Veitsi

Kaikki loppuu aikanaan. Olen lukenut Harry Holen edesottamuksista vuodesta 2015 ja nyt näyttää siltä että Jo Nesbø pitää taukoa sarjasta. Sinänsä sääli koska kirjasarja oslolaisesta ihmisrauniosta oli maineensa ja yli 40 miljoonan kirjan veroinen - helposti.

Veitsen tarina myös viittaa siihen että sarja kohtaa loppunsa kun Harry herää verisenä murhatun vaimonsa Raakelin vierestä muistinsa menettäneenä. Lukijan säpsäyttävä tarinan alku käynnistää pitkän ja koko sarjan yhden parhaimman tapahtumakulun jossa riittää jännitystä ja mielen nyrjäyttäviä juonenkäänteitä alusta loppuun. Tappoiko Harry Raakelin brutaalisti veitsellä pitkän ravintolaillan jälkeen vai lavastettiinko Harry pirullisen nerokkaasti? Tätä kysymystä pyöritellään tarinassa viime metreille asti ja loppuratkaisu yllättää yhtä paljon kuin tarinan lähtötilanne. Tarinassa pyörittää juonimyllyä tuttuja hahmoja edellisistä kirjoista kuten vankilasta vapautunut sarjaraiskaaja Svein Finne ja mukana ovat myös Harryn kollegat Oslon poliisista kuin keskusrikospoliisin katkerat etsivät jotka kantavat kaunaa Harrylle. Ja kuin ihmeen kaupalla Harry tuo polvilleen lyöty, alkoholisoitunut tarinassa työtön poliisi navigoi tarinan läpi hengissä. Hieno lopetus (?) sarjalle.

Lähes haikein mielin on todettava että en koskaan uskonut että luen pohjoismaalaista crime noir -tyylilajia kunnes sain ensimmäisen Harry Hole -kirjan joululahjaksi kaikki muuttui. Nyt kuitenkin edessä on muut rikoskirjallisuuden luottokirjailijani; Lee Child, James Lee Burke ja uusimpana James Ellroyn tuorein, joka odottaa kirjahyllyssä This Storm.

Aleksanteri I

Henkilökohtaisesti minua harmittaa joka ainut vuosi, kun itsenäisyyspäivä lähestyy ja itsenäisyytemme ei näytetä yhdistävän mitään muuta kuin Mannerheim, Talvi- ja Jatkosota ja se on siinä. Ihan kuin koko meidän kotimaamme itsenäisyydessä tai sitä edeltävänä aikana,  ei olisi tapahtunut mitään muuta mainittavaa kuin nämä kolme asiaa. Ja vaikka meillä ei ole monisatavuotista itsenäisyyttä, mahtuu itsenäisyyttä edeltäviin vuosikymmeniin ja vuosisatoihin paljon mainittavia ja erittäin kiehtovia asioita jotka lopulta aurasivat tulevaa itsenäisyyden tietä. 

Torsten Ekmanin Aleksanteri Keisari ja Isänmaa kuvaa sellaista ajanjaksoa mistä meidän pitäisi puhua joka joulukuu, tehdä vaikka sellainen ylemäinen mahtipontinen TV-sarja, tai mukaansatempaavia dokumentteja koska ajanjakso joka käynnistyi Suomen Sodan jälkeen 1809 vaikutti paljon Suomen tulevaan itsenäisyyteen. 1800-luvun historian hämärään ovat hävinneet sellaiset nimet kuin Gustaf Mauritz Armfelt, alunperin Tarvasjoelta kotoisin oleva maalaisaatelinen mutta todellinen kosmopoliitti, joka oli kuin kala vedessä niin Ruotsin kuninkaan kuin Venäjän tsaarin hoveissa. Gustav loi uransa 1700-1800 -lukujen vaihteessa niin kenraalina kuin diplomaattina, ja oli vahvasti mukana Suomen asioiden puolestapuhujana ja vaikuttajana erityisesti nuoren tsaari Aleksanteri I hovissa. Toinen nimi on Robert Henrik Rehbinder joka Gustav Armfeltin tapaan taisteli Suomen asioiden puolesta ja antoikin ison panoksen Suomen autonomian vahvistamiseen liittyvissä neuvotteluissa. Hän tuki omalla työllään Armfeltin riskaabelia vaikutuspeliä jonka lopputuloksena oli Suomen autonomia, ja Armfeltin kuoltua Rehbinder otti ns. soihdun ja jatkoi Suomen suuriruhtinaskunnan alkuaikojen korkeimpana virkamiehenä. 

