tiistai 28. elokuuta 2012

Directive 51

Taisin mainita edellisessä Yöpartio-arviossani että tämä John Barnesin Directive 51 hiihtää dystopian puolella. Pitää korjata ja todeta että John Barnesin Daybreak-trilogian ensimmäinen osa on puhdasta post-apokalyptista viihdettä. Vaikka dystopia/post-apokalyptisissa kirjoissa yleensä vellotaan synkissä vesissä niin täytyy myöntää että vaikka lähtökohdiltaan tämä Daybreak-sarja käynnistyy hyvin synkissä tunnelmissa, Directive 51 on kuitenkin täynnä positiivista toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Ihan alkuun, mitä Directive 51 (D51) sitten tarkoittaa? Hyvin yksinkertaistettuna, D51 aktivoituu sellaisissa katastrofaalisissa tapahtumissa joissa yhdysvaltain korkein hallinto ei pysty enää toimimaan. D51 antaa nimetylle liittovaltion viranomaiselle (National Constitutional Continuity Coordinator tai NCCC) väliaikaisesti lähes diktaattorimaiset (ja rajattomat) valtuudet pitää liittovaltion toiminnassa ja etsiä valtiolle uusi päämies ja ylin johto. Kyseinen direktiivi 51 on oikeasti olemassa, ja vaikka osa direktiivista on salattua tietoa niin onhan tämä selkeästi herkullinen aihe kaikenlaiselle spekulaatiolle. 

Kirjana Directive 51 sijoittuu lähitulevaisuuteen vuoden 2020-luvun alkupuolelle. Suuressa Internetissä muhii suuri kapina jonka polttoaineena on viha nykymaailman "Big Machine" -tapaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Yhdysvaltain liittovaltion erikoisviraston OFTA (Office of Future Threat Assessment) tutkijat pääsevät kapinan jäljille ja alkavat tutkimaan tätä poikkeuksellista liikettä jonka tarkoitus on tuhota nykyinen yhteiskunta.

Tämä Daybreak-ryhmäksi kutsuttu ihmisjoukko osoittautuu kuitenkin ylivoimaiseksi vastukseksi viranomaisten huomattua että ryhmä koostuukin kymmenistä tuhansista ihmisistä joita ei johda kukaan, vaan he itse toimivat ideologiansa ympärillä ja kunnes tiettynä päivänä ja tiettynä kellonaikana - hävitys alkaa.

Viranomaiset seuraavat voimattomina kun he havaitsevat että vaarallista nanovirusta levitetään kaikkialla ympäri Yhdysvaltoja. Nanovirus leviää kaikkialle ja se tuhoaa öljypohjaiset polttoaineet, muovin ja elektroniikan päivissä. Hävitys näyttäytyy massoille ensin viattoman harmillisesti puhjenneina autonrenkaina,  hajonneina autonmoottoreina ja pätkivinä kännykäpuheluina. Lopulta tietoliikenneyhteydet katoavat, lentokoneet tippuvat taivaalta ja yöt alkavat olemaan entistä synkempiä kun ei ole enää sähköä.

Kaikesta huolimatta, kirjan yhtenä päähenkilöryhmänä toimiva liittovaltion viranomaiset alkavat taistelemaan yhteiskunnan tuhoutumista vastaan ja toiminta käynnistyy kun D51 aktivoidaan. Toisaalla, kirjassa seurataan erillään toimivia Daybreak-ryhmäläisiä jotka jouduttavat omalla osuudellaan yhteiskunnan tai sen Big Machine alasajoa, ja haaveilevat yksinkertaisesta elämästä sekä tulevasta isosta resetistä joka ihmiskuntaa odottaa.

Ja juuri kun liittovaltion ahkerat ihmiset ovat saamassa polvilleen iskettyä maataan jollain tavoin oikealle kipeän toipumisen uralle, Daybreak ilmentyy uudelleen useamman 250 megatonnin fuusiopommi-iskuna...

