lauantai 18. joulukuuta 2010

Uutisia valkokankaalta

Näin loppuvuodesta on tullut ainakin muutama allekirjoittanutta kiinnostavaa elokuvauutista.

Yann Martelin Life of Pi (Piin elämä) kuvataan vihdoinkin elokuvaksi (lukukokemukseeni tästä). Ohjaajaksi on valittu Taiwanin lahja Hollywoodvillelle eli Ang Lee. Miehen meriitteihin kuuluu laadukkaita elokuvia kuten herkullinen Eat Drink Man Woman (1994), visuaalisesti kaunis Crouching Tiger, Hidden Dragon (2000) sekä lopullinen läpimurto Brokeback Mountain (2005), josta hän myös nappasi Parhaan Ohjaajan Oscar-palkinnon. Mielestäni Ang Lee on hieno valinta Piin Elämän ohjaajaksi eikä ruoriin onneksi valittu mitään unelmatehtaan tusinaohjaajaa. Kuvaukset on suunniteltu aloitettavaksi nyt tammikuussa, ja jos kaikki menee putkeen, saamme nauttia elokuvasta joulukuussa 2012. Niin, ja ensimmäinen casting on myös jo tehty: Piscine Molitor "Pi" Patelin rooliin on valittu 17-vuotias intialainen Suraj Sharma, jolla ei ole aikaisempaa näyttelijäkokemusta joten on mielenkiintoista nähdä miten roolitus lopulta onnistuu. IMDB:n mukaan Gérard Depardieu on myös liitetty projektiin.

Toinen isompi uutinen (ainakin minun mielestäni) on elokuvaohjaaja Terrence Malickin uuden projektin The Tree Of Life -elokuvan trailerin julkaiseminen. Ohjaaja jolta tulee elokuvia ehkä kaksi kymmenessä vuodessa, mutta jonka elokuvat ovatkin sitten omaa luokkaansa: kapinallinen Julma Maa (Badlands 1973), kaunis historiakuvaus Onnellisten aika (Days of Heaven 1978), sekä IMO yksi parhaimpia sotaelokuvia Veteen piirretty viiva (Thin Red Line 1998). Siinä muutamia menestyselokuvia joihin kannattaa ehdottomasti tutustua. Ja nyt ohjaajan kauan odotettu uutuus lumoavan kaunis The Tree Of Life joka tulee ensi-iltaan ensi kesänä. Enempää spoilamatta kts. alla oleva trailer. HUOM HUOM! Ihan ensimmäisenä vaihda videoikkunan kuvaresoluutio isommaksi












lauantai 4. joulukuuta 2010

James Joyce: Dublinilaisia (Dubliners, 1914)

James Joyce on varmasti tuttu nimenä kaikille kirjallisuuden ystäville. Itselleni Joyce on niitä historian hämärissä lymyäviä mestareita joiden kirjoihin virittäytyy aina eri tavalla kuin nykykirjailijoihin, jotenkin kirjaan fokusoituminen on eriluokkaa. Luvassa on siis aina mielenkiintoinen lukuprojekti.

En nyt tarkkaa muista koska innostuin Joycesta, nimi taisi tarttua mukaan kun viime vuosina päätin sivujuonena etsiä maailmankirjallisuuden suuria nimiä kokoelmaani. Kirjahyllyssä jonottaa nyt yhtä kolossaalisia nimiä kuten Graham Greene, John Steinbeck, William Faulkner, Ernest Hemmingway, Jack London ja nyt herra Joyce.

James Joyce rakasti kotikaupunkiaan Dublinia. Jos vähääkään kaivaa kirjailijasti tietoa niin se selviää hyvin nopeasti. Pentti Saarikosken suomentamassa novellikokoelmassa Dublinilaisia kirjailija kuvaa tuon 1900-luvun alun irlantilaiskaupungin hidasta mutta kiivasta elämää väkevällä otteella. Kyseessä on novellikokoelma jossa on 15 eri tarinaa, ja vaikka tarinoiden keskimääräinen pituus on varmaankin juuri päälle 10 sivua niin Joyce on saanut niihin tiivistettyä uskomattoman intensiviisiä tarinoita. Tuntuu kuin Joyce olisi kirjoittanut 15 täysipitkää kirjaa ja ottanut niistä pätkiä ja tehnyt niistä maistiaisia tähän novellikokoelmaan. Itse koin että niistä suurimmassa osassa olisi ollut potentiaalia moneen kokopitkään kirjaan, kevyesti. Kirjailija kuvasi itse kirjaa seuraavasti kustantajalle

"Tarkoitukseni oli kirjoittaa tutkielma maani moraalisesta historiasta, ja valitsin tapahtumapaikaksi Dublinin, koska se tuntui olevan lamaantuneisuuden keskus. Olen yrittänyt esitellä ynseälle yleisölle kaupungista neljä näkökulmaa: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja julkisen elämän. Tämä on tarinoiden järjestys. Olen kirjoittanut teoksen suurimmaksi osaksi tunnollisen ilkeästi.."   

Ja juuri noita elämän peruselemettejä kirjassa kuvataan. Välillä tarinoissa painaa päälle lähes ahdasmielisen tunkkainen katolilaisuus kun toisaalla rakastutaan ja kuollaan. Minuun kolahti eniten 12 sivuinen 'Vastineet' jossa julkijuoppo toimistoapulainen Farrington yrittää selvitä työpäivästään ja yhä synkkenevästä elämästään jota hallitsee alkoholi. Tarina päättyy siihen kun Farrington palaa kotiin töistä ja pubi-illastaan ja pahoinpitelee kepillä pienen poikansa. Tarina joka päättyy lauseeseen "Minä rukoilen Ave Marian sinun puolestasi, isä, jos et lyö minua...Minä rukoilen Ave Marian..." ei jätä kylmäksi, huh.

Novellikokoelma on siitä hieno että jokainen tarina pistää mielikuvituksen jälkeenpäin lentämään. Sitä jää miettimään miten tarinat siitä mahdollisesti jatkuisivat, ja toisaalta tämän tyylinen kerronta ärsyttää tuhottomasti. Tuntuu että on juuri kun on päässyt sisään mielenkiintoiseen tarinaan ja kurkistamaan sen värikkäiden hahmojen elämään, niin kirjailija päättää aloittaa uuden tarinan. Ihan kuin kirjailija haluaisi haastaa lukijan jatkamaan tarinaa.


Kiitokset kuitenkin Herra Joycelle vaikuttavasta lukukokemuksesta.


Dublinilaisten tunnelmia:

Hän istui ikkunassa ja katseli kun hämärä lankesi kadulle. Hän nojasi päätään ikkunaverhoihin, ja hänen sieraimissaan oli pölyisen kretongin tuoksu. Hän oli väsynyt.
Vähän ihmisiä meni ohi. Viimeisessä talossa asuva mies meni ohi kotimatkallaan; hän kuuli miehen askelien kopisevan sementtiseen jalkakäytävään ja sitten rahisevan hiilimurskatiellä uusien punaisten talojen edessä.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Kiire kiire ja joulukin tulee!

Lukurintamalla James Joycen Dublinilaiset etenee valitettavan hitaasti, siitä kiitos ammattikirjallisuudelle jota joudun tankkaamaan kuin hullu. Ikinä ei kannata lupautua mennä apuun kun tulee pyyntö "me tarvitsemme apua kun se ja se <tähännimeltämainitsematonmaailmansuurinohjelmistoyritys> sopimus joutuu katkolle jos meillä ei ole niin ja niin montaa sertifioitua ihmistä". Okei, tentti liittyy oleellisesti nykyiseen työhöni ja on ihan hyvä lisä ceeveessä. Nyt on siis yksi tentti varattu jouluviikolle ja sitä varten pitää siis lukea kuin hullu. Mutta sen jälkeen sitten pidän luovan tauon (ennen seuraavaa tenttiä :)) ja luen non-business kirjallisuutta kuin hullu!
Mutta, voisin kuitenkin suositella seuraavaa Youtube-dokumenttia 'I Knew It Was You: Rediscovering John Cazale' yhdestä ehkä liiankin vähälle huomiolle jääneestä loistavasta nimeltään John Cazale. Hänet nähtiin kaiken kaikkiaan viidessä 1970-luvun klassikkoelokuvassa ennenkuin syöpä vei miehen mennessään: Kummisetä, Keskustelu, Kummisetä II, Hikinen iltapäivä sekä Kauriinmetsästäjä missä hän veti hienon roolin Stanleyna. Suosittelen lämpimästi dokumenttia (3 osaa) ja suosittelen myös näitä hienoja elokuvia!





lauantai 6. marraskuuta 2010

Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme (His Majesty's Dragon, 2006)

Jotenkin tuntui vaan siltä että nyt piti saada jotain kevyttä lukemista, joten Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärme sai tilaisuutensa.  Kirjailija saa kiittää mielenkiinnostani erästä uutista missä elokuvaohjaaja Peter Jackson ilmoitti hankkineensa oikeudet tähän Naomi Novikin Temeraire-kirjasarjaan. Artikkeli siis pisti silmääni ja hetken googletuksen jälkeen päätin ottaa riskin kirja löysi tiensä hyllyyni.

Kyllä, kirjassa on lohikäärmeitä, itse asiassa kirjan pääosissa on käytännössä kaiken karvaiset ja kokoiset lohikäärmeet. Ihmiset tuntuvat liikkuvan sivuosissa. Novik on luonut lukijoilleen vaihtoehtomaailman missä ihmiskunnan rinnalla elää kokonainen kirjo eri lohikäärmerotuja. Älykkäät ja puhuvat lohikäärmeet on valjastettu (tietysti) tässä napoleonisessa maailmassa ihmisrodun käyttöön.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaisaan eurooppaan Bonaparten vallan aikoihin, eli 1700-1800 -lukujen vaihteeseen. Kirja käynnistyy kun englannin laivaston kapteeni Will Lawrence ja hänen laivansa Reliant, saavat vallattua ranskalaisen sotalaivan ja vallatun laivan ruumasta löytyykin lohikäärmeen muna. Tästä tapahtumasta johtuen kapteeni Lawrencen elämä tekee täyskäännöksen ja hänen edessään on nopeasti suuri päätös joka muuttaa hänen elämänsä englannin kuninkaallisen laivaston upseerina. Tarina lähtee nopeasti rullaamaan ja munan kuoriuduttua kapteeni Lawrence aloittaa uuden elämänsä Temeraire-nimisen lohikäärmeen kanssa.

Kirja etenee aika perinteisesti. Ensin kaksikko kouluttautuu ilmavoimien tukikohdassa missä lukijallekin selviää tarkemmin ihmisen ja lohikäärmeiden yhteiselosta. Tarinaa heitetään tässä vaiheessa mukaan joukko muita ilmavoimien upseereja ja lauma muita persoonallisia lohikäärmeitä. Lopulta mennään lentää liihotetaan ottamaan vastaan paha Bonaparte sekä hänen valloittaja-armeijansa  joka pyrkii englantiin.

Lyhykäisuudessään tarina menee noin. Kirja oli viihdyttävä ja tosiaan hyvää vaihtelua välillä aika vakavaankiin kirjallisuuteen. Novik on luonut yllättävän toimivan kokonaisuuden, vaikka kyllä nämä lohikäärme-tarinat aika kuluneita alkaa olemaan. Novik on ennen kaikkea onnistunut aikakauden kuvauksessaan ja itse pidin erityisesti varsinkin lohikäärmeiden ilmataisteluiden kuvauksista. Mutta..Kirjan loppupuoli oli sitten kirjan heikoin osuus. Loppupuolella tuli väkisinkin mieleen että kirja muuttui joksikin, ei nyt huonoksi, mutta perinteisen ennalta arvattavaksi Hollywood-elokuvaksi.

Novik on julkaisut nyt seitsemän kirjaa missä seurataan kapteeni Lawrencen ja Temerairen seikkailuja ympäri maailmaa, ja en ihmettele yhtään miksi LOTR-ohjaaja Peter Jackson on innostunut kirjoista. Näistä saa varmasti tolkuttoman komeita elokuvia vanhoine purjealuksineen ja kaiken tuhoavineen lohikäärmetaisteluineen. WSOY:n on myös julkaisut myös sarjan toisen osan eli Jadevaltaistuin. Valtaistuimet saavat kuitenkin odottaa kun työn alle otetaan kauan odotettu James Joyce!

