1Q84 osa 3

Olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut ripottelemaan historian kirjoja näiden houkuttelevien kaunokirjallisten teosten sekaan josta olen luonnollisesti tyytyväinen. Minulla on kuitenkin esimerkiksi puolisentoista metriä keltaista kirjastoa kirjahyllyssä, joista vajaa puolet on lukematta joten on hyvä että näitäkin saa välillä sujautettua yöpöydälle.

Siitä ei ole kuin vuosi kun päätin tarttua 1Q84 -trilogian ensimmäiseen kahteen osaan jotka Keltainen Kirjasto päätti laittaa yksiin kansin, joten sen vajaa 800-sivua oli haastellinen jo kokonsa puolesta. Kuitenkin Haruki Murakamin välillä ilmeetön ja lähes dokumentaarinen tapa juoksuttaa tarinaa oli kuitenkin näin ensikertalaiselle lähes vangitseva, ja kuin varkain paksu nide tuli luettua läpi. 

Osa 3 jatkaa siitä mihin jäätiin toisen osan lopulla. Aomame ja Tengo etsivät kiihkeästi toisiaan kahden kuun Tokiossa. Sagikaken uskonnollinen kultti kiihdyttää Aomamen etsintöjä ja tarinan sivuille nousee kolmas päähenkilö, yksityisetsivä Ushikawa joka askel askeleelta lähestyy Aomamen piilopaikkaa.

En ole varmasti ensimmäinen lukija jonka mieleen tuli kirjan puolen välin aikoihin ajatus oliko osa 3 oikeasti tarpeellinen. Ainakin omasta mielestäni kirjailija olisi voinut tiivistää ensimäistä kahtaa osaa ja niputtaa koko tarinan yksien kansien väliin. Tämä kolmas tarina tuntui polkevan pahasti paikoillaan ja loppukin tuntuu nopeasti tehdyltä. Tengon ja Aomamen yhteinen tarina saa kuitenkin kunniallisen päätöksen ja täytyy taputtaa itseään selkään hyvästä urakasta. Kirjailija Haruki Murakami on ehdottomasti seuraamisen arvoinen jonka teoksia on suomennettu kiitettävästi.

1Q84

Haruki Murakami on ollut mielessä jo kauan, 1Q84:n kokonaisuus on odottanut kirjahyllyssäni jo kauan vuoroaan. Ensimmäinen nide, vajaa 800 sivun möhkäle tuli vihdoin ja viimein luettua. Ja vielä tärkeämpää, hyllymetrillinen Keltaisen Kirjastoa nytkähti kerrankin eteenpäin, edellisestä on jo neljä vuotta.

Uskoisin että Haruki Murakami on yksi niistä harvoista japanilaisista kirjailijoista jotka ovat lyöneet todella läpi kansainvälisillä markkinoilla. Kirjailijan teoksia on käännetty yli 40 kielelle, ainakin yhdestä kirjasta on tehty elokuva ja kirjailijan nimeä on soviteltu useamman kerran Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Samoin tämän kirjan nimi on täydellinen: 1Q84. Ei tarvitse omata paljoakaan mielikuvitusta niin kirja kiinnostaa jo pelkän nimen perusteella. Mutta kirjan paksuus (kuusi senttimetriä kannesta kanteen) sekä 782,5 sivua on ollut tähän asti aika kova vastus ja kyseessä on 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa. Kolmas ja viimeinen osa on onneksi hiukan kevyempi fyysisiltä mitoiltaan.

Kirjan päähenkilöinä on tokiolainen Aomame, yksinäinen liikunnanohjaaja joka iltapuhteina rankaisee seksuaalirikollisia piikittämällä heitä kuolettavasti sekä huomaamattomasti. Toisaalla tarinassa seurataan Tengoa, matematiikan opettajaa joka juoksuttaa työnsä ohella toivetta kirjailijan urasta. Eletään vuotta 1984 kun näiden kahden kohtalo alkaa pienin liikkein kietoutua toisiinsa.

Eräänä päivänä Aomame työkeikallaan jää jumiin liikenneruuhkaan, ja päättää taksikuskin neuvosta jatkaa jalkaisin moottoritien hätäpoistumistien kautta läheiselle metroasemalle. Aomamen laskeuduttua hätäpoistumistien tikkailta, hän on huomaamattaan siirtynyt rinnakkaistodellisuuteen ja vuoteen 1Q84.

Tengo elää myös yksinäistä elämää vuodessa 1984. Päivätyö sisältää matematiikan opettamista ja vapaa-ajalla hän auttaa ystäväänsä joka pyörittää kustannusyhtiötä. Eräänä päivänä hän saa ystävältään arvioitavaksi käsikirjoituksen joka on hyvinkin omituinen. Sen kirjoittaja on teini-ikäinen tyttö, joka on onnistunut pakenemaan mystisestä lahkosta ja on nyt kirjoittanut vangitsevan ja vaikuttavan käsikirjoituksen kokemuksistaan. Se on Tengon silmissä raakile joka tarvitsee työstöä, mutta fantasiaelementeillä maustettu tarina on ainutlaatuinen. "Tilaisuus tekee varkaan" kuvaa hyvin Tengon seuraavia askelia kun hän tekee rohkean päätöksen, joka syöksee hänet uhkaaviin tapahtumiin.

