lauantai 16. lokakuuta 2010

Kolme venäläistä klassikkoa (Karisto)


Aloitin nyt uuden kirjallisen aikakauden omassa pienessä lukuharrastuksessani, kun vihdoin ja viimein (!) sain itseäni otettua niskasta kiinni ja luin ensimmäiset venäläiskirjallisuuden klassikot.

Näistä venäläisistä mestareista tulee aina mieleen (jostain syystä) ne vanhat mustavalkoiset valokuvat, joissa tuijottaa se risupartainen perunasäkkiin pukeutunut psykoottisen oloinen Rasputin. Toiseksi, luettavia 'venäläismestareita' tuntuu olevan sadoittain, eli loputon jono näitä perunasäkkiunivormuisia Rasputineja jonnekin itäiseen horisonttiin asti. Dear god. Wikipediasta löytyy muuten kattava aivot nyrjäyttävä yhteenveto venäläisestä kirjallisuudesta ja sen eri aikakausista.

En nyt sentään ihan täysin ummikko ole mitä tulee venäläiseen kirjallisuuteen. Hyllyssä on mm. laadukas Boris Akunin 'Erast Fandor' -dekkarisarja joka kertoo tsaarinajan venäläisestä Sherlock Holmes -vastineesta. Ja hyllyssä odottaa myös yksi neuvostoajan 'mestareista' eli Vasili Grossmanin 'Elämä ja kohtalo' -teos. Niin ja odottaahan Nikolai Gogolin Kuolleet sielutkin hyllyssä omaa vuoroaan.

Kuitenkin, tämä Kariston julkaisema kevyt kokoelma tuntui hyvältä pisteeltä aloittaa.

Kirjassa on kolme novellia: Fedor Dostojevskin ’Kellariloukko’, Nikolai Gogolin ’Muotokuva’ ja kolmantena Ivan Turgenevin ’Tarpeettoman ihmisen päiväkirja’.

Kellariloukossa Dostojevski esittelee lukijalle itsesäälissä rypevän miehen joka muistelee katkerana mennyttä elämäänsä. Tämä nelikymppinen tsaarin pikkuvirkamies avautuu lukijalleen vaivoistaa ja puutteistaan ja tämä monologi ui synkän syvissä vesissä. Tarina lähtee siis jumalattoman raskassoutuisesti liikkeelle ja olin valmis lyömään kiroten kirjan takaisin kirjahyllyyn, kunnes ensimmäisen viidenkymmennen sivun jälkeen tarina alkoi vihdoinkin liikkumaan kun kirjan päähenkilö alkaa kertomaan nuoruutensa tapahtumia parinkymmenen vuoden takaa. Muisteloissa päähenkilö kertoo tapahtumista joissa hän rohkaisee poloisen itsensä ja lyöttäytyi puoliväkisin vanhojen koulukavereiden joukkoon jotka päättivät järjestää yhdelle koulukavereistaan railakkaan läksiäisjuhlan. Tapahtumat johtavat arvattavaan suuntaan ja novellin 155 sivun jälkeen olin yllättänyt että tarina jaksoi lopulta pitää otteessaan hankalan alun jälkeen. Dostojevskille pitää kyllä nostaa hattua hyvin onnistuneesta ravintolaillan kuvauksesta. Viinahuuruinen ja värikäs venäläinen illanvietto kärjistyy odotettavaan yhteenottoon kaverusten välillä.

Muotokuva kertoo nuoresta ja köyhästä taiteilijasta joka löytää paikallisesta taideliikkeen alelaarista mystisen muotokuvan. Täytyy sanoa että aika nopeasti lukijalle alkaa valkenemaan miten tämä tulee etenemään. Muotokuvan ällistyttävän elävän oloiset kasvot piinaavat taiteilijan mielenrauhaa ja kappas vaan, kohta tämä muotokuva herää henkiin ja rellestää taitelijan unissa. Pienten naurunpurskahdusten parissa päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti. Yllättäen taiteilijasta tulee sitten suosittu ja ylistetty. Muotokuvatilauksia satelee ja tulevaisuus näyttää muutenkin valoisalta. Ja kaikki sitten myös loppuu eräänä päivänä. Tästä tarinasta tuli mieleen jokin vanha Twilight Zone tai Alfred Hitchcock esittää -episodi. No jaa, toivottavasti Kuolleet sielut on hiukan parempaa Nikolai Gogolia.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja seilailee kellariloukon maisemissa. Turgenevin tarinassa on pääosissa nuori mies joka asuu maaseudulla ja joka myös rakastuu samassa kaupungissa olevaan nuoreen naiseen. Jotta tarina ei ihan pelkkään vetistelyyn ja harlekiinisarjaksi uppoa, tarinaan karauttaa nuori ruhtinas joka myös iskee silmänsä nuoreen naiseen. Tarina rullaa eteenpäin vahvojen tunteiden myllerryksessä. On tanssiaisia, katkeruutta, mustasukkaisuutta, kolmiodraamaa ja jopa kaksintaistelu. Haukotus. En ole mikään romanttisten ihmissuhdedraamojen lukija joten aika nopeasti pinnistelin tämän loppuun.

Yhteenvetona, tästä Kariston pienestä kokoelmasta sai kevyen ensivaikutelman mitä kaikkea tässä aikamoisen suuressa ja mainekkaassa venäläisessä klassikkokirjallisuudessa on kyse. Dostojevski kirjoittaa hyvin analyyttisesti ja ei ole turhaan ihmisluonnon ja sielun väkevä tulkitsija. Gogol ja Turgenev taas kirjoittavat kevyemmällä otteella. Gogol on yksi josta allekirjoittaneen idänseikkailu varmaan alkaa.

Se venäläinen mestari..niin ja se Rasputin







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana on vapaa. Spammaajat kärsivät kurjan kuoleman.