Miekkojen laulu

Kuten Dave Robicheaux-sarjan kanssa, olen Bernard Cornwellin The Last Kingdom-sarjan kohdalla myös hyvässä vauhdissa kun kohdalle osui sarjan neljäs julkaisu Miekkojen laulu. Näitä Uhtredin seikkailuja on kerääntynyt kirjahyllyyni pokkariversioina aina kun niihin törmää eri yhteyksissä. Pokkarit ovat sinänsä allekirjoittaneelle ns. kulutustavaraa ja ne päätyvätkin paperinkierrätykseen yöpöytäkierroksen jälkeen. Viimeisen muuton yhteydessä päätin päivittää wanhan kirjahyllyni ja samalla lukitsin itseni tilanteeseen missä kirjahyllytilaa on nyt rajattu metrimäärä. Nuoruudestani asti mukanani kulkenut Askon hyllykokonaisuus päivittyi lumenvalkoiseen Boknäsin kokonaisuuteen, joten jokaisen hyllymetrin asukki pitää siis valita tarkoin.

Miekkojen laulu jatkaa kolmekymppisen Uhtredin Ragnarsonin tarinaa. Tarinassa eletään vuotta 885 ja jonkinlainen hauras Pax Orbis on muodostunut nuoren heikon Englannin ja brutaalien tanskalaisvalloittajien välillä. Uhtred on telakoinut elämänsä kuningas Alfredin palvelukseen ja vastuuna on varmistaa että raja-alueiden linnoitustyöt. Tietenkään suht rauhallinen jakso elämässä ei kauaa kestä kun Uhtred tapaa tanskalaispäällikön joka pienen showpoikasen avulla istuttaa Uhtredin mieleen ajatuksen että hänestä on tuleva Mercian kuningas. Tarina kuitenkin kääntyy sotaisampaan suuntaan kun Alfred komentaa Uhtredin uuteen tehtävään missä hänen pitää valloittaa Londiniumin kaupunki (Lontoo) tanskalaisilta joka sitten toimii häälahjana Alfredin vävypojalle Aethelredille.

Wanha Londiniumin on kirjan parasta antia. Sen asukkaat ja tanskalaiset asuvat roomalaisten vanhoissa raunioissa ja taloissa ja Bernard Cornwell pääsee kaupungin kuvauksissa vauhtiin yhtenä parhaimpana historian elävöittäjänä. Sen porteilla Uhtred käy suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvavia taisteluja ja jälleen kerran Uhtred käy sisäistä taistelua Alfredin valtataistelun keskellä kahden maailman välillä; ollako englantilainen vai tanskalainen. 

Viikko vierähti jälleen kerran nopeasti tällä kertaa Kreikan auringon alla ja Miekkojen laulun lisäksi lomamaisemaan hienosti sopivaksi tuli myös luettua Mike Ducanin kiehtova The Storm Before The Storm, joka käy läpi Rooman Tasavallan kuoleman ensitahteja, sukupolvea ennen Julius Caesarin astumista näyttämölle joka on samalla äärimmäisen ajankohtainen kuvaus Rooman Tasavallan murenemisen alkamisesta.

A Morning for Flamingos

Oklahoman traagisten tapahtumien jälkeen lukumatka jatkuu kohti kuumaa etelää, 70 vuotta eteenpäin Louisianan New Iberiaan, James Lee Burken fiktiivisen dekkarin Dave Robicheauxin kotikulmille. Edellisestä Robicheaux-tarinasta on kulunut jo tovi, joten oli mukava jälleen piipahtaa jo tutuksi tulleessa kirjallisessa maisemassa. A Morning for Flamingos on kirjasarjan neljäs julkaisu vuodelta 1990, ja kun tänä vuonna 81-vuotias ikinuori James Lee Burke julkaisi tuoreen Robicheaux -romaanin joka on sarjan 21. kirja, niin tässä laatusarjassa on onneksi luettavaa vielä vuosiksi.

Sarjan kolmannessa kirjassa Dave päätyi Montanan jylhiin maisemiin selvittämään paikallisten ja öljyteollisuuden välisiä kärhämiä ja tällä kertaa, Dave on kotinurkillaan New Iberian sheriffin palveluksessa. Tarina pyörähtää käyntiin rutiininomaisesta öisestä vankikuljetuksesta jota hoitaa Dave ja hänen kumppaninsa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti ja lopputuloksena Dave viruu vesirajassa luoti rinnassaan. Toivuttuaan murhamies Jimmie Lee Boggsin luodista, Daven vanha ystävä Minos Dautrieve puhuu miehen ympäri työskentelemään DEA:n peitetehtäviin ja tehtävänä on saattaa huumekauppojen kautta telkien taakse yksi New Orleansin rikollispomoista Tony Cardo. Edellisien osien tapaan Dave painii edelleen sisäisten demonien kanssa, tällä kertaa viinapiru on pienemmällä volyymilla kun Vietnamin sodan traagiset tapahtumat pitävät Daven yöt hikisinä. Daven matka Big Easyn rikollismaailmassa juuri Vietnamin sodan tapahtumat rakentavat normaalia syvemmän ystävyyden peitetehtävän kohteen Tony Cardon kanssa, joka Davesta poiketen yrittää piikittämällä pitää sotamuistot kurissa. Unohtamatta Etelän todellista helmeä New Orleansia, jonka kirjailija onnistuu kuvamaan juuri sellaisena kun sen itsekin muistan; poikkeuksellisen kaunis ja mystinen kaupunki joka eroaa muista Yhdysvaltojen kaupungeista kuin yö ja päivä.

