Cormac McCarthy on yksi niistä kirjailijoista joiden kirjoja on eksynyt tukevasti kirjahyllyyni muiden suurten amerikkalaisten kertojien joukkoon. Vaikka joukossa on Faulkner, Steinbeck, Hemingway, Irving, Poe tai Robert E. Howard, 80-vuotiaan McCarthyn kirjat ovat yhtä järisyttäviä kokemuksia. Edellinen (ja ensimmäinen) McCarthyni oli painajasmainen Tie (arvostelu) joka säväytti ja Veren ääriin (Blood Meridian) ei myöskään jätä kylmäksi.
Yhdysvaltojen "Villin Länsi" on aiheena romantisoitu läpikotaisin viime (ja edellisen) vuosisadan aikana, ja vaikka tämän historiallisen ajanjakson useammat muistaa henkilöidä legendaarisiin ja usein myyttisiin hahmoihin kuten Buffalo-Billiin tai Istuvaan Härkään, huomaa nopeasti ajanjakson sisältävän paljon vähemmän imartelevia henkilöitä ja tapahtumia, kunhan raapaiseen hiukan sen rosoista ja synkkää pintaa.
Pintaa syvemmälle on myös sukeltanut Cormac McCarthy joka on lainannut kirjaansa Meksikon pohjoisosissa 1850-luvulla lainsuojattomana murhajoukkoonsa johtanutta John Joel Glantonia, joka kunnostautui joukkionsa kanssa ammattimaisena intiaanien skalppeerajana. Ja vaikka McCarthy veistelee Glantonin tarinaansa vapaalla otteella niin en usko että kirjan tapahtumat paljoa poikkea tapahtuneesta.
Kirja alkaa teini-ikäisen "pojan" seuraamisella jonka elämä heittää muiden lainsuojattomien mukana Glantonin joukkion matkaan. Glanton johtaa sekalaista joukkiota kohti Texasia ja sieltä rajan yli Pohjois-Meksikoon. Tehtävänä on kerätä rahaa laillisin keinoin intiaanien päänähkojen metsästyksellä mutta hyvin nopeasti joukkio siirtyy täysin murhaamis- ja ryöstelyvaihteelle, ja matka alkaa muistuttamaan roadtrippiä helvetin esikartanoissa. Kaikki intiaanit tai heitä muistuttavat joutuvat joukkion käsittelyyn ikää, sukupuolta sen enempää miettimättä.
Jos Tie on tuttu kirja, Veren ääriin jatkaa samalla synkällä linjalla. Aloin ensimmäisen 150 sivun jälkeen miettimään miten kirjailija on jaksanut polkea kirjaan yhä mielikuvituksellisimpia tapoja tappaa ihminen. Tuntui että kirjailija vetelee avokämmenellä lukijaa poskille joka toisella sivulla kun lukija pääsi todistamaan lasten, naisten ja kokonaisten ihmisjoukkojen teurastuksista kylästä ja maisemasta toiseen. Kuitenkin kappale kappaleelta joukkion yksinkertainen ajatusmaailma ja diabolisten Glantonin ja joukkion johtajan Tuomarin todellisuus kantoi yhä enemmän ja jos sivuuttaa kaiken teurastamisen - tarina toimii kiehtovasti. John Glantonin primitiivinen brutaalisuus ja Tuomarin saatanallinen älykkyys nousee tarinassa "pojan" ohi ja kirjailijan upeat luonnonkuvaukset nostaa kirjan sen saaman arvostuksen tasolle.
Historiasta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi jatkumona Dee Brownin Bury My Heart to the Wounded Knee -kirjaa missä Yhdysvaltojen intiaanit kertovat miten "se Länsi heiltä valloitettiin". Vaikka Veren ääriin onkin hyvin pitkälti satiirinen anti-western, tuolta ajanjaksolta löytyy laajalti kirjanmukaisia tapahtumia.
Seuraavaksi mennäänkin jo John Ajvide Lindqvistin matkassa Tukholman alati muuttuvaan metropoliin, vuorossa on siis Kuinka kuolleita käsitellään.
Kirja alkaa teini-ikäisen "pojan" seuraamisella jonka elämä heittää muiden lainsuojattomien mukana Glantonin joukkion matkaan. Glanton johtaa sekalaista joukkiota kohti Texasia ja sieltä rajan yli Pohjois-Meksikoon. Tehtävänä on kerätä rahaa laillisin keinoin intiaanien päänähkojen metsästyksellä mutta hyvin nopeasti joukkio siirtyy täysin murhaamis- ja ryöstelyvaihteelle, ja matka alkaa muistuttamaan roadtrippiä helvetin esikartanoissa. Kaikki intiaanit tai heitä muistuttavat joutuvat joukkion käsittelyyn ikää, sukupuolta sen enempää miettimättä.
Jos Tie on tuttu kirja, Veren ääriin jatkaa samalla synkällä linjalla. Aloin ensimmäisen 150 sivun jälkeen miettimään miten kirjailija on jaksanut polkea kirjaan yhä mielikuvituksellisimpia tapoja tappaa ihminen. Tuntui että kirjailija vetelee avokämmenellä lukijaa poskille joka toisella sivulla kun lukija pääsi todistamaan lasten, naisten ja kokonaisten ihmisjoukkojen teurastuksista kylästä ja maisemasta toiseen. Kuitenkin kappale kappaleelta joukkion yksinkertainen ajatusmaailma ja diabolisten Glantonin ja joukkion johtajan Tuomarin todellisuus kantoi yhä enemmän ja jos sivuuttaa kaiken teurastamisen - tarina toimii kiehtovasti. John Glantonin primitiivinen brutaalisuus ja Tuomarin saatanallinen älykkyys nousee tarinassa "pojan" ohi ja kirjailijan upeat luonnonkuvaukset nostaa kirjan sen saaman arvostuksen tasolle.
Historiasta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi jatkumona Dee Brownin Bury My Heart to the Wounded Knee -kirjaa missä Yhdysvaltojen intiaanit kertovat miten "se Länsi heiltä valloitettiin". Vaikka Veren ääriin onkin hyvin pitkälti satiirinen anti-western, tuolta ajanjaksolta löytyy laajalti kirjanmukaisia tapahtumia.
Seuraavaksi mennäänkin jo John Ajvide Lindqvistin matkassa Tukholman alati muuttuvaan metropoliin, vuorossa on siis Kuinka kuolleita käsitellään.
Kirjassa oli toki kauneuttakin, mutta se ei ollut ihmisissä tai heidän teoissaan vaan ympäristössä. Loistava teos.
VastaaPoistaTotta turiset.
Poista