Vihdoin ja viimeinen sain taitettua Ian Tregillisin Milkweed Triptych -trilogian kunnialla loppuun (Edellisistä osista täällä lisää).
Necessary Evil jatkuu juuri siitä mihin The Coldest War loppui. Eidolonien lovecraftimainen maailmantuho oli ahmimassa maapalloamme kun kirjan päähenkilö Raybould Marsh saa kuin ihmeen kaupalla siirrettyä itsensä ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin, trilogian alkuun jossa odottaa uusintakohtaamiset Heinrich Himmlerin alaisen Reichsbehörde für die Erweiterung germanischen Potenzials -yksikön (REGP) kanssa ja uusi suunnitelma kuinka estää tuleva maailmantuho.
REGP-yksikön voimakkain hahmo Gretel ja hänen pettämätön taitonsa nähdä ja vaikuttaa tulevaisuuden tapahtumiin on jälleen tärkeässä roolissa kun Raybould toteuttaa suunnitelmaansa menneisyydessä. Gretelin pitkälle tulevaisuuteen valmiiksi juonittu suunnitelma pitää niin lukijan kuin Liittoutuneet varpaillaan kirjan viimeisille sivuille saakka.
Tarinan parasta antia on Himmlerin REGP-yksikkö joka muistuttaa enemmän helvetin tulella riivattua Ryhmä-X-joukkiota, ja taustalla olevaa kehystarinaa missä brittien Warlock-ryhmä yrittää epätoivoisesti ohjailla ja hallita uhrilahjoilla muinaisia Eidolon-jumalhahmoja Liittoutuneiden sotasuunnitelmien avuksi. Tarina on kuin suoraan repäisty Lovecraftin Cthulhu-kuvastosta. Sarja on onnistunut yhdistämään fantasian, vaihtoehtotodellisuuden ja Toisen Maailmansodan, Lovecraftia ja aikamatkustamisen luovalla tavalla joten koko trilogia on rokannut alusta loppuun.
Seuraavaksi ja sopivasti kesälomalle on jo menossa Haruki Murakamin 1Q84 tiiliskivi.
Skottikirjailija Malcolm MacKayn ja allekirjoittaneen polut kohtasivat aivan sattumalta. Minulla on välillä ollut tapana troolata Amazonin loputtomilta tuntuvaa kirjavalikoimaa ja dekkaripuolta selaillessa kirjailijan Glasgow-trilogin osat The Necessary Death of Lewis Winter, How a Gunman Says Goodbye ja The Sudden Arrival of Violence pisti silmään jo kirjojen nimien takia. Lyhyet, lähes lumoavat nimet herätti tietenkin mielenkiinnon. Perään nopeaa googletusta kirjailijasta ja Tartan Noir-genresta, joka on juuri skotlantilaisen rikoskirjallisuuden ilmentymä James Ellroyn ja Lee Childin tapaan kovaksikeitettyä rikolliskirjallisuutta. Hetkisen jälkeen kirjastoni vakioasukkaat James Ellroy, James Lee Burke ja Jo Nesbø saivat uuden naapurin.
Malcolm MacKayn Glasgow-trilogia sukeltaa Glasgow:n alamaailman raadolliseen arkeen jonka sykkeessä seurataan nuoren Calum MacLeanin työuraa freelancer-ammattitappajana. Calum saa työtehtävän yhdeltä kaupungin rikollisjärjestön johtajalta ja se on yksinkertainen: tapa Lewis Winter. Syytä ei kerrota (kuten ei koskaan). Alkuasetelman jälkeen seurataan piiruntarkan ja äärimmäisen varovaisen Calumin lähestymistä tehtävään ja poikkeuksellisesti tarinan edetessä tarinan kertojaääni siirtyy eri henkilöihin jotka vuorostaan avaavat tarinan eri kerroksia ja syitä, miksi Lewis Winter pitää kuolla. Tarinan kulminaatiopisteessä kun Lewis Winter on kohdannut Calumin kädessä pitämän aseen, tarinaan saapuu korruptoituneet rikosetsivät, ja muut valtaapitävät hahmot joihin Lewis Winterin äkillinen kuolema vaikuttavat. Tämä on luonnollisesti myös esinäytös trilogian tuleville osille.
