lauantai 31. heinäkuuta 2010

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi, 2002)



Yann Martelin pokkari Piin elämä tuli hankittua täysin hetken mielijohteesta kun kävin metsästämässä kesäkuussa Suomalaisesta Kirjakaupasta kesälomalukemista, ja sieltä se sitten tarttui mukaan Maailmojen Sodan, A. Bourdainin ja Saatanallisten säkeitten kaveriksi. Taisi olla vielä joku kolme-pokkaria-kympillä täky.

Miltä tuntuisi pelastautua uppoavasta rahtilaivasta pelastusveneeseen matkakumppaneina hyeena, oranki, seepra jonka jalka on poikki sekä parisataakiloinen bengalintiikeri nimeltä Richard Parker? Tällaiseen tilanteeseen joutuu nuori intialaispoika 227 päiväksi. Tuollainen absurdi lähtötilanne on varsin koukuttava ja allekirjoittanut lukikin kirjan ahmien nopealla temmolla Kreikan lämpimässä ilmastossa.

Tarina kertoo siis 16-vuotiaasta intialaispojasta Piscine ”Pii” Patelista ja hänen uskomattomasta selviytymistarinasta Tyynellä valtamerellä. Tarina kuitenkin alkaa kirjailijasta. Kirjan kertojana toimii kirjailija joka etsii inspiraatiota uudelle kirjalleen edellisen kirjan huonon menestyksen jälkeen. Tiukan ja niukan elämäntilanteen takia kirjailija päättää yrittää kirjoittamista Intiassa. Kirjailija aloittaa kirjoitusprojektinsa uudestaan ja törmää sattumalta vanhempaan intialaiseen herrasmieheen Pondicherryn India Coffee Housessa, joka lupaa kirjailijalle tarinan joka saisi kirjailijan uskomaan Jumalaan. Herrasmies ohjaa tarinasta kiinnostuneen kirjailijan tarinan alkulähteille Kanadaan mistä hän löytää jo vanhan Piscine Patelin joka lupautuu kertomaan huimasta elämästään.

Tarinan kertojaääni vaihtuu Piscine Pateliin, joka kertoo värikkään lapsuutensa eri vaiheita nuoressa Intiassa. Perheen isä pyörittää kotikaupungissa eläintarhaa joka on kasvavalle lapselle todellinen paratiisi eksoottisine eläimineen. Taloudelliset realiteetit kuitenkin iskevät perheen kasvoille ja edessä on eläintarhan myynti ja muutto Kanadaan. Perhe pakkaa elämänsä ja joukon eläintarhan eläimiä rahtilaiva Tsimtsumiin jonka jälkeen seikkailu alkaa. Laiva kohtaa Tyynellä valtamerellä kohtalokkaan myrskyn jonka seurauksena laiva uppoaa ja nuori Patel löytää itsensä pelastuveneestä seuranaan joukko eläimiä.

Yann Martel on kirjoittanut monitahoisen kirjan. Vaikka kirjan ”päätarina” alkaa haaksirikosta niin kirjan alkupuolella on myös mielenkiintoisia tapahtumia. Esimerkkinä vaikka Piscinen nuoruuden tutkimusmatka eri uskontoihin joka ajaa kotikaupungin imaamin, papin sekä sufilaisen pandiitin hulluuden partaalle. Todella herkullista tekstiä. Piscine kertoo myös paljon eläintarhan eri eläimistä ja niiden tavoista ja taustoista joiden takaa aistii syvän kunnioituksen eläimiin.

Piscinen vietämä aika kuusimetrisessä pelastusveneessä on jännittävää luettavaa. Haaksirikon aiheuttama shokki muutuu nopeasti selviytymistaisteluksi ja kun kanssamatkustajina on eläimiä tarina on vähintäänkin mielenkiintoinen. Piscinen, hyeenan, orankin ja seepran yhteiselämä pelastusveneessä menee odotetulla dog-eat-dog tavalla ja tarinaan tuo räjähtävää energiaa myös Richard Parker, parisataakiloinen bengalintiikeri.

Yann Martelin Piin elämä soljuu sulavasti Daniel Defoen Robinson Crusoen ja vaikka Jack Londonin Erämään kutsun rinnalle hienona seikkailutarinana. Kirjailijana Martel oli minulle uusi tuttavuus ja ei mikään huono sellainen. Martel pokkasikin Piin elämästä vuoden 2002 Man Booker –palkinnon. Toivoisin vain että kirjailijan kirjoja saadaan lisää suomeksi. Vaikka kirjailijan tuorein Beatrice and Virgil jossa eläinaihe jatkuu, tällä kerta pääosissa on aasi ja apina. Näitä seikkailutarinoita on aina liian vähän, joten pitäneekin kaivaa varmaan vanhat Jack Londonit esille.