Samaan aikaan Aomame toisessa todellisuudessa alkaa epäilemään mielenterveyttään kun hän näkee ja kokee että maailma on jotenkin kuin huomaamatta hiukan nyrjähtänyt. Epäilyille tulee kuitenkin päätös eräänä kirkkaana iltana, kun hän katsoo öiselle taivaalle ja näkee kaksi kuuta. Aomamea myös lähestyy hänen työnantaja joka pyytää Aomamea viimeiselle, ja myös kaikkein vaarallisimmalle työkeikalle, jonka kohteena on jo edellä mainitun mystisen lahkon salaperäisen johtajan murha. Tästä alkaa Aomamen myös vaaroja täynnä oleva matka kohti tehtävän toteuttamista. Ja pikkuhiljaa, niin Tengo meidän todellisuudessa kuin Aoamame toisessa ajassa ja todellisuudessa, ajautuvat kohti toisiaan.

Ensinnäkin, olin positiivisesti yllättynyt monesta asiasta. Ensimmäinen oli Murakamin tavasta kuljettaa tarinaa. Suomentaja on selvästi tehnyt hyvää työtä, koska teksti ja tarina suorastaan soljuu itsestään kuljettaen lukijaa vaivattomasti eteenpäin. Tarina pyörii syvällä Aomamen ja Tengon henkilöissä ja heistä ei jää myöskään staattista kuvaa. Ja kolmas eli kirjailijan aivan käsittämätön mielikuvitus joka yhdistää niin arkirealismia, fantasiaa kuin hippusen tieteiskirjallisuutta. Tarinassa tosiaan yhdistyy niin rikollisuus, lahkolaisuus, ihmisten syvät tunteet kuin myös kaikkien näiden kerrosten läpi puskeva rakkaus, joten lukijan käsissä on todella ainutlaatuinen ja vaikuttava kokonaisuus. En ihmettele yhtään että Murakamin on odotettu saavan (jo vuosia) Nobelin kirjallisuuspalkinto. 1Q84 viimeinen kolmas osa siirtyy vahvasti eteenpäin lukujonossani.

Seuraavaksi vuorossa on neljän vuoden tauon jälkeen Neil Gaimania, kun tabletissa nopeasti piipahti arvoituksellinen The Ocean at the End of the Lane.

Alamaailma ja sivu 445

Allekirjoittaneen lukukone hyytyi viimeinkin. Kohtasin voittajani Don Delillon yli 900 sivuisen Alamaailma muodossa. Odotukset olivat korkealla mutta sivulla 445 tein päätöksen keskeyttää koko kirjan. Siitä on muuten vuosia kun jätin viimeksi kirjan kesken. 

Kirjan ensimmäiset n. 60 sivua ovat huikeita. Kirjailija aloittaa kuvaamalla legendaarista lokakuun 3.päivän baseball-ottelua NY Giants vs. NY Dodgers vuonna 1951. Jännityksen täyteinen ottelu täydentyy kirjan nuorten päähenkilöiden esittelyllä.Tarina alkaa nykyajan tapahtumista ja keriytyy auki kirjan edetessä kohti menneisyyttä. Tarinan keskiössä on Nick Shay joka on johtotason tehtävissä jäteyrityksessä ja jonka nuoruutta Bronxin maisemissa seurataan ja samalla raotetaan Nickin nuoruudessa tapahtunutta murhaa. Tarinassa pyörähtää pitkä lista värikkäitä henkilöitä joiden perässä pysyminen tuotti ainakin itselleni välillä vaikeuksia.  

Vaikka Delillo on selkeästi osa Yhdysvaltojen ns. Suuria Kirjailijoita oma kone vain hyytyi loputtomalta tuntuvaan kirjaan joka omasta mielestä kärsi a) tarinan sivujuonteiden pitkiin kuvauksiin b) kirjan pituus. Kirjailijan teksti on kuitenkin pitkälti hienoa luettavaa mutta allekirjoittaneen mieli siirtyi sivulla 445 uusien kirjojen suuntaan. Ehkö myöhemmin voisi kirjan lopullisesti taltuttaa..

Ja mikä muutti mielen? Kindleen tuli ladattua Jeff VanderMeerin Southern Reach-trilogian pilotin Annihilation (alle 300 sivua ;)).

Konnien klubi

Kirjallinen matka jatkuu Keltaisen Kirjaston parissa. Tällä kertaa hyllystä tarttui Jonathan Coen Konnien Klubi. Olen aina pitänyt hyvin kirjoitetuista kasvukertomuksista ja tässä on sellainen. Seitsemänkymmentäluvun Isosta Britanniasta minulle tulee jostain syystä aina mieleen luokkasota, Thatcher, konservatismi ja lakkoilu. Ja tietysti pikkuhiljaa viriävä Punk-scene. Jonathan Coe maalaa kirjassaan lukijalleen elävän kuvan tästä ajanjaksosta kolmen teini-ikäisen ystävyksen silmin. Konnien Klubissa pääosaa esittää välillä hyvin kylmäkiskoisen vanhakantainen koulumaailma luokkaeroineen, samalla kirjailija tuo hyvin esille aikakauden tärkeät yhteiskunnaliset tapahtumat vanhempien kautta. Paikallisen tehtaan lakkotaistelut, työpaikkaromanssit ja IRA:n pommi-iskut jotka vaikuttavat läheisesti yhden päähenkilön perheeseen. Kirjan parasta antia on kuitenkin ystävysten keskinäinen kemia halki välillä aika raskaan nuoruuden jota värittää yhteiskunnan murros ja kirjan lopussa tarina jääkin auki jatkolle, ja jatkoa tähän on tullutkin. Kirjailijan Suljettu Piiri jatkaakin kolmikon elämän seuraamista 1990-luvusta eteenpäin.

