Keisari II, Kuninkaiden kuolema

Conn Iggulden jatkaa Gaius Julius Caesarin nuoruuden kuvaamista tässä Keisari-sarjan toisessa osassa. Kirjan alussa tuleva diktaattori on ansaitsemassa kannuksiaan Välimerellä kunnes joutuu merirosvojen vangiksi. Gaius miehineen saavat järjestetyksi lunnaat ja selviävät hädintuskin vankeudesta. Alkaa takaa-ajo jonka päätteeksi Gaius ja hänen miehensä kostavat merirosvoille ja saavat haltuunsa mittavan merirosvoaarteen joka luo Gaiukselle selkeän tien takaisin Roomaan ja paikan loputtomassa vallan tavoittelussa. Lopulta Gaiuksen ja Brutuksen tiet kohtaavat vuosien tauon jälkeen ja parivaljakko muodostaa vaarallisen poliittisen voimakaksikon Rooman poliittisella näyttämöllä. Tarinan viimeisillä askeleilla nähdään myös Spartacuksen tähdenlento.

Kevyttä seikkailukirjallisuutta, ehkä liian kevyttäkin omaan makuuni.Täytyy sanoa että tämä kirja oli myös samalla viimeinen äänikirjani. BookBeatin tarjonta kävi yksinkertaisesti liian kapeaksi minulle, versus mitä siitä palvelusta maksoin.

Seuraava kirja onkin isompi puristus; Leo Tolstoi, Sota ja Rauha Osa 1. Päälle 900 sivua venäläistä kirjallisuutta jonka olin jo päättänyt jättää eläkeprojektiksi mutta päätin haastaa itseni.

Keisari I, Rooman portit

Brittiläinen Conn Iggulden on uusi tuttavuus joka on tuttu nimi kirjakauppojen hyllyissä, ja hän kirjoittaa historiallisia romaaneja niin Antiikin Roomasta, Tšingis-kaanista, Englannin Ruusujen Sodasta kuin muinaisista kreikkalaisista. Kirjailijalla on siis laaja historiallisten romaanien portfolio. Nimensä mukaisesti Keisari I, Rooman portit aloittaa viiden kirjan pituisen sarjan Antiikin Rooman kuuluisimmasta valtiomiehestä Julius Caesarista. Sarja kattaa niin nuoruuden isänsä maatilalla kuin kuoleman Rooman senaatin lattialla 55 vuotiaana diktaattorina.

Totuushan on että Gaius Julius Caesarin lapsuudesta ja nuoruudesta ei paljoakaan tiedetä, mutta jos se sivuutetaan Iggulden on luonut kovin menevän ja toimivat tarinan tulevan diktaattorin lapsuudesta joka on tämän sarjan pilotin pääasiallinen näyttämö. Gaius varttuu isänsä maatilalla Rooman ulkopuolella ja joutuu loikkaamaan aikuisuuteen suuren orjakapinan myötä kun hänen isänsä surmataan puolustaessaan maatilaa. Iggulden vie tarinallaan lukijoita halki Rooman kun Gaius ja hänen läheiset ystävänsä pääsevät vallassa olevan konsuli Gaius Mariuksen siipien suojaan kunnes Mariuksen arkkivihollinen Lucius Cornelius Sulla nousee valtaan surmattuaan Mariuksen. Tästä alkaa Gaius Julius Caesarin maanpako ja sotilasura kohti vallan huippua.

Conn Iggulden osaa kyllä historiallisten romaanien kirjoittamisen ja olin positiivisesti yllättynyt ja Petri Hantun vahva kertojaääni vie tarinaa eteenpäin tasaisella tahdilla. 

Keikari

Ruotsalaisen Jan Guilloun Keikari jatkaa kirjailijan pitkähköä Suuri Vuosisata -kirjasarjaa. Ensimmäisessä osassa lukija tutustui norjalaisiin Lauritzenin veljeksiin jotka menettivät kalastajaisänsä merelle, ja pääsivät yhteisön tuella Dresdenin insinöörikouluun joka oli 1900-luvun alun huippuoppilaitos. Veljesten sponsorit toivoivat että koulun päätyttyä he palaisivat Norjaan, ja auttaisivat kotimaataan valtavassa rakennusprojektissa missä rakennettaisiin rautatie aina pääkaupungista Oslosta Atlantin rannalle Bergeniin. Tätä kunniavelkaa palasi maksamaan Lauritz vanhin veljeksistä, joka lopulta onnistui vuosia kestäneessä rakennusprojektissa ja perusti menestyksekkään insinööritoimiston. Oscar veljeksistä toinen, taipui rakkausmurheissaan ja pakeni Afrikkaan, loi uran suurriistan metsästäjänä sekä rautatiesuunnittelijana ja lopulta sotilaana Ensimmäisen Maailmansodan loppumainingeissa.  Keikari kertoo kolmannesta veljeksestä Svärrestä, joka myös päätti jättää väliin kotimaansa pyynnön ja rakastuttuaan opiskelukaveriinsa englantilaiseen jaarliin, päätti muuttaa rakkaansa perässä Englantiin. 