Kirjailin tekstiä on kuvattu olevan lyhyttä ja napakkaa ja addiktoivaa, ja sitä MacKayn tarina todella on. Poikkeuksellisen simppeli tarina on osattu rakentaa jännittäväksi ja mielestäni tästä saisi jopa hyvä näytelmän. Kirja on hyvä löydös rikolliskirjallisuuden ystäville.
Ajattelin tehdä kurkistuksen elokuviin ja töllön puolelle,
The Wave
Hyvät katastrofielokuvat ovat yhtä harvassa kuin helteiset juhannusaatot, mutta viime vuonna julkistu norjalainen The Wave erottuu selkeästi hollywoodvillen jättimäisistä tusina "disaster porn"-genren tuotoksista. Elokuva räjäytti lipunmyynnin Norjassa ja Roar Uthaugin sopivan ahdistavan trailerin perusteella The Wave menee allekirjoittaneen listalle.
Hardcore Henry
Hardcore Henry on puhuttanut ja se onkin ensimmäinen ns. first-person action movie. Elokuvan nimi jo antaa suuntaviittaa mistä on kyse: puoli-kyborginen muistinsa hävittänyt Henry todistaa vaimonsa kidnappaamisen ja siitä alkaa tiukka, henkeäsalpaava takaa-ajo. Kyseessä on siis mukava aivot-narikkaan-elokuva ja vaikka Hardcore Henryn juoni ja käsikirjoitus ei ole siitä monitahoisemmasta päästä, elokuvan tuotantovaihe on enemmän mielenkiintoisempi. Amerikkalais-venäläinen tuotantoryhmä kuvasi elokuvan GoPro-kameroilla ja elokuvaa varten keksittiin jopa uusia ratkaisuja tarinan vauhdikkaan kuvauksen stabiloimiseksi. Hardore Henry sai ensi-iltansa Toronton elokuvafestareilla 2015 ja sen positiivinen vastaanotto nostatti komian taistelun jakeluoikeuksista jonka myötä tekijät saivatkin 10 miljoonan dollarin sopimuksen jakeluoikeuksista, joka oli sinänsä hyvä aloitus elokuvalle jonka budjetti oli 2 miljoonaa dollaria.
The Birth of A Nation
Jos Yhdysvaltojen orjuuden historia ei kiinnosta, niin tämä elokuva kannattaa katsoa sen tekijän takia. Nate Parker on yhdysvaltalainen näyttelijä joka raapi kasaan 10 miljoonaa dollaria ja käsikirjoitti, ohjasi, tuotti, ja näytteli pääosan. Tällaista kombinaatiota näkee harvoin. The Birth of A Nation sai ensi-illan tammikuussa Sundance-festivaaleilla ja vei kotiin pääpalkinnon ja nyt Nate Parkerin debyytti aloittaa lokakuussa maailmanvalloituksen. Elokuva kertoo Nat Turner-nimisestä orjasta joka oppii isäntänsä luvalla lukemaan raamattua ja saarnaamaan. Kun orja pääsee isäntänsä mukana kiertämään maata, orjalle avautuu kokonaan toinen maailma ja uusi näkemys orjuuteen. Trailerissa on käytetty täydellistä cover-laulua (Nina Simone) suoraan Billie Holidayn tuotannosta - Strange Fruit. Voimakas traileri ja elokuva tulee varmasti olemaan Oscar-kahinoissa mukana.
The Founder
Yritys joka tekee pikaruokaa ja jonka työntekijämäärä pyörii lähellä puolta miljoonaa, yli 36 000 toimipisteessä on pakko olla mielenkiintoinen historia. Elokuva kertoo Mickey D'n imperiumin alulle panijan Ray Krocin värikkään historian. John Lee Hancock:n ohjaa ja pääosissa on aina tasaisen laadukas Michael Keaton, joten elokuva ei voi olla huono.
The Infiltrator
Edesmennyt Pablo Escobar on suosittu henkilö Hollywoodissa. Viime vuonna sai ensi-illan Netflixin laatusarja Narcos ja nyt seuraa Brian Cranstonin ja John Leguizamon tähdittämä aikalaiskuvaus Escobarin jahdista. Brian Cranston on nähtävästi saanut pysyvämmän huumeroolien viitan Breaking Badin jälkeen..
Nyt sitten sukellus video on demand -tarjonnan puolelle. Kun Netflix aloitti Suomessa niin tarjonta oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Nyt kuitenkin varsinkin TV-sarjojen ja dokumenttien osalta, tarjonta pursuaa laatuviihdettä ja dokumentteja. Seuraavina on allekirjoittaneen suosikkeja.
