Tässä näyttää menneen jo pienen tovin edellisestä blokkauksesta. Lukukone ei ole pysähtynyt (tai edes sakannut) joten yritän pitää blogia ajan tasalla.
Myyttinen Villi Länsi on täynnä toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja henkilöitä jotka syntyivät aikansa lehdistön ja 1900-luvun populaarikulttuurin ansiosta. Kuitenkin ainakin allekirjoittanut on enemmän kiinnostunut sukeltamaan näiden myyttien alkulähteille ja lukea todellisista henkilöistä ja tapahtumista yleensä pahasti värittyneiden myyttien takana.
Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull, and The Battle of the Little Big Horn on yksi tulkinta muiden joukossa nykyisen Montanan osavaltion Little Big Horn-joen kumpuilevissa maastoissa vuonna 1876 käydystä taistelusta missä kohtasivat kaksi suurta aikansa julkisuuden nimeä; Yhdysvaltain ratsuväen everstiluutnantti George Armstrong Custer ja cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää johtava Istuva Härkä.
Tuhoisan sisällissodan jälkeen, Yhdysvaltojen eteläisissä osissa hallitus yritti uudelleen rakentaa konfederaation raunioille yhtenäistä Amerikkaa, samalla yrittäen tukahduttaa kasvavaa rasismia ja syrjintää. Sirpaloitunutta maata johti Abraham Lincolnin luottomies Ulysses S. Grant joka oli johtanut 11 vuotta aikaisemmin Unionin armeijan sisällissodan voittoon.
Kuitenkin samaan aikaan uudisasukkaiden virta suuntasi idästä kohti lännen viimeisiä rajaseutuja kullan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Idän ja lännen välissä oli edelleen valtavia maa-alueita jotka tarjosivat uudisasukkaille mahdollisuuksia sekä tietenkin luonnonrikkauksia. Yksi uusien mahdollisuuksien esteistä kuitenkin nousi hälyyttäväksi ongelmaksi asti aina Valkoiseen Taloon; Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.
Vuonna 1876 presidentti Grantin työpöydälle tuotiin hälyyttävä tieto kasvavista konflikteista Black Hills -vuorilla nykyisen Etelä-Dakotan ja Wyoming rajalta, mistä oli jo vuosia sitten löydetty laajoja kultaesiintymiä. Vuoristoisen alueen käytöstä olivat napit vastakkain uudisasukkaat sekä Lakota-intiaanit jotka pitivät vuoria heidän pyhänä ja jakamattomana alueenaan. Vuoteen 1876 mennessä alueella asui jo 10 000 ihmistä ja presidentillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota kauppaa vuoristoalueesta jonka hankinta edesauttaisi myös Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeistä sakkaavaa taloutta. Black Hills oli kuitenkin intiaaneille iso osa hengellistä kulttuuriaan sekä perintöään joten kauppoja ei syntynyt.
Presidentti Grant tunnettiin hyvin aggressiivisena päätöksentekijänä jo armeija aikoinaan ja päätös Lakota-intiaanien pakkosiirtämisestä toteuttiin. Tästä seurasi suuren armeijayksikön kokoaminen jonka osana oli seitsemäs ratsuväkirykmentti jota johti nuori everstiluutnantti Custer.
