Robert Leckien muistelmateos osui tutkaani oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen oli Tom Hanksin ja Steven Spielbergin The Pacific -sarjan myötä joka tuli ulos jo 10 vuotta sitten. Sarja käytti tätä Leckien kirjaa materiaalina ja sarjassa seurataankin osaksi Robert "Lucky" Leckien matkaa Tyynenmeren taistelusta toiseen. Toinen syy oli että en ole oikeastaan lukenut mitään Toisen Maailmansodan Tyynenmeren taisteluista ja kun Leckien muistelmateosta on suitsutettu yhdeksi parhaimmista rintamakirjoista niin tottakai se lähti tilaukseen.
Leckien muistelmateos poikkeaa muista jo siinä että kirjoittaja teki päivätyönsä ennen ja jälkeen Toisen Maailmansodan lehtimiehenä ja kirjailijana ja sen näkee taidokkaasta ja lähes runollisesta tekstistä. Hän liittyi merijalkaväkeen 22-vuotiaana vuonna 1942 ja palveli pääosin konekiväärimiehenä 1. merijalkaväkidivisioonassa. Hänen yksikkönsä osallistui Guadalcanalin taisteluun Salomonsaarilla sekä Cape Clouscesterin haltuunottoon ja ehkä alueen verisempään Peleliun taisteluun missä Leckie haavoittui ja lopulta kotiutui.
Kirjassa on luonnollisesti oma osansa kuvauksia verisistä viidakkotaisteluista ja merijalkaväen liikkeistä suojatakseen ei pelkästään Australiaa vaan myös puskeakseen japanilaiset joukot Papua-Uusi-Guineaa ympäröiviltä saarilta kohti pohjoista. Kirjan parasta antia on kuitenkin kuvaukset rintamatovereista joita oli kirjava seurakunta aina umpirasistista Etelän miehistä pelkurimaisiin upseereihin ja kuten aina, loputon sota raatelee miehiä ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti jonka oireita lukijalle vyörytetään halvan australialaisen viinan ja australialaisten naisten muodossa. Miehet tiesivät mahdollisesti kuolevan seuraavana päivänä joten hyvin kapeasta kaistaleesta vapautta otettiin kaikki irti. Kuitenkin (kun lähes aina) tositilanteen tullessa kohdalle, Leckie ja hänen toverinsa hitsautuivat yhteen ja taistelivat onnistuneesti välillä ylivoimaistakin vihollista vastaan.
Leckien tekstistä tunnistaa myös hyvin pasifistisen sävyn joka vain vahvistuu loppua kohti ja huipentuu hienosti kirjoitettuun epilogiin missä Leckie toipuu viimeistä kertaa sairaalassa kun hän kuulee radiosta kuinka maailma on todistanut ensimmäistä kertaa atomipommin käsittämättömn tuhovoiman Hiroshimassa ja kirja päättyy koruttomasti "..of all these and the others, dear Father, forgive us for that awful cloud".
Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan ja iso suositus niille joita kiinnostaa nämä hiukan tuntemattomat historian sivupolut.
Blogijonossa olisi vielä yksi Bernard Corwell jonka jälkeen tulee jo loppusuoralla oleva Adrian Goldsworthyn kirja yhdestä maailman historian suurimmista rakkaustarinoista parin tuhannen vuoden takaa.