House Of Cards (season 4):
David Fincherin tuottama ja palkintoja kahminut House Of Cards on jo ehtinyt neljännelle kaudelle. Kevin Spaceyn näyttelemästä Yhdysvaltain presidentistä Francis J. Underwood;sta on kuoriutunut näinä neljänä kautena jotain diabolisen synkkää, mieleeni tulee nuoremman Bushin ja Trumpin hybridi joka ajaa Yhdysvaltoja alas jyrkänteeltä. Tuore kausi sisältää jälleen kerran laatujuonittelua, murhayrityksiä ja jäätävän kylmiä päätöksiä. Tuotantokauden viimeisen osan viimeinen kohtaus kruunaa koko kauden. Poliittisia draamoja on vähän liikkeellä mutta House Of Cards paikkaa helposti sen puutteen.
Deep Web Deep Web tai Dark Web on niitä internetin osia joihin ei normisurffaajan kannata eksyä. Varsinkin Dark Web on internetin pohjamutaa minkä kävijät ovat pääosin rikollistarkoitusta hakevia ja muuta ihmiskunnan saastaa. Molemmat termit ovat olleet tapetilla jo joitain vuosia, varsinkin Silk Road-tapauksen johdosta mistä tämä laadukas Netflixin dokumentti kertoo. Dokumentti on sinänsä kouluesimerkki siitä kuinka viranomaistahot yrittävät pysyä eteenpäin harppovan teknologiakehityksen mukana.
Punisher Daredevil on yksi osoitus Netflixin taidoista nostaa hienoja sarjakuvakäännöksiä pinnalle. Jessica Jonesin lisäksi nyt Daredevil on jo edennyt toiselle kaudelle ja jatkoa on takuuvarmasti luvassa. New Yorkin Hell's Kitchenin rikollisten kauhu saa seurakseen tällä toisella kaudella alkuperäisestä tarinastakin tutun Elektran ja kaupungissa tuhoa levittävän Frank Castlen aka Punisher. Jon Bernthalin väkevästi esittämä Punisher sai sen verran vastakaikua katsojilta että Netflix on tekemässä Rankaisijalle omaa spin off-sarjaa, ja ensi-illaksi arvaillaan jo ensi vuotta.
Hannibal
Bryan Fullerin NBC-kanavalle tekemää Hannibal (myös Netflixin tarjonnassa) sarjaa ei voi kehua liikaa. Se on äärimmäisen älykkäästi kirjoitettu, täynnä ihmissielun synkimpää kuvastoa ja nerokkaasti toteutettu TV-sarja joka seuraa Thomas Harrisin kirjoja omalla luovalla tavallaan. Voisi sanoa että kukaan Hollywoodissa ei tämän jälkeen uskalla koskea Hannibal Lecterin materiaaliin, sen verran laadukkaasti Hannibalin tarina on käännetty pienelle ruudulle. Hugh Dancy Will Grahamina ja Mads Mikkelsenin esittämä Hannibalin soidintanssi on jatkunut nyt kolme kautta ja ne jää näillä näkymin myös viimeiseksi. Huipulla on hyvä lopettaa mutta ei hätää, Bryan Fuller on siirtynyt luotsaamaan tulevaa Neil Gaimanin American Gods tv-sarjaa joka varmasti on odottamisen arvoinen.
Mr. Robot: season_2.0
Kaikkien nörttien lempisarja Mr Robot kääntyy toiselle kaudelle. Sam Esmailin luoma, lähes vaatimattoman oloinen TV-produktio keräsi mm. viime vuonna kaksi Golden Globe -pystiä parhaan draamasarjan ja sivuosanesittäjän osalta. Hannibalin tapaan, Mr Robotin ensimmäinen kausi oli oudonoloinen, mystinen trippi jonka pääosissa on Rami Malekin esittämä tietoturva-asiantuntija Elliot joka päivätyökseen suojaa yritysten tietoverkkoja, ja öisin hakkeroi mielin määrin isojen korporaatioiden verkkoja. Mukaan kun lyödään Elliotin mielenterveysongelmat ja tilaisuus päästä muutamaan maailmaa pysyvästi fsociety-nimisen hakkeriryhmän jäsenenä niin ainakin allekirjoittanut on kiinnostunut. Sarjan season_2.0 on tulossa ulos tänä kesänä.