Kirjan hyvin kansainvälisen trillerin omaisen alun jälkeen, lukija huomaa (ainakin allekirjoittanut) että tarinaa lähtee siivilleen ja kaikenlainen salaperäinen agenttifiilistely muuttuu suureksi selviytymistarinaksi missä pahasti päähän lyöty rikkonainen kansa yrittää nousta polvilleen. Liittovaltion rippeet kerääntyvät yhteen ja alkavat tekemään hartiavoimin töitä nostaakseen jonkinlaista valtiohallintoa raunioista jälleen pystyyn. Kirja paljon keskittyykin tähän työhön. Kirjailijalla on monta hyvää ideaa, esimerkkeinä höyryveturiharrastajat jotka  avaamalla raideliikennettä yhdistävät kaaoksessa vellovia osavaltioita. Tai kaikenlaiset käsityöammattilaiset joiden työnarvo ja ammatillisen osaamisen arvostus nousee huikeasti. Sinänsä ei mikään ihme jos yhteiskunta on paiskattu teknisessä mielessä käytännössä takaisin 1800-luvulle.

Itselleni tuli tästä kirjasta mieleen vanha Kevin Costnerin elokuva Postman joka muistutti paljon kirjan sisältöä. Kirjan tarina juoksi kellon ja päivien mukaan. Välillä kirjailija heitteli tarinaa ympäri mannerta ja kuvasi eri tapahtumia simultaanisti. Vahvinta antia oli alun katastrofikuvaukset kuinka pienistä ongelmista nousee valtava modernin elämänmuodon sammuttava tsunami. Kirjana tämä oli hyvää vastapainoa samaa genreä hipovalle Cormac McCarthyn The Road romaanille. Missä ei minkäänlaista valonpilkahdusta näkynytkään. John Barnes tarjosi vahvan aloituksen Daybreak-trilogialleen jota varmasti suosittelen.

lauantai 18. elokuuta 2012

Yöpartio

Venäjän suunnalta on viime aikoina osunut kohdalleni useampi mielenkiintoinen kirjailijanimi. Satiirikko Victor Pelevin, Dmitry Glukhovsky Metro-dystopialla ja nyt Sergei Lukjanenko urbaanilla fantasiallaan.

Yöpartiossa Moskovan kaduilla käydään loputonta hyvän ja pahan taistelua. Taistelua käy (yllätys yllätys..) Pimeän palvelijat ja Valon palvelijat. Nykypäivän Moskovan harmailla kaduilla käyskentelee siis normikansalaisten rinnalla noitia, velhoja ja muuten vaan outoja yliluonnollisia hahmoja. Tarinan keskiössä on Anton, keskitason velho joka työskentelee Yöpartiossa ja on sivutoiminen ohjelmoija. Pimeyden ja Valon palvelijoilla välillä on herkkä tasapainotila ja yö-, ja päiväpartioiden tehtävänä on huolehtia että vuosisatoja sitten sovittu rauhantila säilyy.

Yöpartio koostuu kolmesta tarinasta joissa lukija pääsee sisään synkkään Partio-maailmaan. Ensimmäisessä tarinassa tutustutaan Antoniin, joka työvuorollaan pelastaa pienen pojan vampyyrin hampaista ja törmää nuoreen lääkärinaiseen Svetlanaan jolla on harteillaan isompia ongelmia.

Toisessa osassa Moskovan kaduilla liikkuu sarjamurhaaja jonka kohteena on Antonin tapaiset yliluonnollisia voimia omaavat henkilöt. Anton ja Yöpartio joutuu tekemään enemmän kuin parhaansa ettei ed. mainittu herkkä tasapaino kippaa väärään suuntaan.

Kolmas osa on sitten finaali missä edellisten tarinoiden aineksia sekoitetaan mahtijuonitteluun ja lopputuloksena on lähes maailmanlopun odotus.

