen laulu jatkaa kolmekymppisen Uhtredin Ragnarsonin tarinaa. Tarinassa eletään vuotta 885 ja jonkinlainen hauras Pax Orbis on muodostunut nuoren heikon Englannin ja brutaalien tanskalaisvalloittajien välillä. Uhtred on telakoinut elämänsä kuningas Alfredin palvelukseen ja vastuuna on varmistaa että raja-alueiden linnoitustyöt. Tietenkään suht rauhallinen jakso elämässä ei kauaa kestä kun Uhtred tapaa tanskalaispäällikön joka pienen showpoikasen avulla istuttaa Uhtredin mieleen ajatuksen että hänestä on tuleva Mercian kuningas. Tarina kuitenkin kääntyy sotaisampaan suuntaan kun Alfred komentaa Uhtredin uuteen tehtävään missä hänen pitää valloittaa Londiniumin kaupunki (Lontoo) tanskalaisilta joka sitten toimii häälahjana Alfredin vävypojalle Aethelredille.

Wanha Londiniumin on kirjan parasta antia. Sen asukkaat ja tanskalaiset asuvat roomalaisten vanhoissa raunioissa ja taloissa ja Bernard Cornwell pääsee kaupungin kuvauksissa vauhtiin yhtenä parhaimpana historian elävöittäjänä. Sen porteilla Uhtred käy suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvavia taisteluja ja jälleen kerran Uhtred käy sisäistä taistelua Alfredin valtataistelun keskellä kahden maailman välillä; ollako englantilainen vai tanskalainen. 

Viikko vierähti jälleen kerran nopeasti tällä kertaa Kreikan auringon alla ja Miekkojen laulun lisäksi lomamaisemaan hienosti sopivaksi tuli myös luettua Mike Ducanin kiehtova The Storm Before The Storm, joka käy läpi Rooman Tasavallan kuoleman ensitahteja, sukupolvea ennen Julius Caesarin astumista näyttämölle joka on samalla äärimmäisen ajankohtainen kuvaus Rooman Tasavallan murenemisen alkamisesta.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

A Morning for Flamingos

Oklahoman traagisten tapahtumien jälkeen lukumatka jatkuu kohti kuumaa etelää, 70 vuotta eteenpäin Louisianan New Iberiaan, James Lee Burken fiktiivisen dekkarin Dave Robicheauxin kotikulmille. Edellisestä Robicheaux-tarinasta on kulunut jo tovi, joten oli mukava jälleen piipahtaa jo tutuksi tulleessa kirjallisessa maisemassa. A Morning for Flamingos on kirjasarjan neljäs julkaisu vuodelta 1990, ja kun tänä vuonna 81-vuotias ikinuori James Lee Burke julkaisi tuoreen Robicheaux -romaanin joka on sarjan 21. kirja, niin tässä laatusarjassa on onneksi luettavaa vielä vuosiksi.

Sarjan kolmannessa kirjassa Dave päätyi Montanan jylhiin maisemiin selvittämään paikallisten ja öljyteollisuuden välisiä kärhämiä ja tällä kertaa, Dave on kotinurkillaan New Iberian sheriffin palveluksessa. Tarina pyörähtää käyntiin rutiininomaisesta öisestä vankikuljetuksesta jota hoitaa Dave ja hänen kumppaninsa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti ja lopputuloksena Dave viruu vesirajassa luoti rinnassaan. Toivuttuaan murhamies Jimmie Lee Boggsin luodista, Daven vanha ystävä Minos Dautrieve puhuu miehen ympäri työskentelemään DEA:n peitetehtäviin ja tehtävänä on saattaa huumekauppojen kautta telkien taakse yksi New Orleansin rikollispomoista Tony Cardo. Edellisien osien tapaan Dave painii edelleen sisäisten demonien kanssa, tällä kertaa viinapiru on pienemmällä volyymilla kun Vietnamin sodan traagiset tapahtumat pitävät Daven yöt hikisinä. Daven matka Big Easyn rikollismaailmassa juuri Vietnamin sodan tapahtumat rakentavat normaalia syvemmän ystävyyden peitetehtävän kohteen Tony Cardon kanssa, joka Davesta poiketen yrittää piikittämällä pitää sotamuistot kurissa. Unohtamatta Etelän todellista helmeä New Orleansia, jonka kirjailija onnistuu kuvamaan juuri sellaisena kun sen itsekin muistan; poikkeuksellisen kaunis ja mystinen kaupunki joka eroaa muista Yhdysvaltojen kaupungeista kuin yö ja päivä.

