Y: The Last Man (The Deluxe Edition, Book 1)

Pia Guerran piirtämä ja Brian K. Vaughanin tarinoima Y: The Last Man tutustuttaa lukijan omalaatuiseen post-apokalyptisen maailmaan. Kesällä 2002 tuntematon kulkutauti tappaa kaikki nisäkkäät jotka kantavat Y-kromosomia. Tämä "gendercide" tappaa välittömästi 48% maailman väestöstä, arviolta 2.9 miljardia miestä.

Pelkästään Yhdysvalloissa, yli 95% kaikista lentäjistä, rekkakuskeista ja merialusten kapteeneista kuolee. Samalla myös 92% rikollisista menehtyy. Kansainvälisesti 99% kaikista asentajista, sähkö-, ja rakennusmiehistä kuolee paikoilleen. Kuitenkin esimerkiksi 51% maapallon maanviljelyn työvoimasta säilyy hengissä. 85% eri maiden hallitusten edustajista, virkamiehistä kaatuu sijoilleen. Kirkon edustajista kuolee kaikki katolilaiset papit, imaamit ja juutalaiset rabbit. Mutta nuori 22-vuotias amerikkalainen työtön Yorick Brown lemmikkiapinansa kanssa huomaa olevansa yhä elossa.

Y: The Last Man sarjakuvana näki päivänvalon vuonna 2002 ja sitä julkaistiin Vertigo-kustantamon toimesta aina 60 osaa, ja sen viimeinen osa julkaistiin vuonna 2008. Lukemani Deluxe -sarja on perinteinen kovakantinen julkaisu ja koko Y: The Last Man -sarja on siirretty kätevästi viiteen eri Deluxe -opukseen.

Vaughanin ja Guearran dystopia on kieltämättä ajatuksia herättävä, ja vaikka joskus olen kuullut mielestäni aika viisaankin lauseen "maailma olisi parempi paikka jos naiset olisivat johtajina" - se ei tässä tarinassa pidä välttämättä paikkaansa. Kaksi kuukautta mieskadosta naiset yrittävät pitää sukupuuttoon tuomittua ihmisrotua jaloillaan ja miehet ovat muuttuneet yhä pahenevaksi ympäristöjätteeksi jota rahdataan roska-autoilla pois henkiin jääneen naispopulaation silmistä. 

Viimeinen mies Yorick päättää lähteä tavoittamaan Australiaan jäänyttä tyttöystäväänsä ja samalla haetaan vastauksia tähän maailmaa mullistaneeseen tapahtumaan. Luvassa on vähintäänkin tapahtumarikas matka. Yorickin epätoivoisesta naamiointiyrityksistä huolimatta, sukupuoli selviää nopeasti. Tieto henkiin jääneestä miehestä leviää nopeasti, ja Yorickin perään lähtee ultra-feministinen Amazon's -jengi sekä israelin Mossadin naisjoukko. Alkaa pitkä pakomatka halki Amerikan ja mukaan lähtee sekalainen ryhmä tukijoita. 

Tämä ensimmäinen osa on selkeä pilotti lukijalle. Pia Guerran selkeä piirrosjälki on omiaan kuvaamaan itse asiassa aika hyvin kirjoitettua tarinaa. Brian K. Vaughanin tiivistunnelmainen juoni imaisee nopeasti lukijan mukaansa ja kirjan kaksisataaviisikymmentä sivua menee aika heilahtaen ja kirjan jälkeen huomasi aika nopeasti olevansa naksutellemassa seuraavan osan tilausta Amazonista.

Kuten monet muutkin menestyneet sarjakuvat, tästäkin on tulossa Hollywoodin filmatisointi. Jos Wikipediaan on yhtään luottamista niin kesällä 2013 David Goyer ilmoitti että Y:The Last Man varten on valmistunut käsikirjoitus.

Yöpöydällä keikkuu vielä Stephen Kingin Doctor Sleep mutta sarjakuvapuolella lähtee luentaan pieni klassikko eli Frank Millerin Batman: The Dark Knight Returns. 