Noh, tästä tulikin nyt lyhyt katselmus kirjaan mutta suosittelen kirjaa lämpimästi. Seuraava lukuprojekti on hiukan auki, mutta eppäilen että seuraavana on vuorossa Daybreak Zero by John Barnes joka on kirjailijan Daybreak-sarjan toinen osa. Ensimmäisestä osasta voi kurkata täältä.

Kylä

Tämä William Faulknerin Snopes-trilogian aloitusteos on odottanut kärsivällisesti kirjahyllyssäni kolmisen vuotta. Keltaisen Kirjaston ikiklassikot tuntuvat aina mukavilta "välipaloilta", varsinkin kun edellinen kirja oli kaikinpuolin erilainen.

Yhdysvaltalainen kirjailija William Faulkner istuu tukevasti suurten amerikkalaisten kirjailijoiden joukossa. Kirjailijan urallaan saamat tupla-Pulizerit ja yksi  kirjallisuuden Nobel -palkinto herättää jo herkästi mielenkiinnon kirjailijaa kohtaan, ja tämä Snopes-trilogia tuntuu olevan hyvä lähtökohta tutustumiselle.

Kylä kertoo Mississippin osavaltiossa sijaitsevan uneliaan Frenchmen's Bend nimisen kylän tarinaa 1900-luvun alkupuolella. Lukija saa seurata maaseutukylän hidastempoista elämää, sen värikkäitä hahmoja, juonitteluja ja valtasuhteita. Seppien, maanviljelijöiden, opettajien ja kauppiaiden muuttumaton maailma järkkyy kun vuokraviljelijäksi paikkakunnalle muuttaa köyhä Snopesin perhe joka alkaa kuin huomaamatta tekemään nousua yhteisön hierarkiassa. 

Luin Faulknerista että hän olisi vaikea kirjailija, ja tulihan se nyt itse todettua. Vaikka minulla oli suuret odotukset kirjan suhteen, tarinan välillä järjettömän pitkät lauserakenteet tappoi hitaasti mutta vakaasti alkuinnostuksen. Tämänkaltaiset helvetilliset lauseet vaatii yleensä tarkan keskittymisen mikä jo itsessään alkaa pitemmän päälle ärsittymään. Samalla kirjan tapahtumat olivat osittain puuduttavan tapahtumaköyhiä. Ehkä onnistuneimpia kohtauksia oli kylää sekoittava hevoskauppias huutokauppoineen, joka päättyy aikamoiseen kaaokseen. Faulknerin vahvuudeksi voi myös lukea hienot kuvaukset kylän tasaisen seesteisestä elämästä. Mihinkään ei ollut kiirettä. Vaikka trilogiasta olisi pari osaa edessä, mietin tarkkaan jatkanko sen lukemista. 

Seuraava kirja onkin kevyempää materiaalia. Löysin itse asiassa hyvän kompromissikirjan perinteisen lukurytmini osalta. Robert Harrisin Rooma-trilogian ensimmäinen osa Imperium eli kirjailijan versio yhdestä Rooman valtakunnan ykkösmiehestä Marcus Tullius Cicerosta. Kirja tarttui pokkariversiona matkaan Suomalaisen Kirjakaupan pokkarialeesta. 

Kirjahankintojen osalta historiaosastoni on saanut liudan mielenkiintoisia vahvistuksia. Osa keskittyy Yhdysvaltojen historiaan kuten Betty DeRamuksen Freedom By Any Means: True Stories of Cunning and Courage on the Underground Railroad tai esimerkiksi pioneerihenkinen Undauted Courage missä Stephen E. Ambrose seuraa Lewis ja Clarkin ensimmäistä kuuluisaa koko Pohjois-Amerikkan halkovaa tutkimusretkeä. Hyllyyn on ilmestynyt myös merellinen The War For All The Oceans: From Nelson at the Nile to Napoleon at Waterloo. Unohtamatta jo hetken etsinnässä olleesta ammatipyövelin elämänkerrasta josta aiemmin haaveilin. Se löytyi Amazonin loistavasta valikoimasta. The Faithful Executioner: Life and Death, Honour and Shame in the Turbulent Sixteenth Century kertoo 1500-luvulla eläneen Frantz Schmid:n neljäkymmentäviisivuotisesta urasta ammattipyövelinä. Kaikkea siis löytyy joten edessä on mielenkiintoinen loppuvuosi.

Minun kansani, minun rakkaani

Minun kansani, minun rakkaani on raskas kirja. Se tuli tästä ensimmäisenä mieleen kun lähti kahlaamaan kirjan päähenkilöiden, karanneen orjan Sethen, hänen tyttärensä Denverin, henkisesti särkyneen entisen orjan Paul D:n ja mystisen nuoren tytön Rakkain elämää 1870-luvun Cincinatissa, Ohion osavaltiossa.

Nobelisti Toni Morrison osaa vahvan tarinankerronnan ja vaikka kirjailijan teokset keskittyvätkin pääosin erilaisten naisten kohtaloihin niin halusin kurkistaa paljon kehutun kirjailijan historialliseen teokseen. 

Enkä pettynyt, vaikka kirja vahva tarina vaati paljon keskittymistä ja oman aikansa. Itse olen huomannut että kun kirja imee lukijan näinkin vahvasti mukaansa, silloin ollaan ns. suurien tarinoiden parissa. 

