keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kalpea ratsastaja

The Last Kingdom -sarja on siirtynyt kohdallani kolmannen osan metsästykseen kun sarjan #2 Kalpea ratsastaja sai päätöksensä. Bernard Cornwell:n historiallinen kirjasarja seuraa englantilais-syntyisen orpopojan mutta tanskalaisen kovan kasvatuskoulun läpi käyneen Uhtred:n edesottamuksia 800-luvun Englannissa.

Tarina jatkuu käytännössä ensimmäisen osan jälkimainingeista kun tarinan päähenkilö Uhtred aloittaa vanhemmalla iällään kertomaan lukijoilleen Kalpean ratsastajan tapahtumia. Englanti on yhä edelleen hajallaan oleva kokoelma pieniä kuningaskuntia ja hallintoalueita joiden seassa jatkuvasti kasvava tanskalaisten viikinkien armeija valloittaa lisää alueita saarivaltakunnasta. 

Uhtred ratsastaa Englannin viimeisen kuninkaan Alfredin lipun alla ja ensimmäisen osan tapaan, nuoren Uhtredin kasvutarina etenee taistelusta toiseen. Hyvän seikkailutarinan tapaan, kirjailija heittää sekaan lumoavia kelttikuningattaria ja kierosti juonittelevia kuninkaan alamaisia. Lopussa väräjää Englannin kohtalo veitsenterällä kun Alfredin hätäisesti kokoamat alamaisjoukot kohtaavat Edingtonin kylän maisemissa sijaitsevalla Bratton Campin mannuilla tanskalaisten ylivoimaa uhkuvan valloittaja-armeijan. Taistelu kajahteli pitkälle historiaan ja se tunnetaankin nimellä Ethandunin taistelu.

Tietysti kirjassa tapahtuu paljon muutakin ja parikymppisen Uhtredin kasvumatka kirkkaimpiin saleihin saa taas kunnolla lisävauhtia taisteluiden lomassa. Bernard Cornwell  on kuitenkin jälleen kynäillyt mukavan pääosin kuvitteellisen seikkailutrillerin ja väritetty historiankirjoitus on jälleen kympin arvoista. Parasta Cornwellin kirjoissa on loppuosan kappale missä kirjailija peilaa tarinaansa todellista historian kirjoitusta vasten. Mielenkiintoisin historiallinen nippelitieto aukeaa myös tässä viimeisessä kappaleessa: 

"Muutaman kuukauden ajan vuonna 878 ajatus Englannista ja sen kulttuurista ja kielestä oli voimissaan vain muutaman neliökilometrin kokoisella suon alueella. Jos kuningas Alfred olisi kärsinyt vielä yhden tappion, Englanti-nimistä poliittista kokonaisuutta ei luultavasti olisi koskaan syntynyt. Sen sijaan olisi saattanut syntyä Daneland-niminen maa, ja tämä kirja olisi varmaankin kirjoitettu tanskaksi.

Kalpea ratsastaja toimiikin allekirjoittaneelle pehmeänä laskeutumisena historian lehdiltä perinteiseen fiktiiviseen kirjallisuuteen ja seuraava onkin jo menossa, mikäs muukaan kuin Norjan lahja rikoskirjallisuudelle eli apulaispoliisipäällikkö Harry Holen seuraava seikkailu Suruton.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Dead Wake

Historian polulla siis jatketaan ja pikakelataan noin 55 vuotta eteenpäin. 1900-luvun alku oli isojen valtamerihöyrylaivojen kulta-aikaa. Laivayhtiöt kuten Cunard Line, White Star Lines ja Hamburg-America Line laskivat vesille kilpaa toinen toistaan loisteliaampia ja isompia aluksia Atlantin ylitystä varten. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania käy läpi yhden aikakautensa nopeimman, suurimman ja ennen kaikkea loisteliaimman aluksen RMS Lusitanian viimeisen Atlantin ylityksen New Yorkista Liverpooliin.

Yli 239 metriä pitkä ja yli 2000 matkustajaa vetävä Lusitania oli Cunard Line:n laivaston lippulaiva, ja iso panos yhä kiihtyvämpään kisaan Atlantin matkustajaliikenteen herruudesta. Laivan sisustuskin oli omaa luokkaansa; laivan kuusi kantta olivat valoisat ja avarat. Kalliimman piletin ostaneet saivat matkustaa ylellisissä puitteissa aina historiallisesti sisutetuissa salongeissa ja suurissa hyteissä. Kun taas kolmannen luokan matkustajat värjöttelivät isommissa makuusaleissa kevyemmällä ravitsemuksella koko matkan. 

Kirjailija on lähestynyt Lusitanian viimeistä matkaa mielenkiintoisista kulmista. Tarinan keskiössä seurataan laivan miehistön tapahtumia, toisaalla Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin on keskellä niin ihmissuhdekoukeroita kuin ensimmäisen maailmansodan tuomia huolia. Kolmantena seurataan nuorta saksalaissukelluskapteenia Walther Schwiegeriä, ja hänen U-20 sukellusveneen metsästystä Irlannin rannikkovesillä. Ja viimeisenä pääosassa on Lusitanian värikäs joukko rikkaita sekä köyhiä matkustajia.