Kuninkaan lohikäärmeen ensitahdit:

Ranskalaislaiva kallisteli ristiaallokossa kansi verestä liukkaana, joten miekkaa heiluttava sotilas saattoi hyvin kellistää iskullaan kohteen sijaan itsensä. Laurencella ei jäänyt taistelun tiimmellyksessä aikaa yllättyä vastarinnan rajuudesta, mutta hän pani jopa mittelön kiihkossa ja miekkojen ja pistoolisavun turruttavassa autereessa merkille äärimmäisen epätoivon ranskalaiskapteenin kasvoilla, kun tämä karjui rohkaisua miehilleen.



perjantai 29. lokakuuta 2010

Uusi saitti

Päätin siis itsekin siirtää pienen blogini Googlen siipien suojaan. Vanhojen merkintöjen siirto meni onneksi suht tuskattomaksi. Kaikki Youtube-linkit näyttää olevan kuitenkin kuralla ja en niitä jaksa nyt muuttaa. Samoin kuvien asemointien kanssa on jotain ongelmia, niitäkään en jaksa korjata.

Kaikesta huolimatta tervetuloa!

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Robert Capa: Sotakuvaaja (Slightly Out Of Focus, 1947)


Robert Capa. Henkilöstä tulee väistämättä mieleen vanha hollywoodilainen elokuva, missä tumma ja karismaattinen valokuvaaja kiertää Toisen Maailmansodan eri taistelukenttiä kamerat kaulassaan. Taistelukentillä valokuvaaja ottaa lähes historiaa muuttavia valokuvia sodan kauhuista ja välittää ne mm. Life- ja Time-lehtien miljoonille lukijoille. Sivujuonena olisi kaukorakkaus kauniin lontoolaisen punapään kanssa joka kärsivällisenä odottaa valokuvaajaa jopa vuosien ajan. Valokuvaaja lopulta ehtii piipahtamaan vain hetkeksi rakkaansa luona juuri ennen kuin hänet komennetaan taas etulinjaan. Valokuvaajan intohimona on tietysti pokeri sekä ankara juhliminen, jota hän harrastaa tilaisuuksien tullen ystäviensä Ernest Hemingwayn ja John Steinbeckin kanssa.

Robert Capan 'Sotakuvaaja' kertoo kirjailijasta itsestään, voisi sanoa aika uskomattomasta elämästä, joka oli kuitenkin lopulta valitettavan lyhyt. Kirjassa Capa kertoo kuinka hän saa eräänä päivänä Collier’s lehdeltä komennuksen Eurooppaan vuonna 1942. Tästä alkaa kirjailijan jännittävä kertomus halki Toisen Maailmansodan viimeisten vuosien. Kirjailija liikkuu liittoutuneiden joukkojen mukana kuumassa Pohjois-Afrikassa. Hän hyppää maahanlaskudivisioonan mukana saksalaisia kuhisevaan Italiaan missä hän kulkee joukkojen mukana maan halki. Capa on myös ensimmäisten liittoutuneiden joukkojen mukana Normandian Omaha Beachilla, missä hän ottaa historialliset kuvansa maihinnoususta. Ja kyllä, mukana oli todella Ernest Hemingway ja John Steinbeck jotka myös raportoivat sodan etenemisestä sotakirjeenvaihtajina ja olivat Capan hyviä ystäviä.

Robert Capa ehti elämänsä aikana kuvaamaan kaikkiaan viiden eri sodan tapahtumia, kunnes vuonna 1954 Aasiassa kuvausmatkalla hän astui jalkaväkimiinaan ja kuoli. Hänen ystävänsä John Steinbeck kirjoitti ystävästään Popular Photographyn julkaisemassa muistokansiossa seuraavasti: ”Capa tiesi mitä etsiä mitä sille löydettyään teki. Hän tiesi esimerkiksi ettei sotaa voi valokuvata, sillä se on suureksi osaksi tunnetta. Hän kuvasi kuitenkin sitä tunnetta ottamalla kuvia sen vierestä. Hän osasi tuoda esiin kokonaisen kansan kauhun lapsen kasvoissa. Hänen kameransa tavoitti ja säilytti tunteen.”

Kirja oli mukava pieni kokemus. Kirjasta voisi kertoa vaikka kuinka paljon ja suosittelenkin kirjaa aiheesta kiinnostuneille. Capa joka on monessa yhteydessä tituleerattu maailman parhaimmaksi sotavalokuvaajaksi, ja hän onkin liittänyt kirjaan myös toinen toistaa vaikuttavimpia kuvia taisteluista ja ennen kaikkea lumoavia kuvia ihmisistä, siviileistä, sotilaista ja elämästä sodan varjossa. Todella koskettavat kuvat lapsista sodan armoilla pistää raavaankin miehen herkäksi.

Kaiken kaikkiaan tästä saisi aikaan mahtavan elokuvan ja Itse asiassa Capasta on tulossa ainakin yksi elokuva lähivuosina. Internetin verkoista löytyy ainakin yhden Capa-projektin tiedot missä Michael Mann toimisi ohjaajana. Youtubesta löytyy pieni vuonna 2002 tehty Capa-dokumentti ”Robert Capa – In Lova And War” jota myös suosittelen.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Kolme venäläistä klassikkoa (Karisto)


Aloitin nyt uuden kirjallisen aikakauden omassa pienessä lukuharrastuksessani, kun vihdoin ja viimein (!) sain itseäni otettua niskasta kiinni ja luin ensimmäiset venäläiskirjallisuuden klassikot.

Näistä venäläisistä mestareista tulee aina mieleen (jostain syystä) ne vanhat mustavalkoiset valokuvat, joissa tuijottaa se risupartainen perunasäkkiin pukeutunut psykoottisen oloinen Rasputin. Toiseksi, luettavia 'venäläismestareita' tuntuu olevan sadoittain, eli loputon jono näitä perunasäkkiunivormuisia Rasputineja jonnekin itäiseen horisonttiin asti. Dear god. Wikipediasta löytyy muuten kattava aivot nyrjäyttävä yhteenveto venäläisestä kirjallisuudesta ja sen eri aikakausista.

En nyt sentään ihan täysin ummikko ole mitä tulee venäläiseen kirjallisuuteen. Hyllyssä on mm. laadukas Boris Akunin 'Erast Fandor' -dekkarisarja joka kertoo tsaarinajan venäläisestä Sherlock Holmes -vastineesta. Ja hyllyssä odottaa myös yksi neuvostoajan 'mestareista' eli Vasili Grossmanin 'Elämä ja kohtalo' -teos. Niin ja odottaahan Nikolai Gogolin Kuolleet sielutkin hyllyssä omaa vuoroaan.

Kuitenkin, tämä Kariston julkaisema kevyt kokoelma tuntui hyvältä pisteeltä aloittaa.

Kirjassa on kolme novellia: Fedor Dostojevskin ’Kellariloukko’, Nikolai Gogolin ’Muotokuva’ ja kolmantena Ivan Turgenevin ’Tarpeettoman ihmisen päiväkirja’.

Kellariloukossa Dostojevski esittelee lukijalle itsesäälissä rypevän miehen joka muistelee katkerana mennyttä elämäänsä. Tämä nelikymppinen tsaarin pikkuvirkamies avautuu lukijalleen vaivoistaa ja puutteistaan ja tämä monologi ui synkän syvissä vesissä. Tarina lähtee siis jumalattoman raskassoutuisesti liikkeelle ja olin valmis lyömään kiroten kirjan takaisin kirjahyllyyn, kunnes ensimmäisen viidenkymmennen sivun jälkeen tarina alkoi vihdoinkin liikkumaan kun kirjan päähenkilö alkaa kertomaan nuoruutensa tapahtumia parinkymmenen vuoden takaa. Muisteloissa päähenkilö kertoo tapahtumista joissa hän rohkaisee poloisen itsensä ja lyöttäytyi puoliväkisin vanhojen koulukavereiden joukkoon jotka päättivät järjestää yhdelle koulukavereistaan railakkaan läksiäisjuhlan. Tapahtumat johtavat arvattavaan suuntaan ja novellin 155 sivun jälkeen olin yllättänyt että tarina jaksoi lopulta pitää otteessaan hankalan alun jälkeen. Dostojevskille pitää kyllä nostaa hattua hyvin onnistuneesta ravintolaillan kuvauksesta. Viinahuuruinen ja värikäs venäläinen illanvietto kärjistyy odotettavaan yhteenottoon kaverusten välillä.

Muotokuva kertoo nuoresta ja köyhästä taiteilijasta joka löytää paikallisesta taideliikkeen alelaarista mystisen muotokuvan. Täytyy sanoa että aika nopeasti lukijalle alkaa valkenemaan miten tämä tulee etenemään. Muotokuvan ällistyttävän elävän oloiset kasvot piinaavat taiteilijan mielenrauhaa ja kappas vaan, kohta tämä muotokuva herää henkiin ja rellestää taitelijan unissa. Pienten naurunpurskahdusten parissa päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti. Yllättäen taiteilijasta tulee sitten suosittu ja ylistetty. Muotokuvatilauksia satelee ja tulevaisuus näyttää muutenkin valoisalta. Ja kaikki sitten myös loppuu eräänä päivänä. Tästä tarinasta tuli mieleen jokin vanha Twilight Zone tai Alfred Hitchcock esittää -episodi. No jaa, toivottavasti Kuolleet sielut on hiukan parempaa Nikolai Gogolia.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja seilailee kellariloukon maisemissa. Turgenevin tarinassa on pääosissa nuori mies joka asuu maaseudulla ja joka myös rakastuu samassa kaupungissa olevaan nuoreen naiseen. Jotta tarina ei ihan pelkkään vetistelyyn ja harlekiinisarjaksi uppoa, tarinaan karauttaa nuori ruhtinas joka myös iskee silmänsä nuoreen naiseen. Tarina rullaa eteenpäin vahvojen tunteiden myllerryksessä. On tanssiaisia, katkeruutta, mustasukkaisuutta, kolmiodraamaa ja jopa kaksintaistelu. Haukotus. En ole mikään romanttisten ihmissuhdedraamojen lukija joten aika nopeasti pinnistelin tämän loppuun.

Yhteenvetona, tästä Kariston pienestä kokoelmasta sai kevyen ensivaikutelman mitä kaikkea tässä aikamoisen suuressa ja mainekkaassa venäläisessä klassikkokirjallisuudessa on kyse. Dostojevski kirjoittaa hyvin analyyttisesti ja ei ole turhaan ihmisluonnon ja sielun väkevä tulkitsija. Gogol ja Turgenev taas kirjoittavat kevyemmällä otteella. Gogol on yksi josta allekirjoittaneen idänseikkailu varmaan alkaa.

Se venäläinen mestari..niin ja se Rasputin







perjantai 15. lokakuuta 2010

Löytö!


Se löytyi sittenkin! Pitkän haeskelun jälkeen haaviin tarttui Raision Kirja-Kissa antikvariaatista kauan hakemani James Joyce, vuonna 1965 Keltaisen Kirjaston julkaisema ja Pentti Saarikosken kääntämä 'Dublinilaisia'.

Tämän jälkeen must-read listaltani voi taas yhden pyyhkiä pois.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Musiikkia tuubista # 3

Karistellaan hieman edellisen kirjan tuomia synkkiä fiiliksiä postaamalla hiukan musiikkia. Tällä kertaa ajattelin listata hiukan valtavirtain sivuhaaroissa porisevaa laadukasta kitarapoppia, folkia ja myös vaihtoehtorokin rintamaltakin.



Tallest Man On Earth: Where Do My Bluebird Fly

Joskus riittää vain mies ja kitara. Tallest Man On Earth on ruotsalainen folk-muusikko Kristian Matsson, joka on julkaisut jo kolme hienoa levyä, joista kaksi löytyy mm. Spotifyista. Mattsonia on jopa sanottu modernin folkin pelastajaksi. Pysäyttävän hienoa musiikkia.



[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=zG2ccH8jlCA[/youtube]

Mumford & Sons: Little Lion Man

Tämä energinen lontoolainen bändi suorastaan hyppäsi silmilleni tämän vuoden brittien Mercury Prize -kilpailun loppukisaajina. Menevää folk rokkia soittava bändi on alkanut lyhyessä ajassa saaman nimeä ja kiertää jo ympäri maailmaa. Debyyttilevy on erittäin suositeltava kokemus.



