Täytettä hyllyyn

Kirjahyllyyn on jälleen hiipinyt uusia kirjoja kuin varkain. Ei onneksi mitään hirvittäviä määriä mutta varmaankin noin yhden kirjan kuukausivauhdilla. Alla niistä osa.

Stephen Kingin Hohto olen omistanut joskus aikaisemminkin nuorena, joten tämä tuli hankittua antikvaariportaalista ihan nostalgiahuumassa. Onhan Hohto ehdottomasti Kingin parhaimpia kirjoja - edelleen. En ole kuitenkaan lukenut Kingiä aktiivisesti enää vuosiin mutta tämä menee uudestaan ja helposti. John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen tuli Gummeruksen hienon kirjailijakampanjan seurauksena. Tällaisia Facebook-kampanjoita pitäisi saada ehdottomasti lisää. Lindqvistiltä on myös julkaistu jo uusi suomennos Miten kuolleista käsitellään.

William Faulkner on yksi suuria amerikkalaisia kirjailijoita, ja halusinkin kokeilla tätä ns. Snopes-trilogian ensimmäistä osaa eli Kylä. Trilogia kertoo pienen syrjäkylässä asuvan Snopes klaanin edesottamuksista ja noususta valtaan.Tietokirjallisuutta pitää myös vaalia ja sitä varten tuli ostettua mainiosta Riihimäen aktivariaatista Esa Seppäsen Miekkailija vastaan tulivuori. Kirja kerrotaan edesmenneen Suuren Johtajamme ja itäisen valtakunnan Stalinin jälkeisten johtajien välisistä henkilösuhteista. Ian Watson ja Ian Whates ovat taasen kasanneet mielenkiintoisen novellikokoelman jonka yhteinen nimittäjä on vaihtoehtohistoria. The Mammoth Book of Alternate Histories käsittää 25 mielikuvituksellista kertomusta joissa pohditaan mitä jos maailma olisikin mennyt toiseen suuntaan..Nicolai Lilin Siberian Education on tuorein hankinta ja se lähti mukaan Helsingin Rautatieaseman pienestä pokkarikaupasta. Kirja on Lilinin omaelämänkerrallinen kurkistus siperialaisen kaupungin brutaalin rikolliseen alamaailmaan, jonka parissa kirjailija kasvoi. Alla pieni kurkistus kirjailijan ajatuksiin.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=pQWGNOyJLzk&feature=related[/youtube]

E.L. Doctorow: Vesilaitos (Waterworks, 1994)

Vesilaitos kirjassa Doctorow tuo lukijan eteen 1870-luvun New Yorkin. Kaupunki eli tuolloin kiivasta kasvun ja kehityksen aikaa. Sisällissodan arvet paranivat hitaasti ja kaupungin asukkailla oli vielä tuoreessa muistissa sodan kauhut sekä Amerikan ensimmäisen salamurhan kohteeksi jääneen presidentin hautajaiset. Manhattanin saaren eteläkärjessä olevan Castle Gardenin kautta Amerikkaan virtasi miljoonia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Kaupunki pursui asukkaita ja elämää.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii lehtimies McIlvane, jonka pitkäaikainen ja yksi parhaimmista avustajista Martin Pemberton katoaa mystisesti. Lehtimies kertoo lukijalle oudosta kohtaamisesta Martinin kanssa ennen katoamista, missä henkisesti epätasapainoinen avustaja kertoo nähneensä edesmenneen liikemiesisänsä omnibussin kyydissä. Martin aikoo etsiä isänsä ja lopulta katoaa. Lehtimies McIlvane haistaa tapauksessa jutun aihetta, ja päättää alkaa etsimään arvokasta avustajaansa New Yorkin synkästä suurkaupungista.