Torsten Ekmanin kuljettaa lukijansa läpi Aleksanterin elämän, sivujuonteena Gustav Armfeltin yritykset ja tietysti onnistumiset parantaa Suomen asemaa Venäjän raja-alueena. Toisin kuin luulisi, nuori Aleksanteri oli ainakin hetken kiinnostunut Suomen tilanteesta ja kirjan parasta antia onkin Aleksanterin useat vierailut Suomeen. Suomen vierailuillaan nuori tsaari voitti suomalaisten sydämet olemalla avoin ja ystävällinen niin köyhille talonpojille kuin rikkaille porvareille. Gustavin työ Venäjän hovissa Suomen asianhoitajana ei kuitenkaan ehtinyt kestää montaa vuotta ennen kuin terveys petti ja hän joutui siirtymään syrjään. 

Ekmanin kirja on täynnä kiehtovia pieniä tapahtumia jotka kuin pikku hiljaa siirsivät Suomea kohti länsimaista autonomiaa ja sen arkkitehteinä olivat juuri Gustav Armfelt ja hänen luottoystäväpiiri jotka käytännössä omistivat elämänsä Suomen asioiden hoidolle. Kirja on kyllä todellinen löytö Suomen historiasta kiinnostuneille. 

Myrskyn soturit

Bernard Cornwellilla vaikuttaa olevan ehtymätön viikinki-invaasiotarinoiden lähde. Myrskyn soturit on The Last Kingdom-sarjan yhdeksäs kirja missä sarjan päähenkilö Bebbanburgin Uhtred, kahden maailman välissä kasvanut ja suht kovalla kunnianhimolla varustettu soturi taistelee edelleen jo nyt vanhana miehenä loputtomilta vaikuttavia skandinaavisia viikinkilaumoja vastaan. Mutta pohja se on tässäkin säkissä; itse asiassa kirjasarja on saanut jo päätöksensä viime vuonna kun War Lord (suom. "Sotapäällikkö") sarjan 13. osa  julkaistiin ja samalla Cornwell ilmoitti että se on sarjan päätösosa, joten Uhtredin kirjallinen eläköityminen on jo näköpiirissä. Jos minulta kysytään niin se oli oikea päätös.

Uhtredin elämä ei ole tässäkään tarinassa kovin seesteistä kun 900-luvun Brittein saarten rantoja uhkaa jälleen tanskalaisten viikinkien invaasio. Valloittaja-armeijaa johtaa suuri viikinkisoturi Ragnall Iverson joka onnistuu (lähes) yhdistämään pohjanmiesten armeijaansa myös irlantilaiset ja northumbrialaiset sotajoukot, ja siten Merciaa ja koko löyhää Englantia uhkaa jälleen kerran ehkä historiansa suurin vihollisjoukko. Tämän suuren uhkakuva sisältää myös Uhtredin tytär  koska hän on naimisissa Ragnall Iversonin veljen kanssa, ja tarinan edetessä nuori ja villi tytär on myös suuressa vaarassa.

Lukijalla on siis käsissä kovin tuttu tarina joka kuitenkin kulkee sutjakkaasti kuten edelliset tarinat. Kuitenkin ei voi olla aistimasta vahvaa turnausväsymystä.