[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=lLJf9qJHR3E[/youtube]

Bruce Springsteen feat. Tom Morello: The Ghost Of Tom Joad

Minun oli suorastaan pakko postata tämä kappale Brucen vanhemmasta tuotannosta, jo pelkästään tämän kyseisen kappaleen takia. The Ghost of Tom Joad perustuu John Steinbeckin Vihan hedelmiin ja vierailevana artistina tässä live-keikassa on aina mahtava Rage Against The Machinen Tom Morello. Tähänkään biisiin ei kyllästy.



[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=B-c6GphpAeY&ob=av2n[/youtube]

Laura Marling: Devil's Spoke

Laura Marling on englantilainen folk-laulaja jolta on tullut jo ulos pari levyä, debyytti julkaistiin vuonna 2008, ja nyt uusin tuli 2010 Virgin Recordsin siipien suojasta. Lauralla on omaleimainen ja kaunis ääni. Itselleni täysin uusi tuttavuus. Laura Marling ja Mumford & Sons teki muuten 2009 loppupuolella yhteisen kiertueen Intiassa josta on julkaistu myös hieno EP. Kiertueesta lisää esim. tästä linkistä.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=y8xbB3NSNps[/youtube]

Junip: Always

Junip on Elias Araya, José Gonzáles ja Tobias Winterkorn. Ruotsalainen trio joka soittaa mukavan simppeliä ja rauhallista kitararokkia. Bändi julkaisi debyytialbuminsa tänä vuonna ja näyttää keikkailevan ahkerasti ympäri eurooppaa. Tämä bändin lähes häiriintynyt musavideo on muuten taattua suomalaista tekoa.
[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=BYB0iEiOuzs[/youtube]

Darwin Deez: Radar Detector

Tämä hauskan näköinen mies on Darwin Smith aka Darwin Deez, samannimisen bändi laulaja ja keulahahmo. Bändi tulee New Yorkista ja bändin nimeä kantava debyyttilevy kyllä toimii: simppelit saundit ja hienosti helähtävä kitara nostaa hienosti mielialaa.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=8pbdLqTh_x4[/youtube]

Local Natives: Wide Eyes

Local Natives tulee Los Angelesista ja soittaa ihan menevää rokkia. Kannattaa kokeilla. Tämä videon biisi 'Wide Eyes' on jäänyt soimaan päähän jostain ohjelmasta tai radiosta..tarttuva.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=GrizNwZ9Bi0[/youtube]

Frightened Rabbit: Swim Until You Can't See Land

Skotlannista näyttää tulevan Biffy Clyron ohella muutakin laadukasta musiikkia. Frightened Rabbit on kuitenkin astetta rauhallisempaa musiikkia. Toimii.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=SzjERZU3wbY[/youtube]

The Rural Alberta Advantage: Don't Haunt This Place

Bändien nimet menee vain mystisemmäksi. The Rural Alberta Advantagen löysin täysin sattumalta ja tämän biisin hienosti juoksena Drum 'n' Bass -rumpuraita voitti mielenkiintoni.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=tvths6X0rVI[/youtube]

Doves: Black And White Town

Doves on jo hiukan vanhempi brittibändi joka soittaa tällaasta ehkä perus-brittirokkia, mutta ei missään nimessä mitään huonoa. Bändi on aloittanut jo 90-luvulla ja bändiltä on tullut ulos massiivinen Best of -tuplakokoelma jossa on bändin ns. parhaimmat.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=bNnb1sbCsfw&feature=related[/youtube]

lauantai 2. lokakuuta 2010

Nürnbergin haastattelut (Nüremberg Interviews, 2004)


Pitkästä aikaa tuli tartuttua historia-osaston opukseen. Toinen Maailmansota on aiheena lähes totaalisesti puhki koluttu ja loppuun ajettu, enkä jaksa aiheesta enää pahemmin innostua. Tämä kyseinen kirja kuitenkin herätti mielenkiintoni, muistaakseni sen jälkeen kun näin aiheesta dokumentin. Esimerkiksi Youtubesta löytyy oikeudenkäynneistä paljon materiaalia ja oli tästä joitain elokuviakin tehty. Suomessa kirjan painos myytiin aikanaan loppuun (julkaisu oli siis joskus 2005), ja sain tämän vihdoinkin käsiini viime vuonna erään antikkaportaalin kautta. No tässä se on, laajahko kurkistus kirjan sisuksiin.
Vuonna 1945 polvilleen lyödyn Euroopan huomio kiinnittyi Saksan Nürnbergin kaupunkiin. Liittoutuneiden voittajavaltiot Yhdysvallat, Ranska, Venäjä ja Englanti marssittivat edesmenneen natsi-Saksan nimekkäitä johtohenkilöitä oikeuden eteen. Syytettyjen joukossa oli mm. henkilöitä aivan kansallissosialistisen puolueen vallan ytimestä, poliitikkoja, ministereitä, upseereita ja finanssisektorin edustajia. Syytettyjä odotti syytteet raskaimmasta päästä.
Tämän historiallisen tapahtuman kulisseissa työskenteli myös Yhdysvaltojen armeijan psykiatri 34-vuotias Leon Goldensohn. Hänen vastuullaan oli seurata päivittäin näiden syytettyjen henkistä terveyttä Nürnbergin oikeustalon välittömässä läheisyydessä olevassa vankilassa. Hän vieraili syytettyjen luona päivittäin aina kesään 1946 asti, ja vierailujen aikana Goldensohn haastatteli syytettyjä tulkin avustuksella. Haastatteluissa käsiteltiin syytettyjen lapsuutta, yksityistä elämää ja tietysti elämää kansallissosialistisen puolueen varjossa. Pienissä selleissä mennyttä elämäänsä (ja useimmilla jo lähitulevaisuudessa päättyvää) avasi mm. Rudolf Hess, Herman Göring, Julius Streicher ja Rudolf Höss - Auschwitzin kommendantti.
Leon Goldensohn kirjoitti tapaamisista tunnollisesti kattavat muistiinpanot ja sodan jälkeen hän arkistoi ne huolellisesti kotitalonsa kellariin. Leon menehtyi lopulta vuonna 1961 ja muistiinpanolaatikot ajelehtivat Leonin lesken mukana uuteen kotiin. Vuonna 1983 leski lopulta kyllästyi laatikoihin ja postitti ne sisältöineen pojalleen Danille. Haastatteluista oli kulunut lähes kuusikymmentä vuotta kun Dan Goldensohn setänsä avustuksella editoivat ja julkaisivat nämä ainutlaatuiset haastattelut kirjana.
Kirja on raa’asti jaettu kahteen isompaan osaan: ensimmäisellä puoliskolla on syytettyjen haastattelut ja toisessa osassa on oikeudenkäynneissä käytettyjen todistajien haastattelut. Kirjan alkupuolella on kattava historiikki oikeudenkäynneistä sekä Leon Goldensohnin veljen, Eli Goldensohnin alustus kirjan taustoista.
Lukija pääsee kurkistamaan näiden maailmanhistorian ehkä vihatuimpien miesten yksityiseen puoleen, osa syytetyistä saa jopa inhimmillisiä piirteitä Leon Goldensohnin analyyttisten haastattelujen edetessä. Leon kysyy systemaattisesti syytetyiltä mm. heidän lapsuudestaan, nykyisistä perhesuhteistaan, miten he päätyivät kansallissosialistisen puolueen pariin ja oikeudenkäyntien hengessä: mikä oli heidän suhteensa Adolf Hitleriin ja mitä mieltä he olivat hänen teoistaan. Ei ole mitenkään vaikea arvata että lähes kaikki tuomitsivat Johtajansa tässä vaiheessa.
Kirjan mielenkiintoisimmat henkilöt ovat ehkä ne enemmän tuntemattomat henkilöt (ainakin allekirjoittaneelle) kuten Hans Fritzsche joka oli Joseph Goebbelsin pyörittämän natsipropagandakoneiston johtohenkilöitä tai finanssipuolen henkilöt kuten Hjalmar Schacht, jotka lopulta todettiin syyttömiksi. He olivat haastattelujen perusteella eniten, voisi sanoa ”normaaleita ihmisiä”, näistä syytetyistä jo pelkästään sen takia että he eivät olleet totalitäärisen natsivallan mädättämiä puoluebroilereita.
Yhtä osaa syytetyistä edusti armeijan upseerit, joista paikalle oli saatu kokolailla korkea-arvoisimmat: Amiraali Karl Dönitz, Alfred Jodl sekä liuta muita kenraaleja ja marsalkkoja. Kenraalit olivat pääosin pitkän uran käyneitä ja olivat hankkineet kannuksensa jo Ensimmäisessä Maailmansodassa. Haastatteluissa ilmenee tuttu historiallinen seikka heidän pahoista ristiriidoistaan Hitlerin kanssa, jotka johtuivat Hitlerin loppuvaiheen itsepintaisista, selvästi tuhoon tuomituista strategisista siirroista taisteluissa. Sotamarsalkka Ewald Von Kleist esimerkiksi kertoi näistä konflikteista seuraavasti:
"Minulla itsellänikin on koko lailla temperamentia - itse asiassa kaksin verroin Hitleriin nähden. Kun Hitler huusi minulle, huusin kaksi kertaa kovempaa. En ole psykiatri enkä voi tajuta, että Hitler oli todella epänormaali luonne. Jos hänet sai ahdistetuksi nurkkaan, hän hiljeni tai lakkasi puhumasta kokonaan. Jos oli puhuttu tuntikausia ja näytti siltä, että hänet oli vihdoinkin saatu vakuuttumaan jostain, hän aloitti uudelleen alusta kuin ei olisi sanottu sanaakaan."
Yhtä mielenkiintoista syytettyjen ryhmää edusti kansallissosialistisen puolueen ylimmän tason jäsenet. Mukana oli aivan omassa universumissa elänyt Hitlerin kakkosmies Herman Göring, jonka sodanaikainen ura näytti koostuvan pääosin yleellisestä elämästä ja sen nauttimisesta. Göringin haastattelussa avautuu lukijalle natsipuolueen ytimen juonittelut ja se kaiken korruptoima vallankäyttö. Göringiä käsittelevä luku on myös täynnä mielenkiintoisia keskusteluita eri aiheista, tässä esimerkkejä:
Jos Hitler olisi voittanut sodan, minkälainen uusi maailmanjärjestys olisi ollut? "Ranskan tultua voitetuksi Hitler halusi hyvin vähän. Ranskasta hän olisi ottanut Elsass-Lothringenin (Artsin kommentti: Hermanni viittaa tässä Versailles'n rauhaan). Hän olisi myös halunut entiset Saksan maakunnat Puolalta. Englannin imperiumia hän ei tahtonut koskaan. Jos olisimme voittaneet sodan Venäjää vastaan, olisimme hajottaneet nykyisen valtavan Neuvosto-Venäjän ja panneet sinne liittovaltiojärjestelmän. Hitler olisi pyytänyt muutamia maakuntia Baltian valtioista, mutta varmastikaan ei muuta."
"Sodan alkuvaiheessa minulla oli jopa paljon vaikutusvaltaa häneen. Pidin Ruotsin sodan ulkopuolella, kun Hitler halusi tunkeutua sinne. Ruotsalaisten ystävieni kautta sain kuningas Kustaan kirjoittamaan Hitlerille kirjeen, jossa hän totesi, että Ruotsi vastustaisi maahantunkeutumista. Hitler kysyi minulta asiasta, ja sanoin Kustaan olevan täysin oikeassa. Mitä ihmettä sitä paitsi saavuttaisimme kiusaamalla puolueetonta valtiota, josta oli meille enemmän apua sodan ulkopuolella kuin sen osana? Ruotsalaiset tietävät, että säästin heidän maansa sodalta".
Herman Göring tuomittiin lopulta kuolemaan mutta ehti karata teloittajiltaan syömällä syanidikapselin kahta tuntia ennen teloitustaan.
Tähän uskolliseen puolueosastoon voisi luetella myös puoluejohdon tehokkaat työkalut, miehet jotka johtivat osaltaan natsi-Saksan pahamaineisia organisaatioita kuten Julius Streicher, Der Stürmer- lehden perustaja ja päätoimittaja. Jota Leon kutsuu suoraan "älyllisesti rajoittuneeksi jota riivaa maaninen antisemitismi". Yksi heistä oli myös Ernst Kaltenbrunner, Valtakunnan Keskusturvallisuusviraston päällikkö "kolkon näköinen arpinaamainen mies" joka oli sodan loppuvaiheessa yksi henkisesti romahtaneen Hitlerin naruista vetävä taustahenkilö. Hän oli se henkilö joka komensi kaikki keskitysleirit tuhottavaksi vankeineen, kun liittoutuneet olivat jo murtautuneet Saksan maaperälle. Tähän joukkoon on myös luettava Otto Ohlendorf, SS-kenraaliluutnantti joka johti itärintamalla Einsatzgruppe D:tä (iskuryhmä) ja jonka vastuulla oli 90000 juutalaisen teloittaminen ampumalla. Kenraaliluutnantti oli muiden kaltaistensa tapaan saksalaisen tehokas, esimerkki:
Kuinka kauan 90000 juutalaisen tappaminen kesti? "Vuoden." Mikä oli suurin päivittäinen määrä? "Neljä tai viisi tuhatta yhtenä päivänä." Olivatko teloitettavaksi tuodut juutalaiset tietoisia surmaamisestaan? "Noin kymmenen minuuttia ennen ampumista." Esiintyikö mitään epäjärjestystä? "Ei." Kuinka teloitettiin sellaiset pienet lapset, jotka eivät itse kyenneet nousemaan seisaalleen ammuttavaksi? "En tiedä. En nähnyt yhtään." Entä ilmoitukset? Niissä oli vain numeroita."
Päivänselvää hirttotuomiota sellissään odotti myös Fritz Sauckel, joka oli ollut työvoiman hankinnan ylikäskynhaltija ja jonka alaisuudessa oli ollut 5 000 000 (!) ulkomaista työntekijää (eli orjatyövoimaa) "Hän oli lyhyt mies, ehkä jonkin verran yli 170-senttinen, vanttera, pää kuin bulldogilla, hiukset lyhyeksi leikatut, päälaelta kalju, paksu kaula. Hänellä oli Chaplin-Hitler-viikset. Hän vaikutti kireältä, mutta hallitulta, hymyili usein ja hermostuneesti".
Arpinaamaisen Kaltenbrunnerin lisäksi pahin (tai sairain) haastateltava oli Rudolf Höss joka toimi Auschwitzin keskitysleiripäällikkönä vuosina 1940-1943. Hössin aikana Auschwitzissa teloitettiin 2,5 miljoonaa juutalaista. En lähde lainaamaan Hössin kattavia selvityksiä tehokkaasta ihmistuhonnan järjestelyistä koska ne ovat yksinkertaisesti vastenmielistä luettavaa. Leon yrittää kuitenkin puristaa Hössistä irti jotain syyllisyyden tunteita ja onnistuukin siinä paikoin kun he käyvät läpi perhetaustaa jolloin Hössin "kylmä ja apaattinen ilme" rakoilee: Eikö teitä vaivannut omienne ikäisten lasten tappaminen? "Ei se ollut helppoa minulle eikä muille SS:n sotilassiiven miehille mutta olimme varmoja käskyistä ja niiden välttämättömyydestä."
Hössillä oli siis perhe mukana Auschwitzissa mihin kuului vaimo ja viisi pientä lasta. Rudolf Höss lopulta luovutettiin puolaisille 1946 ja hän päätyi puolalaisen tuomioistuimen eteen, ja hänet hirtettiin Auschwitzissa 1947.
Summa summarum: kirja on ensinnäkin 600 sivuinen jonka takia tämä arvioni teki tuloaa aika kauan. Kirja on kyllä mielenkiintoinen ja historiallisesti ainutlaatuinen ja haastateltavien kertomuksista saa palapelimaisen kuvan aikansa saksalaisesta yhteiskunnasta sekä kansallissosialistisen puolueen rakettimaisesta noususta valtaan. Se on myös katastrofaalinen esimerkkikatselmus mitä tapahtuu kun pienelle ydinryhmälle annetaan täydellinen ja kaikenkattava valta kokonaiseen valtioon. Kirjassa näille sisäpiirin henkilöille annetaan sisältöä mitä ei normaalista historiankirjoituksesta yleensä löydä. Hekin ovat olleet joskus normaaleja ihmisiä jotka ovat lopulta juopuneet vallasta ja haudanneet itsensä esikuntiensa taakse välttääkseen sitä raadollista todellisuutta ja antamiensa käskyjen historiallisia vaikutuksia. Kaiken kaikkiaan Nürnbergin haastattelut on mukaansa tempaava kirja.
Nyt kun WWII-mielenkiinto on jälleen tyydytetty, otin ns. härkää sarvista ja aloitin elämäni ensimmäiset venäläiset klassikot. Eli kyseessä on Kariston "Kolme venäläistä klassikkoa" jossa on novellit Dostojevskilta, Gogolilta sekä Turgeneviltä. Toivottavasti mielenkiinto riittää loppuun asti..