Daven matka alamaailmaan on pomppuinen ja odotetusti tapahtumarikas. Mukaan retkelle lähtee vanha tutkapari Clete Purcell, joka on vilahdellut edellisissä tarinoissa. Hän on pahamaineinen ex-poliisi jolla on baarin omistajana sormi kaupungin alamaailman pulssilla ja auttaa Davea kontaktoitumaan ns. tekijöiden kanssa. Luvassa on korruptoituneita poliiseja, Femme Fatale -kaunottaria, Syvän Etelän magiikkaa ja Daven ensirakkaus Bootsie joka mullistaa kirjan sankarin elämän. James Lee Burken teksti rullaa jälleen kerran niin sulavasti ja vaivattomasti että vajaa 400 sivuisen kirjan olisi varmaan pystynyt lukea yhdeltä istumalta. Daven hahmo syvenee entisestään kun kirjailija porautuu edellisten tarinoiden jatkeena syvemmälle Daven nuoruuteen ja Vietnamin sodan tapahtumiin jotka toimivat kiehtovana lisämausteena tarinalle.

Edessä olisi viikon lomamatka jonka aikana olisi kiihdyttää lukukonetta ja saattaa päätökseen aurinkovarjon alla ainakin Bernard Cornwellin Miekkojen laulu, Antonio Garcia Martinezin Chaos Monkeys, ja jos kone ei sakkaa, niin päälle vielä Jordan Belfortin Wolf of Wall Street.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Killers of the Flower Moon

David Grann on kirjailijana tuore tapaus meikäläiselle kun ensimmäinen kirjakin The Lost City of Z tuli ulos vuonna 2009, ja vaikka julkaisumäärä on vielä niukanlainen, hän on jo kirjoillaan tehnyt tuntuvaa menestystä. Grann on myös siitä harvinainen tapaus että hänen esikoisteoksestaan on tehty myös hyvinkin kelvollinen elokuva joka kannattaa katsoa Netflixistä. Killers of the Flower Moon on myös vauhtiuralla menossa kohti Hollywoodin koneistoa Martin Scorsesen toimesta, päätähtenä kukas muu kuin Leonardo Di Caprio. Ja mikäs siinä on tehdessä laatuelokuvia kun David Grann on selvästi journalistin taustallaan löytänyt onnistuneesti tiensä niille historian vähemmän tunnetuille mutta sitäkin mielenkiintoisille sivupoluille.

Killers of the Flower Moon siirtää lukijansa 1920-luvun Oklahomaan, Osage-intiaaniheimon alueille. Aikaan jolloin Yhdysvallat kävi läpi kovaa murrosta, ei kaikkein vähiten Keskilännessä ja sen eteläisessä osavaltionaapurissa Oklahomassa. Kuten muissakin osavaltioissa, Oklahoman historiassa oli paikkansa intiaaneille joiden alkuperäiset asuinalueet oli kysymättä uudelleen jaettu ja puristettu uudisasukkaiden toimesta reservaatteihin. Oklahoman osavaltioon oli myös rajattu reservaatti Osage-heimolle joka hallitsi ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa isoa osaa Oklahomasta. Kuitenkin, Osage-heimo ymmärsi uudisasukkaiden tuoman muutoksen, ja valitsivat elämän ja sopeutumisen muuttuneeseen maailmaan rajatulla alueella, sotimisen ja takuuvarman tuhoutumisen sijaan. Mutta Osage-heimo onnistui tekemään jotain hyvin poikkeuksellista; sisällissodan jälkeen, heimo onnistui neuvottelemalla ostamaan reservaattimaansa Yhdysvalloilta. Tällaiseen kauppaa onnistui vain harva intiaaniheimo.

1800-luvun loppupuolella Oklahoman osavaltiosta löydettiin laajat öljyesiintymät jotka tietysti nopeutti wanhan maailman ja uuden ajan yhteentörmäystä. Oklahomaan ryntäsi öljyfirmojen edustajia ja laajan öljyesiintymän pääalue sattui osumaan juuri Osage-heimon reservaatin kohdalle. Lottovoitto kosahti siis kituvan heimon kohdalle koska reservaattikauppa sisälsi myös täydet omistusoikeudet luonnonvarojen osalta. Tämä mahdollisti Osage-heimon myymään öljynporausoikeuksia jotka luonnollisesti teki heimon jäsenistä rikkaita. Tilanne kuitenkin herätti viranomaiset ja Yhdysvaltojen kongressi sääti makaaberin lain, mikä käytännössä esti intiaaneja käyttämästä varojaan ja laki määräsi intiaanien varainhallinnalle edunvalvojan. Eli jos olit intiaani ja sait käytännössä miljoonia dollareita vuodessa öljynporausoikeuksista, et voinut käyttää rahoja miten halusit koska sinut luokiteltiin käytännössä lapseksi joka tarvitsi "aikuisen" (valkoihoinen) valvomaan kuinka paljon sait rahaa käyttää. Tämä äärirasistinen ja syrjivä laki aiheutti jopa nälkäkuolemia intiaaniheimon perheissä joilla saattoi olla moninkertainen määrä varoja edunvalvojaan nähden.