Game Of Thrones season 4 extended trailer

Tästä tulikin mieleen laittaa A Dance Of Dragons lukujonossa etiäppäin.

Kuinka kuolleita käsitellään

Ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin tuotannosta tutuin on varmaankin Ystävät hämärän jälkeen, josta ensin ruotsalainen Tomas Alfredson teki loistavan elokuvasovituksen, ja jonka perään amerikkalaiset apinoivat oman elokuvaversionsa. Itse tein omalta osaltani sen virheen että katsoin ensin pohjoismaalaisen elokuvaversion ja ostin perään kirjasta pokkariversion. Jostain syystä mielenkiinto ei enää riitä itse alkuperäisen kirjan lukemiseen. 

Kuitenkin Kuinka kuolleita käsitellään eksyi kohdalleni kovakantisena ja vielä alehintaan, ja kirja lähti mukaani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan jota piinaa kesäinen epänormaalin kova helleaalto jonka seurauksena kaupungin maiseman yllä koetaan voimakas sähköpurkaus. Purkaus koettelee kaupungin asukkaita kovana päänsärkynä ja purkauksen loputtua jotain on muuttunut. Luonnottoman tapahtuman jälkeen luonnottomat tapahtumat jatkuvat kun sairaaloiden patologiaosastojen asiakkaat päättävät nousta sijoiltaan, ja jatkaa maallista taivaltaan. Kuolleiden ylösnousemista ja siihen liittyviä naapurimme kansankotia mullistavia tapahtumia seurataan eri perheiden silmin joiden lähimmäiset ovat lähiaikoina kuolleet, ja heidän pyrkimystä palaamaan "epäkuolleina" kotiin. 

Kirjailijan yritys kuvata tilannetta yhteiskunnallisella tasolla onnistuu ja kirjan sivuille onkin sisällytetty uutisvälähdyksiä kuinka äimistyneet viranomaiset yrittävät ottaa tilannetta haltuun kun tuhannet jo haudatutkin vainajatkin pyrkivät maanpinnalle jatkaaman elämäänsä. Riipaisevalla henkilökohtaisella tasolla kuolleiden paluu on kirjan perheille valtavan raskasta jossa kirjailija myös naulaa onnistuneesti.

Mutta. Vaikka kirja on sujuvaa luettavaa ja kaikki neljäsataasivua tuntui menevän vauhdilla, niin joku tässä kokonaisuudessa mätti. Ensimmäisen kerran katselin kirjan kokonaissivumäärää puolenvälin kohdilla ja aloin jo toivomaan että kirjailija olisi tehnyt kirjasta paksumman, koska tarina tuntui jo polkevan paikallaan. Tuntui myös että kirjailijalta alkoi langat karkaamaan käsistä. Vaikka kuolleiden ylösnousemus ei aiheena ole mikään uusi, kirjailija oli saanut aikaan lupaavan tarinan. Kirjan lopetuskin tuntui väkisin puristeltulta ja lukijalle ei edes avattu tapahtumien lopullista syytä. Täytyy myöntää että Lindqvistin rauhallisesti laahustavien epäkuolleiden sijaan kaipasin enemmän Max Brooksin tai Guillermo del Toron vauhdikkaampia ja brutaalimpia zombieita.

No kirjataival jatkaa osittain samassa hengessä kun vuorossa on tuore Stephen Kingin romaani Doctor Sleep. Omalta osaltani harvinainen hankinta kun muistan että viimeksi luin Stephen Kingiä varmaan parikymmentävuotta sitten. Dr. Sleep:n löysin muutama viikko sitten Arlandan lentokentältä kun etsin jotain lukemista lentoani odotellessa. Kyseessä on siis jo kovasti mainostettu "jatko-osa" Kingin menestyskirjalle Hohto.