Kazastanilainen kirjailija on luonut omalaatuisen, ei kuitenkaan mitenkään mullistavan oloista kirjallista universumia missä taikuus, velhot ja muodonmuuttajat ovat arkipäivää. Partioimmeiset niin pimeän kuin valonkin on rakennettu mielestäni hyvin ja kirjan vahvin osa onkin nämä monipuoliset ja hyvin kirjavat henkilöhahmot (johtuneeko kirjailijan psykoterapeutin koulutuksesta). Kirja ei kuitenkaan oikein päässyt "kunnolla liikkeelle" näissä kolmessa tarinassa. Itselle tuli jossain kohdin perinteinen "jotain tästä nyt puuttuu" -fiilis. Olisin kaivannut tarinoihin enemmän dynamiikkaa ja ennen kaikkea toimintaa. Isona plussana voisi sanoa kirjailijan taidon liittää synkkä Moskova ja maaginen rinnakkaistodellisuus yhteen. 

No Partio-sarja on kirjailijan mukaan viisiosainen joten jään odottamaan mielenkiinnolla sarjan toisen osan suomennosta eli Päiväpartiota (Day Watch). Niin, onhan tästä tehty elokuvakin. Vuonna 2004 Timur Bekmambetov sovitti Yöpartion ensimmäisen tarinan  elokuvaksi ja siitä tuli ilmeisen suuri hitti ei pelkästään Venäjällä vaan myös muualla maailmassa. Itse katsoin elokuvan kirjan jälkeen ja täytyy sanoa että elokuva ei ollut allekirjoittaneen mieleen. 

Seuraavaksi sitten sukelletaan jälleen dystopia-tarinoiden mukavan synkkiin vesiin ja yöpöydällä onkin jo työn alla John Barnesin Directive 51





maanantai 13. elokuuta 2012

The League Of Extraordinary Gentlemen, Volume 2

Alan Mooren käsikirjoittama ja Kevin O'Neillin kuvittama The League Of Extraordinary Gentlemen on edennyt toiseen osaan (ensimmäinen osan arvio). Britannian tiedustelun ykkösnyrkki eli seikkailija Alan Quatermain, Kapteeni Nemo, Hawley "näkymätön mies" Griffin, Tohtori Jekyll ja neiti Mina Murray kohtasivat sarjan ensimmäisen osan lopussa uuden haasteen kun taivaalta tuli alas valtavia sylinterin muotoisia aluksia.

Toisen osan tarina kuitenkin alkaa aivan toisaalla. John Carter ja Luutnantti Gulivar Jones käyvät sotaa natiiveja marsilaisia vastaan punaisella planeetalla ja miesten onnistuneen allianssin ansioista vastustaja kokoaa joukkonsa pakoa varten ja tekee evakuonnin aluksineen kohti maapalloa.

Alan Quatermain ystävineen on siis uuden haasteen edessä kun maahan tippuneista sylintereistä ryömii esiin selkeä valloitusarmeija.

Jälleen kerran Kevin O'Neillin piirrosjälki on silmiä hivelevän mukavaa. Alan Moore on sekoittanut yhä enemmän ensimmäisestä osasta tuttua tarinaansa, ja tämän toisen osan kehystarina on käytännössä suoraan H.G. Wellsin science fiction klassikosta Maailmojen Sota (arvosteluun tästä). Tarinaan on myös hienosti lisätty alun Edgar Rice Burroughsin John Carter, ja toinen H.G. Wellsin selkeä klassikko tarinan puolivälin jälkeen eli Tohtori Moreau pelottavine ihmis/eläinhybrideineen. Mutta niin vain tarina kantaa hyvin kaikkine kirjallisuusviitteineen aina räjähtävään loppuun saakka. Extrana lopussa on jälleen kerran hienoa kansitaidetta sekä suht tukevan kokoinen The New Traveller's Almanac joka toimii oppaana tekijöiden värikkääseen vaihtoehtotodellisuuteen. 