tiistai 7. syyskuuta 2010

50 kirjaa jotka pitäisi lukea

..mutta kaikkiin ei ole aikaa! Ongelman korjaa The Fine Brothers. Enjoy.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=AapzgNJgtAw[/youtube]

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kirjasyksyä

Jälleen on yksi kesä vietetty ja nopeasti pimenevät illat ovat täydellistä aikaa lukea mielenkiintoisia kirjoja. Kaikenlaisten kirjalistausten teko näin luettavien kirjojen välissä on mielekästä puuhaa ja aina, loppuvuodesta on tulossa paaaljon mielenkiintoisia kirjoja eri kustantajilta joista tässä osa.

Joseph Conradin ystäville on luvassa hyviä uutisia kun Basam Books on julkaisemassa uuden suomennoksen kirjailijan tuotannosta. Varjolinja (The Shadow Line) on merellinen novelli ja varmasti haluttu lisä ikiklassikon Pimeyden sydämen (Heart of Darkness) rinnalle. Tämä menee ainakin minun ostoslistalleni.

Kustannus Jalava on aloittamassa uutta Scifi-sarjaa nimeltä Saturnus Scifi. Sarjassa julkaistaan vanhoja klassikoita aina Arthur C. Clarkesta 1990-luvulle saakka. Ensimmäisenä julkaisulistalla on suht tuore Arthur C. Clarken Jumalan moukari. Kirjassa ihmiskunta nousee taistelemaan maapalloa uhkaavaa meteoriittia vastaan.

En olisi uskonut että Raija Orasen kirja kiinnostaisi mutta kirjailijan uusin Metsästäjän sydän vaikuttaa mielenkiintoiselta romaanilta. Kuitenkin minun korvaani särähtää aina vapaussota-sanan käyttö vuoden 1918 tapahtumien kanssa, joten olen ottanut Hannu Salaman tyylin aiheeseen: ”jos joku kuvaa vuoden 1918 tapahtumia vapaussotana, minä kutsun Mannerheimia lahtariksi”. Aamen. Kustannusyhtiö Teokselta on myös tulossa jatkoa P.G.Wodehousen Jeeves-sarjalle. Hiiop, Jeeves jatkaa laadukasta Jeeves-tarinoiden sarjaa. Samainen kustannusyhtiö kunnostautuu myös Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesin kohdalla, julkaisemalla mammuttimaisen 1200 sivuisen Kootut kertomukset opuksen.

Like Kustannukselta on tulossa useita mielenkiintoisia kirjoja. Esimerkiksi Hal Duncanin varmasti odotettu Vellumin jatko-osa Muste. Kaikkeuden kirja II. Like puskee ulos myös brutaalin Nicolai Lilinin suomennoksen Siperian opetukset. Allekirjoittaneen yhdeltä lempi-scifi-kirjailijalta tulee myös uusi suomennos Aurinkojen huone lokakuussa. Alastair Reynoldsin taattua laatua ns. insinööriscifin rintamalta. Like kunnostautuu myös historia-osastolla julkaisemalla suomennoksen Simon Henry-Reidin Fidel and Che: A Revolutionary Friendship kirjasta. Ilmeisen tuore näkökulma Kuuban vallankumoukseen. Tämä on hankittava. Uusi James Ellroy julkaisukin on tulossa. Hillekerin kirous – elämäni naiset paneutuu tällä kertaa kirjailijan omaan elämään.

Mielessäni kävi myös käydä läpi englanninkielisen kirjallisuuden uutuuksia mutta se on tehtävä erikseen.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Täytettä hyllyyn


Kirjahyllyyn on jälleen hiipinyt uusia kirjoja kuin varkain. Ei onneksi mitään hirvittäviä määriä mutta varmaankin noin yhden kirjan kuukausivauhdilla. Alla niistä osa.


Stephen Kingin Hohto olen omistanut joskus aikaisemminkin nuorena, joten tämä tuli hankittua antikvaariportaalista ihan nostalgiahuumassa. Onhan Hohto ehdottomasti Kingin parhaimpia kirjoja - edelleen. En ole kuitenkaan lukenut Kingiä aktiivisesti enää vuosiin mutta tämä menee uudestaan ja helposti. John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen tuli Gummeruksen hienon kirjailijakampanjan seurauksena. Tällaisia Facebook-kampanjoita pitäisi saada ehdottomasti lisää. Lindqvistiltä on myös julkaistu jo uusi suomennos Miten kuolleista käsitellään.


William Faulkner on yksi suuria amerikkalaisia kirjailijoita, ja halusinkin kokeilla tätä ns. Snopes-trilogian ensimmäistä osaa eli Kylä. Trilogia kertoo pienen syrjäkylässä asuvan Snopes klaanin edesottamuksista ja noususta valtaan.Tietokirjallisuutta pitää myös vaalia ja sitä varten tuli ostettua mainiosta Riihimäen aktivariaatista Esa Seppäsen Miekkailija vastaan tulivuori. Kirja kerrotaan edesmenneen Suuren Johtajamme ja itäisen valtakunnan Stalinin jälkeisten johtajien välisistä henkilösuhteista. Ian Watson ja Ian Whates ovat taasen kasanneet mielenkiintoisen novellikokoelman jonka yhteinen nimittäjä on vaihtoehtohistoria. The Mammoth Book of Alternate Histories käsittää 25 mielikuvituksellista kertomusta joissa pohditaan mitä jos maailma olisikin mennyt toiseen suuntaan..Nicolai Lilin Siberian Education on tuorein hankinta ja se lähti mukaan Helsingin Rautatieaseman pienestä pokkarikaupasta. Kirja on Lilinin omaelämänkerrallinen kurkistus siperialaisen kaupungin brutaalin rikolliseen alamaailmaan, jonka parissa kirjailija kasvoi. Alla pieni kurkistus kirjailijan ajatuksiin.


[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=pQWGNOyJLzk&feature=related[/youtube]


sunnuntai 15. elokuuta 2010

E.L. Doctorow: Vesilaitos (Waterworks, 1994)

Vesilaitos kirjassa Doctorow tuo lukijan eteen 1870-luvun New Yorkin. Kaupunki eli tuolloin kiivasta kasvun ja kehityksen aikaa. Sisällissodan arvet paranivat hitaasti ja kaupungin asukkailla oli vielä tuoreessa muistissa sodan kauhut sekä Amerikan ensimmäisen salamurhan kohteeksi jääneen presidentin hautajaiset. Manhattanin saaren eteläkärjessä olevan Castle Gardenin kautta Amerikkaan virtasi miljoonia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Kaupunki pursui asukkaita ja elämää.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii lehtimies McIlvane, jonka pitkäaikainen ja yksi parhaimmista avustajista Martin Pemberton katoaa mystisesti. Lehtimies kertoo lukijalle oudosta kohtaamisesta Martinin kanssa ennen katoamista, missä henkisesti epätasapainoinen avustaja kertoo nähneensä edesmenneen liikemiesisänsä omnibussin kyydissä. Martin aikoo etsiä isänsä ja lopulta katoaa. Lehtimies McIlvane haistaa tapauksessa jutun aihetta, ja päättää alkaa etsimään arvokasta avustajaansa New Yorkin synkästä suurkaupungista.