George Custer on kaikin puolin kiehtova hahmo jossa yhdistyy räikkösmäinen kapinallisuus auktoriteetteja kohtaan ja samalla häneen osuu hyvin suomalainen lausahdus "mulukku mieheksi". 37-vuotiaaksi hän oli ehtinyt kokemaan paljon sotilasurallaan; hän mm. niitti mainetta sisällissodassa Gettysburgin taistelussa ratsuväkiyksiköllään ja sodan jälkeen, 1860-luvun loppupuolella niitti intiaaneja Washita-joen taistelussa missä henkensä menetti yli 100 Cheyenne-intiaaniheimon soturia, naista ja lasta. Edellä mainitut ja jokusen muun "onnistuminen" siivitti Custerin uraa siinä määrin, että hän nousi kansalliseksi yleisön rakastamaksi sotilaaksi. Vaikka Custer esiintyikin hienostelevana ratsuväen upseerina, taustalla olevat asiat olivat kaikkea kuin pilvipoutaa. Custer saattoi ohittaa esimiesten käskyt, tai kesken komennusten lähteä hoitamaan omia asioitaan. Käytöksellään hän sai useita varoituksia ja jopa hämmensi Yhdysvaltain armeijan laitosta anonyymisti kirjoittamillaan paljastuskirjeillään joita julkaistiin The New York Heraldissa. Kaikki tämä kärjistyi kentällä armeijan tehtävissä joiden osalta Nathaniel Phillbrick viljelee monta esimerkkiä missä alaiset kuvailee häntä osuvasti juuri "mulukku mieheksi" -tyyliin.
Pikakelataan historiaa aina kesäkuuhun 1876, jolloin presidentti Grantin armeijayksikkö löysi suuremman intiaanijoukon jäljet Rosebud-joen tietämiltä. Custerin prikaatin intiaanitiedustelijat hyvin pian ilmoittivat löytäneen ison intiaanikylän laaksosta läheltä Little Big Horn-jokea. Custer tunnisti välittömästi valtavan mahdollisuuden ja jakoi prikaatinsa kolmeen pataljoonaan ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Custer 700 miehellään pysyivät kylän liepeillä ja suunnittelivat tuhoavansa Lakota ja Cheyenne -kylän murskaavalla hyökkäyksellä. Tästä alkoi kohtalokas ja yksi tunnetuimmista taisteluista.
Nathaniel Philbrick käy mikroskooppisen tarkkaa ruumiinavausta minuutti minuutilta taistelun kulusta. Custerin loputon menestymisen nälkä sumensi nopeasti tehokkaan sotilaallisen arvionnin. Todellisuudessa on arvioitu että Custerin prikaatia kohtasi yli 3000 miehen vahvuinen intiaanikoaliitio jota johti vähintäänkin yhtä nimekäs Lakota-päällikkö Istuva Härkä ja hevosen selästä taistelussa mukana ollut Hullu Hevonen. Kirjailija jo kirjan alkumetreillä huomio Custerin joukkojen suuren heikkouden joka oli maasto. Maasto missä taistelu käytiin oli kumpuilevaa pitkäheinäistä preeriaa joka edesauttoi intiaanisotureiden huomaamatonta etenemistä ja samalla sen kumpuileva maastonmuoto hämärsi taitoa tunnistaa ilmansuunnat kun horisontti ei ollut näkyvissä.
Custerin henkilökohtaisesti johtama yksikkö irtautui taistelusta ja yksikön kohtalo on pitkälti intiaanien perimätiedon ja taistelun jälkeisten tutkimusten varassa. Pitkin 1900-lukua ja jopa 2000-luvulla itse paikan päällä tehtyjen tutkimusten mukaan Custerin yksikkö joutui täydellisen intiaaniylivoiman saartamaksi ja vasta myöhemmin taistelutoimien jälkeen, Custerin yksikön kohtalo selvisi. Kaikki Custerin yli 200 miestä kokivat brutaalin kohtalon. Custerin ruumis löydettiin ja virallisen tiedon mukana, hän oli saanut fataalin rintaosuman sekä hän oli ilmeisesti joko itse tai alaisen toimesta lopettanut kärsimyksen siistillä päälaukauksella. "Säästä aina varmuuden vuoksi yksi luoti itsellesi" oli ohjenuora intiaanien osalta jota syötetiin jo armeijan koulutusvaiheessa.