Juonesta ei sitten enempää. Minulla oli aika isot odotukset tämän kirjan suhteen, olihan tämä E.L. Doctorow for god sake! Viime kesänä lukemani Marssi oli todella nautittava eepos, jonka kaltaista olisin toivonut lisää. Sen jälkeen on luettu myös laadukas Kuikkajärvi joten aikamoista kunnaria tästäkin odotin. Mutta miten kävi? Doctorow kuvaa Vesilaitoksessa komeasti sisällissodan jälkeistä New Yorkia sodan jälkeisine traumoineen sekä satamia pursuaivine siirtolaisineen. Yksi valintakriteerini Vesilaitoksen osalta oli se, että kirjassa on mukana Marssista tuttu Tohtori Sartorius. Mutta Doctorow sai kursittua Vesilaitoksesta kuitenkin suhteellisen tylsän kirjan. Olen pettynyt lopputulokseen ja väkisinkin tulee mieleen että kirjailija on monessa kohdassa päätynyt tylsiin kompromisseihin. Tuntui myös että kirjan juoni ei oikein päässyt koskaan kunnon vauhtiin vaan aloituksesta lähtien juoni meni tasaseen kiihtyvää alamäkeä kohti..sanoisinko...liian epäuskottavaan loppuhuipennusta. Yksi suurin nurinakohtani oli myös se että kirjailija pilasi Sartoriuksen täysin. En spoilaa yhtään mutta suosittelen lukemaan kirjailijan uusimman suomennoksen Marssi ja Vesilaitoksen perään niin tiedät mitä tarkoitan. No tulihan tämäkin luettua. Nyt on sitten työn alla mielenkiintoinen Leon Goldehsonin Nürnbergin haastattelut jossa menee tovi.

Paineita

Tuli vahingossa kurkattua omaa statistiikkaa Blogilistan sivuilta:

Blogilistan statistiikka on ollut herraties vaikka kuinka kauan

Tilaajia: 1

Lukijoita viikossa: 0

Kyllä täällä siis sittenkin käy joku välillä lukemassa. Tämä merkitsee että tässä pitää alkaa petraamaan julkaisutahtia ;).

Isaac Asimov: Säätiö (Foundation, 1951)

Säätiö-kirjassa ihmiskunta on kaukana tulevaisuudessa levittäytyneenä laajalti ympäri elämää sykkivää galaksia aina 25 miljoonalle planeetalle, ja kaikki kuuluvat Imperiumin hallintopiiriin, jonka hallintokeskuksena toimi Trantorin pinta-alaltaan äärimmilleen kaupunkimaistunut planeetta. Valtava lähes triljoonan kansalaisen Imperiumi on kuitenkin tulossa tiensä päähän, näin julkeaa väittää nimekäs matemaatikko ja tiedemies Hari Seldon. Hari Seldon aiheuttaa kohua väittäessään että kaksitoistatuhatvuotinen Imperiumi romahtaa 500 vuoden kuluessa ja jonka jälkeen seuraisi 30 000 vuoden pimeä aika ihmiskunnalle.

Hari Seldonia vastaan nostetun oikeudenkäynnin aikana tiedemies saa kuitenkin vakuutettua Imperiumin vallanhaltijat puolelleen. Rohkean väitteen takana on Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tiede jolla pystytään ennustamaan ihmiskunnan kehityksen suunta, kunhan tarkasteltavana ovat planeetan asutusta suuremmat kokonaisuudet. Alkaa siis valtava kilpajuoksu ajan kanssa ja seuraavina vuosikymmeninä Hari Seldon ja hänen alaisuudessa toimiva 30 000 henkilön projekti perustaa galaksin reuna-alueille Säätiön - itse asiassa kaksi Säätiötä kumpikin galaksin ääripäihin. Säätiön ainoa tarkoitus on kerätä ihmiskunnan tietämyksen Encyclopedia Galactica kokoelmaksi, turvaan ennen Imperiumin ennustettua tuhoutumista. Näistä lähtökohdista alkaa Isaac Asimovin huima ja legendaarinen Science Fiction-sarja, jonka tämä ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1951.

Tässä ensimmäisessä osassa seurataan karulle Terminus-planeetalle perustetun Säätiön syntymistä ja Asimov esittelee lukijalle projektin ympärille kehittyvän värikkään populaation omine tehtävineen. Kirja koostuu viidestä lyhyestä tarinasta jotka Asimov on sitonut yhteen ja kattaa Säätiön ensimmäiset 175 vuotta. Säätiö kohtaa tiettyjen vuosikymmenien väliajoin vakavia ”Seldonin kriisejä”, joissa on panoksena tärkeän tiedon säilyminen ja koko elintärkeän Säätiön olemassaolo.