Svärre Lauritzen joka on kolmesta veljeksistä taiteellisin, muuttaa perienglantilaiseen herraskartanoon Wiltshiren maaseudulle ja tarina keskittyykin pitkälti hänen ja rakastajansa Jaarli Albien parisuhteeseen. Kaksikko elää boheemia elämää yltäkylläisyyden ympäröimänä, ystävinä joukko 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen taiteen tekijöitä ja tunnettuja pasifisteja (mm. Bertrand Russell). Pariskunta suunnittelee aluksi uusia ratkaisuja maanviljelyn modernisoinnin osalta kunnes Svärre löytää uuden kipinänä maalaamiseen ja nousee tunnetuksi taiteilijaksi. 

Jos nyt olen ihan rehellinen niin Keikari oli pitkälti pettymys vahvasta alkaneelle kirjasaagalle. Kirjan alun jälkeen tarina muuttuu pitkälti dokumentaarikseksi ilman kunnollista juonta, vaikkakin Svärre ja Albie visiteeraavat ympäri maailmaa ja tapaavat mielenkiintoisia hahmoja matkoillaan. Sanoisin että kirja kevyt välisoitto Suuri Vuosisata -sarjassa joka olisi melkeimpä voinut olla vaikka osa ensimmäistä osaa.

Mykkä kuolema

Olen odottanut tätä Volker Kutcherin kirjaa pokkariversiona mutta sitä ei näytä ilmestyvän. Onneksi BookBeat on jälleen kerran ollut tarkkana kun kirja löytyy valikoimasta. Kutcherin Gereon Rath -dekkarisarja osuu kaikinpuolin puoleensavetävälle aikakaudelle. Berliini 1930-luvun alkumetreillä on kuin muutkin Euroopan valtioista ja vaikka Suuri sota on takanapäin, Berliinin kaduilla vaeltaa laumoittain sodan runtelemia miehiä, nälkäisiä lapsia.  Vastapainona on jatkuvasti kuohuva poliittinen kartta, jonka välillä verisetkin tapahtumat kuin enteilisivät lähivuosina tapahtuvaa myllerrystä. 

Nuori komisario Geren Rath saa tällä kertaa käsiinsä vaikeaselkoisen murhan missä kuuluisa mykkäfilmitähti Betty Winter kuolee traagisessa onnettomuudessa kesken kuvausten. Rikospaikkatutkimus antaa selvän vihjeen että kyseessä saattaakin olla murha, Samaan aikaa Berliinin hylätyistä elokuvateattereista alkaa löytymään kuolleena useampi mykkäfilminäyttelitär, joilta on poistettu äänihuulet. Berliinin poliisi on siis kiireinen.

Nostan hattua kirjailijalle siitä kaikesta värikkäästä ajankuvauksesta tarinan ympärillä. Vuoden 1930 Berliini on elämää pursuava monikansallinen pääkaupunki joka tällä kertaa keskittyy suurta murrosta läpikäyvän elokuvateollisuuden tapahtumiin. Mykkäelokuva on saamassa Berliinissä rinnalleen vahvan kilpailijan äänielokuvista joka aiheuttaa kohinaa elokuvatekijöiden ja tuottajien keskuudessa. Poliisin päätutkimusten lisäksi nuori komisario taiteilee myös isälle tehdyn lupauksen kanssa, missä Gereon tulee vedetyksi Kölnin korkean tason politiikkaan. Naisasiat polkevat paikallaan kun ensimmäisestä osasta tuttu Charlie on jatkanut matkaa opiskeluiden pariin.

Tarinan pääjuoni ei ole kummoinen, mielestäni parasta antia on kuitenkin Berliinin poliisin sisäiset valtakamppailut ja juonittelut. Äreät poliisipäälliköt ja Gereonin työkaverit tuovat omaa väriä muutoin aika perinteiseen juoneen. Kirjassa oli myös yllättävän vähän politiikkaa jota odotin, tietäen että koko Saksan poliittinen kartta mullistuisi muutaman vuoden sisällä. Mutta kaikinpuolin mukavaa luettavaa varsinkin kaikille historiasta kiinnostuneille joten toivottavasti Bazar Kustannus jatkaa Volker Kutscherin kirjojen suomentamista.

Ristinolla

Minulla ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia aloittaa jälleen kerran uutta dekkarisarjaa, mutta niin vain Ian Rankin 24 osainen John Rebus -sarja tarttui puhelimeen BookBeatista. Rebus-seikkailujen pilotti oli myös mukavan tiivis ja lyhyt - sivumäärältään 239 sivua.

Ristinollassa seurataan keski-ikäistä John Rebusta, joka on Edinburghin rikospoliisin ylikonstaapeli, jonka elämä on tutusti hiukan vinksallaan; eronnut, alkoholisoitunut ja kärsien vanhan sotilasuran aikaisista koettelemuksista.

Sarjan pilotissa eletään 1980-luvun loppua kun John Rebus kollegoineen joutuu ratkomaan varsin haasteellista murhasarjaa, missä nuoria tyttöjä on kidnapattu ja lopulta löydetty kuristettuna. 