Nathaniel Philbrick jakaa kirjansa kahteen kokonaisuuteen; Custeriin ja tapahtumien läpikäymiseen sekä Istuvan Härän yhtä mielenkiintoiseen tarinaan. Intiaanien suullinen perimätieto tapahtumista on hyvin dokumentoitu ja se antaakin kiehtovan lisäulottuvuuden tarinaan. Istuva Härkä mobilisoi hyvin nopeasti soturinsa ja siirsi muun heimon mahdollisimman kauas taisteluista, sotureita lähti johtamaan legendaarinen Hullu Hevonen. Intiaanit nopeasti huomasivat myös Custerin joukkojen virheliikkeet ja alivoiman joka mahdollisti intiaanien murskaavan tehokkuuden. Taistelussa kaatuneita Yhdysvaltain sotilaita odotti myös useiden osalta pahamaineinen intiaanien rituaalisilpominen.
Little Big Hornin-taistelussa on arvioitu kaatuneen 136 soturia ja tuntematon määrä naisia ja lapsia. Yhdysvaltain armeijan seitsemäs ratsuväkirykmentti menetti 242 sotilasta ja 16 upseeria. Luvussa oli mukana myös itse Custer ja hänen veljensä joka löydettiin läheltä Custeria. Taistelun jälkipyykki kansallisella tasolla oli myös hyvin rumaa. Armeija kaatoi lopulta häviön Custerin niskaan ja tapahtumia ja sen kulkua virheineen puitiin vielä vuosia.
Kuitenkin, tulevien vuosikymmenten aikana populaarikulttuuri kasvatti George Custerista legendaarisen hahmon joka taisteli viimeiseen mieheen raakalaismaisia intiaaneja vastaan. Itselläni tuli Custerista mieleen paljolti toinen 1800-loppupuolen "Villin Lännen legenda" William Henry McCarthy a.k.a. Billy the Kid joka nauttii myös samanlaista kyseenalaista legendan mainetta, mutta oli kuitenkin lopulta nuori orpopiru New Yorkin kaduilta joka päätyi kylmäveriseksi murhamieheksi New Mexicoon. Voittajat kirjoittavat historian, vai miten se meni..
Myyttinen Villi Länsi on täynnä toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja henkilöitä jotka syntyivät aikansa lehdistön ja 1900-luvun populaarikulttuurin ansiosta. Kuitenkin ainakin allekirjoittanut on enemmän kiinnostunut sukeltamaan näiden myyttien alkulähteille ja lukea todellisista henkilöistä ja tapahtumista yleensä pahasti värittyneiden myyttien takana.
Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull, and The Battle of the Little Big Horn on yksi tulkinta muiden joukossa nykyisen Montanan osavaltion Little Big Horn-joen kumpuilevissa maastoissa vuonna 1876 käydystä taistelusta missä kohtasivat kaksi suurta aikansa julkisuuden nimeä; Yhdysvaltain ratsuväen everstiluutnantti George Armstrong Custer ja cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää johtava Istuva Härkä.
Tuhoisan sisällissodan jälkeen, Yhdysvaltojen eteläisissä osissa hallitus yritti uudelleen rakentaa konfederaation raunioille yhtenäistä Amerikkaa, samalla yrittäen tukahduttaa kasvavaa rasismia ja syrjintää. Sirpaloitunutta maata johti Abraham Lincolnin luottomies Ulysses S. Grant joka oli johtanut 11 vuotta aikaisemmin Unionin armeijan sisällissodan voittoon.
Kuitenkin samaan aikaan uudisasukkaiden virta suuntasi idästä kohti lännen viimeisiä rajaseutuja kullan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Idän ja lännen välissä oli edelleen valtavia maa-alueita jotka tarjosivat uudisasukkaille mahdollisuuksia sekä tietenkin luonnonrikkauksia. Yksi uusien mahdollisuuksien esteistä kuitenkin nousi hälyyttäväksi ongelmaksi asti aina Valkoiseen Taloon; Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.
