We Lived in a Little Cabin in the Yard

Näyttää siltä että olen jumissa Yhdysvaltojen historian kanssa. Ei siinä mitään, valtion historia varsinkin 1800-luku on täynnä mielenkiintoisia historiallisia tapahtumia niin isossa mittakaavassa kuin tämän kirjasen tyylinen mikrohistoriakin. Kirjahyllyssä odottaisi vielä syyllistävän näköisenä ainakin n. 3000 sivua Shelby Footen sisällissotaa, David H. Donaldin Lincoln sekä Herbert Asburyn ison omenan jengihistorian klassikko, joten näitä riittää.

Törmäsin tähän kirjaan aivan sattumalta heinäkuussa lomamatkalla Louisianassa Destrehan plantaasilla, missä käväisimme perheen kanssa pikaisesti noin 3 tunnin visiitillä. Siellä se kökötti pakollisten konfederaattiarmeijan harmaiden turistihattujen ja paikallisten herkkujen välissä. Täytyy myöntää että tuntui hiukan oudolta törmätä kirjaan sellaisessa ympäristössä.

Yhdysvalloissa 1930-luvulla the Federal Writer's Project aloitti massiivisen ja tärkeän kirjoitusprojektin jossa kerättiin vielä elossa olevien Yhdysvaltojen entisten orjien suullista perintöä. Aikanaan näitä historiallisesti arvokkaita haastatteluja saatiin kerättyä Yhdysvaltain kongressin kirjastoon 2200 kappaletta seitsemästätoista eri osavaltiosta. Vuonna 1994 Belinda Hurmence kasasi Virginian osavaltion 21 entisen orjan tarinat samoihin kansiin ja niin tämä pieni kirjanen sai alkunsa.

Kirja on yksinkertainen sisällöltään. Se on jaettu 21 eri kappaleeseen joista jokainen on omistettu yhdelle henkilölle. Kappaleen alkuun on kirjattu haastattelun aika ja paikka sekä arvio haastateltavan iästä. Monien haastateltavien iäksi on laitettu pelkkä arvio koska sitä ei tiedetä. Haastattelut noudattavat samaa kaavaa missä haastateltava kertoo lapsuudestaan, minkälaisia hänen omistajansa olivat ja minkälaista oli hänen elämänsä orjuudessa. Tästä 21 tarinan kudelmasta lukija saa mielenkiintoisen aikalaiskuvan 1800-luvun elämästä ensimmäisessä orjaosavaltiossa.

Haastattelujen lopussa haastateltavat kertovat miten heidän maailmansa mullistui kun unionin eli pohjoisvaltioiden sinitakkiset sotilaat marssivat ja vapauttivat orjat.   Vapaus ei kuitenkaan ollut kaikille itsestään selvää ja moni jäi kuin jäikin entisten omistajien palkollisiksi. Osa haastateltavista kertoi myös suorastaan kaihoisasti kuinka heidän omistajansa Marster tai Mistess kohtelivat orjiaan kuin lapsiaan vaatettamalla ja opettamalla heitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja jopa vapauttivat lopulta ostamansa orjat. Toiset haastateltavat kertoivat hyvin arvaamattomista ja brutaaleista omistajista jotka piiskasivat pienistäkin syistä orjansa hengiltä. Vaateparret tai yksinkertaisimmat kengätkin olivat harvinaisia näiden sadistien plantaaseilla. 

Kirjasta jäi mieleen useat uskomattomat selviytymistarinat ja myös omasta mielestäni mielenkiintoiset yksityskohdat varsinkin pohjoisvaltioiden joukkojen suorittamista orjien vapauttamisista sodan loppuvaiheessa, jotka joidenkin haastateltavien mukaan eivät olleet aina niin iloinen asia.  Alan yhä enemmän ymmärtämään mistä syistä etelävaltioiden suoranainen viha pohjoista kohtaan johtuu. Näistä ihmiskohtaloista tuli myös mieleen oma kotimaamme ja 1800-1900-luvun huutolaislapset, joista Jouko Halmekoski on tänä vuonna kirjoittanut aiheeseen sopivan mielenkiintoisen kirjan Orjamarkkinat, joka menee ainakin allekirjoittaneella joulupukin lahjatoivelistalle.

Katkelma sieltä jostain:

Delia Garlic: Age 100 when interviewed, Montgomery, Alabama

I was growed up when the war come, and I was a mother before it closed. Babies was snatched from their mothers' breast and sold to speculators. Chillums was seperated from sisters and brothers and never sa each other again.
'Course they cry! You think they not cry when they was sold like cattle? I could tell you about all day, but even then you couldn't guess the awfulness of it.