Tarinassa kirjailija on sävyttänyt Edinburghin synkin sävyin, odotetusti. Rebus on elämään väsynyt kehäraakki poliisiksi joka yrittää tasapainoilla elämänsä alamäessä PTSD-oireiden ja arjen välillä. Nuoruudessaan Rebus romahti henkisesti SAS-erikoisjoukkojen koulutuksessa ja tapahtuneen johdosta hänelle pedattiin paikka rikospoliisista.

Tämän ensimmäisen osan tarkoitus on ollut selvästi esitellä Rebus ja hänen lähipiirinsä lukijalle. Joten väkisinkin lukija tuntee että murhasarjan tutkinta on hiukan sivujuonena. Eikä siinä ole mitään vikaa; Ian Rankin avaa perusteellisesti Rebuksen karille ajaneen avioliiton, ja tämän vaikean suhteensa tyttäreensä. Estraadille tuodaan myös Rebuksen veli joka tasapainoilee hypnotisointiesiintyjänä ja huumeiden välittämisen välillä, lukijalle tulee myös tutuksi sekalainen seurakunta Edinburgin rikollisia, virkaintoinen reportteri joka uskoo pystyvänsä todistamaan että Rebuksen veljekset pyörittävät suurta huumerinkiä ja tietysti Rebuksen vaikeat on-off parisuhteet eri naisten kanssa.

John Rebus -kirjoja on tosiaan julkaistu jo vuodesta 1987 ja tämä pilotti oli virkistävä jo kokonsa puolesta. Tarina oli kompakti ja tiivis ilman rönsyilyjä. Ja kyllä, John Rebus -sarja tulee pysymään ainakin äänikirjoina lukulistallani muiden dekkarien, kuten Robicheauxin, Reacherin, C. Striken ja Rathin rinnalla.

Veitsi

Kaikki loppuu aikanaan. Olen lukenut Harry Holen edesottamuksista vuodesta 2015 ja nyt näyttää siltä että Jo Nesbø pitää taukoa sarjasta. Sinänsä sääli koska kirjasarja oslolaisesta ihmisrauniosta oli maineensa ja yli 40 miljoonan kirjan veroinen - helposti.

Veitsen tarina myös viittaa siihen että sarja kohtaa loppunsa kun Harry herää verisenä murhatun vaimonsa Raakelin vierestä muistinsa menettäneenä. Lukijan säpsäyttävä tarinan alku käynnistää pitkän ja koko sarjan yhden parhaimman tapahtumakulun jossa riittää jännitystä ja mielen nyrjäyttäviä juonenkäänteitä alusta loppuun. Tappoiko Harry Raakelin brutaalisti veitsellä pitkän ravintolaillan jälkeen vai lavastettiinko Harry pirullisen nerokkaasti? Tätä kysymystä pyöritellään tarinassa viime metreille asti ja loppuratkaisu yllättää yhtä paljon kuin tarinan lähtötilanne. Tarinassa pyörittää juonimyllyä tuttuja hahmoja edellisistä kirjoista kuten vankilasta vapautunut sarjaraiskaaja Svein Finne ja mukana ovat myös Harryn kollegat Oslon poliisista kuin keskusrikospoliisin katkerat etsivät jotka kantavat kaunaa Harrylle. Ja kuin ihmeen kaupalla Harry tuo polvilleen lyöty, alkoholisoitunut tarinassa työtön poliisi navigoi tarinan läpi hengissä. Hieno lopetus (?) sarjalle.

Lähes haikein mielin on todettava että en koskaan uskonut että luen pohjoismaalaista crime noir -tyylilajia kunnes sain ensimmäisen Harry Hole -kirjan joululahjaksi kaikki muuttui. Nyt kuitenkin edessä on muut rikoskirjallisuuden luottokirjailijani; Lee Child, James Lee Burke ja uusimpana James Ellroyn tuorein, joka odottaa kirjahyllyssä This Storm.

Myrskyn soturit

Bernard Cornwellilla vaikuttaa olevan ehtymätön viikinki-invaasiotarinoiden lähde. Myrskyn soturit on The Last Kingdom-sarjan yhdeksäs kirja missä sarjan päähenkilö Bebbanburgin Uhtred, kahden maailman välissä kasvanut ja suht kovalla kunnianhimolla varustettu soturi taistelee edelleen jo nyt vanhana miehenä loputtomilta vaikuttavia skandinaavisia viikinkilaumoja vastaan. Mutta pohja se on tässäkin säkissä; itse asiassa kirjasarja on saanut jo päätöksensä viime vuonna kun War Lord (suom. "Sotapäällikkö") sarjan 13. osa  julkaistiin ja samalla Cornwell ilmoitti että se on sarjan päätösosa, joten Uhtredin kirjallinen eläköityminen on jo näköpiirissä. Jos minulta kysytään niin se oli oikea päätös.

Uhtredin elämä ei ole tässäkään tarinassa kovin seesteistä kun 900-luvun Brittein saarten rantoja uhkaa jälleen tanskalaisten viikinkien invaasio. Valloittaja-armeijaa johtaa suuri viikinkisoturi Ragnall Iverson joka onnistuu (lähes) yhdistämään pohjanmiesten armeijaansa myös irlantilaiset ja northumbrialaiset sotajoukot, ja siten Merciaa ja koko löyhää Englantia uhkaa jälleen kerran ehkä historiansa suurin vihollisjoukko. Tämän suuren uhkakuva sisältää myös Uhtredin tytär  koska hän on naimisissa Ragnall Iversonin veljen kanssa, ja tarinan edetessä nuori ja villi tytär on myös suuressa vaarassa.