Juonesta ei sitten enempää. Minulla oli aika isot odotukset tämän kirjan suhteen, olihan tämä E.L. Doctorow for god sake! Viime kesänä lukemani Marssi oli todella nautittava eepos, jonka kaltaista olisin toivonut lisää. Sen jälkeen on luettu myös laadukas Kuikkajärvi joten aikamoista kunnaria tästäkin odotin. Mutta miten kävi? Doctorow kuvaa Vesilaitoksessa komeasti sisällissodan jälkeistä New Yorkia sodan jälkeisine traumoineen sekä satamia pursuaivine siirtolaisineen. Yksi valintakriteerini Vesilaitoksen osalta oli se, että kirjassa on mukana Marssista tuttu Tohtori Sartorius. Mutta Doctorow sai kursittua Vesilaitoksesta kuitenkin suhteellisen tylsän kirjan. Olen pettynyt lopputulokseen ja väkisinkin tulee mieleen että kirjailija on monessa kohdassa päätynyt tylsiin kompromisseihin. Tuntui myös että kirjan juoni ei oikein päässyt koskaan kunnon vauhtiin vaan aloituksesta lähtien juoni meni tasaseen kiihtyvää alamäkeä kohti..sanoisinko...liian epäuskottavaan loppuhuipennusta. Yksi suurin nurinakohtani oli myös se että kirjailija pilasi Sartoriuksen täysin. En spoilaa yhtään mutta suosittelen lukemaan kirjailijan uusimman suomennoksen Marssi ja Vesilaitoksen perään niin tiedät mitä tarkoitan. No tulihan tämäkin luettua. Nyt on sitten työn alla mielenkiintoinen Leon Goldehsonin Nürnbergin haastattelut jossa menee tovi.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Paineita

Tuli vahingossa kurkattua omaa statistiikkaa Blogilistan sivuilta:

Blogilistan statistiikka on ollut herraties vaikka kuinka kauan

Tilaajia: 1

Lukijoita viikossa: 0

Kyllä täällä siis sittenkin käy joku välillä lukemassa. Tämä merkitsee että tässä pitää alkaa petraamaan julkaisutahtia ;).

Isaac Asimov: Säätiö (Foundation, 1951)

Säätiö-kirjassa ihmiskunta on kaukana tulevaisuudessa levittäytyneenä laajalti ympäri elämää sykkivää galaksia aina 25 miljoonalle planeetalle, ja kaikki kuuluvat Imperiumin hallintopiiriin, jonka hallintokeskuksena toimi Trantorin pinta-alaltaan äärimmilleen kaupunkimaistunut planeetta. Valtava lähes triljoonan kansalaisen Imperiumi on kuitenkin tulossa tiensä päähän, näin julkeaa väittää nimekäs matemaatikko ja tiedemies Hari Seldon. Hari Seldon aiheuttaa kohua väittäessään että kaksitoistatuhatvuotinen Imperiumi romahtaa 500 vuoden kuluessa ja jonka jälkeen seuraisi 30 000 vuoden pimeä aika ihmiskunnalle.

Hari Seldonia vastaan nostetun oikeudenkäynnin aikana tiedemies saa kuitenkin vakuutettua Imperiumin vallanhaltijat puolelleen. Rohkean väitteen takana on Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tiede jolla pystytään ennustamaan ihmiskunnan kehityksen suunta, kunhan tarkasteltavana ovat planeetan asutusta suuremmat kokonaisuudet. Alkaa siis valtava kilpajuoksu ajan kanssa ja seuraavina vuosikymmeninä Hari Seldon ja hänen alaisuudessa toimiva 30 000 henkilön projekti perustaa galaksin reuna-alueille Säätiön - itse asiassa kaksi Säätiötä kumpikin galaksin ääripäihin. Säätiön ainoa tarkoitus on kerätä ihmiskunnan tietämyksen Encyclopedia Galactica kokoelmaksi, turvaan ennen Imperiumin ennustettua tuhoutumista. Näistä lähtökohdista alkaa Isaac Asimovin huima ja legendaarinen Science Fiction-sarja, jonka tämä ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1951.

Tässä ensimmäisessä osassa seurataan karulle Terminus-planeetalle perustetun Säätiön syntymistä ja Asimov esittelee lukijalle projektin ympärille kehittyvän värikkään populaation omine tehtävineen. Kirja koostuu viidestä lyhyestä tarinasta jotka Asimov on sitonut yhteen ja kattaa Säätiön ensimmäiset 175 vuotta. Säätiö kohtaa tiettyjen vuosikymmenien väliajoin vakavia ”Seldonin kriisejä”, joissa on panoksena tärkeän tiedon säilyminen ja koko elintärkeän Säätiön olemassaolo.

Ensimmäisenä minua Säätiössä hämmästyttää se että kirja on kirjoitettu 59 vuotta sitten ja kuitenkin se tuntuu modernilta tieteiskirjallisuudelta. Kirjassa ei ole yhtään lentäviä lautasia tai ruumiita kaappaavia alieneita aikakautensa 1950-luvun tapaan, vaan Asimov on kirjoittanut ns. älykästä Science Fictionia. Asimov maalaa kirjassa hienosti isolla pensselillä ihmiskunnan kohtalosta ja Säätiö on kirjana siitä myös poikkeuksellinen että siinä ei lennetä yhtä päätä tähdissä ja taistella jatkuvalla temmolla perinteisen tieteiskirjallisuuden tapaan, vaan kirjassa on paljon poliittista juonimista joka on välillä äärimmäisen nerokastakin. Jos tosiaan haluaa tutustua vanhaan scifiin ja genren tukeviin peruskiviin niin suosittelen Säätiötä ja miksei myös koko trilogiaa. Asimov on kirjoittanut muitakin tieteiskirjallisuuden klassikkoja, joten jos kirjailija kiinnostaa niin tästä linkistä löytyy lisäinfoa kirjailijasta.
Katkelma kirjasta: Planeetan pinta-ala, suuruudeltaan lähes 200 miljoonaa neliökilometriä oli kokonaisuudessaan yhtä ja samaa kaupunkia. Asukasluku ylitti korkeimmillaan reilusti neljäkymmentä miljardia. Tämä suunnaton väestömäärä omistautui lähes yksinomaan Imperiumin hallinnollisiin tehtäviin ja oli itse asiassa liian harvalukuinen työmäärän monitahoisuuden kannalta. Kymmeniä tuhansia aluksia käsittävät laivastot toivat päivittäin kahdenkymmenen maatalousmaailman tuotteita Trantorin päivällispöytiin...

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=oAVjF_7ensg[/youtube]

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Ne unohdetut valokuvat # 2

Kesälomalla tuli käytyä jälleen kerran eri antiikkiliikkeissä/halleissa ja mukaan lähti kasa vanhoja valokuvia, joista osa tässä. Tällä kertaa tarjonta on hyvin miehinen. Suurinosa henkilöistä  tuntemattomia.




Kuvassa on Eino Kuusisto ja Wille Reinikka, ainakin kuvan takana olevan tiedon mukaan. Kuva oli itseasiassa vielä isompi mutta päätin cropata kuvan ehkä hiukan paremmaksi. Hauska asetelma kuitenkin missä nuorempi kaveri seisoo selvästi jännittyneenä kun taas vanhempi ottaa tilanteen rennommin.



Tässä on todellinen buddy-kuva. Tämän täydellinen vastapari olisi aikaisemmin postaamani samanlainen kuva naisista. Kuvan ehdoton kiintopiste on kaveruksista keskimmäinen. Muiden jännittäessä keskimmäinen pitää kuvan kasassa.




Jälleen ryhmä vakavan oloisia tuntemattomia miehiä.





Ja viimeisenä kukas muukaan kuin Esa Pakarinen keikalla.

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi, 2002)



Yann Martelin pokkari Piin elämä tuli hankittua täysin hetken mielijohteesta kun kävin metsästämässä kesäkuussa Suomalaisesta Kirjakaupasta kesälomalukemista, ja sieltä se sitten tarttui mukaan Maailmojen Sodan, A. Bourdainin ja Saatanallisten säkeitten kaveriksi. Taisi olla vielä joku kolme-pokkaria-kympillä täky.

Miltä tuntuisi pelastautua uppoavasta rahtilaivasta pelastusveneeseen matkakumppaneina hyeena, oranki, seepra jonka jalka on poikki sekä parisataakiloinen bengalintiikeri nimeltä Richard Parker? Tällaiseen tilanteeseen joutuu nuori intialaispoika 227 päiväksi. Tuollainen absurdi lähtötilanne on varsin koukuttava ja allekirjoittanut lukikin kirjan ahmien nopealla temmolla Kreikan lämpimässä ilmastossa.

Tarina kertoo siis 16-vuotiaasta intialaispojasta Piscine ”Pii” Patelista ja hänen uskomattomasta selviytymistarinasta Tyynellä valtamerellä. Tarina kuitenkin alkaa kirjailijasta. Kirjan kertojana toimii kirjailija joka etsii inspiraatiota uudelle kirjalleen edellisen kirjan huonon menestyksen jälkeen. Tiukan ja niukan elämäntilanteen takia kirjailija päättää yrittää kirjoittamista Intiassa. Kirjailija aloittaa kirjoitusprojektinsa uudestaan ja törmää sattumalta vanhempaan intialaiseen herrasmieheen Pondicherryn India Coffee Housessa, joka lupaa kirjailijalle tarinan joka saisi kirjailijan uskomaan Jumalaan. Herrasmies ohjaa tarinasta kiinnostuneen kirjailijan tarinan alkulähteille Kanadaan mistä hän löytää jo vanhan Piscine Patelin joka lupautuu kertomaan huimasta elämästään.

Tarinan kertojaääni vaihtuu Piscine Pateliin, joka kertoo värikkään lapsuutensa eri vaiheita nuoressa Intiassa. Perheen isä pyörittää kotikaupungissa eläintarhaa joka on kasvavalle lapselle todellinen paratiisi eksoottisine eläimineen. Taloudelliset realiteetit kuitenkin iskevät perheen kasvoille ja edessä on eläintarhan myynti ja muutto Kanadaan. Perhe pakkaa elämänsä ja joukon eläintarhan eläimiä rahtilaiva Tsimtsumiin jonka jälkeen seikkailu alkaa. Laiva kohtaa Tyynellä valtamerellä kohtalokkaan myrskyn jonka seurauksena laiva uppoaa ja nuori Patel löytää itsensä pelastuveneestä seuranaan joukko eläimiä.

Yann Martel on kirjoittanut monitahoisen kirjan. Vaikka kirjan ”päätarina” alkaa haaksirikosta niin kirjan alkupuolella on myös mielenkiintoisia tapahtumia. Esimerkkinä vaikka Piscinen nuoruuden tutkimusmatka eri uskontoihin joka ajaa kotikaupungin imaamin, papin sekä sufilaisen pandiitin hulluuden partaalle. Todella herkullista tekstiä. Piscine kertoo myös paljon eläintarhan eri eläimistä ja niiden tavoista ja taustoista joiden takaa aistii syvän kunnioituksen eläimiin.

Piscinen vietämä aika kuusimetrisessä pelastusveneessä on jännittävää luettavaa. Haaksirikon aiheuttama shokki muutuu nopeasti selviytymistaisteluksi ja kun kanssamatkustajina on eläimiä tarina on vähintäänkin mielenkiintoinen. Piscinen, hyeenan, orankin ja seepran yhteiselämä pelastusveneessä menee odotetulla dog-eat-dog tavalla ja tarinaan tuo räjähtävää energiaa myös Richard Parker, parisataakiloinen bengalintiikeri.

Yann Martelin Piin elämä soljuu sulavasti Daniel Defoen Robinson Crusoen ja vaikka Jack Londonin Erämään kutsun rinnalle hienona seikkailutarinana. Kirjailijana Martel oli minulle uusi tuttavuus ja ei mikään huono sellainen. Martel pokkasikin Piin elämästä vuoden 2002 Man Booker –palkinnon. Toivoisin vain että kirjailijan kirjoja saadaan lisää suomeksi. Vaikka kirjailijan tuorein Beatrice and Virgil jossa eläinaihe jatkuu, tällä kerta pääosissa on aasi ja apina. Näitä seikkailutarinoita on aina liian vähän, joten pitäneekin kaivaa varmaan vanhat Jack Londonit esille.

Katkelma kirjasta:

Luonnonvoimat eivät tappaneet minua. Pelastusvene ei uponnut. Richard Parker pysytteli poissa näköpiiristä. Hait kiertelivät ympärillä mutta eivät hyökänneet. Aallot hakkasivat minua mutta eivät tempaisseet syövereihinsä.

Katselin, kuinka laiva upposi äänekkäästi kurluttaen ja röyhtäillen. Valot lepattivat ja sammuivat. Katsoin ympärilleni etsien perhettäni, elonjääneitä, toista pelastusvenettä, mitä tahansa mikä antaisi toivoa. En nähnyt mitään. Pelkkää sadetta, mustan valtameren ryöstäjäaaltoja ja tragedian hylkytavaraa.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Anthony Bourdain: Kitchen Confidental

Anthony Bourdain on ns. amerikkalainen julkkiskokki joka on noussut kuuluisuuteen mm. No Reservations TV-sarjallaan, joka on pyörinyt esimerkiksi JIM-kanavalla jo joitain vuosia. Ansiokkaassa No Reservations -sarjassaan Bourdain matkustaa ympäri maapalloa tutustuen eri maiden ruokakulttuureihin ja vie katsojansa hiukan sivummalle (off the beaten path) valtavirtain ruokapöydistä. Bourdain ei kulje nenä pystyssä vaan vetää ohjelmiaan hyvin rentoon tyyliin.

