Historioitsija Mirkka Lappalainen on itselleni uusi tuttavuus Suomen historian osalta, ja kotimaan historia on muutenkin jäänyt liikaa syrjemmälle Yhdysvaltojen historian jyrätessä kirjahyllyssäni. Suomalaisista historioitsijoista ainoastaan Teemu Keskisarja ja jokunen muu ovat onnistuneet pääsemään kirjahyllyyni. Yksi syy voi olla se valikoima mihin Suomalaisessa törmää: hyllymetri hyllymetrin jälkeen historiateoksia Talvi- ja Jatkosodasta unohtamatta Marskia. Tuntuu että Suomen historiassa ei ole ollut painokelpoisia historiallisia tapahtumia ennen 1900-lukua. Se on sääli.
Onneksi on kuitenkin Keskisarjan ja Lappalaisen kaltaisia ennakkoluulottomia historioitsijoita, jotka uskaltavat tarttua tapahtumiin joista suurella yleisöllä ei välttämättä ole vihiäkään. Ne ovat niitä historian valtavirran kiehtovia hämäriä sivupolkuja joita itse yritän metsästää aina kun on mahdollista.
En nyt tiedä nykysukupolvien ala- tai yläkoulun historian opetuksen tilannetta, paitsi oman tyttäreni kohdalta, onko historian opetussuunnitelmassa mainintoja Suomen historiaa täplittäneistä nälkävuosista. Ajoista jolloin talvista ei tuntunut tulevan loppua ja sateet sekä elokuun hallat pistivät suomalaisen viljelijän hiljaiseksi. Ajoista joiden seurauksena suomalainen viljelijä muuttui tautiseksi ihmisrievuksi, joka lopulta jätti torppansa peltoineen ja perheineen laahustivat maantielle ruokakerjuulle. Lopulta viljeilijä kuoli perheineen nälkään maantien varteen pettu- ja olkileivän turvottamina. Tällaisen suomalaisen sielunmaiseman maalaa lukijan eteen Mirkka Lappalainen jonka kirja käsittelee vuosien 1695 ja 1696 ns. Suuria Kuolonvuosia.
1600-luku Pohjolassa oli sotaisa elettiinhän suurvalta-aikaan jolloin Ruotsi halusi laajentua ja jopa tehdä Itämerestä oman Mare Nostrumin (sisämeri) ja valtio pullistelikin Itämeren voimavaltiona. Ruotsia johti 1600-luvun loppupuolella Kaarle XI joka teki kovalla kädellä uudistuksia pitkin Pohjolaa. Takana oli Kolmekymmenvuotinen sota jonka mylleryksen jälkeen koitti vakautta ja rauhaa. Kaikki siis valmistautuivat uuteen konfliktiin joka odottikin jo vuoroaan seuraavalla vuosisadalla. Vaikka kaikki näytti hyvältä niin Äiti Luonto oli eri mieltä: elokuussa 1695 hallat aloittivat ennennäkemättömän kurimuksen läpi Ruotsin valtakunnan.
Itse asiassa vuosina 1694-1695 koko Euroopassa kärsittiin poikeuksellisista sääilmiöistä. Suomessa talvi oli hyytävän kylmä ja kesällä sateesta ei tuntunut tulevan loppua. Hallayöt iskivät jo elokuussa ja riivasivat pitkin syksyä joten maanviljelyksestä riippuvainen valtakunta oli pulassa. Nykypäivänä tiedetään että kyseessä oli pidemmän ajanjakson kestävä "Pieni jääkausi" jonka loppuhuipennukset nähtiin vasta 1850-luvulla. Kylmiä talvia ja sateisia kesiä riitti pitkin vuosisatoja mutta Pohjola koki pahimman juuri 1600-luvun lopulla.
Ei ole vaikea arvata mikä oli lopputulos kun kohdalle osuu useampi maanviljelyksen kannalta haasteellisempi vuosi. Ruotsin valtiojohto sai hätääntyneitä viestejä alusmaista missä kerrottiin ruoan loppumisesta ja jopa mahdollisesta vallankumouksesta mikä osoittautui virheelliseksi tiedoksi. Yleinen nälänhätä äityi lopulta kriittiseen pisteeseen vuonna 1697 missä Pohjola näki valtakunnan tuhon edessään. Lopputulema oli jopa nykymittakaavassa shokeeraava: 25-30% Suomen asukkaista kuoli nälkään. Kaikki oli syöty mitä oli syötävissä, jopa ihmisiä joista kirjassa on useampi esimerkki. Lopulta oli tarjolla pettu- ja olkileipää joka oli yhtä tehokas tappaja kuin nälkä itse. Turvonneet rääsyläisihmiset kuolivat kaduille, koteihinsa ja maanteiden poskiin massoittain.
Mitä itse pidin kirjassa on se taustatyön määrä mitä Mirka Lappalainen oli tehnyt kirjan eteen. Kirja tarkastelee tapahtumaa joka kulmasta. Lukija pääsee kurkkaamaan miltä 160-luvun Ruotsin valtakunta oli, miten sen toimi ja kuinka ihmisten elämä muuttui täydellisesti kun elämän perustoiminnot romahtivat. Kirja on myös hyvä tieto-opas ilmastohistorian saralla ja muistuttaa meitä 2000-luvun asukkeja hauraasta ilmastosta ja varsinkin nykypäivän ilmastollisista haasteista joita nyt kohtaamme. Äärisääilmiöt ajavat meitä kohti samanlaista kurimusta jonka 1600-luvun loppupuolen esi-isämme kohtasivat. Jumalan vihan ruoska on mielestäni siten hyvinkin ajankohtainen kirja. Iso suositus kaikille kotimaamme historiasta kiinnostuneille.