Kirjassa Sethe ja Denver asuvat menneisyyden haamujen kanssa vanhassa talossa Bluestone Roadilla jonne eksyy myös Paul D. Lopulta toisistaan tukea saava kolmikko päätyy yrittämään aloittaa uutta elämää kunnes taloon ilmestyy kuin tyhjästä nuori tyttö Rakkain. Muistinsa menettänyt tyttö takertuu talon asukkaisiin ja Sethen ja Paul D:n suunnitelmat tekevät lopulta äkkikäännöksiä.

Kirjailija viskoo lukijaa tarmokkaasti myös menneisyyden tapahtumissa ja pikku hiljaa tarinan hahmojen ja tapahtumien historia kuoriutuu kerros kerrokslta kuin mätä sipuli. 

Historiaa rakastavana kirjan parasta antia oli luonnollisesti kirjailijan kuvaukset 1870-luvun kovasta arjesta ja varsinkin entisten orjien selviytymisestä. Orjuus ei jättänyt pelkästään ruoskan jälkiä selkään vaan hajotti myös ihmisen henkisesti sisältäpäin. Kirjassa käydään läpi rajujakin esimerkkejä orjuuden synkimmästä päästä ja näistä tuli väkisinkin mieleen kirja We Lived in a Little Cabin in the Yard. Ja kun kirjan ensilauseena on Sixty Million and more niin tietää mistä tässä kirjassa on lopulta kyse.

Minun kansani, minun rakkaani on taattua Ison K:n laatua jota suosittelen kaikille. Vaikka kirja välillä vetelee äärimmäisen synkissä ja syvissä vesissä, on se kokemuksena hieno ja pysäyttävä.

Seuraavassa poljetaan jo raamatullisissa maisemissa Marian, Joosefin sekä Jeesus-lapsen matkassa. Seth Grahame-Smith on kirjoittanut rohkeasti kaikille tutusta Jeesus-lapsen syntymästä oman version missä kuuluisan seimen äärelle saapuukin kolme Herodeksen vankilasta karannutta murhamiestä. Kyseessä on siis Unholy Night.

Omon Ra

Kuin varkain (ja täysin odottamatta) Viktor Pelevinin romaani Omon Ra pääsi yllättämään lukujonon ohi. Pelevin kirjailijana on minulle myös täysin uusi tuttavuus, joten tämä vaikutti pirteältä vaihtoehdolta G.R.R. Martinin tiiliskiven jälkeen.

Viktor Pelevin edustaa venäläisten nykyikirjailijoiden nuorta polvea, ja Wikipedian mukaan hänen kirjansa ovat "postmodernistia ja sisältävät vaikutteita science fictionista, popkulttuurista ja esoteerisista aatteista". Minulle tuli tästä ensimmäisestäni mieleen satiirinen Kurt Vonnegut.

Kirja sijoittuu historian neuvostoaikaan jolloin suurvaltojen välillä käytiin kansojen resursseja säästämätön avaruuskisa. Kirjan päähenkilöllä Omon Krivomazovilla on lapsuuden haave päästä kosmonautiksi. Jo lapsena Omon haltioituu kodin läheisen leikkipaikan puisesta lentokoneesta joka antaa sysäyksen kohti lentäjän- ja kosmonautin uraa.

Kirja lähtee mielestäni kunnolla liikkeelle Omonin päästyä Zaraiskin ilmasotakouluun, ja kun hän valikoituu pieneen kosmonautti-valmennusryhmään jonka tarkoitus on olla kuulennolla "automaattisena miehistönä jota ei ole tarpeenkaan saada palamaan takaisin". Nuorelle Omonille tarjotaan siis menolippua sankaruuteen!

Viktor kirjoittaa mainion synkän humoristisella otteella. Neuvostovaltakunnan kiire ja vimma päästä kuun pinnalle vie Omonin ja hänen ystävänsä mielenkiintoiselle matkalle kohti tähtiä. Neuvostoliitossa kaikki on tietysti suurta kuten myös avaruusraketitkin, ja Pelevin kuvaa jännittävästi Omonin koulutuksen päättävän avaruuslennon. Jokaiselle eri lennon vaiheelle on oma kosmonautti joka uhraa itsensä ennalta sovitusti minuutintarkuudella että Omon pääsee laskeutumaan pimeälle kuun kamaralle. Kirjan parhaimpia dialogeja käydään lennon loppuvaiheessa kun Omon ja hänen ystävänsä Dima keskustelevat raketissa radion välityksellä syvällisesti Pink Floydin tuotannosta. Lennonjohdon ihmetellessä puheita tilanne on täysin absurdi. Kirjan lopussa odottaa sitten kommunisminpunainen mindfuck jota ehkä osasi odottaa.

Mukava pieni romaani (176 s.) joka kertoo satiirisella otteellaan pienen palan historiaa - suosittelen. Suosittelen myös aihetta hipovan vanhaa dokumenttia ns. kadonneista kosmonauteista jonka pääosissa ovat italialaiset veljekset Achille ja Giovanni Battista Judica-Cordiglia. Veljekset toimivat 1950-1960 -vuosikymmenillä radioamatööreinä ja saivat nauhoitettua venäläisten kosmonauttien ja lennonjohdon radioliikennettä. Koko dokumentti löytyy Youtubesta. Ei ihan foliohattuaihepiiriä mutta melkein.