Bourdain on kuitenkin ihan oikeasti keittiöalan todellinen ammattilainen ja pitkänlinjan keittiömestari. Valmistuttuaan vuonna 1978 kuuluisasta CIA:sta (Culinary Institute of America) Bourdain on työskennellyt monissa kuuluisissa Yhdysvaltalaisissa ravintoloissa. Nykyisin hän työskentelee keittiömestarina New Yorkin Brasserie Les Halles -ravintolassa.

Kitchen Confidental tutustuttaa lukijansa Bourdainin omaan hyvin värikkääseen henkilökohtaiseen historiaansa. Bourdain kuvaa kuinka hänen matkansa keittiöiden alamaailmaan alkoi jo lapsuudessa ja yksi vaikuttavimpia makuelämyksiä tapahtui vanhempien kanssa Ranskan matkalla, jolloin hän sai maistaa vichyssoisea (kylmää purjoperunakeittoa). Seikkailu kulinariiseen maailmaan alkoi ja Bourdain hakeutui 1973 lukion jälkeen itä-rannikon koillisosaan Cape Codin kainalossa olevaan pieneen Provincetowniin, missä hän aloitti pitkän taivalluksen kohti keittiömestariutta. Dreadnaught oli ensimmäinen kunnollinen ravintola missä Bourdain näki mitä ravintolan kulisseissa ja sen sydämessä eli keittiössä tapahtuu. Bourdain kuvaa pienen kalastajaravintolan reipasta henkilöstöä: ”sain nähdä paljon huonoa käytöstä tuon ensimmäisenä vuotenani P-townissa. Se teki minuun vaikutuksen. Nämä kaverit olivat mestarillisia rikollisia ja seksuaalisia atleetteja verrattuna minun säälittävän surkeaan ilonpitoon collegessa. He olivat maantierosvoja, konnia, lurjuksia ja kuin nuoria prinssejä minulle, joka olin vasta mitätön tiskaaja”. Dreadnaught oli myös sysäys kohti huumausaineiden villiä maailmaan josta Bourdain on myös hyvin avoin kirjassaan.

Bourdainin kirjassa käydään vuoroittain läpi kirjailijan omaa värikästä menneisyyttä sekä Bourdainin ajatuksia nykyajan ravintoloista; miten ravintolat toimivat, mitä kukin työntekijä tekee ravintolan kulisseissa ja mitä esimerkiksi henkilöltä vaaditaan että hänestä tulee joskus keittiömestari.

Kitchen Confidental todistaa että Anthony Bourdain hallitsee hyvin myös kirjoittamisen. Teksti on vetävää ja kirjassa ei ole montaa tylsää suvantokohtaa. Bourdain on selvästi parhaimmillaan kuvatessaan vanhojen työpaikkojensa lähes psykopaattisia kolleegoja loputtomine 1970- ja 80-lukujen heroiinitrippeineen ja kokaiinikasoineen. Bourdainin elämä sukeltaa välillä syvällä pohjamudissa samoin ammatillinen uraputki mutta lopulta järki ja terve elämä voittaa. Vaihtoehtona on kuolema tai raitistuminen.

Suosittelen kirjaa niille joita kiinnostaa ravintoloiden (amerikkaisten) maailma, ja varsinkin mitä tapahtuu niiden kuumissa ja kiireisissä keittiöissä. Meikäläisen kaltaiselle kieroutuneen huumorin ystävälle kirja antoi monta mukavaa hetkeä. Ja kaikille kukkahatutädeille varoituksen sana: kirjassa on välillä aika ronskia tekstiä.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

1 vuotta

Niin, ensimmäinen vuosi on vierähtänyt blogia kirjoitellessa. En uskonut että jaksan näinkin pitkälle. Jatketaan kuitenkin vielä hyvän matkaa ainakin kohti toista vuotta.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=BZ5sWfhkpE0[/youtube]

torstai 8. heinäkuuta 2010

Kaiho Nieminen: Pakolaisten kuski

Innostuin Kaiho Niemisestä kirjailija joskus viime vuonna kun Yle Teeman Kirjamaa-ohjelma esitteli kirjailijan. Samassa yhteydessä Kirjamaan juontaja Reidar Palmgren luki otteita Pakolaisten kuskista. Näin vanhemmiten minuun kolahtaa juuri ns. Wanhaan Suomeen liittyvä kirjallisuus. Ehkä siihen liittyy se syy että isäni puoleinen suku on syvältä Pohjois-Savon syränmailta, ja isäni tarinat hänen lapsuudestaan ja sodanjälkeisestä Suomesta ovat kuin suoraan Linnan tai Päätalon kirjoista tukinuittoineen ja sodasta palaavine hiljaisine veteraanineen. Toinen syy on myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka vangitsi meikäläisen mielenkiinnon ensi tahdeista lähtien. Lopullisen niitin antoi sitten elämänmakuinen K. Päätalon Koillismaa.

Kaiho Nieminen kuvaa siis kirjassaan 1860-luvun nälkävuosien kituuttaman kansan rattoisan hitaasti etenevää elämää Itä-Suomessa. Suomen sodasta on jo kulunut tovi ja nälkä on ajanut suurruhtinaskunnan kansaa tien päälle leipää kerjäämään. Nämä laahustavat joukot saavuttavat myös kesäisen uneliaan itäsuomalaisen Suomenniemen kylän, jonka asukkaat eivät ole innoissaan näistä kutsumattomista vieraista. Kylän isännät yrittävät laittaa kerjuulaiset siltahommiin mutta työstä saatava helppo palkkajauho passivoi työmiehet niin että siltatyö jää kesken. Suomalaiseen tapaan, kylän mahtimiehet (tai isännät) päättävät lopulta siirtää kerjäläislauman naapuripitäjän puolelle. Kuskinhommaa tekemään päätetään laittaa Kallioisen vanhaisännän Simon hulttiopojanpoika Matti. Matti, joka toimii myös kirjassa kertojana, ottaa tietenkin vastaan tunnollisesti hänelle sälytetyn tehtävän. Matkalla mukaan tarttuu myös värikäs hevosmies mustalais-Hermanni joka opastaa Mattia välillä vaarallisellakin matkalla. Matti kokee hevosmatkallaan elämän koko kirjon kavaline naisineen ja pettävine väkijuomineen. Lopussa elämä heittelee Mattia dramaattisesti. Tarinassa kulkee myös Matin kylän rikkaan isännän Filippus Lyytikäisen hehkeä ja aistikas sisar Wilhelmiina, joka sekoittaa omalla tavallaan Matin nuorta päätä.

Minkälainen kirja Pakolaisten kuski sitten oli? Kirja on ensinnäkin kirjoitettu puhtaasti itä-suomen murteella, joka ainakin meikäläistä hiukan hidasti aluksi. Tarina itsessään on perinteinen ja perisuomalainen. Rikas väki määrää ja köyhät torpparit tottelee. Nieminen hallitsee selvästi ajan kuvauksen juuri nälkäkuolemaa tekevine kerjäläisineen jotka ovat aikalaisille toisen luokan kansalaisia. Lapsia ja vanhuksia kuolee tarinassa kuin kärpäsiä. Lähellä vieraileva kuolema onkin Matin aikalaiselle lähes arkinen asia. Niemisen teksti on taidokkaasti kirjoitettu ja kuin salakalavasti imee lukijansa mukaan. Vaikka tarina päättyy 204 sivun jälkeen jää tämän vaatimattoman oloisen kirjailijan kynänjäljestä vaikuttava jälki. Suosittelen.



Katkelma kirjasta:

Sanovat työn aina tekijäänsä kiittävän. Saattaa olla, mutta meidän kirkonkylän äijien mielestä ei tekijälle tarvinnut enempää heruakaan. Heti kun kerkisin kääntyä kuormineni Tuuhaan kujalle, kävi toteen, että haukkuja niiltä kyllä irtoaa helpommin.

Hauturi Montani - ukko joka itsekin seuraaavana keväänä otti ja kuoli niihin pistosvaivoihinsa - vänkäili tyhjää ruumiskirstua riihen seinustalla kärryiltä alas. Se huomasi meidät. Ja hetihän sen piti kesken hommiensa viittoa minut siihen riihen nurkalle, sivummalle, etteivät kärryillä istuvat kerjurit kuule, ja ruveta känisemään: top muka tykkänään, Tuuhaan tuvalle on turha ajella.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

My Library Thang

Tuli nyt itsekin tämä harrastus aloitettua. Eli kirjaa riviin ja naputtaen ne Library Thing-palveluun. Hiukan samanlainen palvelu kuin Discogs on vinyyliaddikteille. Palveluun on myös yhdistetty tuttuja sosiaalisten verkkoyhteisöjen komponentteja ja palvelu näyttää olevan suosittu. Jäsenmäärä on jo ylittänyt miljoonan ja Suomessakin jo yli 2000 jäsentä. Herra vain tietää koska saan kaikki omat kirjani luetteloitua..

torstai 24. kesäkuuta 2010

Valkokankaalla ja vähän muuallakin

Tehdään jälleen pieni katsaus mitä mielenkiintoisia elokuvia on tulossa. Mukana muutama TV-produktio.

Red Riding: 1974, 1980 ja 1983 (TV)


Tässä on mielestäni parasta britti-TV:tä pitkään aikaan. Äärimmäisen laadukas trilogia joka perustuu David Peacen samannimiseen kirjakvartettiin ja jotka julkaistiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kolme täysimittaista elokuvaa: 1974, 1980 ja 1983 käsittelevät Yorkshiren kaupungin äärimmäisen synkkiä vuosia. Monikerroksiset tarinat ja koko yhteiskunnan läpi pursuava korruptio sekä mielenkiintoiset hahmot kantavat elokuvia mahtavasti. Mm. elokuvassa 1974 Sean Bean tekee mielestäni parhaimman roolisuorituksen pitkiin aikoihin. Elokuvassa 1980 tutustutaan kirkasotsaiseen poliisitutkijaan joka saa tehtäväkseen tutkia "Yorkshire Ripper" -tapauksia, missä naisia murhannut mielipuoli kulkee vapaana. Elokuvassa näyttäytyy Yorkshiren ytimeen asti läpimätä poliisilaitos kaikessa irvokkuudessaan. Viimeisestä elokuvasta en kerrokaan mitään ;). TV-elokuvat olivat suuri menestys viime vuonna briteissä ja ne saivat myös ensi-illan USA:ssa. Suosittelen.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=ipIXYbuUfpM&feature=related[/youtube]

Waiting for Superman

Kenellekään ei tule varmaan yllätyksenä että Yhdysvaltalaiset laahaavat muun "sivistyneen" maailman perässä peruskoulutuksen laadun osalta. David Guggenheim on tehnyt dokumentin maansa pahasti lagaavasta koulutusjärjestelmästä. Dokumentissa seurataan neljän nuoren taivalta Yhdysvaltain koulutusjärjestelmässä ja ainakin trailerin perusteella Guggenheim onnistuu avata mielenkiintoista aihetta edellisen ohjauksensa "An Inconvenient Truth" tapaan.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=yFN0nf6Hqk0[/youtube]

The Adjustment Bureau

Philip K. Dickin kirjallisen tuotannon sovitukset elokuvaksi kiinnostavat aina. Mukana on myös Matt Damon jolta totaalisesti feilaavan "Green Zone" elokuvan jälkeen odotan selvää parannusta. The Adjustment Bureau on elokuva joka siis perustuu (löyhästi) Philip K. Dickin saman nimiseen novelliin vuodelta 1954.

Dickin kirjoista on aikaisemminkin "yritetty" tehdä elokuvia mm. Total Recall, Blade Runner, Minority Report joista mielestäni Blade Runner oli niistä edelleen onnistunein.

Elokuva kertoo Matt Damonin esittämästä kongressiedustajasta joka on kovassa nousukiidossa Yhdysvaltain poliittisella taivaalla, kunnes hän tapaa sattumalta kauniin balettitanssijan (Emily Blunt) ja oudot tapahtumat käynnistyvät. Traileri kertonee loput..

