Atomipommipormestari

Into Kustannus on tehnyt historian ystäville ison palveluksen julkaisemalla japanilaisen Shinso Hamai:n muistelmat. 

Shinso Hamai oli Hiroshiman kaupungin virkamies ja hänen vastuullaan oli Toisen Maailmansodan aikana kaupungin ruoka- ja vaatehuollon toimisto, kun 6. elokuuta 1945 klo 8.15 paikallista aikaa amerikkalaiset tiputtivat 4000 kiloisen Little Boy:n Hiroshimaan. Arviolta 70 000 - 100 000 siviiliä kuoli välittömästi ja tästä historiallisesta tilanteesta alkavat myös Shinson muistelmat.

Shinson koti sijaitsi 3,5 kilometrin päässä hyposentrumista ja hän todisti pommin tuottaman sokaisevan kirkkaan valkoisen välähdyksen joka muutti ihmisiä varjokuviksi 500 metriin asti. Herättyään kotinsa raunioista Shinso aloitti määrätietoisen ja epäitsekkään matkansa kohti entistä Hiroshiman keskustaa.

Pommi tuhosi 90 prosenttia kaupungista ja tappoi kolmanneksen kaupungin väestöstä, Nykyaikana tuhon mittakaavalle ei ole vastinetta. Tuhoutuneen kaupungin tilalla oli käytännössä palanut tasanko. Shinson tarina hänen matkastaan kohti Hiroshiman keskustaan huokuu ennen kaikkea kaaos ja totaalinen tuho, sitä lukiessani mieleeni tuli vanha  J. Robert Oppenheimerin 1960-luvulla antaman haastattelun katkera lausahdus:

We knew the world would not be the same. A few people laughed, a few people cried. Most people were silent. I remembered the line from the Hindu scripture, the Bhagavad Gita; Vishnu is trying to persuade the Prince that he should do his duty and, to impress him, takes on his multi-armed form and says, 'Now I am become Death, the destroyer of worlds.' I suppose we all thought that, one way or another.

Kun tuhon laajuus selkeni, Shinso ja hänen hengissä olevat kollegansa yrittivät organisoitua ja aloittaa toimenpiteet joilla varmistettiin pommista selvinneiden ruoka- ja vesihuolto sekä loputtomilta tuntuvien haavoittuneiden hoitaminen. Shinson tarinan rivit täyttyvät erittäin pitkistä työpäivistä, kuvaukset radioaktiivisista mustista sateista ja ponnisteluista saada ihmisille vaatteita ja ruokaa. Pommista hengissä selvinneitä odotti myös näkymätön vihollinen; säteilysairautta ei tunnettu eikä tiedetty ja kun hoidettavat potilaat alkoivat oksentamaan ja ulostamaan verta heitä hoidettiin tuloksettomasti punatautisina.

Päivä päivältä ja viikko viikolta, Hiroshima alkoi elpymään ja Shinso Hamai jatkoi ponnisteluitaan kaupungin palveluksessa ja vuosi vuodelta, Hiroshima heräsi jälleen henkiin. Shinson kronologissa järjestyksessä juokseva tarinointi kertoo miehen vuosista pormestarina ja se on samalla ainakin omalla kohdallani ainutlaatuinen tilanne lukea kuinka kaupunki rakennetaan. Kaupungin rakentaminen oli myös Shinsolle ja hänen kollegoilleen erityinen tilanne miettiä uutta kaupunkia ja varsinkin pitkällä aikavälillä. Sisäiset ja poliittiset kiistat ja jatkuva rahapula siivittävät tarinan loppupuolelle jolloin Shinso paneutui rauhantyöhön. Atomipommipormestari on pieni mutta vaikuttava teos. Itse haluaisin nähdä tämän vaikka kouluissa "pakollisten" lukukirjojen listalla.

Historian näkökulmasta, Hiroshiman ja Nagasakin kohtalokkaat pommitukset ovat tuttuja kaikille. Omasta mielestäni ne olivat yhtä suuria ylilyöntejä (perusteltiin niitä miten päin tahansa) liittoutuneilta kuin Saksan 1940-1945 välisen ajan systemaattiset suurpommitukset jolloin mm. Saksan vanhoihin kulttuurikaupunkeihin tiputettiin miljoona tonnia räjähdys- ja palopommeja. Tuloksena yli puoli miljoonaa saksalaissiviiliä menetti henkensä. Vaikka voittajat kirjoittavat historian, onneksi näitä pieniä historianhelmiä julkaistaan.

Seuraavana onkin jo menossa odottamani Boris Akunin Erikoistehtäviä.

Diktaattori

Robert Harrisin erinomainen Cicero-trilogia on tullut tiensä päähän (edellisistä osista täällä). Kolmas osa Diktaattori kuvaa Marcus Tullius Ciceron viimeisiä mutta tapahtumarikkaita elinvuosia. Ciceron tarinan viimeinen jakso kulkeekin käsi kädessä Rooman tasavallan viimeisten vuosien kanssa ja historiasta tutut tapahtumat järisyttävätkin Ciceron ja hänen uskollisen kirjuriorjan Tiron elämää.