Taikalaatikko

Saksankielinen alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten (2008)

Nobelisti (ja monen muun kirjallisuuspalkinnon voittanut) Günter Grass on jälleen kerran kirjoittanut nautinnollisen, voisi sanoa jopa hiukan vaihtoehtohistoria-genren puolella luistelevan omaelämänkerrallisen kirjan. Elämäni ensimmäisen Grassin kirjan Ravukäyntiä jälkeen olin hieman äimistynyt kirjailijan taidoista ja mielikuvituksen määrästä kirjailijana. Huomasin liian myöhään että minun olisi pitänyt perehtyä paremmin kirjailijan tuotantoon koska Taikalaatikko on jatkoa kirjailijan vuonna 2006 julkaistulle ja kuuluisalle Sipulia kuoriessa joka aloitti kirjailijan muistelmat.

Jos olen ymmärtänyt oikein, Sipulia kuoriessa -kirjassa käydään läpi kirjailijan omaa suurta kohua nostanutta historiaansa, ja Taikalaatikossa kirjailija on antanut äänen lapsilleen. Kirjassa kaikki kirjailijan eri avioliitoissa syntyneet kahdeksan lasta suostuvat kirjailijaisänsä pyyntöön ja kokoontuvat vuorollaan toistensa koteihin nauhoittamaan muistojaan omasta lapsuudestaan sekä tietenkin isästään.

Kirja etenee mukavasti jokaisen lapsen kertoessa omasta näkökulmasta perheen värikkään, tilkkutäkkisen ja monimuotoisen historian. Perheen historiaan lähtemättömästi kuuluu myös Mariechen "Näpsy-Marie" (kirjailijaisän mukaan "aivan erikoinen kuvaaja") joka kuvasi kirjailijan perheen elämää aina 1950-luvulta kuolemaansa saakka. Lapset kertovat kuinka Mariechen näppäili perheen keskellä vanhalla Agfa-Boxilla vuosikymmenten aikana arjen kulumista, ja kuvista kehittyi mitä mielikuvituksellisimpia otoksia. Mariechen kehittämöstä saattoi pullahtaa ulos kuva  patruunavöisistä vallankumousta tekevistä vanhemmista tai mykkäfilmeistä tutusta Go West -tyylisestä perheestä joka puolusti vankkureitaan intiaanien saartaessa uudiasukkaita.

Mariechen ällistyttävät kuvat puhuttavat lapsia jotka kinastelevat pitkin kirjan Mariechen käyttämän laatikkokameran mallista sekä miten Mariechen sai aikaan sellaiset trikkikuvat. Ja taustalla kuin leijuu isäkirjailija mursuviiksineen hymisten onnellisena.

Täytyy taas nostaa hattua kirjailijalle mielikuvituksesta ja herkullisesta aiheesta, missä omaan henkilökohtaiseen historiaan on sekoittunut mukava annos mielikuvitusta. Kirja tosiaan perustuu kirjailijan omaan elämään ja tämä "Mariechen" on ollut olemassa. Grassin perheen elämää tosiaan kuvasi vuosikymmenet perheystävä Marie Rama, ja jolle kirjailija on tämä muistelman myös omistanut. Itse myös ahkerasti oman lapsen kehitystä ja perheen arkea valokuvaavana tunsin vetoa kirjaan ja mielestäni Taikalaatikosta saisi aivan loistavan elokuvan missä katsoja pääsisi piipahtamaan näissä vaihtoehtotodellisuuksissa joita Mariechen kuvat tarjoavat. Kirja sai myös kaivamaan esille oman perheen ja suvun vanhoja mustavalkokuvia jotka toimivat omina kurkistuksina menneisyyteen. Tykkäsin.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Englantilainen alkuteos: Last Night In Twisted River

Ajattelin tehdä tämän arvion hiukan eri tavalla. Lukemani kirjan saakin esitellä kirjailija itse - John Irving.

Seikkailut Tammen Keltaisen Kirjaston parissa siis jatkuu. Vuorossa on elämäni toinen John Irving, tuon loistavan tarinankertojan tuorein kirja.John Irving kuuluu mielestäni amerikkalaisen kirjallisuuden eliittiin. Kirjailijan kirjat ovat aina oman kaltaisia tapauksia joiden tarinat pursuavat elämää ja traagisia ihmiskohtaloita.

Tälläkin kertaa on luvassa vuosikymmenten halki kulkeva traaginen tarina perheestä jonka tarina alkaa vuonna 1954 yhdysvaltojen koillisosan New Hamsphiren osavaltion pienen Coos Countyn tukkimetsistä, missä paikallinen tukkilaisyhteisö puurtaa vuolaan virran äärellä leipänsä eteen. Kirjassa seurataan yhteisön muonittajan, ontuvan Dominic "pikkukokki" Baciagalupon ja hänen poikansa Danielin tarinaa aina siitä viimeisestä yöstä Twisted Riverillä vuoteen 2005. Dominicin ja Daniel kohtaloihin kietoutuu myös muita mielenkiintoisia hahmoja kuten äreä suoranainen tukkilaiskarikatyyri mutta aina uskollinen Ketchum, karhunoloinen intiaani-Jane (jonka kohtalo on aika uskomaton!) mystistä taivasnaista unohtamatta. Kirja on ennen kaikkea pienen Daniel-pojan kasvutarina sekä lähes loputon pakomatka jonka kohtalokasta lopputulosta lukija odottaa välillä jännittävissäkin tapahtumissa. Ja tässäkin kirjassa isien synnit maksetaan kalleimman kautta ja perhe on kaiken keskellä. New Hamsphiren tukkimetsät ovat omalla tavalla lumoavia ja ainakin allekirjoittanut piti tästä lähes suomalaisesta atmosfääristä vuolaista virroista viimeisen päälle. Maisemasta ei puuttunut kuin kovaan ääneen suomeksi kiroilevat finskit.