Ja tässä kohtaa David Grannin tositapahtumiin perustuva tarina alkaa. Keväällä 1921 Osage-intiaani Mollie Burkhart alkoi epäilemään että hänen isosiskolleen Anna Brownille oli sattunut jotain. Anna oli perheen musta lammas joka piti juhlimisesta ja miehistä, ja samalla aiheutti päänvaivaa ja huolta muulle perheelle. Monet intiaanit tunsivat elävänsä maailmojen välissä ja alkoholi oli/on tuhoisa pakokeino. Ei mennyt aikaakaan kun Annan ruumis löydettiin syrjäisestä rotkosta ja paikallisten viranomaisten tutkittua, tapaus julistettiin murhaksi. Tämä yksi epäselvä murha aloitti pitkän tapahtumaketjun jonka loppupäässä vuonna 1925 kuusikymmentä varakasta Osage-intiaani oli löydetty murhattuna epäselvissä olosuhteissa.

Hyvin nopeasti vuonna 1921 Osage kunnan viranomaiset joutuivat nostamaan kätensä pystyyn murhamäärän kasvaessa, ja avuksi pyydettiin nuoren J. Edgar Hooverin johtama liittovaltion poliisi FBI. FBI oli 1920-luvulla vielä suht nuori organisaatio ilman nykypäivän mittavia toimintavaltuuksia ja johtaja Hoover janosi suurta julkista voittoa. Hän tunnisti valtakunnan lehdistöön nousseen Osage-heimon murhissa tilanteen nostaa FBI:n profiilia, ja ei aikaakaan kun Hoover lähetti Oklahomaan entisen Texas Rangerin, tuoreen FBI-agentin Tom Whiten, joka ei ollut Hooverin malliagentti yliopistokouluksineen ja nuhteettomine käytöksineen. Tom White oli sen sijaan rajaseudun kasvatti ja saanut lainvartijan kokemuksensa kuuluisan Texas Ranger yksikön parissa. Kuitenkin, Tom osasi rikostutkimuksen ja käynnisti nopeasti Osage kuntaan päästyään laajan rikostutkinnan soluttautujineen kerämään tietoa mahdollisesta laajamittaisesta salaliitosta.

Tarina alkaessa keriytymään auki, viranomaistutkinta paljastaa laajan salaliiton jonka kärjessä ovat alueen silmäätekevät, valkoiset miehet joiden fokuksessa on tietysti se ainoa asia - raha. Tom White tiimeineen tekee enemmän kuin pitkän päivätyön kerätessään todisteita ja todistajia saadakseen kasaan vedenpitävän oikeusjutun.

Tämän(kin) kirja kohdalla, en ihmettele yhtään miksi Scorcese haluaa tehdä tästä elokuvan. Se tuo parrasvaloihin esimerkin kuinka Yhdysvallat käsitteli (ja käsittelee edelleen) alkuperäisasukkaitaan. Tietysti The Osage Murders tapauksesta on jo kulunut lähes sata vuotta mutta David Grannin kirjan myötä se pääsee lopulta kunnolla julkisuuteen. Kirjan loppuosa on pyhitetty kirjailijan kuvaukselle Osage-intiaanien nykytilanteeseen ja kuinka hän kävi alueella tekemässä taustatyötä kirjaa varten, ja tapasi murhattujen intiaanien jälkeläisiä. Pawhuska, Gray Horse ja muut Osage-alueen kaupungeista on öljyvarannot sittemmin ehtyneet ja samalla intiaanit ovat palanneet vaurauden edeltäviin reservaattiaikohin. Köyhyys ja katkeruus jatkuu, ja kirjailijan haastatteluista havaitsee kuinka aihe on edelleen hyvin arka ja murhien vaikutus näkyy ja tuntuu edelleen. Tom Whiten tutkinta toi vai n muutaman tuomion päätekijöille mutta suuriosa murhista jäi selvittämättä. Traaginen mutta kuitenkin kiehtova tarina johon kannattaa ainakin elokuvan muodossa tutustua (sitten joskus..). Seuraavaksi on luvassa jotain huomattavasti kevyempää,