Lukijalla on siis käsissä kovin tuttu tarina joka kuitenkin kulkee sutjakkaasti kuten edelliset tarinat. Kuitenkin ei voi olla aistimasta vahvaa turnausväsymystä.

Taivaan pilarit

Olen joskus nuoruudessa lukenut Taivaan pilarit (eng. The Pillars of the Earth), varmaan silloin kun kirjan suomennos julkaistiin joka oli 1990-luvun alkupuolta. Itse kirjasta en onneksi muistanut mitään, tuorein muistikuva taitaa olla Kingsbridge -trilogiaan pohjautuvasta vuoden 2010 TV-sarjasta.

Heti alkuun täytyy sanoa että Ken Follettin Taivaan pilarit on helposti paras historiallinen romaani mikä on tullut vastaani. Bernard Cornwell kirjoittaa toimivia seikkailuita 900-luvulta mutta Follettin taito ajaa tarinaa pienellä vaihteella, kuvata rauhallista 1100-luvun elämää on omalla tasollaan. Jo kirjan alkumetrit antoivat kuvan tästä maltillisesti tarinan eteenpäin ajamisesta kun alussa seurataan Tom Rakentajan ja hänen perheensä hiljaista kärsimystä löytää töitä ja ruokaa. Tarinan keskiössä on fiktiivinen Kingsbridgen kylä Englannissa jonka ympärille lukuisten hahmojen elämä kiertyy. Hahmokavalkaadin ytimessä on vastavalittu Kingsbridgen luostarin nuori priori Philip joka alkaa haaveilemaan katedraalin rakentamisesta vanhan kirkon tilalle. Ja katedraalin rakentaminen on tämän yli 50 vuotta kestävän tarinan pääaihe. Tarinassa seurataan tiivisti Tom Rakentajan perheen elämää jonka oma ja lasten tulevaisuus sitoutuu vuosikymmeniä jatkuvalle rakentamiselle. Kuin sivutarinana seurataan Shiringin jaarlin perheen tuhoa, josta selviytyy nuoret Aliena ja Richard jotka aloittavat käytännössä elämänsä uudelleen.

Ja tietysti isot tarinat tarvitsevat vahvat vastavoimat ja niitä tarinassa edustaa Piispa Waleran Bigod, umpikorruptoitunut kirkon edustaja joka on omistanut elämänsä enemmän maallisen omaisuuden haalimiseen ja tekee kaikkensa että Priori Philip ei onnistu katedraalin rakentamisessa. Ja toinen huomattava vastavoima on Alinan ja Richardin perheen tuhonnut uusi Shiringin jaarli Bartholomew jonka perheen vanha pää nopeasti kuolee ja isänsä vallan perii nuori Jaarli jonka umpihullusta mielentilasta saisi hyvän spin-offin, joka myös tekee kaikkensa että Priori Philip ei saa katedraalia rakennettua.

Yli 800 sivun aikana kirjalija kuin saakin kaikkien pää- kuin sivuhenkilöiden tarinapolut yhdistymään vuosikymmenten aikana ja lukija saakin jännittää enemmän kuin muutaman kerran valmistuuko Philipin katedraali vai ei. Unohtamatta kaikkia värikkäitä lyhyitä ja pidempiä elämänkaaria joita kirjailija kuvaa. Ja kyllä, kirja on vakuuttava kokonaisuus joka on johtanut kolmeen ns. jatko-osaan jotka seuraavat Kingsbridgen elämää muilla vuosisadoilla.

Linnoitus

Kuten kirjan kansi sanoo "Jack Reacher - silkkaa rautaa". Siltä hahmo vaikuttaa tässäkin tarinassa. Suuri heikkous tässä Jack Reacher -sarjan #2 on itse tarina, joka ei yllä lähellekään pilotin hienosti rakennettua juonikuviota. Tämä vaikutti enemmän sellaiselta mitä Tom Cruise pyöräytti kahdella elokuvallaan kunnes kirjailija kielsi tekemästä niitä enempää. Juoni on tässä tarinassa siis siitä helpommasta päästä. Jack Reacher kävelee Chicagon katuja kun hän herrasmiehenä auttaa naista hänen kantamusten kanssa, ja kuin sattumalta, Jackin ja naisen käsikynkkään tunkee joukko aseistautuneita miehiä jotka puskevat sankarin ja naisen pakettiautoon. Tästä alkaa pitkä koetus panttivankina jonka aikana Jack yrittää arvata miksi hänet kaapattiin. Lopulta panttivankien matka päättyy Yhdysvaltain syrjäseuduille, missä militanttikommuuni on eri mieltä todellisuudesta Yhdysvaltojen hallituksen kanssa. 

Hyvin simppeli tarina ja täytyy myöntää että petyin nopeasti kun tarinan koko juonikuvio selvisi, varsinkin vahvan pilotin jälkeen odotin hiukan parempaa. Jatkan kuitenkin Lee Childin parissa tulevaisuudessakin.

