Kaiho Nieminen: Pakolaisten kuski

Innostuin Kaiho Niemisestä kirjailija joskus viime vuonna kun Yle Teeman Kirjamaa-ohjelma esitteli kirjailijan. Samassa yhteydessä Kirjamaan juontaja Reidar Palmgren luki otteita Pakolaisten kuskista. Näin vanhemmiten minuun kolahtaa juuri ns. Wanhaan Suomeen liittyvä kirjallisuus. Ehkä siihen liittyy se syy että isäni puoleinen suku on syvältä Pohjois-Savon syränmailta, ja isäni tarinat hänen lapsuudestaan ja sodanjälkeisestä Suomesta ovat kuin suoraan Linnan tai Päätalon kirjoista tukinuittoineen ja sodasta palaavine hiljaisine veteraanineen. Toinen syy on myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka vangitsi meikäläisen mielenkiinnon ensi tahdeista lähtien. Lopullisen niitin antoi sitten elämänmakuinen K. Päätalon Koillismaa.

Kaiho Nieminen kuvaa siis kirjassaan 1860-luvun nälkävuosien kituuttaman kansan rattoisan hitaasti etenevää elämää Itä-Suomessa. Suomen sodasta on jo kulunut tovi ja nälkä on ajanut suurruhtinaskunnan kansaa tien päälle leipää kerjäämään. Nämä laahustavat joukot saavuttavat myös kesäisen uneliaan itäsuomalaisen Suomenniemen kylän, jonka asukkaat eivät ole innoissaan näistä kutsumattomista vieraista. Kylän isännät yrittävät laittaa kerjuulaiset siltahommiin mutta työstä saatava helppo palkkajauho passivoi työmiehet niin että siltatyö jää kesken. Suomalaiseen tapaan, kylän mahtimiehet (tai isännät) päättävät lopulta siirtää kerjäläislauman naapuripitäjän puolelle. Kuskinhommaa tekemään päätetään laittaa Kallioisen vanhaisännän Simon hulttiopojanpoika Matti. Matti, joka toimii myös kirjassa kertojana, ottaa tietenkin vastaan tunnollisesti hänelle sälytetyn tehtävän. Matkalla mukaan tarttuu myös värikäs hevosmies mustalais-Hermanni joka opastaa Mattia välillä vaarallisellakin matkalla. Matti kokee hevosmatkallaan elämän koko kirjon kavaline naisineen ja pettävine väkijuomineen. Lopussa elämä heittelee Mattia dramaattisesti. Tarinassa kulkee myös Matin kylän rikkaan isännän Filippus Lyytikäisen hehkeä ja aistikas sisar Wilhelmiina, joka sekoittaa omalla tavallaan Matin nuorta päätä.

Minkälainen kirja Pakolaisten kuski sitten oli? Kirja on ensinnäkin kirjoitettu puhtaasti itä-suomen murteella, joka ainakin meikäläistä hiukan hidasti aluksi. Tarina itsessään on perinteinen ja perisuomalainen. Rikas väki määrää ja köyhät torpparit tottelee. Nieminen hallitsee selvästi ajan kuvauksen juuri nälkäkuolemaa tekevine kerjäläisineen jotka ovat aikalaisille toisen luokan kansalaisia. Lapsia ja vanhuksia kuolee tarinassa kuin kärpäsiä. Lähellä vieraileva kuolema onkin Matin aikalaiselle lähes arkinen asia. Niemisen teksti on taidokkaasti kirjoitettu ja kuin salakalavasti imee lukijansa mukaan. Vaikka tarina päättyy 204 sivun jälkeen jää tämän vaatimattoman oloisen kirjailijan kynänjäljestä vaikuttava jälki. Suosittelen.



Katkelma kirjasta:

Sanovat työn aina tekijäänsä kiittävän. Saattaa olla, mutta meidän kirkonkylän äijien mielestä ei tekijälle tarvinnut enempää heruakaan. Heti kun kerkisin kääntyä kuormineni Tuuhaan kujalle, kävi toteen, että haukkuja niiltä kyllä irtoaa helpommin.

Hauturi Montani - ukko joka itsekin seuraaavana keväänä otti ja kuoli niihin pistosvaivoihinsa - vänkäili tyhjää ruumiskirstua riihen seinustalla kärryiltä alas. Se huomasi meidät. Ja hetihän sen piti kesken hommiensa viittoa minut siihen riihen nurkalle, sivummalle, etteivät kärryillä istuvat kerjurit kuule, ja ruveta känisemään: top muka tykkänään, Tuuhaan tuvalle on turha ajella.