Lokakuussa 2015 Into Kustannus teki jotain mikä sai allekirjoittaneen innostumaan. Boris Akunin Erast Fandor -sarja sai jatkoa 12 vuoden jälkeen Erikoistehtäviä -kirjalla. Erast Fandor-kirjoja on julkaistu tähän mennessä 12 joista viisi on julkaistu suomeksi.
Erast Fandor -sarjassa seurataan Moskovan kenraalikuvernöörin alaista, erikoistehtävistä vastaavan 6.virkaluokan virkamiehen Erast Petrovits Fandorin tutkimuksia. Fandorin rinnalla synkkiä tutkimuksia seuraa myös apulainen, kuvermentinsihteeri Anisi Pitirimovits Tjulpanov. Vuosi on 1889 ja Moskovan köyhällistön seassa riehuu sarjamurhaaja jonka groteskit murhat muistuttavat kovasti juuri eurooppaa kohisuttaneen Jack The Ripperin veritekoja. Moskovan kuvernööri ja valtaapitävä tsaarin sisäpiiri joutuu jälleen kerran kääntymään piinkovan rikostutkijan Erast Fandorin puoleen. Perinteinen pääsiäisviikko on tuomassa jopa itse tsaaria Moskovaan joten murhat pitää selvittää diskreetisti ja tahdikkaan nopeasti.
Boris Akunin päräyttää tuttuun tapaansa lukijan eteen kansainvälisen, värikkään Moskovan metropolin jonka saastaisilla sivukaduilla riehuu skalpellilla varustautunut selkeän vinoutunut ihmismieli ja Erast Fandor apulaisineen juoksee aikaa vastaan murhaajan perässä. Onko kyseessä itse Jack The Ripper vai Somistajaksi itseään kutsuva kopioija?
Boris Akunin teokset eivät ole turhaan myyneet yli 15 miljoonaa kirjaa. Sivut pursuavat taidokasta aikalaiskuvausta, värikästä juonen kuljetusta ja kokonaisuus on ennen kaikkea hyvin kasassa pysyvä tarina joka jaksaa alusta asti aina loppuun saakka. Noin 250 sivua pirun älykästä kirjoitusta - Aamen!
Jos kiinnostaa aloittaa Erast Fandor sarja niin suosittelen käymään kirjastossa hakemassa koko suomennettu sarja, joka tarinan osalta alkaa jo 1870-luvun loppupuolelta. Tähän asti tarinoita on suomennettu kronologisessa järjestyksessä seuraavasti:
Skotlantilainen taloustieteilijä ja moraalifilosofi Adam Smith muutti kirjahyllyyni. Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations) on, kuten kuvasta näkyy, järkälemäisen haastava kokonaisuus. Vuonna 1776 kirjoitettu teos on klassisen poliittisen taloustieteen perusteos ja kuten Sixten Korkman kirjan saatetekstissä kertoo, se on kaikkien aikojen tärkein taloutta käsittelevä kirja. Kirja vaikuttaa olevan mielenkiintoinen sekoitus historiaa ja kansantaloustiedettä ja vaikka se jo aiheutti heti päävaivaa kokonsa puolesta se lähtee suht nopeutetulla aikataululla työn alle.
Into Kustannus on tehnyt historian ystäville ison palveluksen julkaisemalla japanilaisen Shinso Hamai:n muistelmat.
Shinso Hamai oli Hiroshiman kaupungin virkamies ja hänen vastuullaan oli Toisen Maailmansodan aikana kaupungin ruoka- ja vaatehuollon toimisto, kun 6. elokuuta 1945 klo 8.15 paikallista aikaa amerikkalaiset tiputtivat 4000 kiloisen Little Boy:n Hiroshimaan. Arviolta 70 000 - 100 000 siviiliä kuoli välittömästi ja tästä historiallisesta tilanteesta alkavat myös Shinson muistelmat.