Vuonna 1876 presidentti Grantin työpöydälle tuotiin hälyyttävä tieto kasvavista konflikteista Black Hills -vuorilla nykyisen Etelä-Dakotan ja Wyoming rajalta, mistä oli jo vuosia sitten löydetty laajoja kultaesiintymiä. Vuoristoisen alueen käytöstä olivat napit vastakkain uudisasukkaat sekä Lakota-intiaanit jotka pitivät vuoria heidän pyhänä ja jakamattomana alueenaan. Vuoteen 1876 mennessä alueella asui jo 10 000 ihmistä ja presidentillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota kauppaa vuoristoalueesta jonka hankinta edesauttaisi myös Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeistä sakkaavaa taloutta. Black Hills oli kuitenkin intiaaneille iso osa hengellistä kulttuuriaan sekä perintöään joten kauppoja ei syntynyt.
Presidentti Grant tunnettiin hyvin aggressiivisena päätöksentekijänä jo armeija aikoinaan ja päätös Lakota-intiaanien pakkosiirtämisestä toteuttiin. Tästä seurasi suuren armeijayksikön kokoaminen jonka osana oli seitsemäs ratsuväkirykmentti jota johti nuori everstiluutnantti Custer.
George Custer on kaikin puolin kiehtova hahmo jossa yhdistyy räikkösmäinen kapinallisuus auktoriteetteja kohtaan ja samalla häneen osuu hyvin suomalainen lausahdus "mulukku mieheksi". 37-vuotiaaksi hän oli ehtinyt kokemaan paljon sotilasurallaan; hän mm. niitti mainetta sisällissodassa Gettysburgin taistelussa ratsuväkiyksiköllään ja sodan jälkeen, 1860-luvun loppupuolella niitti intiaaneja Washita-joen taistelussa missä henkensä menetti yli 100 Cheyenne-intiaaniheimon soturia, naista ja lasta. Edellä mainitut ja jokusen muun "onnistuminen" siivitti Custerin uraa siinä määrin, että hän nousi kansalliseksi yleisön rakastamaksi sotilaaksi. Vaikka Custer esiintyikin hienostelevana ratsuväen upseerina, taustalla olevat asiat olivat kaikkea kuin pilvipoutaa. Custer saattoi ohittaa esimiesten käskyt, tai kesken komennusten lähteä hoitamaan omia asioitaan. Käytöksellään hän sai useita varoituksia ja jopa hämmensi Yhdysvaltain armeijan laitosta anonyymisti kirjoittamillaan paljastuskirjeillään joita julkaistiin The New York Heraldissa. Kaikki tämä kärjistyi kentällä armeijan tehtävissä joiden osalta Nathaniel Phillbrick viljelee monta esimerkkiä missä alaiset kuvailee häntä osuvasti juuri "mulukku mieheksi" -tyyliin.
Pikakelataan historiaa aina kesäkuuhun 1876, jolloin presidentti Grantin armeijayksikkö löysi suuremman intiaanijoukon jäljet Rosebud-joen tietämiltä. Custerin prikaatin intiaanitiedustelijat hyvin pian ilmoittivat löytäneen ison intiaanikylän laaksosta läheltä Little Big Horn-jokea. Custer tunnisti välittömästi valtavan mahdollisuuden ja jakoi prikaatinsa kolmeen pataljoonaan ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Custer 700 miehellään pysyivät kylän liepeillä ja suunnittelivat tuhoavansa Lakota ja Cheyenne -kylän murskaavalla hyökkäyksellä. Tästä alkoi kohtalokas ja yksi tunnetuimmista taisteluista.
