En nyt tarkkaa muista koska innostuin Joycesta, nimi taisi tarttua mukaan kun viime vuosina päätin sivujuonena etsiä maailmankirjallisuuden suuria nimiä kokoelmaani. Kirjahyllyssä jonottaa nyt yhtä kolossaalisia nimiä kuten Graham Greene, John Steinbeck, William Faulkner, Ernest Hemmingway, Jack London ja nyt herra Joyce.
James Joyce rakasti kotikaupunkiaan Dublinia. Jos vähääkään kaivaa kirjailijasti tietoa niin se selviää hyvin nopeasti. Pentti Saarikosken suomentamassa novellikokoelmassa Dublinilaisia kirjailija kuvaa tuon 1900-luvun alun irlantilaiskaupungin hidasta mutta kiivasta elämää väkevällä otteella. Kyseessä on novellikokoelma jossa on 15 eri tarinaa, ja vaikka tarinoiden keskimääräinen pituus on varmaankin juuri päälle 10 sivua niin Joyce on saanut niihin tiivistettyä uskomattoman intensiviisiä tarinoita. Tuntuu kuin Joyce olisi kirjoittanut 15 täysipitkää kirjaa ja ottanut niistä pätkiä ja tehnyt niistä maistiaisia tähän novellikokoelmaan. Itse koin että niistä suurimmassa osassa olisi ollut potentiaalia moneen kokopitkään kirjaan, kevyesti. Kirjailija kuvasi itse kirjaa seuraavasti kustantajalle
"Tarkoitukseni oli kirjoittaa tutkielma maani moraalisesta historiasta, ja valitsin tapahtumapaikaksi Dublinin, koska se tuntui olevan lamaantuneisuuden keskus. Olen yrittänyt esitellä ynseälle yleisölle kaupungista neljä näkökulmaa: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja julkisen elämän. Tämä on tarinoiden järjestys. Olen kirjoittanut teoksen suurimmaksi osaksi tunnollisen ilkeästi.."
Ja juuri noita elämän peruselemettejä kirjassa kuvataan. Välillä tarinoissa painaa päälle lähes ahdasmielisen tunkkainen katolilaisuus kun toisaalla rakastutaan ja kuollaan. Minuun kolahti eniten 12 sivuinen 'Vastineet' jossa julkijuoppo toimistoapulainen Farrington yrittää selvitä työpäivästään ja yhä synkkenevästä elämästään jota hallitsee alkoholi. Tarina päättyy siihen kun Farrington palaa kotiin töistä ja pubi-illastaan ja pahoinpitelee kepillä pienen poikansa. Tarina joka päättyy lauseeseen "Minä rukoilen Ave Marian sinun puolestasi, isä, jos et lyö minua...Minä rukoilen Ave Marian..." ei jätä kylmäksi, huh.
Novellikokoelma on siitä hieno että jokainen tarina pistää mielikuvituksen jälkeenpäin lentämään. Sitä jää miettimään miten tarinat siitä mahdollisesti jatkuisivat, ja toisaalta tämän tyylinen kerronta ärsyttää tuhottomasti. Tuntuu että on juuri kun on päässyt sisään mielenkiintoiseen tarinaan ja kurkistamaan sen värikkäiden hahmojen elämään, niin kirjailija päättää aloittaa uuden tarinan. Ihan kuin kirjailija haluaisi haastaa lukijan jatkamaan tarinaa.
Kiitokset kuitenkin Herra Joycelle vaikuttavasta lukukokemuksesta.
Dublinilaisten tunnelmia:
Hän istui ikkunassa ja katseli kun hämärä lankesi kadulle. Hän nojasi päätään ikkunaverhoihin, ja hänen sieraimissaan oli pölyisen kretongin tuoksu. Hän oli väsynyt.
Vähän ihmisiä meni ohi. Viimeisessä talossa asuva mies meni ohi kotimatkallaan; hän kuuli miehen askelien kopisevan sementtiseen jalkakäytävään ja sitten rahisevan hiilimurskatiellä uusien punaisten talojen edessä.
Kiitos lukuvinkistä! Voisin kokeilla joskus tätä, kun se eräs O:lla alkava Joycen teos on ikuisesti kesken... Tämä kuulostaa luettavalta ja ymmärrettävältä, jopa hyvältä. Ja totta, vanhan klassikon ääressä lukemiseen virittäytyy ihan eri tavalla kuin uuden kirjan kanssa.
VastaaPoistaOdysseus..huh..Kävin sitä kokeilemassa Gutenbergillä kun se on siellä julkaistu online-versiona - ei kiitos. Pieni varoituksen sana: tämä on suht harvinainen kirja ja itse metsästin tätä eri antikkaportaaleista vuosia. Mutta kyllä kannatti.
VastaaPoistaJa kiitos kommentista!
Ei kiitos tosiaan, en ole koskenutkaan Odysseukseen sitten toukokuun, vaikka olen väittänyt blogissakin lukevani sen. En pysty.
VastaaPoistaDublinilaisia näyttäisi löytyvän Helmet-palvelusta, eli ainakin kirjastoversio on saatavissa, hyvä.