Daven matka alamaailmaan on pomppuinen ja odotetusti tapahtumarikas. Mukaan retkelle lähtee vanha tutkapari Clete Purcell, joka on vilahdellut edellisissä tarinoissa. Hän on pahamaineinen ex-poliisi jolla on baarin omistajana sormi kaupungin alamaailman pulssilla ja auttaa Davea kontaktoitumaan ns. tekijöiden kanssa. Luvassa on korruptoituneita poliiseja, Femme Fatale -kaunottaria, Syvän Etelän magiikkaa ja Daven ensirakkaus Bootsie joka mullistaa kirjan sankarin elämän. James Lee Burken teksti rullaa jälleen kerran niin sulavasti ja vaivattomasti että vajaa 400 sivuisen kirjan olisi varmaan pystynyt lukea yhdeltä istumalta. Daven hahmo syvenee entisestään kun kirjailija porautuu edellisten tarinoiden jatkeena syvemmälle Daven nuoruuteen ja Vietnamin sodan tapahtumiin jotka toimivat kiehtovana lisämausteena tarinalle.

Edessä olisi viikon lomamatka jonka aikana olisi kiihdyttää lukukonetta ja saattaa päätökseen aurinkovarjon alla ainakin Bernard Cornwellin Miekkojen laulu, Antonio Garcia Martinezin Chaos Monkeys, ja jos kone ei sakkaa, niin päälle vielä Jordan Belfortin Wolf of Wall Street.

Killers of the Flower Moon

David Grann on kirjailijana tuore tapaus meikäläiselle kun ensimmäinen kirjakin The Lost City of Z tuli ulos vuonna 2009, ja vaikka julkaisumäärä on vielä niukanlainen, hän on jo kirjoillaan tehnyt tuntuvaa menestystä. Grann on myös siitä harvinainen tapaus että hänen esikoisteoksestaan on tehty myös hyvinkin kelvollinen elokuva joka kannattaa katsoa Netflixistä. Killers of the Flower Moon on myös vauhtiuralla menossa kohti Hollywoodin koneistoa Martin Scorsesen toimesta, päätähtenä kukas muu kuin Leonardo Di Caprio. Ja mikäs siinä on tehdessä laatuelokuvia kun David Grann on selvästi journalistin taustallaan löytänyt onnistuneesti tiensä niille historian vähemmän tunnetuille mutta sitäkin mielenkiintoisille sivupoluille.

Killers of the Flower Moon siirtää lukijansa 1920-luvun Oklahomaan, Osage-intiaaniheimon alueille. Aikaan jolloin Yhdysvallat kävi läpi kovaa murrosta, ei kaikkein vähiten Keskilännessä ja sen eteläisessä osavaltionaapurissa Oklahomassa. Kuten muissakin osavaltioissa, Oklahoman historiassa oli paikkansa intiaaneille joiden alkuperäiset asuinalueet oli kysymättä uudelleen jaettu ja puristettu uudisasukkaiden toimesta reservaatteihin. Oklahoman osavaltioon oli myös rajattu reservaatti Osage-heimolle joka hallitsi ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa isoa osaa Oklahomasta. Kuitenkin, Osage-heimo ymmärsi uudisasukkaiden tuoman muutoksen, ja valitsivat elämän ja sopeutumisen muuttuneeseen maailmaan rajatulla alueella, sotimisen ja takuuvarman tuhoutumisen sijaan. Mutta Osage-heimo onnistui tekemään jotain hyvin poikkeuksellista; sisällissodan jälkeen, heimo onnistui neuvottelemalla ostamaan reservaattimaansa Yhdysvalloilta. Tällaiseen kauppaa onnistui vain harva intiaaniheimo.

1800-luvun loppupuolella Oklahoman osavaltiosta löydettiin laajat öljyesiintymät jotka tietysti nopeutti wanhan maailman ja uuden ajan yhteentörmäystä. Oklahomaan ryntäsi öljyfirmojen edustajia ja laajan öljyesiintymän pääalue sattui osumaan juuri Osage-heimon reservaatin kohdalle. Lottovoitto kosahti siis kituvan heimon kohdalle koska reservaattikauppa sisälsi myös täydet omistusoikeudet luonnonvarojen osalta. Tämä mahdollisti Osage-heimon myymään öljynporausoikeuksia jotka luonnollisesti teki heimon jäsenistä rikkaita. Tilanne kuitenkin herätti viranomaiset ja Yhdysvaltojen kongressi sääti makaaberin lain, mikä käytännössä esti intiaaneja käyttämästä varojaan ja laki määräsi intiaanien varainhallinnalle edunvalvojan. Eli jos olit intiaani ja sait käytännössä miljoonia dollareita vuodessa öljynporausoikeuksista, et voinut käyttää rahoja miten halusit koska sinut luokiteltiin käytännössä lapseksi joka tarvitsi "aikuisen" (valkoihoinen) valvomaan kuinka paljon sait rahaa käyttää. Tämä äärirasistinen ja syrjivä laki aiheutti jopa nälkäkuolemia intiaaniheimon perheissä joilla saattoi olla moninkertainen määrä varoja edunvalvojaan nähden.