VIP-huone

Viimeisin (ja ainoa) kirjani Jens Lapidukselta on Snabba Cash, jonka luin vuonna 2014. Kirjan ollessa Lapiduksen läpimurtoteos, VIP-huone aloitti vuonna 2014 Top Dog -trilogian joka on kirjailijan toinen kirjasarja ja varmasti myös menestynein. VIP-huone jatkaa samalla sävelellä kuin kirjailijan läpimurtokirja, joka ei ole ihme koska se näyttää hyvin toimivan. 

Tarinaan on leikattu mukaan Ruotsin yhteiskunnasta kaikki ne ääripään edustajat jota Lapidus käytti myös Snabba Cash -kirjassaan. Löytyy ne itseriittoiset Tukholman rikkaat Östermalmilaiset jotka halveksivat keskiluokkaa, tarinassa on myös mukana on myös superenergiset nuoret sliipatut liikemiehet ja liikejuristit, eli nousukkaat jotka polttavat kynttiläänsä molemmista päistä. Fokuksena vain ja ainoastaan menestyminen ja raha. Ja toisessa laidassa kansankodin häviäjät eli maahanmuuttajat, tässä tarinassa ne ovat entisiä Jugoslaaveja jotka vaikuttavat olevan automaattisesti joko vankilassa tai väkivaltaisia rikollisia.

Tarina alkaa kun Emelie Jansson, tukholmalaisen ökyjuristitoimiston juniorijuristi saa poikkeuksellinen tehtävän, kun hänen pomonsa pyytää Emelieta selvittämään hänen ystävänsä pojan Philip Schalen katoamista. Philip on yksi Tukholman liikemiespiirien nousukkaista, tunnettu railakkaasta elämästään ja nyt hän on kadonnut. Toisaalla Tukhomassa Teddy Maksumici on päässyt vankilasta. Teddy kuului ennen tuomiotaan paikalliseen rikollisorganisaatioon ja kahdeksan vankilavuoden jälkeen hän on päättänyt pysyä kaidalla tiellä. Työttömänä ja kouluttamattomana se on lähes mahdoton tehtävä. Tapahtumat etenevät kun kirjailija juoksuttaa tarinaa tuttuun tapaansa; välillä käydään muistoissa ja historiassa ja palataan seuraamaan useamman henkilön tapahtumia varsin tapahtumarikkaan Tukholman eri kerroksissa. Tarina nytkähtää kunnolla liikkeelle kun Emelie ja Teddy lopulta kohtaavat ja parivaljakko alkaa tosissaan tutkia kadonneen miehen tapausta. 

Sen enempää spoilaamatta, en tiedä korostaako kirjailija tarinoillaan tarkoituksellisesti Tukholman ja samalla Ruotsin yhteiskunnan selkeän räikeää eriarvoisuutta. Ei pelkästään varallisuuden osalta, vaan myös ihonvärin osalta. Jos sinulla ei ole sinisiä silmiä tai vaalea tukkaan niin sinulle on jaettu jo valmiiksi huonot kortit. Tähän samaan aiheeseen tarttuu tuoreen Snabba Cash Netflix-sarjan tekijätkin NYT -haastattelussaan. Pidin lopulta tarinasta ja tämä meni onneksi "laatuäänen" (Jukka Pitkänen) kanssa nopeasti.

Jano

Toiseksi viimeinen Harry Hole -romaani, tässä tulee melkein haikeaksi kun tietää että tämä 12 romaania käsittävä matka on kohta päättymässä. Näillä näkymin se tapahtuu vielä tänä vuonna kun tuorein (ja viimeisin) HH-tarina vuonna 2019 julkaistu Veitsi tulee kuunneltua. Lukijana tietysti toivon että vaikka kirjailija on myös kunnostautunut muiden rikostrillerien kirjoittamisessa, toivottavasti hän vielä palaa Harry Hole -hahmonsa pariin. 

Jano jatkaa kolme vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Harry elää selvästi elämänsä parasta aikaa; viinademonit pysyvät kaukana Raakelin ollessa vierellä ja päivät soljuvat onnellisesti eteenpäin Oslon Poliisikorkeakoulun luennoitsijana. Raakelin poikakin Oleg on päässyt kasvu-uralle ja opiskelee poliisiksi. Kaikki tietenkin ei jatku onnellisesti kun Oslon poliisille alkaa tippumaan raakoja murhatapauksia joissa uhrina on nainen ja murhaaja on käyttänyt Tinder-sovellusta tavatakseen uhrinsa. Tasaiseen tahtiin tapahtuvien murhien toinen iso yhteinen tekijä on että uhreja on purtu. Ja kuten aina ennenkin, Oslon poliisi lähestyy Harrya hattu kourassa ja rukoilee Harrya palaamaan poliisin erikoisryhmän konsultiksi että tämä selvästi mielipuolinen sarjamurhaaja saadaan kiinni.