Nathaniel Philbrick käy mikroskooppisen tarkkaa ruumiinavausta minuutti minuutilta taistelun kulusta. Custerin loputon menestymisen nälkä sumensi nopeasti tehokkaan sotilaallisen arvionnin. Todellisuudessa on arvioitu että Custerin prikaatia kohtasi yli 3000 miehen vahvuinen intiaanikoaliitio jota johti vähintäänkin yhtä nimekäs Lakota-päällikkö Istuva Härkä ja hevosen selästä taistelussa mukana ollut Hullu Hevonen. Kirjailija jo kirjan alkumetreillä huomio Custerin joukkojen suuren heikkouden joka oli maasto. Maasto missä taistelu käytiin oli kumpuilevaa pitkäheinäistä preeriaa joka edesauttoi intiaanisotureiden huomaamatonta etenemistä ja samalla sen kumpuileva maastonmuoto hämärsi taitoa tunnistaa ilmansuunnat kun horisontti ei ollut näkyvissä.
Custerin henkilökohtaisesti johtama yksikkö irtautui taistelusta ja yksikön kohtalo on pitkälti intiaanien perimätiedon ja taistelun jälkeisten tutkimusten varassa. Pitkin 1900-lukua ja jopa 2000-luvulla itse paikan päällä tehtyjen tutkimusten mukaan Custerin yksikkö joutui täydellisen intiaaniylivoiman saartamaksi ja vasta myöhemmin taistelutoimien jälkeen, Custerin yksikön kohtalo selvisi. Kaikki Custerin yli 200 miestä kokivat brutaalin kohtalon. Custerin ruumis löydettiin ja virallisen tiedon mukana, hän oli saanut fataalin rintaosuman sekä hän oli ilmeisesti joko itse tai alaisen toimesta lopettanut kärsimyksen siistillä päälaukauksella. "Säästä aina varmuuden vuoksi yksi luoti itsellesi" oli ohjenuora intiaanien osalta jota syötetiin jo armeijan koulutusvaiheessa.
Nathaniel Philbrick jakaa kirjansa kahteen kokonaisuuteen; Custeriin ja tapahtumien läpikäymiseen sekä Istuvan Härän yhtä mielenkiintoiseen tarinaan. Intiaanien suullinen perimätieto tapahtumista on hyvin dokumentoitu ja se antaakin kiehtovan lisäulottuvuuden tarinaan. Istuva Härkä mobilisoi hyvin nopeasti soturinsa ja siirsi muun heimon mahdollisimman kauas taisteluista, sotureita lähti johtamaan legendaarinen Hullu Hevonen. Intiaanit nopeasti huomasivat myös Custerin joukkojen virheliikkeet ja alivoiman joka mahdollisti intiaanien murskaavan tehokkuuden. Taistelussa kaatuneita Yhdysvaltain sotilaita odotti myös useiden osalta pahamaineinen intiaanien rituaalisilpominen.
Little Big Hornin-taistelussa on arvioitu kaatuneen 136 soturia ja tuntematon määrä naisia ja lapsia. Yhdysvaltain armeijan seitsemäs ratsuväkirykmentti menetti 242 sotilasta ja 16 upseeria. Luvussa oli mukana myös itse Custer ja hänen veljensä joka löydettiin läheltä Custeria. Taistelun jälkipyykki kansallisella tasolla oli myös hyvin rumaa. Armeija kaatoi lopulta häviön Custerin niskaan ja tapahtumia ja sen kulkua virheineen puitiin vielä vuosia.
Kuitenkin, tulevien vuosikymmenten aikana populaarikulttuuri kasvatti George Custerista legendaarisen hahmon joka taisteli viimeiseen mieheen raakalaismaisia intiaaneja vastaan. Itselläni tuli Custerista mieleen paljolti toinen 1800-loppupuolen "Villin Lännen legenda" William Henry McCarthy a.k.a. Billy the Kid joka nauttii myös samanlaista kyseenalaista legendan mainetta, mutta oli kuitenkin lopulta nuori orpopiru New Yorkin kaduilta joka päätyi kylmäveriseksi murhamieheksi New Mexicoon. Voittajat kirjoittavat historian, vai miten se meni..