Veren ääriin

Cormac McCarthy on yksi niistä kirjailijoista joiden kirjoja on eksynyt tukevasti kirjahyllyyni muiden suurten amerikkalaisten kertojien joukkoon. Vaikka joukossa on Faulkner, Steinbeck, Hemingway, Irving, Poe tai Robert E. Howard, 80-vuotiaan McCarthyn kirjat ovat yhtä järisyttäviä kokemuksia. Edellinen (ja ensimmäinen) McCarthyni oli painajasmainen Tie (arvostelu) joka säväytti ja Veren ääriin (Blood Meridian) ei myöskään jätä kylmäksi.

Yhdysvaltojen "Villin Länsi" on aiheena romantisoitu läpikotaisin viime (ja edellisen) vuosisadan aikana, ja vaikka tämän historiallisen ajanjakson useammat muistaa henkilöidä legendaarisiin ja usein myyttisiin hahmoihin kuten Buffalo-Billiin tai Istuvaan Härkään, huomaa nopeasti ajanjakson sisältävän paljon vähemmän imartelevia henkilöitä ja tapahtumia, kunhan raapaiseen hiukan sen rosoista ja synkkää pintaa.

Pintaa syvemmälle on myös sukeltanut Cormac McCarthy joka on lainannut kirjaansa Meksikon pohjoisosissa 1850-luvulla lainsuojattomana murhajoukkoonsa johtanutta John Joel Glantonia, joka kunnostautui joukkionsa kanssa ammattimaisena intiaanien skalppeerajana. Ja vaikka McCarthy veistelee Glantonin tarinaansa vapaalla otteella niin en usko että kirjan tapahtumat paljoa poikkea tapahtuneesta.

Kirja alkaa teini-ikäisen "pojan" seuraamisella jonka elämä heittää muiden lainsuojattomien mukana Glantonin joukkion matkaan. Glanton johtaa sekalaista joukkiota kohti Texasia ja sieltä rajan yli Pohjois-Meksikoon. Tehtävänä on kerätä rahaa laillisin keinoin intiaanien päänähkojen metsästyksellä mutta hyvin nopeasti joukkio siirtyy täysin murhaamis- ja ryöstelyvaihteelle, ja matka alkaa muistuttamaan roadtrippiä helvetin esikartanoissa. Kaikki intiaanit tai heitä muistuttavat joutuvat joukkion käsittelyyn ikää, sukupuolta sen enempää miettimättä.

Jos Tie on tuttu kirja, Veren ääriin jatkaa samalla synkällä linjalla. Aloin ensimmäisen 150 sivun jälkeen miettimään miten kirjailija on jaksanut polkea kirjaan yhä mielikuvituksellisimpia tapoja tappaa ihminen. Tuntui että kirjailija vetelee avokämmenellä lukijaa poskille joka toisella sivulla kun lukija pääsi todistamaan lasten, naisten ja kokonaisten ihmisjoukkojen teurastuksista kylästä ja maisemasta toiseen. Kuitenkin kappale kappaleelta joukkion yksinkertainen ajatusmaailma ja diabolisten Glantonin ja joukkion johtajan Tuomarin todellisuus kantoi yhä enemmän ja jos sivuuttaa kaiken teurastamisen - tarina toimii kiehtovasti. John Glantonin primitiivinen brutaalisuus ja Tuomarin saatanallinen älykkyys nousee tarinassa "pojan" ohi ja kirjailijan upeat luonnonkuvaukset nostaa kirjan sen saaman arvostuksen tasolle.

Historiasta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi jatkumona Dee Brownin Bury My Heart to the Wounded Knee -kirjaa missä Yhdysvaltojen intiaanit kertovat miten "se Länsi heiltä valloitettiin". Vaikka Veren ääriin onkin hyvin pitkälti satiirinen anti-western, tuolta ajanjaksolta löytyy laajalti kirjanmukaisia tapahtumia.

Seuraavaksi mennäänkin jo John Ajvide Lindqvistin matkassa Tukholman alati muuttuvaan metropoliin, vuorossa on siis Kuinka kuolleita käsitellään.