Ensimmäisenä minua Säätiössä hämmästyttää se että kirja on kirjoitettu 59 vuotta sitten ja kuitenkin se tuntuu modernilta tieteiskirjallisuudelta. Kirjassa ei ole yhtään lentäviä lautasia tai ruumiita kaappaavia alieneita aikakautensa 1950-luvun tapaan, vaan Asimov on kirjoittanut ns. älykästä Science Fictionia. Asimov maalaa kirjassa hienosti isolla pensselillä ihmiskunnan kohtalosta ja Säätiö on kirjana siitä myös poikkeuksellinen että siinä ei lennetä yhtä päätä tähdissä ja taistella jatkuvalla temmolla perinteisen tieteiskirjallisuuden tapaan, vaan kirjassa on paljon poliittista juonimista joka on välillä äärimmäisen nerokastakin. Jos tosiaan haluaa tutustua vanhaan scifiin ja genren tukeviin peruskiviin niin suosittelen Säätiötä ja miksei myös koko trilogiaa. Asimov on kirjoittanut muitakin tieteiskirjallisuuden klassikkoja, joten jos kirjailija kiinnostaa niin tästä linkistä löytyy lisäinfoa kirjailijasta.

Katkelma kirjasta: Planeetan pinta-ala, suuruudeltaan lähes 200 miljoonaa neliökilometriä oli kokonaisuudessaan yhtä ja samaa kaupunkia. Asukasluku ylitti korkeimmillaan reilusti neljäkymmentä miljardia. Tämä suunnaton väestömäärä omistautui lähes yksinomaan Imperiumin hallinnollisiin tehtäviin ja oli itse asiassa liian harvalukuinen työmäärän monitahoisuuden kannalta. Kymmeniä tuhansia aluksia käsittävät laivastot toivat päivittäin kahdenkymmenen maatalousmaailman tuotteita Trantorin päivällispöytiin...

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=oAVjF_7ensg[/youtube]

Ne unohdetut valokuvat # 2

Kesälomalla tuli käytyä jälleen kerran eri antiikkiliikkeissä/halleissa ja mukaan lähti kasa vanhoja valokuvia, joista osa tässä. Tällä kertaa tarjonta on hyvin miehinen. Suurinosa henkilöistä  tuntemattomia.

Kuvassa on Eino Kuusisto ja Wille Reinikka, ainakin kuvan takana olevan tiedon mukaan. Kuva oli itseasiassa vielä isompi mutta päätin cropata kuvan ehkä hiukan paremmaksi. Hauska asetelma kuitenkin missä nuorempi kaveri seisoo selvästi jännittyneenä kun taas vanhempi ottaa tilanteen rennommin.

Tässä on todellinen buddy-kuva. Tämän täydellinen vastapari olisi aikaisemmin postaamani samanlainen kuva naisista. Kuvan ehdoton kiintopiste on kaveruksista keskimmäinen. Muiden jännittäessä keskimmäinen pitää kuvan kasassa.

Jälleen ryhmä vakavan oloisia tuntemattomia miehiä.

Ja viimeisenä kukas muukaan kuin Esa Pakarinen keikalla.

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi, 2002)

Yann Martelin pokkari Piin elämä tuli hankittua täysin hetken mielijohteesta kun kävin metsästämässä kesäkuussa Suomalaisesta Kirjakaupasta kesälomalukemista, ja sieltä se sitten tarttui mukaan Maailmojen Sodan, A. Bourdainin ja Saatanallisten säkeitten kaveriksi. Taisi olla vielä joku kolme-pokkaria-kympillä täky.

Miltä tuntuisi pelastautua uppoavasta rahtilaivasta pelastusveneeseen matkakumppaneina hyeena, oranki, seepra jonka jalka on poikki sekä parisataakiloinen bengalintiikeri nimeltä Richard Parker? Tällaiseen tilanteeseen joutuu nuori intialaispoika 227 päiväksi. Tuollainen absurdi lähtötilanne on varsin koukuttava ja allekirjoittanut lukikin kirjan ahmien nopealla temmolla Kreikan lämpimässä ilmastossa.