Katkelma kirjasta:

Luonnonvoimat eivät tappaneet minua. Pelastusvene ei uponnut. Richard Parker pysytteli poissa näköpiiristä. Hait kiertelivät ympärillä mutta eivät hyökänneet. Aallot hakkasivat minua mutta eivät tempaisseet syövereihinsä.

Katselin, kuinka laiva upposi äänekkäästi kurluttaen ja röyhtäillen. Valot lepattivat ja sammuivat. Katsoin ympärilleni etsien perhettäni, elonjääneitä, toista pelastusvenettä, mitä tahansa mikä antaisi toivoa. En nähnyt mitään. Pelkkää sadetta, mustan valtameren ryöstäjäaaltoja ja tragedian hylkytavaraa.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Anthony Bourdain: Kitchen Confidental

Anthony Bourdain on ns. amerikkalainen julkkiskokki joka on noussut kuuluisuuteen mm. No Reservations TV-sarjallaan, joka on pyörinyt esimerkiksi JIM-kanavalla jo joitain vuosia. Ansiokkaassa No Reservations -sarjassaan Bourdain matkustaa ympäri maapalloa tutustuen eri maiden ruokakulttuureihin ja vie katsojansa hiukan sivummalle (off the beaten path) valtavirtain ruokapöydistä. Bourdain ei kulje nenä pystyssä vaan vetää ohjelmiaan hyvin rentoon tyyliin.

Bourdain on kuitenkin ihan oikeasti keittiöalan todellinen ammattilainen ja pitkänlinjan keittiömestari. Valmistuttuaan vuonna 1978 kuuluisasta CIA:sta (Culinary Institute of America) Bourdain on työskennellyt monissa kuuluisissa Yhdysvaltalaisissa ravintoloissa. Nykyisin hän työskentelee keittiömestarina New Yorkin Brasserie Les Halles -ravintolassa.

Kitchen Confidental tutustuttaa lukijansa Bourdainin omaan hyvin värikkääseen henkilökohtaiseen historiaansa. Bourdain kuvaa kuinka hänen matkansa keittiöiden alamaailmaan alkoi jo lapsuudessa ja yksi vaikuttavimpia makuelämyksiä tapahtui vanhempien kanssa Ranskan matkalla, jolloin hän sai maistaa vichyssoisea (kylmää purjoperunakeittoa). Seikkailu kulinariiseen maailmaan alkoi ja Bourdain hakeutui 1973 lukion jälkeen itä-rannikon koillisosaan Cape Codin kainalossa olevaan pieneen Provincetowniin, missä hän aloitti pitkän taivalluksen kohti keittiömestariutta. Dreadnaught oli ensimmäinen kunnollinen ravintola missä Bourdain näki mitä ravintolan kulisseissa ja sen sydämessä eli keittiössä tapahtuu. Bourdain kuvaa pienen kalastajaravintolan reipasta henkilöstöä: ”sain nähdä paljon huonoa käytöstä tuon ensimmäisenä vuotenani P-townissa. Se teki minuun vaikutuksen. Nämä kaverit olivat mestarillisia rikollisia ja seksuaalisia atleetteja verrattuna minun säälittävän surkeaan ilonpitoon collegessa. He olivat maantierosvoja, konnia, lurjuksia ja kuin nuoria prinssejä minulle, joka olin vasta mitätön tiskaaja”. Dreadnaught oli myös sysäys kohti huumausaineiden villiä maailmaan josta Bourdain on myös hyvin avoin kirjassaan.

Bourdainin kirjassa käydään vuoroittain läpi kirjailijan omaa värikästä menneisyyttä sekä Bourdainin ajatuksia nykyajan ravintoloista; miten ravintolat toimivat, mitä kukin työntekijä tekee ravintolan kulisseissa ja mitä esimerkiksi henkilöltä vaaditaan että hänestä tulee joskus keittiömestari.

Kitchen Confidental todistaa että Anthony Bourdain hallitsee hyvin myös kirjoittamisen. Teksti on vetävää ja kirjassa ei ole montaa tylsää suvantokohtaa. Bourdain on selvästi parhaimmillaan kuvatessaan vanhojen työpaikkojensa lähes psykopaattisia kolleegoja loputtomine 1970- ja 80-lukujen heroiinitrippeineen ja kokaiinikasoineen. Bourdainin elämä sukeltaa välillä syvällä pohjamudissa samoin ammatillinen uraputki mutta lopulta järki ja terve elämä voittaa. Vaihtoehtona on kuolema tai raitistuminen.

