Vajaan vuoden tauon jälleen kirjahyllystä tarttui käteen Pohjois-Amerikan historiaa käsittelevä teos. Nyt jo edesmenneen historioitsijan ja akateemikon Stephen E. Ambrosen laaja tuotanto sisälsi pääosin presidenttien elämänkertoja ja laajan kattauksen kirjoja Toisesta Maailmansodasta jonka osana on mm. Band of Brothers ja jokunen pidemmälle Yhdysvaltojen historiaan sukeltava katsaus kuten tämä Undaunted Courage.
Undaunted Courage käsittelee sitä itselleni ehkä kiehtovinta ajanjaksoa Yhdysvaltojen historiassa. Aikaa jolloin Yhdysvallat oli itärannikolla oleva ohkainen hiukan yli 5 miljoonan asukkaan valtion alku, ja koko muu pohjoinen manner oli suurimmalta osin tutkimatonta erämaata täynnä luonnonrikkauksia ja haasteita nuorelle kansakunnalle.
1800-luvun alkumetreillä Yhdysvaltojen kolmas presidentti Thomas Jefferson seurasi huolestuneena ranskalaisten sijoittumista läntisenä naapurina Louisiana territorioon. Napoleonin kasvava vaikutuspiiri ei pelkästään ollut turvallisuusuhka mutta se oli myös estää kriittisen kaupankäynnin Missisippi-joella. Joten Yhdysvaltojen täyttäessä 27-vuotta heinäkuun 24. päivänä vuonna 1803, presidentti Jefferson ilmoitti pääkaupungin sanomalehdessä maan ostaneet Napoleonilta "Louisianan" joka käsitti päälle 2 miljoonaa tutkimatonta neliökilometriä ja siten käytännössä tuplaten Yhdysvaltojen pinta-alan 15 miljoonalla sen aikaisella dollarilla. Napoleon oli sidoksissa Euroopan tapahtumiin ja ei siten halunut sitoa armeijaansa sekä laivastoaa toiselle puolelle maapalloa. Thomas Jefferson oli myös tilanteessa visionääri ja halusi nuoren kansakunnan levittäytyvän vielä pitkälti tuntemattoman mantereen länsikolkkaan. Maahankinta kattoi käytännössä nykypäivän kaiken mitä löytyy Mississippi-joen itäpuolelta sisältäen Louisianan, Arkansasin, osan Pohjois-Teksasista, Oklahoman, itäisen Coloradon ja Minnesotan.
Seuraavana päivänä presidentti Jefferson antoi nuorelle upseerille Merriweather Lewisille Yhdysvaltojen historian vaikutusvaltaisimman kirjeen joka mahdollisti historiallisen tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan sisäosiin ja aina Tyynenmeren rannalle. Valtuutuskirje määräsi kaikkien Yhdysvaltojen viranomaisten auttamaan Lewisin tutkimusmatkaa kaikin mahdollisin keinoin hinnasta riippumatta ja samalla kirje toimi samalla avoimena shekkinä Lewisin apuna. Tästä alkoi nykymittakaavassakin valtavan urakan suunnittelu, jonka pääasiallinen tehtävä oli selvittää löytyykö Tyynenmerelle vesireittiä mutta tutkimusmatkaan tehtäviin kuului paljon muutakin. Lewis sai käytännössä tiedemiehen pikakoulutuksen Jeffersonilta ja maan johtavilta tiedemiehiltä ja hän valmentui laatimaan tarkan kartan tutkimusmatkasta, kuvaamaan tiedemiehen tarkkuudella vastaan tulevaa kasvistoa ja eläimistöä ja luonnollisesti tiedossa olevia intiaaniheimoja, heidän elämää ja tapojaan. Ja kuin varjona tulevasta, Lewisin oli luotava kauppasuhteita intiaaniheimojen kanssa jotta kilpailu ranskalaisten ja espanjalaisten kääntyisi Yhdysvaltojen voitoksi.
Stephen E. Ambrosen kirja on käyttänyt luonnollisesti monia lähteitä ja tutkimusmatkan tarinaa vie vahvasti eteenpäin Merriweather Lewisin oma päiväkirja joka kuvaa tutkimusretkikunnan haastavasta matkasta joka lopulta kesti kolme vuotta. Vaikka luulisi että matkanteko kirjan muodossa olisi puisevaa luettavaa, Ambrose on todella vaikuttavasti elävöittänyt tutkimusmatkan tapahtumat. Tutkimusretkikunta oli monin paikoin ensimmäiset "valkoiset" jotka kohtasivat eri intiaanikansoja ja heimoja, ja kirjailija ryydittää Lewisin havaintoja faktoilla. Varsinkin Lewisin pilkun tarkat luontohavainnot ovat vaikuttavia samoin kuvaukset pienistä intiaaniheimoista, kuinka he elivät, pukeutuivat ja metsästivät. Osa näistä intiaaniheimoista katosivat tasangoilta historian hämäriin tulevina vuosina ja vuosikymmeninä joten Lewisin työ oli kaikin puolin historiallisesti tärkeää.
Lewisin retkikunnan taival ja vaikutus näkyi myös tulevien retkikuntien matkoilla. Tämä koki myös 1810-luvulla miljonääri John Astorin tutkimusretkikunta jonka toinen tutkimusretkikunta yritti jalkapatikalla kulkea rannikolta rannikolle. John Astorin retkikunta kävi enemmän kuin kerran nälkäkuoleman partaalla jota aikaisempi Lewisin retkikunta ei tarvinnut kokea. Lewis oli varustautunut paremmin ja he palasivat hengissä Yhdysvaltojen pääkaupunkiin vuonna 1806. Historia on luonnollisesti nostanut Merriweather Lewisin ansaitsemaan asemaan, vaikka retkikunnan jälkeinen elämä oli hänelle käytännössä jyrkkää alamäkeä. Hän epäonnistui pahasti presidentti Jeffersonin antamassa Louisiana kuvernöörin virassa ja lopulta hän kuoli 35-vuotiaana epäselvissä olosuhteissa. Kirjailija kuvaa ja spekuloi hyvissä ajoin kirjan sivuilla Lewisin mielenterveyden oireiluista joita selittää hänen oudot päiväkirjamerkinnät tutkimusretken aikana. Samoin raskas alkoholinkäyttö edesauttoi nuoren upseerin romahtamista. Todella vangitseva tarina ehkä yhdestä historian suurimmasta tutkimusmatkasta ei jättänyt kylmäksi.