Itse pidin kirjan kaikista 610 sivusta. John Irvingin tapaan kirja oli pitkä, lauseet boostatattu ja viilattu viimeisen päällä, kuitenkin se jaksoi pitää pihdeissään aivan loppuun saakka.

Lukunäyte sieltä jostakin:

Mutta joki virtasi kaiken aikaa niin kuin joet tekevät - niin kuin joet tekevät. Ja tukkien alla nuoren kanadalaisen ruumis ajelehti virrassa, joka heitteli häntä sinne tänne - sinne tänne. Ja jos Twisted River tuolloin vaikutti levottomalta, kärsimättömältä jopa, niin kenties joki itsekin halusi pojan jatkavan matkaa - jatkavan matkaa.


PS. Pientä turnausväsymystä alkaa näkymään jo näissä teksteissä. Lomalle! :)

James Joyce: Dublinilaisia (Dubliners, 1914)

James Joyce on varmasti tuttu nimenä kaikille kirjallisuuden ystäville. Itselleni Joyce on niitä historian hämärissä lymyäviä mestareita joiden kirjoihin virittäytyy aina eri tavalla kuin nykykirjailijoihin, jotenkin kirjaan fokusoituminen on eriluokkaa. Luvassa on siis aina mielenkiintoinen lukuprojekti.

En nyt tarkkaa muista koska innostuin Joycesta, nimi taisi tarttua mukaan kun viime vuosina päätin sivujuonena etsiä maailmankirjallisuuden suuria nimiä kokoelmaani. Kirjahyllyssä jonottaa nyt yhtä kolossaalisia nimiä kuten Graham Greene, John Steinbeck, William Faulkner, Ernest Hemmingway, Jack London ja nyt herra Joyce.

James Joyce rakasti kotikaupunkiaan Dublinia. Jos vähääkään kaivaa kirjailijasti tietoa niin se selviää hyvin nopeasti. Pentti Saarikosken suomentamassa novellikokoelmassa Dublinilaisia kirjailija kuvaa tuon 1900-luvun alun irlantilaiskaupungin hidasta mutta kiivasta elämää väkevällä otteella. Kyseessä on novellikokoelma jossa on 15 eri tarinaa, ja vaikka tarinoiden keskimääräinen pituus on varmaankin juuri päälle 10 sivua niin Joyce on saanut niihin tiivistettyä uskomattoman intensiviisiä tarinoita. Tuntuu kuin Joyce olisi kirjoittanut 15 täysipitkää kirjaa ja ottanut niistä pätkiä ja tehnyt niistä maistiaisia tähän novellikokoelmaan. Itse koin että niistä suurimmassa osassa olisi ollut potentiaalia moneen kokopitkään kirjaan, kevyesti. Kirjailija kuvasi itse kirjaa seuraavasti kustantajalle

"Tarkoitukseni oli kirjoittaa tutkielma maani moraalisesta historiasta, ja valitsin tapahtumapaikaksi Dublinin, koska se tuntui olevan lamaantuneisuuden keskus. Olen yrittänyt esitellä ynseälle yleisölle kaupungista neljä näkökulmaa: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja julkisen elämän. Tämä on tarinoiden järjestys. Olen kirjoittanut teoksen suurimmaksi osaksi tunnollisen ilkeästi.."   

Ja juuri noita elämän peruselemettejä kirjassa kuvataan. Välillä tarinoissa painaa päälle lähes ahdasmielisen tunkkainen katolilaisuus kun toisaalla rakastutaan ja kuollaan. Minuun kolahti eniten 12 sivuinen 'Vastineet' jossa julkijuoppo toimistoapulainen Farrington yrittää selvitä työpäivästään ja yhä synkkenevästä elämästään jota hallitsee alkoholi. Tarina päättyy siihen kun Farrington palaa kotiin töistä ja pubi-illastaan ja pahoinpitelee kepillä pienen poikansa. Tarina joka päättyy lauseeseen "Minä rukoilen Ave Marian sinun puolestasi, isä, jos et lyö minua...Minä rukoilen Ave Marian..." ei jätä kylmäksi, huh.

Novellikokoelma on siitä hieno että jokainen tarina pistää mielikuvituksen jälkeenpäin lentämään. Sitä jää miettimään miten tarinat siitä mahdollisesti jatkuisivat, ja toisaalta tämän tyylinen kerronta ärsyttää tuhottomasti. Tuntuu että on juuri kun on päässyt sisään mielenkiintoiseen tarinaan ja kurkistamaan sen värikkäiden hahmojen elämään, niin kirjailija päättää aloittaa uuden tarinan. Ihan kuin kirjailija haluaisi haastaa lukijan jatkamaan tarinaa.


Kiitokset kuitenkin Herra Joycelle vaikuttavasta lukukokemuksesta.


Dublinilaisten tunnelmia:

Hän istui ikkunassa ja katseli kun hämärä lankesi kadulle. Hän nojasi päätään ikkunaverhoihin, ja hänen sieraimissaan oli pölyisen kretongin tuoksu. Hän oli väsynyt.
Vähän ihmisiä meni ohi. Viimeisessä talossa asuva mies meni ohi kotimatkallaan; hän kuuli miehen askelien kopisevan sementtiseen jalkakäytävään ja sitten rahisevan hiilimurskatiellä uusien punaisten talojen edessä.