Onneksi on kuitenkin Keskisarjan ja Lappalaisen kaltaisia ennakkoluulottomia historioitsijoita, jotka uskaltavat tarttua tapahtumiin joista suurella yleisöllä ei välttämättä ole vihiäkään. Ne ovat niitä historian valtavirran kiehtovia hämäriä sivupolkuja joita itse yritän metsästää aina kun on mahdollista.
En nyt tiedä nykysukupolvien ala- tai yläkoulun historian opetuksen tilannetta, paitsi oman tyttäreni kohdalta, onko historian opetussuunnitelmassa mainintoja Suomen historiaa täplittäneistä nälkävuosista. Ajoista jolloin talvista ei tuntunut tulevan loppua ja sateet sekä elokuun hallat pistivät suomalaisen viljelijän hiljaiseksi. Ajoista joiden seurauksena suomalainen viljelijä muuttui tautiseksi ihmisrievuksi, joka lopulta jätti torppansa peltoineen ja perheineen laahustivat maantielle ruokakerjuulle. Lopulta viljeilijä kuoli perheineen nälkään maantien varteen pettu- ja olkileivän turvottamina. Tällaisen suomalaisen sielunmaiseman maalaa lukijan eteen Mirkka Lappalainen jonka kirja käsittelee vuosien 1695 ja 1696 ns. Suuria Kuolonvuosia.
1600-luku Pohjolassa oli sotaisa elettiinhän suurvalta-aikaan jolloin Ruotsi halusi laajentua ja jopa tehdä Itämerestä oman Mare Nostrumin (sisämeri) ja valtio pullistelikin Itämeren voimavaltiona. Ruotsia johti 1600-luvun loppupuolella Kaarle XI joka teki kovalla kädellä uudistuksia pitkin Pohjolaa. Takana oli Kolmekymmenvuotinen sota jonka mylleryksen jälkeen koitti vakautta ja rauhaa. Kaikki siis valmistautuivat uuteen konfliktiin joka odottikin jo vuoroaan seuraavalla vuosisadalla. Vaikka kaikki näytti hyvältä niin Äiti Luonto oli eri mieltä: elokuussa 1695 hallat aloittivat ennennäkemättömän kurimuksen läpi Ruotsin valtakunnan.
Itse asiassa vuosina 1694-1695 koko Euroopassa kärsittiin poikeuksellisista sääilmiöistä. Suomessa talvi oli hyytävän kylmä ja kesällä sateesta ei tuntunut tulevan loppua. Hallayöt iskivät jo elokuussa ja riivasivat pitkin syksyä joten maanviljelyksestä riippuvainen valtakunta oli pulassa. Nykypäivänä tiedetään että kyseessä oli pidemmän ajanjakson kestävä "Pieni jääkausi" jonka loppuhuipennukset nähtiin vasta 1850-luvulla. Kylmiä talvia ja sateisia kesiä riitti pitkin vuosisatoja mutta Pohjola koki pahimman juuri 1600-luvun lopulla.
Ei ole vaikea arvata mikä oli lopputulos kun kohdalle osuu useampi maanviljelyksen kannalta haasteellisempi vuosi. Ruotsin valtiojohto sai hätääntyneitä viestejä alusmaista missä kerrottiin ruoan loppumisesta ja jopa mahdollisesta vallankumouksesta mikä osoittautui virheelliseksi tiedoksi. Yleinen nälänhätä äityi lopulta kriittiseen pisteeseen vuonna 1697 missä Pohjola näki valtakunnan tuhon edessään. Lopputulema oli jopa nykymittakaavassa shokeeraava: 25-30% Suomen asukkaista kuoli nälkään. Kaikki oli syöty mitä oli syötävissä, jopa ihmisiä joista kirjassa on useampi esimerkki. Lopulta oli tarjolla pettu- ja olkileipää joka oli yhtä tehokas tappaja kuin nälkä itse. Turvonneet rääsyläisihmiset kuolivat kaduille, koteihinsa ja maanteiden poskiin massoittain.
Mitä itse pidin kirjassa on se taustatyön määrä mitä Mirka Lappalainen oli tehnyt kirjan eteen. Kirja tarkastelee tapahtumaa joka kulmasta. Lukija pääsee kurkkaamaan miltä 160-luvun Ruotsin valtakunta oli, miten sen toimi ja kuinka ihmisten elämä muuttui täydellisesti kun elämän perustoiminnot romahtivat. Kirja on myös hyvä tieto-opas ilmastohistorian saralla ja muistuttaa meitä 2000-luvun asukkeja hauraasta ilmastosta ja varsinkin nykypäivän ilmastollisista haasteista joita nyt kohtaamme. Äärisääilmiöt ajavat meitä kohti samanlaista kurimusta jonka 1600-luvun loppupuolen esi-isämme kohtasivat. Jumalan vihan ruoska on mielestäni siten hyvinkin ajankohtainen kirja. Iso suositus kaikille kotimaamme historiasta kiinnostuneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Spammaajat kärsivät kurjan kuoleman.