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=wZJ0TP4nTaE[/youtube]

Micmacs (Micmacs à tire-larigot)

Jean-Pierre Jeunet. Wau. Tässä on herra joka tekee laadukasta jälkeä elokuvasta toiseen. Monta kertaa tai itse asiassa, LIIAN monta kertaa Hollywoodin koneisto on imaisut lupaavan eurooppalaisen ohjaajan tekemään liukuhihnalle tusinaelokuvaa koko uransa ajan, hyvänä esimerkkinä meidän Renny Harlin. The City of Lost Children (1995), Amelie (2001) ovat komeita esimerkkejä ohjaajan repertuaarista. Elokuva siis kertoo videoliikkeen myyjästä joka saa eräänä päivänä osuman harhaluodista joka muuttaa uhrinsa elämänsuunnan. Enjoy.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=FSM2Xm5acL4[/youtube]

Super 8

Lostin ja uuden Star Trekin tekijän yksi uusista projektista. Alla oleva traileri on ainoa mitä elokuvasta käytännössä tiedetään. Spielberg siis tuottaa ja JJ Abrams ohjaa. Ensimmäisenä tulee mieleen parin vuoden takainen Cloverfield jossa Abrams oli tuottajana. Ei kyllä kovin omaperäistä.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=vpzUCA5i6zY[/youtube]

Winter's Bone

Tämän vuoden Sundancen voittaja. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Debra Granik, joka on tehnyt mielenkiintoisen tarinan Missourin syvillä takamailla asuvasta perheestä, jonka huumeita myyvä isä pakenee viranomaisia ja jättää perheen pahaan välikäteen. Perheen nuori 17-vuotias tytär päättää pelastaa mitä perheestä on jäljellä ja lähtee etsimään paossa olevaa isää.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=bE_X2pDRXyY[/youtube]

Inception

Christopher Nolan on tällä hetkellä niitä harvoja nuoremman polven Hollywoodvillen ohjaajia, jotka ovat tehneet tasaista laatua jo kymmenen vuotta. Memento,

Insomnia, Batman Begins, The Prestige, The Dark Knight ja nyt Inception ja parin vuoden päästä Batman 3. Inception-elokuvassa L. Di Caprion esittämä Dom Cobb on taitava varas joka on erikoistunut varastamaan arvokkaita salaisuuksia syvältä uhriensa alitajunnasta. Dom Cobb ui syvällä kansainvälisen yritysvakoilun syvissä vesissä ja myy siis ammattitaitoaan eniten tarjoavalle. Äärimmäisen mielenkiintoinen trailer.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=ziixLbLKBXU[/youtube]

Brooklyn's Finest

Antoine Fuquan tuorein tuotos ja paluu ison omenan poliisimailmaan. Menestyneen Trayning Day -elokuvan jälkeen Fuquan elokuvat ovat olleet mielestäni laadultaan aikas laidasta laitaan: Bruce Williksen afrikkarymistely Tears of the Sun ja lähes naurettava King Arthur ei olleet ainakaan minun mieleeni. Puhumattakaan Shooterista. Training Day on edelleen yksi parhaimpia kyttäelokuvia ja nyt uusin Brooklyn's Finest lupaa myös laadukasta jälkeä.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=HUMC8rh6uuE[/youtube]

A Prophet (Un Prophète)

Jacques Audiardin ohjaama kova kuvaus ranskalaisesta vankilamaailmasta missä nuori arabi joutuu vankilaan missä elämä koulii hänestä mafian juoksupojan. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana viime vuoden riennoissa mutta jäi lohdutuspalkinnoille. Voitti kuitenkin isosti viime vuonna Cannesin festareilla. Näyttää hyvältä.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=dc81nLYOkoE[/youtube]

Cyrus

Näyttelijä John C. Reilly ei ole mitenkään viime aikoina pistänyt meikäläisen silmään roolivalinnoillaan. Liuta B-luokan komedioita yksi toisensa perään. Mutta rooli Paul Thomas Andersonin nerokkaassa Magnoliassa herätti toivoa ja nyt näyttää oikea rooli iskeneen kohdalleen.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=0G0bYpMQ-fI[/youtube]

Boardwalk Empire (TV)

Varmasti tämän vuoden televisiotapaus. Sopranoksen käsikirjoittajan uusi syyskuussa HBO:lla ensi-illan saava draamasarja. Sarjaa on saanut kohua osakseen myös siksi että Martin Scorsese on yksi ohjaajista. Sarja kertoo Atlantic Cityn alamaailmaa johtaneesta Nucky Thompsonista jota näyttelee Steve Buscemi.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=uqS58Y3kcOY[/youtube]

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Lomalukemista

Kesäloma on aevan nurkan takana, ja huomasin että pokkareita on taas lomaa varten tullut hyllyyn lisää kuin varkain. En usko että saan kaikkia luettua mutta toivottavasti ainakin hyvän osan.

Aikaisemmin pokkariosastoon on tullut Anthony Bourdain Kitchen Confidental, sen vieressä pälyilee Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Lomalukemiseksi on myös varattu jo harvinaisempi Otavan Seven-pokkari Stig Ramelin kirjoittama Kustaa Mauri Armfelt 1757-1814, ja tänään tuli Suomalaisesta kannettua "kolme pokkaria kympillä" -tarjouksen myötä Yann Martelin Piin elämä, H.G. Wells Maailmojen sota ja pisteenä (p)iin päällä Salman Rushien Saatanalliset säkeet. Rushien on ollut muutenkin tutustuttavien kirjailijoiden listalla, joten säkeistä on toivottavasti hyvä aloittaa.

Loppukesä, syksy ja alkutalvi on sitten varattu puhtaasti scifi-genrelle. Pitkin viime vuoden loppua olen saanut kerättyä mm. Asimovin Säätiö-trilogian sekä vanhaa Dyyni-sarjaa. Näyttää siellä yksi Alastair Reynolds myös odottavan. Ja sokerina pohjalla: Viime viikolla postilla tullut vuonna 1969 painettu Arthur C. Clarken 2001 Avaruusseikkailu.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves (Right Ho, Jeeves, Thank You, Jeeves, Jeeves Makes An Omelette)

Kustannusosakeyhtiö Teoksen "Kiitos,Jeeves" on ensimmäinen osa P.G.Wodehousen Jeeves and Wooster -sarjan suomennoksista ja se sisältä kolme hauskaa tarinaa "Jepulis Jeeves", "Kiitos Jeeves" ja "Munakasta Jeeves". jatkoa on jo luvattu pikaisesti tämän vuoden syksylle (Hiiop, Jeeves). Tarinat kulkevat kevyellä otteella missä pääosissa ovat nuori yläluokan Bertram "Bertie" Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves. Tarinoissa Bertie yrittää setviä rohkeasti rikkaiden ystäviensä joutavia parisuhdeongelmia, ja taustavoimana Bertiellä on tietenkin uskollinen herrasmiespalvelijansa, joka esiintyy enemmänkin harmaana eminessinä ja joka lopulta ratkaisee ongelmat ja selvittää sotkut.

P.G. Wodehousen epätodellinen brittiläinen Jeeves-universumi (allekirjoittaneen oma nimitys), osuu jonnekin maailmansotien välimaastoon, missä jäykästi pönöttävän yläluokan nuori tyhjäätoimittava jälkipolvi elää ikuista kesäänsä. Päivät kuluvat hitaasti välillä herrasmiesklubeilla laiskasti notkuen ja joskus maaseudun jättikartanoissa seikkaillen. Illat ovat sitten loputonta illallista hopeakihveleineen. Jossain alapuolella on sitten se tyhmä rahvas, johon tarinoissa ei paljon viittailla, kuitenkin rahvas välillä vilahtaa tarinoissa hiukan hölmöinä maaseutukonstaapeleina tai umpityhminä kylmäkköinä. Internetin mukaan juuri P.G  Wodehousen tarinoiden myötä peribrittiläinen aatelismies tweedeineen sai hiukan hassahtaneen eksentrikon leiman. Tarinoiden henkilöiden nimet ovat myös jokseekin uskomattomattomia, vai mitä mieltä olette seuraavista: Galahad Threepwood, Majuri Brabazon-Plank, Tuppy Glossop, Pongo Twistleton ja Gussie Fink-Nottle.

Ennen kirjaa ja kirjan aikana ei voi olla tietenkään muistamatta Hugh Laurieta ja Stephen Fryta vuosien 1990-1993 klassikkosarjassa Kyllä Jeeves hoitaa (Jeeves and Wooster) ja nyt kirjan jälkeen huomaa kuinka nappisuorituksen parivaljakko teki TV-sarjassa.

En ole lukenut Wodehousen kirjoja alkuperäisellä kielellä mutta suomentaja Kaisa Siveniuksen jäljiltä teksti on kyllä todella onnistuneen oloista. Wodehousen tyyliin tarina lentää hyvin kikkailevan rytmikkääseen sävyyn, ja välillä hyvin teräviäkin käännöksiä tekevät juonipolut pitävät lukijan otteessaan loppuun saakka.

Luen selvästi liian vähän huumoripitoisia kirjoja koska Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1975) kolmen tarinan suomennoksen parissa, viettää mielellään tovin jos toisen. Wodehousen tarinat ovat ennenkaikkea "hyvänolonkirjallisuutta". Tarinoiden lukija saa hymyillä koko rahan edestä kaikki 570 sivua.



maanantai 31. toukokuuta 2010

Virtuaalimatkailua: Overtoun Bridge aka Dog Suicide Bridge

Halu virtuaalimatkailulle iski päälle jälleen piiitkästä aikaa. Osasyynä oli raskas viikonloppu perheen parissa..puuh. Loputtomalla energiavarannolla varustettu tytär ja muuten vaan vaativa vaimo vie voimat. Tuntuu taas että pääsee lomalle töihin. Kuitenkin, päätin illan hämärtyessä ottaa syvän sukelluksen tietoverkkojen hämäriin vesiin ja katsoa minne virrat vie.

Matka vei nopeasti suoraan Dumbarton pieneen uneliaaseen kaupunkiin joka sijaitsee Skotlannin kyljessä. Tässä pienessä kaupungissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta jos matkalaisen polku kulkee kohti vanhaa Overtoun kartanoa, niin sieltä löytyy mielenkiintoinen kohde.

Kartano on saanut vuosikymmenien aikana hyvin kyseenalaista mainetta, kartanon vieressä olevan sillan takia. Goottityylisen synkkä silta on koitunut arviolta yli 50 koiran kohtaloksi. Edelleen tuntemattomasta syystä, kymmenet koirat ovat päättäneet hypätä alas sillalta arvattavin tuloksin. Paikallisten mukaan "koirien itsemurha-aalto" alkoi jo 1950-1960 luvuilla, ja lähes varmaan 15 metriä alempana odottavaan kuolemaan koiria loikki noin yksi per kuukausi. Kaikenlaisia teorioita on kehitelty aina koiria hypnotisoivasta joen virtaavan veden äänestä, läheisen ydinvoimalan tahi elektronisten impulssien vaikutuksesta. Syyllisen viittaa on sovitettu myös perinteisesti kartanossa asustavien haamujen harteille.

Osa sillalta alas hypänneistä koirista on paikallisten mukaan myös selvinneet kunnes ovat hypänneet sillalta alas uudestaan.

Vuonna 2005 koirapsykologi (okei, Canine Behaviour Specialist) tohtori David Sands päätti selvittää mysteeriä tarkemmin ja aloitti tutkimukset.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=Ysvn2JDzVw8&feature=player_embedded#![/youtube]

Internetin mukaan, sillan synkkä arvoitus on edelleen ratkaisematta. Kaikenlaista..

Lähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Overtoun_Bridge

http://www.problempets.co.uk/media/overtounbridge.asp

http://overtounhouse.com/

torstai 13. toukokuuta 2010

Günther Grass: Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002)

Herr Günther Grass on minulle täysin uusi kirjallinen tuttavuus. Ennen kuin aloitin lukemaan Ravunkäyntiä (btw Tammi Keltainen kirjasto # 343), minun oli suorastaan pakko googlettaa Grassin nimi.