E.L. Doctorow: Vesilaitos (Waterworks, 1994)

Vesilaitos kirjassa Doctorow tuo lukijan eteen 1870-luvun New Yorkin. Kaupunki eli tuolloin kiivasta kasvun ja kehityksen aikaa. Sisällissodan arvet paranivat hitaasti ja kaupungin asukkailla oli vielä tuoreessa muistissa sodan kauhut sekä Amerikan ensimmäisen salamurhan kohteeksi jääneen presidentin hautajaiset. Manhattanin saaren eteläkärjessä olevan Castle Gardenin kautta Amerikkaan virtasi miljoonia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Kaupunki pursui asukkaita ja elämää.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii lehtimies McIlvane, jonka pitkäaikainen ja yksi parhaimmista avustajista Martin Pemberton katoaa mystisesti. Lehtimies kertoo lukijalle oudosta kohtaamisesta Martinin kanssa ennen katoamista, missä henkisesti epätasapainoinen avustaja kertoo nähneensä edesmenneen liikemiesisänsä omnibussin kyydissä. Martin aikoo etsiä isänsä ja lopulta katoaa. Lehtimies McIlvane haistaa tapauksessa jutun aihetta, ja päättää alkaa etsimään arvokasta avustajaansa New Yorkin synkästä suurkaupungista.

Juonesta ei sitten enempää. Minulla oli aika isot odotukset tämän kirjan suhteen, olihan tämä E.L. Doctorow for god sake! Viime kesänä lukemani Marssi oli todella nautittava eepos, jonka kaltaista olisin toivonut lisää. Sen jälkeen on luettu myös laadukas Kuikkajärvi joten aikamoista kunnaria tästäkin odotin. Mutta miten kävi? Doctorow kuvaa Vesilaitoksessa komeasti sisällissodan jälkeistä New Yorkia sodan jälkeisine traumoineen sekä satamia pursuaivine siirtolaisineen. Yksi valintakriteerini Vesilaitoksen osalta oli se, että kirjassa on mukana Marssista tuttu Tohtori Sartorius. Mutta Doctorow sai kursittua Vesilaitoksesta kuitenkin suhteellisen tylsän kirjan. Olen pettynyt lopputulokseen ja väkisinkin tulee mieleen että kirjailija on monessa kohdassa päätynyt tylsiin kompromisseihin. Tuntui myös että kirjan juoni ei oikein päässyt koskaan kunnon vauhtiin vaan aloituksesta lähtien juoni meni tasaseen kiihtyvää alamäkeä kohti..sanoisinko...liian epäuskottavaan loppuhuipennusta. Yksi suurin nurinakohtani oli myös se että kirjailija pilasi Sartoriuksen täysin. En spoilaa yhtään mutta suosittelen lukemaan kirjailijan uusimman suomennoksen Marssi ja Vesilaitoksen perään niin tiedät mitä tarkoitan. No tulihan tämäkin luettua. Nyt on sitten työn alla mielenkiintoinen Leon Goldehsonin Nürnbergin haastattelut jossa menee tovi.

Günther Grass: Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002)

Herr Günther Grass on minulle täysin uusi kirjallinen tuttavuus. Ennen kuin aloitin lukemaan Ravunkäyntiä (btw Tammi Keltainen kirjasto # 343), minun oli suorastaan pakko googlettaa Grassin nimi.

Syntynyt 1927 Danzigissa, 17-vuotiaana SS-panssaridivisioonan panssarivaunun lataajana, haavoittui ja jäi vangiksi. Sodan jälkeen opiskeli kivenhakkaajaksi, minkä jälkeen graafiikka ja kuvanveistoa. Viisikymmenluvulla ensimmäisten taidenäyttelyiden aikoihin, Grass alkoi myös suoltamaan kirjallista tuotantoa; proosaa, runoja ja näytelmiä. Vuosikymmenen loppupuolella Grass julkaisi minulle ainoan tutun kirjan eli Die Blectrommel, Peltirumpu. Olen nähnyt kirjasta vuonna 1979 julkaistun Volker Schlöndorff:n ohjaaman elokuvan kauan aikaa sitten, joka vei kotiin mm. parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Grass kirjallinen ura sain lopulta tuulta alleen ja nyt yli 80-vuotiaan saksalaisen mittavaa uraa kruunaa mm. Thomas Mann -kirjallisuuspalkinto sekä Nobelin kirjallisuuspalkinto (1999). Kirjailijalla on kovat meriitit kaiken kaikkiaan.

Ravunkäyntiä kirjan aloitus on haastava: "Miksi vastaat nyt?" kysyi eräs, joka en ole minä. Siksi että äiti aina...Siksi että halusin huutaa niin kuin silloin kun huuto kiirii vetten päällä, mutta en voinut...Siksi että totuuteen tuskin kolmea riviä enempää..Siksi että nyt vasta...

Grass tyylistä tulee mieleen Irving tai Vonnegutin tuotanto - sanat ja lauseet on viimeisen päälle pumpattu ja suorastaan räjähtävät lukijan silmille. Voisi puhua jopa raskaasta tekstistä, missä lukija keskittyminen ei saa herpaantua."Haasteellisen" alun jälkeen Grass punoo lukijan eteen mielenkiintoisen usealla eri tasolla etenevän tarinan, missä kirjan kertoja toimittaja Paul Pokriefke alkaa tutkimaan Toisen Maailmansodan jälkimainingeissa venäläisen sukellusveneen uhriksi joutuneen Wilhem Gustloff -matkustaja-aluksen tarinaa. Tarina sukeltaa syvälle Paulin oman perheen lähihistoriaan ja kaivautuu myös Internetin villiin aluskasvillisuuteen missä Paul kohtaa tuskallisesti oman elämänsä avoimet haavat. Grass kuvaa upeasti Toisen Maailmansodan aikaisen Saksan sekä sodan jälkeisen, jaetun Saksan kylmän todellisuuden. Paulin rikkinäisen elämän täyttää pikku hiljaa lähes historian hämärään kadonneen matkustaja-aluksen kohtalo. Paul pohtii historian lähestymistään juuri ravunkäynnin tavoin: Vinosti sivuttain, vähän rapujen tapaan, jotka ovat muka kulkevinaan takaperin vaikka siirtyvätkin sivusuuntaan ja itse asiassa etenevät aika nopeasti. Ja niin tarina lopulta avautuu lukijalle useista eri kulmista ja huipentuu traagiseen loppuunsa.