Suosittelen kirjaa niille joita kiinnostaa ravintoloiden (amerikkaisten) maailma, ja varsinkin mitä tapahtuu niiden kuumissa ja kiireisissä keittiöissä. Meikäläisen kaltaiselle kieroutuneen huumorin ystävälle kirja antoi monta mukavaa hetkeä. Ja kaikille kukkahatutädeille varoituksen sana: kirjassa on välillä aika ronskia tekstiä.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

1 vuotta

Niin, ensimmäinen vuosi on vierähtänyt blogia kirjoitellessa. En uskonut että jaksan näinkin pitkälle. Jatketaan kuitenkin vielä hyvän matkaa ainakin kohti toista vuotta.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=BZ5sWfhkpE0[/youtube]

torstai 8. heinäkuuta 2010

Kaiho Nieminen: Pakolaisten kuski

Innostuin Kaiho Niemisestä kirjailija joskus viime vuonna kun Yle Teeman Kirjamaa-ohjelma esitteli kirjailijan. Samassa yhteydessä Kirjamaan juontaja Reidar Palmgren luki otteita Pakolaisten kuskista. Näin vanhemmiten minuun kolahtaa juuri ns. Wanhaan Suomeen liittyvä kirjallisuus. Ehkä siihen liittyy se syy että isäni puoleinen suku on syvältä Pohjois-Savon syränmailta, ja isäni tarinat hänen lapsuudestaan ja sodanjälkeisestä Suomesta ovat kuin suoraan Linnan tai Päätalon kirjoista tukinuittoineen ja sodasta palaavine hiljaisine veteraanineen. Toinen syy on myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka vangitsi meikäläisen mielenkiinnon ensi tahdeista lähtien. Lopullisen niitin antoi sitten elämänmakuinen K. Päätalon Koillismaa.

Kaiho Nieminen kuvaa siis kirjassaan 1860-luvun nälkävuosien kituuttaman kansan rattoisan hitaasti etenevää elämää Itä-Suomessa. Suomen sodasta on jo kulunut tovi ja nälkä on ajanut suurruhtinaskunnan kansaa tien päälle leipää kerjäämään. Nämä laahustavat joukot saavuttavat myös kesäisen uneliaan itäsuomalaisen Suomenniemen kylän, jonka asukkaat eivät ole innoissaan näistä kutsumattomista vieraista. Kylän isännät yrittävät laittaa kerjuulaiset siltahommiin mutta työstä saatava helppo palkkajauho passivoi työmiehet niin että siltatyö jää kesken. Suomalaiseen tapaan, kylän mahtimiehet (tai isännät) päättävät lopulta siirtää kerjäläislauman naapuripitäjän puolelle. Kuskinhommaa tekemään päätetään laittaa Kallioisen vanhaisännän Simon hulttiopojanpoika Matti. Matti, joka toimii myös kirjassa kertojana, ottaa tietenkin vastaan tunnollisesti hänelle sälytetyn tehtävän. Matkalla mukaan tarttuu myös värikäs hevosmies mustalais-Hermanni joka opastaa Mattia välillä vaarallisellakin matkalla. Matti kokee hevosmatkallaan elämän koko kirjon kavaline naisineen ja pettävine väkijuomineen. Lopussa elämä heittelee Mattia dramaattisesti. Tarinassa kulkee myös Matin kylän rikkaan isännän Filippus Lyytikäisen hehkeä ja aistikas sisar Wilhelmiina, joka sekoittaa omalla tavallaan Matin nuorta päätä.

Minkälainen kirja Pakolaisten kuski sitten oli? Kirja on ensinnäkin kirjoitettu puhtaasti itä-suomen murteella, joka ainakin meikäläistä hiukan hidasti aluksi. Tarina itsessään on perinteinen ja perisuomalainen. Rikas väki määrää ja köyhät torpparit tottelee. Nieminen hallitsee selvästi ajan kuvauksen juuri nälkäkuolemaa tekevine kerjäläisineen jotka ovat aikalaisille toisen luokan kansalaisia. Lapsia ja vanhuksia kuolee tarinassa kuin kärpäsiä. Lähellä vieraileva kuolema onkin Matin aikalaiselle lähes arkinen asia. Niemisen teksti on taidokkaasti kirjoitettu ja kuin salakalavasti imee lukijansa mukaan. Vaikka tarina päättyy 204 sivun jälkeen jää tämän vaatimattoman oloisen kirjailijan kynänjäljestä vaikuttava jälki. Suosittelen.



Katkelma kirjasta:

Sanovat työn aina tekijäänsä kiittävän. Saattaa olla, mutta meidän kirkonkylän äijien mielestä ei tekijälle tarvinnut enempää heruakaan. Heti kun kerkisin kääntyä kuormineni Tuuhaan kujalle, kävi toteen, että haukkuja niiltä kyllä irtoaa helpommin.

Hauturi Montani - ukko joka itsekin seuraaavana keväänä otti ja kuoli niihin pistosvaivoihinsa - vänkäili tyhjää ruumiskirstua riihen seinustalla kärryiltä alas. Se huomasi meidät. Ja hetihän sen piti kesken hommiensa viittoa minut siihen riihen nurkalle, sivummalle, etteivät kärryillä istuvat kerjurit kuule, ja ruveta känisemään: top muka tykkänään, Tuuhaan tuvalle on turha ajella.