Syntynyt 1927 Danzigissa, 17-vuotiaana SS-panssaridivisioonan panssarivaunun lataajana, haavoittui ja jäi vangiksi. Sodan jälkeen opiskeli kivenhakkaajaksi, minkä jälkeen graafiikka ja kuvanveistoa. Viisikymmenluvulla ensimmäisten taidenäyttelyiden aikoihin, Grass alkoi myös suoltamaan kirjallista tuotantoa; proosaa, runoja ja näytelmiä. Vuosikymmenen loppupuolella Grass julkaisi minulle ainoan tutun kirjan eli Die Blectrommel, Peltirumpu. Olen nähnyt kirjasta vuonna 1979 julkaistun Volker Schlöndorff:n ohjaaman elokuvan kauan aikaa sitten, joka vei kotiin mm. parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Grass kirjallinen ura sain lopulta tuulta alleen ja nyt yli 80-vuotiaan saksalaisen mittavaa uraa kruunaa mm. Thomas Mann -kirjallisuuspalkinto sekä Nobelin kirjallisuuspalkinto (1999). Kirjailijalla on kovat meriitit kaiken kaikkiaan.

Ravunkäyntiä kirjan aloitus on haastava: "Miksi vastaat nyt?" kysyi eräs, joka en ole minä. Siksi että äiti aina...Siksi että halusin huutaa niin kuin silloin kun huuto kiirii vetten päällä, mutta en voinut...Siksi että totuuteen tuskin kolmea riviä enempää..Siksi että nyt vasta...

Grass tyylistä tulee mieleen Irving tai Vonnegutin tuotanto - sanat ja lauseet on viimeisen päälle pumpattu ja suorastaan räjähtävät lukijan silmille. Voisi puhua jopa raskaasta tekstistä, missä lukija keskittyminen ei saa herpaantua."Haasteellisen" alun jälkeen Grass punoo lukijan eteen mielenkiintoisen usealla eri tasolla etenevän tarinan, missä kirjan kertoja toimittaja Paul Pokriefke alkaa tutkimaan Toisen Maailmansodan jälkimainingeissa venäläisen sukellusveneen uhriksi joutuneen Wilhem Gustloff -matkustaja-aluksen tarinaa. Tarina sukeltaa syvälle Paulin oman perheen lähihistoriaan ja kaivautuu myös Internetin villiin aluskasvillisuuteen missä Paul kohtaa tuskallisesti oman elämänsä avoimet haavat. Grass kuvaa upeasti Toisen Maailmansodan aikaisen Saksan sekä sodan jälkeisen, jaetun Saksan kylmän todellisuuden. Paulin rikkinäisen elämän täyttää pikku hiljaa lähes historian hämärään kadonneen matkustaja-aluksen kohtalo. Paul pohtii historian lähestymistään juuri ravunkäynnin tavoin: Vinosti sivuttain, vähän rapujen tapaan, jotka ovat muka kulkevinaan takaperin vaikka siirtyvätkin sivusuuntaan ja itse asiassa etenevät aika nopeasti. Ja niin tarina lopulta avautuu lukijalle useista eri kulmista ja huipentuu traagiseen loppuunsa.

Grassilla on mielestäni uskomaton taito räjäyttää tarina eri suuntiin ja ajallisesti eri tasoille, ja kuitenkin koko paketti pysyy hienosti kasassa loppuun asti. Ravunkäyntiä piti hankalan alun jälkeen hyvin otteessaan ja ehkä hiukan toivoin että historiallinen tarina olisi jatkunut tuon 250 sivun jälkeenkin. Kirjan teki myös mielenkiintoiseksi se fakta että kyseinen matkustaja-alus on ollut olemassa. 65 vuotta sitten upotetun aluksen mukana meni yli 9000 (!) saksalaista. Tapausta onkin sanottu Hitlerin Titaniciksi. Pienen googletuksen jälkeen alukselle löytyy useita muistosivustoja, joissa käydään Grassin kirjan tapaan yksityiskohtaisesti läpi aluksen historiaa ja viimeinen purjehdus tammikuun hyisessä Itämeren yössä. Günther Grassin kirja ja minun ensimmäinen tuttavuus ei siis pettänyt. Nyt hyllyssä odottaisi vielä Grassin toinen kirja "Taikalaatikko", jonka voisi lukea aiottua aikaisemmin. Suosittelen.

lauantai 8. toukokuuta 2010

HBO: John Adams

Televiissio osastoni on ollut turhan kauan hiljaisuudessa, joten lisätään sinnekin artikkeli.

YLE on selvästi alkanut käyttämään Yhdysvaltalaisen HBO-yhtiön kanssa tekemäänsä paljon julkisuutta saaneen sopimuksen tuomia etuja.

Ensi viikosta alkaen alkaa TV 1:llä useita palkintoja saanut suursarja John Adams. Sarja on tietenkin kaltaiselleni historian ystävällä must-see.

Sarja siis kertoo Yhdysvaltojen järjestysluvultaan toisen presidentin John Adamsin tarinaa, joka vaikutti 1700-luvun loppupuolen nuoren Yhdysvaltojen politiikassa. Hän oli myös yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista.
Sarjan casting on jälleen kerran vaikuttavaa luettavaa: Paul Giammatti, Laura Linney, Tom Wilkinson, David Morse jne. Tuottaja hääri Tom Hanks.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=R95rN2407no[/youtube]

lauantai 1. toukokuuta 2010

Erilainen vappu 92 vuotta sitten

Kotikaupunkini paikallislehdessä oli vapunpäivän aamuna yleisöpalstalla kirjoitus kotikaupunkini vuoden 1918 vapputapahtumista. Kotikaupungissani on lähivuosiin asti sisällissota ollut arka aihe, varsinkin jos siitä kirjoittaa julkisesti ja vaikka siihen osallistuneet aikalaisetkin ovat jo haudan levossa ja suurin osa heidän lapsistaakin. Asiaa ei helpota yhtään se että kaupungin keskeisellä paikalla on saksalaisten jääkärien muistomerkki. Voittajat ovat siis jättäneet ison jäljen kotikaupunkini kasvoihin. Itse en ole aiheesta katkera, aihe on kuitenkin mielenkiintoinen. Isäni suku on läpeensä punainen ja kirjahyllyssäni on mm. Isoisäni Marxismin ja Leninismin Perusteet -teos välissä vielä vanha kesken jäänyt tilauskuponki, jossa isoisäni on ollut tilaamassa punalippua Kansankulttuuri Oy:ltä Väinö Tikkaselle osoitteena Härkönniemen Rapakkojoki, päiväys on vuodelle 1963. Ja nyt se kirjoitus. Kirjoittaja on Hyvinkääläinen Tuija Linna-Pirinen.


Vappu vuonna 1918
Kansalaissota vaati Hyvinkäälläkin raskaat uhraukset. Hyvinkään pitäjäläisistä joutui valkoisten vangiksi noin 500 - 600 miestä ja 30 – 40 naista. Hyvinkäällä teloitettiin valkoisten toimesta kaikkiaan 160 henkilöä ja punaisten toimesta 14 henkilöä.
Vapunpäivänä 1.5.1918 keskellä aurinkoista päivää saksalaiset teloittivat Lippaan santaluiskassa radalla 11 hyvinkääläistä selkään ampuen. Vainajat siirrettiin rautatien sivuun ja haudattiin yöllä. Seuraavana päivänä teloitukset toistuivat. Paikkakuntalaisiakin miehiä osallistui teloituksiin. Saksalaisten kahdessa erässä teloittamat työläiset haudattiin niin matalalle, että eräiden vainajien kädet jäivät näkyviin, joten koirat pääsivät niitä kaluamaan.
4.5.1918 lähetti Hyvinkään Valkokaartin päällikkö H. A. Wilen kirjeen valkokaartin komppanianpäällikölle: ”Koska kansliaan on ilmoitettu, että viimeksi teloitetut ovat niin huonosti haudattu, että kädet näkyvät maanpinnalla, jätän Teidän huoleksenne ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että tämä epäkohta heti korjataan. Toimenpiteistänne on Teidän minulle raportoitava.”
Kolmen vuorokauden tauon jälkeen teloituksia jatkettiin hyvinkääläisin voimin Lippaalla. Todennäköisesti teloituspaikan liiallisesta näkyvyydestä johtuen sitä siirrettiin Sahanmäkeen päin.
Teloituspaikalle matkattaessa onnettomia työläisiä myös rääkättiin valkoisten toimesta, ja heidän valitushuutonsa kuuluivat aamurauhan keskeltä lähiseudulle. Nälästä uupuneita tuettiin, jotta he olisivat jaksaneet matkata elämänsä viimeisen raskaimman taipaleen loppuun saakka. Teloitusryhmä talutti teloitettavaksi jopa rintamalla sokeaksi haavoittuneen Vihtori Heinosen, joka ei olisi omin avuin teloituspaikalle löytänytkään.
Suhtautuminen vuoden 1918 tapahtumiin ei enää jaa kansalaisia, mutta kansakunta ei saa unohtaa traagistakaan historiaansa. Tapahtumista meitä hyvinkääläisiä muistuttaa Sahanmäessä sijaitseva Oiva Hurmeen vuonna 1967 tekemä Surujen puiston muistomerkki. Muistomerkin sileästä pinnasta kohoaa käsi esille ihan samoin, kuin teloitettujen työläisten haudoista Sahanmäen nummessa toukokuussa 1918.
Koskettavan julkaisun ”Muistitietoja vuosien 1917 – 1918 tapahtumista Hyvinkäällä” kokosi vuonna 1971 keräystoimikunta, johon kuuluivat Vilho Alho, Paavo Haapanen, Vilho Halme, Viljo Syrman ja Valfrid Valtanen. Kaikki nämä henkilöt olivat omakohtaisesti eläneet tapahtumien historialliset vaiheet.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Martin Hårdstedt: Suomen Sota 1808-1809 (Finska Kriget 1808-1809, 2006)

Suomen Sota on ollut minulle vieras aihe vaikka tapahtuikin lähihistoriassa. Tietysti aiheesta tulee mieleen vanha Edwin Laineen ohjaama elokuva Sven Tuuvasta sekä Runebergin Vänrikki Stoolin Tarinat. Yhden Napoleonin historiikin lukeneena, Euroopan polittinen tilanne tuolta ajalta on kuitenkin tuttua.

Uumajan yliopiston historian laitoksen lehtori Martin Hårdstedt on kirjoittanut siis vuoden 1808-1809 käydystä Suomen sodasta mielenkiintoisen yleisteoksen. Kirjassa käydään kronologissa järjestyksessä sodan vaiheet ja Hårdstedt käy myös selkeästi läpi sodan isot taustat ja lopettaa kirjan perusteelliseen analyysiin miksi Ruotsi lopulta hävisi sodan.

Hårdstedt vie lukijan maamiehensä Peter Englundin tapaan syvälle sodan ahdistavaan arkeen ja kertoo tavallisen rivisotilaan elämästä suorastaan inhorealistisen vakuuttavasti. Eri rintamatietojen ja taistelujen etenemisten välissä Hårdstedt pureutuu myös suomalaisen siviiliväestön edesottamuksiin vieraan vallan ra'asti tyhjentäessä köyhän kansan makasiineja. Kirjassa nostetaan myös esiin historian lehdille jääneet ansioituneet upseeritkin kuten Savon jääkärirykmentin komentaja Johan Sandels, joka jääkäreineen piti veli venäläisen hyvin ahtaalla Savon ja Karjalan erämaissa.

Härdstedt kirjoitus jaksaa pitää hyvin otteessaan vaikka jossain vaiheessa lähes loputtomalta vaikuttava rintamaselostus osapuolien joukkojen liikkeistä alkaa puuduttamaan. Toisaalta välikappaleet aikalaisten elämästä ja varsinkin kuvaukset Ruotsin ja Venäjän armeijan arjesta ja niiden perustoiminnasta piristävät hienosti lukukokemusta. Kaiken kaikkiaan kirja on selkokielinen yleisteos ehkä Suomen historian yhdestä tärkeimmästä ajanjaksosta.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Koskaan ei ole liikaa aikaa kirjoille

Kirjaosastollani ollaan jumitilassa. Työn alla oleva Martin Hårdstedtin Suomen Sota 1808-1809 etenee etanan vauhdilla. Yleinen lukuhetkeni on iltaisin tyttäreni kanssa heti virallisen iltasadun jälkeen, jolloin luen omaa kirjaani n. parin aukeaman verran. Toinen ideaali lukuhetki on lauantaiaamuisin jolloin käymme tyttären kanssa muskarissa. Iskä odottaa siis ulkopuolella ja saan silloin luettua tunnin verran. Pakko on parantaa, televiissiokin vie liikaa aikaa.