Shinson koti sijaitsi 3,5 kilometrin päässä hyposentrumista ja hän todisti pommin tuottaman sokaisevan kirkkaan valkoisen välähdyksen joka muutti ihmisiä varjokuviksi 500 metriin asti. Herättyään kotinsa raunioista Shinso aloitti määrätietoisen ja epäitsekkään matkansa kohti entistä Hiroshiman keskustaa. Pommi tuhosi 90 prosenttia kaupungista ja tappoi kolmanneksen kaupungin väestöstä, Nykyaikana tuhon mittakaavalle ei ole vastinetta. Tuhoutuneen kaupungin tilalla oli käytännössä palanut tasanko. Shinson tarina hänen matkastaan kohti Hiroshiman keskustaan huokuu ennen kaikkea kaaos ja totaalinen tuho, sitä lukiessani mieleeni tuli vanha J. Robert Oppenheimerin 1960-luvulla antaman haastattelun katkera lausahdus:
We knew the world would not be the same. A few people laughed, a few people cried. Most people were silent. I remembered the line from the Hindu scripture, the Bhagavad Gita; Vishnu is trying to persuade the Prince that he should do his duty and, to impress him, takes on his multi-armed form and says, 'Now I am become Death, the destroyer of worlds.' I suppose we all thought that, one way or another.
Kun tuhon laajuus selkeni, Shinso ja hänen hengissä olevat kollegansa yrittivät organisoitua ja aloittaa toimenpiteet joilla varmistettiin pommista selvinneiden ruoka- ja vesihuolto sekä loputtomilta tuntuvien haavoittuneiden hoitaminen. Shinson tarinan rivit täyttyvät erittäin pitkistä työpäivistä, kuvaukset radioaktiivisista mustista sateista ja ponnisteluista saada ihmisille vaatteita ja ruokaa. Pommista hengissä selvinneitä odotti myös näkymätön vihollinen; säteilysairautta ei tunnettu eikä tiedetty ja kun hoidettavat potilaat alkoivat oksentamaan ja ulostamaan verta heitä hoidettiin tuloksettomasti punatautisina.
Päivä päivältä ja viikko viikolta, Hiroshima alkoi elpymään ja Shinso Hamai jatkoi ponnisteluitaan kaupungin palveluksessa ja vuosi vuodelta, Hiroshima heräsi jälleen henkiin. Shinson kronologissa järjestyksessä juokseva tarinointi kertoo miehen vuosista pormestarina ja se on samalla ainakin omalla kohdallani ainutlaatuinen tilanne lukea kuinka kaupunki rakennetaan. Kaupungin rakentaminen oli myös Shinsolle ja hänen kollegoilleen erityinen tilanne miettiä uutta kaupunkia ja varsinkin pitkällä aikavälillä. Sisäiset ja poliittiset kiistat ja jatkuva rahapula siivittävät tarinan loppupuolelle jolloin Shinso paneutui rauhantyöhön. Atomipommipormestari on pieni mutta vaikuttava teos. Itse haluaisin nähdä tämän vaikka kouluissa "pakollisten" lukukirjojen listalla.
Historian näkökulmasta, Hiroshiman ja Nagasakin kohtalokkaat pommitukset ovat tuttuja kaikille. Omasta mielestäni ne olivat yhtä suuria ylilyöntejä (perusteltiin niitä miten päin tahansa) liittoutuneilta kuin Saksan 1940-1945 välisen ajan systemaattiset suurpommitukset jolloin mm. Saksan vanhoihin kulttuurikaupunkeihin tiputettiin miljoona tonnia räjähdys- ja palopommeja. Tuloksena yli puoli miljoonaa saksalaissiviiliä menetti henkensä. Vaikka voittajat kirjoittavat historian, onneksi näitä pieniä historianhelmiä julkaistaan.
Seuraavana onkin jo menossa odottamani Boris Akunin Erikoistehtäviä.
Robert Harrisin erinomainen Cicero-trilogia on tullut tiensä päähän (edellisistä osista täällä). Kolmas osa Diktaattori kuvaa Marcus Tullius Ciceron viimeisiä mutta tapahtumarikkaita elinvuosia. Ciceron tarinan viimeinen jakso kulkeekin käsi kädessä Rooman tasavallan viimeisten vuosien kanssa ja historiasta tutut tapahtumat järisyttävätkin Ciceron ja hänen uskollisen kirjuriorjan Tiron elämää. Diktaattori keskittyy edellisten osien tapaan Rooman tasavallan valtaytimen tapahtumiin ja Robert Harrisin tarinassa jo ikääntynyt politiikko tasapainoilee kuin liikkuvien jäälauttojen päällä tasavallan eri valtaklikkien välillä. Mullistusten keskipisteeseen nousee tietenkin Julius Caesar, joka oli edellisissä osissa vielä valtaapitävien taustalla häärivä nuori aatelinen pyrkyri mutta nyt hänestä kuoriutuu vallanhimoinen jyrä joka raivaa tieltään kaikki ja kaiken, mikä on vain hänen esteenä diktaattorin valtaistuimelle.