Tarinasta nousee vahvasti esille kahden henkilön edesottamukset. Lusitanian kapteeni William Turner joka ohjailee tottuneesti Lusitaniaa tutulla reitillä ja tietysti uranälkäisen U-20 sukellusveneen kapteeni Schwiegerin hiiviskely Ison-Britannian aluevesillä. Saksa oli vuonna 1915 kirittänyt sotaponnisteluitaan niin mantereella kuin vesillä, ja tuoreen sukellusvenelaivaston käskyihin kuului niin rahti- kuin matkustajalaivaston upottaminen jota kiihdytti U-veneiden kipparien keskinäinen kisailu upotetuista tonnistomääristä. Kuin ihmeen kaupalla Schwiegerin sotaloki on säilynyt näihin päiviin asti ja kirjalija ammentaakin siitä seikkaperäisesti sukellusveneen matkaa kohti vääjämätöntä kohtaamista kapteeni Turnerin kanssa.

Kirjan sivuilla vilisee kuvauksia Lusitanian rentouttavasta risteilyelämästä  jonka matkustajat lähes nauraen sivuuttavat aikansa lehdistössä julkaistut varoitukset saksalaisten U-veneiden nälästä uusien upotettavien laivojen perään. Eihän kukaan selväjärkinen henkilö voi upottaa Lusitanian kokoista matkustajalaivaa, vai voiko? Saksan Uterseeboot-laivastosta oli tulossa tärkeä ase Ison-Britannian taistelumoraalin murskaajana ja alusten kippareina toimi niin hyväluontoisia sieluja jotka pyrkivät pelastamaan upottamiensa laivojen miehistöjä mutta kippareista löytyi myös kylmäverisiä ja häikäilemättöniä tappajia. Kapteeni Schwieger oli tältä väliltä, hän ei välittänyt oliko kohteena pieni raakapurjealus vai iso matkustaja-alus kaikki oli kotiinpäin kun kilpailtiin upotetusta tonnistosta.

Kauniina ja aurinkoisena päivänä toukokuussa 1915 Lusitania ja U-20 kohtasivat kuin sattumalta. Kapteeni Schwieger ei voinut uskoa onneaan kun periskoopin näköpiiriin hahmottui Lusitanian profiili. Alunperin Schwieger epäili Lusitaniaa rahtialukseksi jota oli muokattu matkustajalaivan näköiseksi kunnes U-20 yksi hyrrätorpedo iskeytyi Schwiegerin sotalokin mukaan "..tyyrpuurin puolelle vähän komentosillan takana". Schwiegerin luotsi hyppäsi vuorostaan periskooppiin ja huudahti järkyttyneenä että kyseessä onkin matkustajalaiva Lusitania. Järkytys valtasi niin kapteenin kuin luotsin.

Kirjan nimi engl. nimi Dead Wake kuvaa lähestyvän torpedon jättämää jälkeä joka viipyy merenpinnalla kuin pitkä vaalea arpi ja jopa osa Lusitanian matkustajista seurasivat laivan partaalla torpedon kulkua kohti laivaa tyynessä vedessä kuvaten sitä jopa "kauniiksi näyksi".

Lusitania jaksoi torpedon räjähdyksen jälkeen pysyä pinnalla 18 minuuttia ja vaikka varustamot olivat korjanneet puutteita pelastusvarustuksissa Titanicin uppoamisen jälkeen, yli 1100 Lusitanian matkustajaa kohtasi kuolema. Uppoamista edesauttoi suuri määrä sotatarvikkeita Lusitanian ruumassa jotka olivat matkalla mantereen rintamille. Torpedon räjähtämisen jälkeen seurasi toinen iso räjähdys Lusitanialla jonka syystä kiisteltiin vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen; oliko kyseessä Lusitanian yhden pannuhuoneen räjähdys, sotatarvikkeet vai jokin muu josta ei lastiluettelossa mainittu.

Uppoamisen jälkipyykin käsittelyssä Iso-Britania yritti sälyttää uppoamisen syytä kapteeni Turnerille joka oli oikeuden mukaan sivuuttanut lukuisat varoitukset U-veneiden aktiivisesta toiminnasta Irlannin edustalla joita Lusitanialle oli lähetetty sähkeiden muodossa, mutta lopulta selvisi että kaikki viestit olivat vähintääkin epäselviä ja kapteenin maine puhdistettiin. Kirja valoittaa myös Iso-Britannian tiedustelua joka pystyi tehokkaasti kaappaamaan U-veneiden sanomia ja tiedustelu pystyi seuraamaan tarkastikin U-veneiden partiontiliikkeitä, mutta amiraliteetti päätti lopulta olla julkistamatta tietoja jotta tiedustelukyvykkyys säilyisi, ja siten Lusitanian kohtalo sai niitin arkkuunsa. Puhuttiin jopa salaliitosta missä Iso-Brittania yritti Lusitanian uppoamisen kautta liittää Yhdysvaltoja ensimmäiseen maailmansotaan keinoilla millä hyvänsä.

Dead Wake on rakennettu selkeäksi ja piinaavan tehokkaasti vaikka tarinan lopputulos on selvillä niin lukija pysyy tiukasti mukana aina Lusitanian lähdöstä jälkipyykin selvittelyyn joka yhtä vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen. Kylmä politikointa ja sodan pitenevä varjo näytti edesauttavan Lusitanian lopullista kohtaloa.

Lusitaniasta on olemassa paljon materiaalia ja alla on Youtubesta löytyvä 1915 kuvattu lyhytelokuva joka kuvaa juuri tuota kohtalokasta lähtöä New Yorkista viimeiselle ylitykselle. Elokuvaa käytettiin Lusitanian liittyvässä oikeusjutussa todistusaineistona ja jopa FBI käytti sitä matkustajien tunnistukseen. Vaikuttava kirja ja vaikuttava elokuva.