Vaikka tarina on hyvin perinteinen HH-tarina, se on jälleen kerran täynnä tiukkoja käänteitä ja vaarallisia tilanteita. Juonenkäänteitä on loputtomasti aina loppuun saakka ja mukana on taas hyvä annos Oslon poliittista vehkeilyä. Jukka Pitkäsen tuttu ääni lukijana oli taas vakaa jota on miellyttävä kuunnella. Jäljellä on siis enää yksi HH-kirja jonka kuuntelen varmasti haikein mielin.

Toisaalla yöpöydälla on C.J. Sansomin Musta tuli ja kuulokkeissa Jens Lapiduksen VIP-huone, ruotsalainen kirjailija jota en ole lukenut piiitkään aikaan.

Näkemiin taivaassa

Tämä Pierre Lemaitren läpimurtoteos osui sattumalta kohdalleni äänikirjaäpissä ja muistan myös että kirja aiheutti kohinaa 2014 Suomessa ja sitä blogattiin ahkerasti. Kirjamakuni tai esimerkiksi musiikkimakuni ovat olleet jo vuosikymmeniä täysin itsenäisiä ja lähes lahjomattomia laitoksia, ilman ulkopuolisia vaikuttimia joten silloin vuonna 2014 tämä jäi tutkani ulkopuolelle. Itse asiassa taisin melkein ostaakin tämän joskus pokkariversiona. Pierre Lamaitre kirjailijana on kuitenkin ollut paljon esillä kirjakaupoissa, blogeissa ja nyt kun astuin äänikirjojen maailmaan, esim. lenkeillä voin nauttia enemmän Lamaitren kirjoista. 

Näkemiin taivaassa on kuvattu monella termeillä; jännitystarina, veijaritarina, sotaromaani (ainakin osittain), historiallinen romaani ja onhan siinä syviä romanttisia juonteitakin. Historiallinen romaani oli omalla kohdallani syy miksi tallensin kirjan äänikirjaäppini lukujonoon. 

Ja juuri sitä se onkin; taidokkaasti kirjoitettu kuvaus Ensimmäisen Maailmansodan jälkeisestä Ranskasta jonka yhteiskunta on hitaasti nousemassa polviltaan ylös sodan kurimuksesta.  Lemaitren tarinassa seurataan sodanjälkeistä elämää usealla yhteiskunnan eri tasolla; keskiössä on kaverukset Albert Maillard ja Edouard Péricoult, joista Edouard vammautuu vakavasti kasvoihin sodan viime hetkillä. Albert rinnallaan alkaa kaverusten pitkä paluu siviiliin joka ei ole mitenkään helppoa ja ilman hankaluuksia. Kaverusten elämään kietoutuu sodasta tuttu Henri d’Aulnay-Pradelle, Albertia ja Edouardia komentanut upseeri joka kaikessa epärehellisyydessä ja kusipäisyydessä nousee kirkkaasti tarinassa parhaimmaksi hahmoksi, ohittaen Albertin joka on kaikinpuolin henkisesti avuton ja klassinen reppana, tai Edouardin jonka sotaa edeltävä kirkas tulevaisuus rikkaan porvariperheen vesana ja taitelijana sukeltaa vammautuneena sodanjälkeiseen huumehelvettiin. Tarina laajenee suorastaan eeppisiin mittoihin kun Albert ja Eduoard päättävät yrittää lyödä rahoiksi epämääräisellä idealla, ja samalla Henri liikemiehenä yrittää omaa vedätystä kaatuneiden sotilastovereiden kustannuksella. 

Näkemiin taivaassa on kaikinpuolin yllättävä tarina. Pierre Lamaitre osaa taidokkaasta historian värittämisen ja lukija saakin nauttien seurata 1920-luvun Ranskan yhteiskunnan eläviä tapahtumia. Sivumäärältään lähes 600-sivuinen tarina on äärimmäisen rikas ja pursuaa sitä jännitystä, vauhtia, juonittelua, romantiikkaa ja myös raskaita ihmiskohtaloita. Vahva suositus. Tämä kirja on myös kirjailijan trilogian ensiosa ja onneksi kaikki kolme (Näkemiin taivaassa, Tulen varjot ja Tuhon lapset) on suomennettu ja löytyvät myös äänikirjapalvelusta. Erityisesti täytyy vielä mainita äänikirjan lukija, kaikkien tuntema näyttelijä niin näyttämöltä kuin TV:stä Antti Virmavirta joka nosti minun kohdallani äänikirjaluennan uudelle tasolle. Virmavirta eläytyy lukemiseen, käytännössä näyttelee kaikki eri hahmot muuttamalla äänensä ja lukijalle tästä tulee mieleen enemmänkin kuunnelma eri näyttelijöineen. Virmavirta hallitsee myös ranskankielen joka on jo pelkästään hatunnoston arvoinen suoritus! Joten jo pelkästään tästä syystä suosittelen tätä kirjaa. 