Diktaattori keskittyy edellisten osien tapaan Rooman tasavallan valtaytimen tapahtumiin ja Robert Harrisin tarinassa jo ikääntynyt politiikko tasapainoilee kuin liikkuvien jäälauttojen päällä tasavallan eri valtaklikkien välillä. Mullistusten keskipisteeseen nousee  tietenkin Julius Caesar, joka oli edellisissä osissa vielä valtaapitävien taustalla häärivä nuori aatelinen pyrkyri mutta nyt hänestä kuoriutuu vallanhimoinen jyrä joka raivaa tieltään kaikki ja kaiken, mikä on vain hänen esteenä diktaattorin valtaistuimelle.

Lukija pääsee taas sukeltamaan syvälle värikkään Rooman tasavallan juonitteluihin ja Robert Harris on luonnutkin edellisten osien tapaan kertomuksen monisyisistä valtakamppailuista kautta vuosien, niin Gnaeus Pompeius Magnuksen valtaan noususta ja siitä seuranneesta sisällissodasta kuin Julius Caesarin Rubikon-joen ylittämisestä ja lopullisesta diktatuurista.

Jos on joskus tullut katsoneeksi myös Suomen televisiossa useamman kerran pyörineen Rome -sarjan, niin tämä viimeinen trilogian nide osuu juuri samoihin tapahtumiin, ja molemmissa tapauksissa se kuuluisin ja odotetuin tapahtuma eli Julius Caesarin murha kuvataan niin kuin se pitää: ei mitään fiktiivistä Shakespearen dramaattista "sinäkin Brutukseni!" -huudahduksia.

Maaliskuun 15. päivä 44 eea. Rooman senaatin lattialla todistettiin kylmän laskelmoitu julkinen murha joka kuvataan niin tässä kirjassa kuin TV-sarjassa kuten esim. kreikkalainen filosofi ja elämänkertakirjailija Plutarkhos sen on kuvannut. Diktaattori kuoli 23 puukoniskuun ja dramaattisten huudahduksien sijaan Caesar hämmästeli senaattorien väkivaltaista repimistä ennen kuin vaipui puukoniskujen saattelemana lattialle kuolemaan. Diktaattorin kuolemakaan ei ollut kaikkein helpoin josta kertoo myös virallinen ruumiinavauspöytäkirja (joka on tiettävästi ihmiskunnan ensimmäinen laatuaan), jonka mukaan vain yksi 23 puukoniskusta joka osui Caesaria rintaan ja siitä aortaan oli fataali. Caesarin viimeisistä sanoistakin on kiistelty mutta roomalaisen historioitsijan Gaius Suetonius Tranquilluksen ja Plutarkhosin mukaan Caesar ei sanonut mitään, vaan viime hetkinään diktaattori veti toogansa liepeitä kasvojensa eteen nähtyään Brutuksen murhaajien seurassa ja kuoli.

Robert Harrisin Cicero todistaa tätä historiallista tapahtumaan lähietäisyydeltä, liikkumattomana ja järkyttyneenä. Hänelle ei oltu kerrottu murhasuunnitelmasta vaikka oli ollut Caesarin valtaannousua vastaan ja ennustanut rakastamansa tasavallan tuhoa. Ciceron kommentti tasavallasta joka on romahtanut maahan ja odottaa ottajaansa kuvaa hyvin murhan jälkeisiä aikoja. Marcus Antonius on lähellä uutta diktatuuria mutta horjuvan senaatin tueksi nousee Caesarin post-mortem ottopoika, alle parikymppinen Gaius Julius Caesar Octavianus (josta tulee lopulta Rooman ensimmäinen keisari Augustus) joka ottoisänsä tapaan nostaa itsensä agressiivisesti vallankahvaan ja lopulta tuhoaa ja jahtaa Marcus Antoniuksen joukot maanpakoon. Ciceron lopullinen kohtalo kirjassa ja niin historiassakin ei ollut hänen haaveilemansa arvokas ikääntyminen oliviilehtojen varjossa filosofiasta kirjoittaminen vaan Caesarin tapaan väkivaltainen kuolema.

Diktaattorin jälkeen silmäni hakeutui automaattisesti kirjahyllyssä oleviin Adrian Goldsworthyn Caesar-aiheisiin niteisiin; historiikki Caesar ja ed. mainitun luottokenraalin Marcus Antoniuksen ja Kleopatran välistä suhteesta kertovaan Antonius ja Kleopatra, joka on yksi niistä maailmanhistorian kuuluisimpia (ja traagisimpia) rakkaustarinoita. Molemmat kirjat olisivat täydellisiä jatkokirjoja Robert Harrisin trilogialle. Voiton vei kuitenkin Shinso Hamain kirja Atomipommipormestari.