Onneksi on tullut kaivettua kirjahyllystä tuota vanhaa pölyttynyttä sarjakuvaosastoa koska vanha kaipuu sarjakuvataiteen pariin on jälleen syttynyt. Seuraavana on sitten luvassa hahmo joka on loikannut Hollywoodin ansiosta valtavirtain puolelle eli Mike Mignolan Hellboy-hahmo. Posti toimitti kotiin jo joitain viikkoja sitten amatsoonilta Hellboy Volume 1, Library Editionin tietosanakirjalta näyttävän  teoksen (alla kuva) ja kuten kuvasta näkyy - lukemista riittää. Tässä ensimmäisessä osassa on Hellboyn kaksi ihka ensimmäistä albumia Seed of Destruction ja Wake The Devil





Fidel & Che

Kesäloman painaessa kohti viimeistä viikkoa, olen positiivisesti yllättynyt huomatessani että lukutahtini on pysynyt reippaana. Perheen kanssa tuli lomailtua viikon verran Kreikan lämmössä ja kaiken sen mukavan uima-altaalla loikoilun rinnalla tuli luettua viikon aikana (!) ennätykselliset kaksi kirjaa; Simon Reid-Henryn kirjoittama Fidel & Che ystävät vallankumouksessa sekä venäläisen Sergei Lukjanenkon urbaania fantasiaa edustava Yöpartio. Käyn tässä läpi ensin mainittua.

Olen aina tuntenut sympatiaa Kuuban pientä valtiota kohtaan. Tuon Karibiameren saaren historia muistuttaa paljolti Suomen myllerryksiä täynnä olevaa historiaa, ja vaikka 2000-luvun Kuuba muistuttaa enemmän totalitaristista yhteiskuntaa sillä on mielenkiintoinen historia missä Fidel Castrolla ja Ernesto "Che" Guevaralla on iso rooli.

Kirja etenee yksinkertaiseen tahtiin. Kirjailija kuvaa molemman ystävyksen ensi askeleita ja nuoruutta, Fidelin kasvaessa Kuubassa ja yrittäessään epäonnistuen lakimiehen työssä ja toisaalla Argentiinassa Ernesto kasvaa kohti lääkärin ammattia. Molemmilla kuitenkin kytee sisällään yhteiskunnallisen vaikuttamisen palo ja molempien miesten elämä kaartaa väistämättä kohti väistämätöntä historiallista vallankumouksen urakkaa. 


Ernesto eli omaa etsikkoaikaansa lääketieteenopiskelijana, matkusti pitkin Amerikan mannerta ja kirjoitti kuuluisan moottoripyöräpäiväkirjansa. Fidelin tapaan Ernesto vastusti intohimoisesti mannerta valtaavaa kapitalistista hyväksykäyttöä jonka uhreiksi pienet valtiota väistämättä taipuivat. Kuubassa vuonna 1933 valtaan noussut armeijan kersantti Fulgencio Batista piti maata tiukasti otteessaan korruptoituneen valtakoneiston avulla.  Lopulta vuonna 1954 Fidel ja Ernesto tapaavat Meksikossa ja pitkä ystävyys alkaa. 

Loppu onkin jo puhtaaksi kirjoitettua historiaa. Fidel eteni 26. heinäkuuta-liikkeensä kanssa Kuuban vallankumouksen aallonharjalla ja Ernesto toimi hänen uskollisena ystävänä joka keskittyi sotilaalliseen toimintaan. Lopulta vuoden 1958 uudenvuoden aattona diktaattori Fulgencio Batista taipui ja pakeni maasta. Helmikuussa 1959 33-vuotias Fidel nousi valtaan.