Tappotahti

Norjalaisen Harry Hole -dekkarisarjan ehtyessä päätin että minun oli lähdettävä uuden kirjasarjan matkaan. Olen päättänyt ottaa alustavaan testiin kaksi sarjaa kahdelta eri kirjailijalta, jotka ainakin osittain muistuttavat Harry Holen tarinoita: Harry Bosch (Michael Connelly) ja Jack Reacher (Lee Child). Molemmat hahmot ovat suosion osalta vähintään norjalaisen hengenheimolaisen tasolla. Harry Boschin edesottamuksia on saanut jo seurata kirjojen lisäksi myös TV-formaatissa kuusi kautta, ja se on osoittautunut erittäin laadukkaaksi vedoksi (esim. HBO Nordics). Jack Reacherista taas itse Tom Cruise on tehnyt kaksi elokuvaa, joiden jälkeen itse kirjailija pisti stopin jatko-osille ja on nyt päättänyt siirtää hahmon televisioformaattiin, syynä oli osittain fanien antama palaute. Jack Reacher TV-sarjan nappasi viime kesänä Amazon ja ensimmäinen kausi tulee aloittamaan juurikin tästä Tappotahti -kirjasta. Joten yli 100 miljoonan myydyn kirjan brändi on saamassa vahvan uudelleen käynnistyksen. Mielessä kävi myös Ian Rankinin Rebus -sarjakin mutta se jää nyt pois.

Ensimmäisenä yöpöydällä kävi Lee Childin Jack Reacher-sarjan pilotti (eng. "Killing Floor") vuodelta 1997, joka vaikuttaa olevan mukavan loputon kun jo 25 kirjaa on julkaistuna. Jack Reacher on oikeasti brittiläisen kirjailijan Jim Grantin luoma fiktiivinen hahmo entisestä armeijan sotilaspoliisista, joka pitkän armeijauran jälkeen päättää harjoittaa kiertolaisen elämää samalla joutuen kiperiin tilanteisiin pitkin poikin Yhdysvaltoja.

Tappotahti alkaa syvältä Yhdysvaltain Etelästä, pienestä fiktiivisestä Margrave kaupunkipahasesta jonka kohdalla Jack päättää hypätä pois bussin kyydistä ja seurata huhua jonka mukaan 1900-alkupuolella kuollut bluesmies Blind Blake olisi viettänyt aikaa tässä pienessä kaupungissa. Nautittuaan maittavan aterian kaupungin ravintolassa, hänet yllättäen pidätetään epäiltynä murhasta. Pidätyksen jälkeen Jack joutuu vedetyksi mukaan laajaan rikosvyyhteen jonka aikana lukija pääsee tutustumaan tähän yksinäiseen kulkijaan jokaisesta kulmasta.

Täytyy sanoa että Lee Child yllättää lukijan ei pelkästään tasaisen hyvänä kirjoittajana mutta yllättää täysin pitkän alun jälkeen, kun juoni ns. räjähtää oikeisiin mittoihin. Jack Reacherin murhasyytettä seuraa uusia vainajia ja lopulta paljastuu jopa laaja rahanväärennysoperaatio. Kirjailija pystyy kuitenkin pitämään vaivatta hyvin laajaa juonikuviota erinomaisesti hyppysissä ja availee sitä kerros kerrokselta kohti loppua, joka pitää lukijan penkin reunalla tehokkaasti. Kirjailija myös marsittaa näyttämölle värikäitä hahmoja joista osin tuli mieleen James Lee Burken kirjalliset rikolliset, unohtamatta romansseja jotka lukija tietää alusta asti romahtavan kun tarinan viimeisillä sivuilla maantie alkaa kutsumaan taas päähenkilöä. 

Kirjan jälkeen en yhtään ihmettele miksi Jack Reacheria halutaan nähdä niin isolla kuin pienellä ruudulla. Vaikka Lee Childin stereotyyppisen hahmon on nähnyt lukemattomia kertoja niin valkokankaalla kuin kirjojen lehdillä, kirjailija osasi tarinankerronnan taitavasti ja ehkä toi Jack Reacherin mukana pienen lisämausteen tähän ikiaikaiseen tarinaformaattiin. Ei huono ollenkaan.

Tyhjä valtaistuin

Bernard Cornwellin The Last Kingdom -sarjan kanssa alan olemaan samanlaisessa tilanteessa kuin Jo Nesbøn Harry Hole- kirjojen kanssa. Olen selvästi molempien osalta loppusuoralla. Joka on sinänsä sääli, molemmat ovat olleet kelvollisia ja pitkiä lukukokemuksia viimeisen 4-5 vuoden aikana. Ja tietysti Cornwellin kirjallisen tuotannon ansiosta, historialliset romaanit ovat jääneet pysyväksi osaksi lukupatteriani.

Sarjan kahdeksas kirja Tyhjä valtaistuin ("The Empty Throne") vie jälleen kerran lukijansa jatkuvassa myllerryksessä olevaan Britanniaan, jonka sisällä pienet ja suuremmat kuningaskunnat kulkevat vääjämättä pikku hiljaa kohti sitä lopullista mallia, missä saari on lopulta Englanti. Mutta ennen sitä Bernard Cornwellin 900-luvun alun Britanniassa ehtii tapahtua monta valtapoliittista mullistusta, ja valtapoliittinen on myös tämän tarinan lähtötilanne kun Uhtredin serkku ja Mercian kuningaskunnan hallitsija Aethelred tekee kuolemaa.  Kuolevan hallitsijan rinnalla on edesmenneen kuningas Alfredin tytär Aethelflaed, Uhtredin on-off rakastajatar ja Mercian kansan mielissä Mercian todellinen hallitsija. 