Grassilla on mielestäni uskomaton taito räjäyttää tarina eri suuntiin ja ajallisesti eri tasoille, ja kuitenkin koko paketti pysyy hienosti kasassa loppuun asti. Ravunkäyntiä piti hankalan alun jälkeen hyvin otteessaan ja ehkä hiukan toivoin että historiallinen tarina olisi jatkunut tuon 250 sivun jälkeenkin. Kirjan teki myös mielenkiintoiseksi se fakta että kyseinen matkustaja-alus on ollut olemassa. 65 vuotta sitten upotetun aluksen mukana meni yli 9000 (!) saksalaista. Tapausta onkin sanottu Hitlerin Titaniciksi. Pienen googletuksen jälkeen alukselle löytyy useita muistosivustoja, joissa käydään Grassin kirjan tapaan yksityiskohtaisesti läpi aluksen historiaa ja viimeinen purjehdus tammikuun hyisessä Itämeren yössä. Günther Grassin kirja ja minun ensimmäinen tuttavuus ei siis pettänyt. Nyt hyllyssä odottaisi vielä Grassin toinen kirja "Taikalaatikko", jonka voisi lukea aiottua aikaisemmin. Suosittelen.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, 2005)

Olen aikaisemmin lukenut Austerilta NY-trilogian ja Illuusioiden Kirjan, joten olin hiukan odottavalla kannalla aloittaessani "Sattumuksia Brooklynissa". NY-trilogia ei ollut niinkään normaalia, "helppoa" proosaa ja oli hetkittäin puisevaakin mutta kokonaisuus oli hyvä.

Yllätyin siis täysin kun huomasin "Sattumuksi Brooklynissa" olevan suht kevyttä ja mukaansa tempaavaa kaunokirjallisuutta.

Kirja alkaa kun elämäänsa uudelleen aloittava Nathan Glass, kuusikymppinen keuhkosyöpäinen ex-vakuutusmies, muuttaa avioliittonsa vielä savuavista raunioista New Yorkiin Brooklynin kaupunginosaan. Katkeran avioeron jälkeen Nathan yrittää vielä elämänsä ehtoopuolella uutta starttia ja siitä kirja lähteekin hienosti liikkeelle. Eri sattumusten kautta Nathan tapaa mm. sisarenpoikansa Tomin, karkuteillä olevan sukulaistyttönsä, värikkään kirjakauppiaan Harry Brightmanin ja mystisen KTÄ:n (Kaunis Täydellinen Äiti). Lopulta hänen omat ongelmansa väistyvät taka-alalle kun hänen ympärilleen kerääntyy muitakin ihmiskohtaloita; sukulaisineen ja uusine ihmissuhteineen. Kirjan edetessä Nathanin alkuperäiset suunnitelmat hiljaisesta vaipumisesta syövän syleilyyn kariutuvat ja elämä näyttää räjähtävän uuteen kukoistukseen.

Voisin jo melkein kuvitella että Lasse Halsström tekisi tästä ison Hollywooodville-sovituksen. Tästä tuli hiukan mieleen kiikun kaakun herttainen, imelä draama jossa elämä ja rakkaus voittaa lopulta. Jotenkin ehkä vain yllätyin Paul Austerin otetta tässä kirjassa kun vertaan edellisiä teoksia. Kirja ei ole mitenkään huono vaan ennenkaikkea piristävä löytö Paul Austerin tuotannosta. Hyllyssä odottaisi vielä kirjailijan "Yksinäisyyden Äärellä" jota odottelen mielenkiinnolla.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (The old man and the sea)

Sain vihdoin ja viimeinen ensimmäisen osan Shelby Footen Yhdysvaltain sisällissota-trilogiasta sellaiseen kohtaan että voin pitää kelvollisen tauon, ja lukea hyllystä näitä hiukan kevyempiä teoksia. Tämä merellinen pieni kirjanen (vain ~130 sivua) on ensimmäinen Hemingwayn kirjani. Ernest Hemingway on yksi niitä Suuria Amerikkalaisia Kirjailijoita, joiden tuotantoa olen pikkuhiljaa alkanut keräilemään kirjastooni; Steinbeck, Faulkner ja nyt Hemingway.

Kirja kertoo parhaat päivänsä nähneestä kalastajasta Santiagosta joka lähtee elämänsä kalareissulle. Ei ole yllätys että vanhus saa lopulta koukkuunsa valtameren tummista syvyyksistä jättiläsmäisen marlinin, jota hän väsyttää useita päiviä ennenkuin taistelun voittaja selviää.

Kirjan tarina on yksinkertainen ja Hemingwayn tarina todella lähtee lentoon kirjan loppuvaiheessa. Vanhus ja meri on sanottu olevan Hemingwayn tunnetuin romaani. Kaksi vuotta romaanin julkaisun jälkeen, Hemingway sai Kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Suosittelen lämpimästi.