Mitä tulee kirjan päähenkilöihin, itselleni tuli täytenä yllätyksenä Fidelin ja Chen syvä ystävyys ja solidaarisuus  joka paistaa kirjan sivuilta. Voi vain kuvitella mitä juuri kolmekymppiset vallankumoustoverit ovat voineet miettiä kun vuosia vallankumouksen eteen tehty työ kantaa hedelmää ja nuorille annetaan vallanavaimet. Tästä puhutaan myös kirjassa. Kun Fidel piti kansanjoukoille kuuluisia tuntikausia kestäviä puheitaan, Che työskenteli taustalla ja piti puheita vallankumousjärjestöille. Ystävyksille tuli selväksi hyvin nopeasti että heillä oli valtava urakka edessä saadakseen Kuuban toimimaan maana. 

Lopulta ei mennyt montakaan vuotta kun Fidel huomasi että pieni Kuuba joutui suurvaltapolitikoinnin uhriksi. Ensin petti Yhdysvallat ja sen jälkeen luottoystävä Neuvostoliitto. Che kohtalona oli lopulta vallankumouksen iäinen palo jonka voimalla Che siirtyi sissijoukkoineen jatkamaan vallankumouksen aatteen levittämistä ensin Afrikkaan ja lopulta Boliviaan.

Chen liekki sammui lopulta lokakuun 8. päivä 1967, kun Bolivian armeijan erikoisjoukot ryyditettynä CIA:n henkilöstöllä sai vangittua Ernesto "Che" Guevaran ja hänen sissinsä pitkän takaa-ajon jälkeen. Teloituksen sai tehtäväksi nuori Bolivian armeijan sotilas Mario Téran, joka on jälkeenpäin kertonut Chen sanoneen viimeisinä sanoinaan kuin rohkaistakseen sotilasta ampumaan "Rauhoitu mies, ja tähtää kunnolla. Tapat vain miehen". Teloituksen jälkeen nuoren teloittajan kohtalo ei ole ollut suopea. Hän on elänyt yli 40 vuotta tekaistun nimen turvin ja jatkuvassa paossa. Asiaa ei ole helpottanut se että teloituksen jälkeen ainakin kuusi Chen teloitukseen liittyvää Bolivian sotilashenkilöä on kuollut hämärissä olosuhteissa väkivaltaisesti.

Vallankumouksen veljekset ovat kummatkin 1900-luvun historian suurnimiä (sanoo yhdysvaltalainen propaganda mitä tahansa). Kaverukset näkivät epäkohtia yhteiskunnassa ja päättivät muuttaa asioita. Okei, pitää myös muistaa että nykypäivän Kuuba ei ole mikään ruusuinen utopistinen yhteiskunta: yksipuoluejärjestelmä, ei sananvapautta ja hyvin häilyvät ihmisoikeudet. Varmasti hyvää tarkoittavat aikeet lopulta karkasivat käsistä kun ystävykset huomasivat että valtion johtaminen oli käytännössä lähes ylivoimainen tehtävä.

Fidel on jo väistynyt valtion johdosta, ja vaikka hänen elämäntyönsä jääkin historiaan, se jää Ernesto "Che" Guevaran varjoon jonka teot nostivat hänet 1960-luvun vallankumouksellisuuden ikoniksi joka on inspiroinut lukuisia valtiomiehiä ja kansalaistaistelijoita. Alberto Kordan kuuluisa äärimmäisen popularisoitunut valokuva Guerillero Heroica jää varmasti yhdeksi 1900-luvun kuuluisimmaksi valokuvaksi. Itse näin sen viimeksi lomamatkalla rantapyyhkeessä.

Eräs historioitsija on sanonut hienosti ystävysten elämästä "Che elää edelleen osittain siksi, että hänellä on ollut Fidel Castro tiedottajana". Simon Reid-Henryn kirja oli jälleen hyvä esimerkki historinkirjasta joka näyttää toteen että fakta on fiktiota (propagandaa) mielenkiintoisempaa. Suosittelen.