Lukija pääsee taas sukeltamaan syvälle värikkään Rooman tasavallan juonitteluihin ja Robert Harris on luonnutkin edellisten osien tapaan kertomuksen monisyisistä valtakamppailuista kautta vuosien, niin Gnaeus Pompeius Magnuksen valtaan noususta ja siitä seuranneesta sisällissodasta kuin Julius Caesarin Rubikon-joen ylittämisestä ja lopullisesta diktatuurista.
Jos on joskus tullut katsoneeksi myös Suomen televisiossa useamman kerran pyörineen Rome -sarjan, niin tämä viimeinen trilogian nide osuu juuri samoihin tapahtumiin, ja molemmissa tapauksissa se kuuluisin ja odotetuin tapahtuma eli Julius Caesarin murha kuvataan niin kuin se pitää: ei mitään fiktiivistä Shakespearen dramaattista "sinäkin Brutukseni!" -huudahduksia.
Maaliskuun 15. päivä 44 eea. Rooman senaatin lattialla todistettiin kylmän laskelmoitu julkinen murha joka kuvataan niin tässä kirjassa kuin TV-sarjassa kuten esim. kreikkalainen filosofi ja elämänkertakirjailija Plutarkhos sen on kuvannut. Diktaattori kuoli 23 puukoniskuun ja dramaattisten huudahduksien sijaan Caesar hämmästeli senaattorien väkivaltaista repimistä ennen kuin vaipui puukoniskujen saattelemana lattialle kuolemaan. Diktaattorin kuolemakaan ei ollut kaikkein helpoin josta kertoo myös virallinen ruumiinavauspöytäkirja (joka on tiettävästi ihmiskunnan ensimmäinen laatuaan), jonka mukaan vain yksi 23 puukoniskusta joka osui Caesaria rintaan ja siitä aortaan oli fataali. Caesarin viimeisistä sanoistakin on kiistelty mutta roomalaisen historioitsijan Gaius Suetonius Tranquilluksen ja Plutarkhosin mukaan Caesar ei sanonut mitään, vaan viime hetkinään diktaattori veti toogansa liepeitä kasvojensa eteen nähtyään Brutuksen murhaajien seurassa ja kuoli.
Robert Harrisin Cicero todistaa tätä historiallista tapahtumaan lähietäisyydeltä, liikkumattomana ja järkyttyneenä. Hänelle ei oltu kerrottu murhasuunnitelmasta vaikka oli ollut Caesarin valtaannousua vastaan ja ennustanut rakastamansa tasavallan tuhoa. Ciceron kommentti tasavallasta joka on romahtanut maahan ja odottaa ottajaansa kuvaa hyvin murhan jälkeisiä aikoja. Marcus Antonius on lähellä uutta diktatuuria mutta horjuvan senaatin tueksi nousee Caesarin post-mortem ottopoika, alle parikymppinen Gaius Julius Caesar Octavianus (josta tulee lopulta Rooman ensimmäinen keisari Augustus) joka ottoisänsä tapaan nostaa itsensä agressiivisesti vallankahvaan ja lopulta tuhoaa ja jahtaa Marcus Antoniuksen joukot maanpakoon. Ciceron lopullinen kohtalo kirjassa ja niin historiassakin ei ollut hänen haaveilemansa arvokas ikääntyminen oliviilehtojen varjossa filosofiasta kirjoittaminen vaan Caesarin tapaan väkivaltainen kuolema.
Diktaattorin jälkeen silmäni hakeutui automaattisesti kirjahyllyssä oleviin Adrian Goldsworthyn Caesar-aiheisiin niteisiin; historiikki Caesar ja ed. mainitun luottokenraalin Marcus Antoniuksen ja Kleopatran välistä suhteesta kertovaan Antonius ja Kleopatra, joka on yksi niistä maailmanhistorian kuuluisimpia (ja traagisimpia) rakkaustarinoita. Molemmat kirjat olisivat täydellisiä jatkokirjoja Robert Harrisin trilogialle. Voiton vei kuitenkin Shinso Hamain kirja Atomipommipormestari.