Tarina kertoo siis 16-vuotiaasta intialaispojasta Piscine ”Pii” Patelista ja hänen uskomattomasta selviytymistarinasta Tyynellä valtamerellä. Tarina kuitenkin alkaa kirjailijasta. Kirjan kertojana toimii kirjailija joka etsii inspiraatiota uudelle kirjalleen edellisen kirjan huonon menestyksen jälkeen. Tiukan ja niukan elämäntilanteen takia kirjailija päättää yrittää kirjoittamista Intiassa. Kirjailija aloittaa kirjoitusprojektinsa uudestaan ja törmää sattumalta vanhempaan intialaiseen herrasmieheen Pondicherryn India Coffee Housessa, joka lupaa kirjailijalle tarinan joka saisi kirjailijan uskomaan Jumalaan. Herrasmies ohjaa tarinasta kiinnostuneen kirjailijan tarinan alkulähteille Kanadaan mistä hän löytää jo vanhan Piscine Patelin joka lupautuu kertomaan huimasta elämästään.

Tarinan kertojaääni vaihtuu Piscine Pateliin, joka kertoo värikkään lapsuutensa eri vaiheita nuoressa Intiassa. Perheen isä pyörittää kotikaupungissa eläintarhaa joka on kasvavalle lapselle todellinen paratiisi eksoottisine eläimineen. Taloudelliset realiteetit kuitenkin iskevät perheen kasvoille ja edessä on eläintarhan myynti ja muutto Kanadaan. Perhe pakkaa elämänsä ja joukon eläintarhan eläimiä rahtilaiva Tsimtsumiin jonka jälkeen seikkailu alkaa. Laiva kohtaa Tyynellä valtamerellä kohtalokkaan myrskyn jonka seurauksena laiva uppoaa ja nuori Patel löytää itsensä pelastuveneestä seuranaan joukko eläimiä.

Yann Martel on kirjoittanut monitahoisen kirjan. Vaikka kirjan ”päätarina” alkaa haaksirikosta niin kirjan alkupuolella on myös mielenkiintoisia tapahtumia. Esimerkkinä vaikka Piscinen nuoruuden tutkimusmatka eri uskontoihin joka ajaa kotikaupungin imaamin, papin sekä sufilaisen pandiitin hulluuden partaalle. Todella herkullista tekstiä. Piscine kertoo myös paljon eläintarhan eri eläimistä ja niiden tavoista ja taustoista joiden takaa aistii syvän kunnioituksen eläimiin.

Piscinen vietämä aika kuusimetrisessä pelastusveneessä on jännittävää luettavaa. Haaksirikon aiheuttama shokki muutuu nopeasti selviytymistaisteluksi ja kun kanssamatkustajina on eläimiä tarina on vähintäänkin mielenkiintoinen. Piscinen, hyeenan, orankin ja seepran yhteiselämä pelastusveneessä menee odotetulla dog-eat-dog tavalla ja tarinaan tuo räjähtävää energiaa myös Richard Parker, parisataakiloinen bengalintiikeri.

Yann Martelin Piin elämä soljuu sulavasti Daniel Defoen Robinson Crusoen ja vaikka Jack Londonin Erämään kutsun rinnalle hienona seikkailutarinana. Kirjailijana Martel oli minulle uusi tuttavuus ja ei mikään huono sellainen. Martel pokkasikin Piin elämästä vuoden 2002 Man Booker –palkinnon. Toivoisin vain että kirjailijan kirjoja saadaan lisää suomeksi. Vaikka kirjailijan tuorein Beatrice and Virgil jossa eläinaihe jatkuu, tällä kerta pääosissa on aasi ja apina. Näitä seikkailutarinoita on aina liian vähän, joten pitäneekin kaivaa varmaan vanhat Jack Londonit esille.

Katkelma kirjasta:

Luonnonvoimat eivät tappaneet minua. Pelastusvene ei uponnut. Richard Parker pysytteli poissa näköpiiristä. Hait kiertelivät ympärillä mutta eivät hyökänneet. Aallot hakkasivat minua mutta eivät tempaisseet syövereihinsä.

Katselin, kuinka laiva upposi äänekkäästi kurluttaen ja röyhtäillen. Valot lepattivat ja sammuivat. Katsoin ympärilleni etsien perhettäni, elonjääneitä, toista pelastusvenettä, mitä tahansa mikä antaisi toivoa. En nähnyt mitään. Pelkkää sadetta, mustan valtameren ryöstäjäaaltoja ja tragedian hylkytavaraa.