Kun tieto Mercian Aethelredin kituvasta kuolemasta kiirii pitkin maita ja mantuja, haaskapedot alkavat hitaasti kiertämään Mercian valtaistuinta odottaen sopivaa hetkeä iskulle. Vallanhimoiset Mercialaiset ylimykset, sotapäälliköt sekä Wessexin nuoren kuninkaan Edward kätyrit osallistuvat Witan-kokoukseen jonka tarkoitus on päättää seuraavasta kruunupäästä. Kuningatar ja Mercian todellinen johtaja Aethelflaed joutuu seuraamaan huolestuneena nopeasti etenevää vallansiirtoa joka on selvästi etukäteen päätetty, ja joka sisältää myös päätöksen kuningattaren siirtämisestä nunnaluostariin.

Witaniin kiiruhtaa myös Uhtred poikineen jotka ottavat jo kunnolla sivutilaa tarinassa. Kirjasarjan sankari Uhtred on jo vanhenemaan päin ja kärsii edellisen kirjan taistelun vammoista ja vaikuttaa tarinassa pitkän aikaa kuolevan myös näihin vammoihin. Hän kuitenkin pyöräyttää Mercian Witanin tapahtumat ympäri, ja aloittaa poikiensa & joukkojensa kanssa Witanin jälkeen hyvin perinteisen viikinkinjahdin ja matka vie joka Walesin puolelle missä hän ystävystyy paikallisen kuninkaan Hywelin kanssa. 

Tyhjää valtaistuin tarjoaa lukijallee taas tasaista laatutyötä, jonka tasaisuus kuitenkin alkaa jo ainakin allekirjoittanutta puuduttamaan.  Onneksi tämä tarina tuli nautittua äänikirjana jonka lukijana Aku Laitinen teki ihan laadukkaan työn.

Seuraavana jo luettuna odottaa aina loistava Malcolm MacKay skottirikollistarinallaan Every Night I Dream of Hell.

Poliisi

Poliisi oli elämäni ensimmäinen äänikirja. Bookbeatin palvelu tuli korkattua joulun alla kuin vahingossa, kun tyttären piti lukea Agatha Christien Kuolema Niilillä osana koulutehtävää. Palvelu käytettävyys on tehty sujuvaksi ja helpoksi, joten päätin myös itse kokeilla. 

Ja kyllä, äänikirjat ovat käteviä joita voi kuluttaa autossa, kuulokkeissa lenkillä ja tai vaikka julkisissa. Mietin kuitenkin miten kirjan lukija äänenä saa lukijansa mukaan tarinaan, ja Poliisin osalta konkarinäyttelijä Jukka Pitkänen onnistuu siinä loistavasti. Jukan miellyttävästä äänestä kuulee että hän on tehnyt tätä jo pitkään ja tarinan lukeminen ääneen on varmaa ja tasaista.

Ensimmäinen fiilis Poliisin jälkeen oli että kirja on ehdottomasti HH-sarjan parhaimmistoa. Aaveen tapahtumista on kulunut tovi ja Harry on päättänyt lopettaa poliisin uran ja onkin opettajana Oslon poliisikorkeakoulussa.Harry on myös onnistunut pitämään Raakelin ja Olegin rinnallaan, joiden ansiosta poliisin työ on vaihtunut turvallisempaan elantoon. Kaikki siis vaikuttaa olevan täydellisesti.

Harry Holen 10. kirja alkaa siis pääsankarin osalta positiivissa merkeissä, viinapirukin on pysynyt poissa maisemista ja elämä on seesteistä. Harryn uusi elämä alkaa kuitenkin rakoilemaan unen lailla kun Oslon poliisi saa käsiinsä hankalan ja nopeasti eskaloituvan murhaketjun missä poliisi löydetään murhattuna vanhalta rikospaikalta. Sama tapahtuu nopeasti uudestaan ja Oslon poliisivoimat on helisemässä selkeästi vaikean tapaussarjan kanssa. Ja kuten arvata saattaa, poliisilaitoksen ollessa umpikujassa opettaja Hole kutsutaan apuun. 

Poliisi on tosiaan sarjan parhaimmistoa ja tarinassa lukijaa viedään kuin litran mittaa juonenkäänteiden viidakossa. Henkilögalleria on myös laaja kun kirjailija rakentaa suhteellisen haastavan oloisen tarinan, joka lopulta toimii loistavasti. Mukana on myös kirjalijan klassisia aineksia kuten brutaaleja murhaajia, erikoisia sivuhahmoja sekä tietysti viime metreille asti hyvin peitelty syyllinen, jota ainakin itse yritin kirjan edetessä turhaan arvata. Varoituksena mainitakoon että Poliisi on käytännössä suora jatko-osa Aaveelle joten tämä toimii paremmin jos on lukenut edellisen osan. 

Minulla on vuoden 2021 kunniaksi lukutahti poikkeuksellisesti kiihtynyt ja jonossa on kolme luettua kirjaa joista myöhemmin lisää. Nyt yöpöydällä kauan hyllyssä odottanut kiinalais-nobelisti Mo Yanin Viinamaa.