Ja tässä kohtaa David Grannin tositapahtumiin perustuva tarina alkaa. Keväällä 1921 Osage-intiaani Mollie Burkhart alkoi epäilemään että hänen isosiskolleen Anna Brownille oli sattunut jotain. Anna oli perheen musta lammas joka piti juhlimisesta ja miehistä, ja samalla aiheutti päänvaivaa ja huolta muulle perheelle. Monet intiaanit tunsivat elävänsä maailmojen välissä ja alkoholi oli/on tuhoisa pakokeino. Ei mennyt aikaakaan kun Annan ruumis löydettiin syrjäisestä rotkosta ja paikallisten viranomaisten tutkittua, tapaus julistettiin murhaksi. Tämä yksi epäselvä murha aloitti pitkän tapahtumaketjun jonka loppupäässä vuonna 1925 kuusikymmentä varakasta Osage-intiaani oli löydetty murhattuna epäselvissä olosuhteissa.

Hyvin nopeasti vuonna 1921 Osage kunnan viranomaiset joutuivat nostamaan kätensä pystyyn murhamäärän kasvaessa, ja avuksi pyydettiin nuoren J. Edgar Hooverin johtama liittovaltion poliisi FBI. FBI oli 1920-luvulla vielä suht nuori organisaatio ilman nykypäivän mittavia toimintavaltuuksia ja johtaja Hoover janosi suurta julkista voittoa. Hän tunnisti valtakunnan lehdistöön nousseen Osage-heimon murhissa tilanteen nostaa FBI:n profiilia, ja ei aikaakaan kun Hoover lähetti Oklahomaan entisen Texas Rangerin, tuoreen FBI-agentin Tom Whiten, joka ei ollut Hooverin malliagentti yliopistokouluksineen ja nuhteettomine käytöksineen. Tom White oli sen sijaan rajaseudun kasvatti ja saanut lainvartijan kokemuksensa kuuluisan Texas Ranger yksikön parissa. Kuitenkin, Tom osasi rikostutkimuksen ja käynnisti nopeasti Osage kuntaan päästyään laajan rikostutkinnan soluttautujineen kerämään tietoa mahdollisesta laajamittaisesta salaliitosta.

Tarina alkaessa keriytymään auki, viranomaistutkinta paljastaa laajan salaliiton jonka kärjessä ovat alueen silmäätekevät, valkoiset miehet joiden fokuksessa on tietysti se ainoa asia - raha. Tom White tiimeineen tekee enemmän kuin pitkän päivätyön kerätessään todisteita ja todistajia saadakseen kasaan vedenpitävän oikeusjutun.

Tämän(kin) kirja kohdalla, en ihmettele yhtään miksi Scorcese haluaa tehdä tästä elokuvan. Se tuo parrasvaloihin esimerkin kuinka Yhdysvallat käsitteli (ja käsittelee edelleen) alkuperäisasukkaitaan. Tietysti The Osage Murders tapauksesta on jo kulunut lähes sata vuotta mutta David Grannin kirjan myötä se pääsee lopulta kunnolla julkisuuteen. Kirjan loppuosa on pyhitetty kirjailijan kuvaukselle Osage-intiaanien nykytilanteeseen ja kuinka hän kävi alueella tekemässä taustatyötä kirjaa varten, ja tapasi murhattujen intiaanien jälkeläisiä. Pawhuska, Gray Horse ja muut Osage-alueen kaupungeista on öljyvarannot sittemmin ehtyneet ja samalla intiaanit ovat palanneet vaurauden edeltäviin reservaattiaikohin. Köyhyys ja katkeruus jatkuu, ja kirjailijan haastatteluista havaitsee kuinka aihe on edelleen hyvin arka ja murhien vaikutus näkyy ja tuntuu edelleen. Tom Whiten tutkinta toi vai n muutaman tuomion päätekijöille mutta suuriosa murhista jäi selvittämättä. Traaginen mutta kuitenkin kiehtova tarina johon kannattaa ainakin elokuvan muodossa tutustua (sitten joskus..). Seuraavaksi on luvassa jotain huomattavasti kevyempää,

The Sudden Arrival Of Violence

Malcolm MacKayn skottitrilogian päätösosa alkaa kirjasarjan tuttuissa synkissä maisemissa kun Calum, Glasgow:n alamaailman nuori palkkamurhaaja, päästää hengiltä kirjanpitäjän Skotlannin maaseudun yössä - tarkan rauhallisella laukauksella takaraivoon hiekkakuopan reunalla. Trilogian aikana Glasgow:n alamaailmassa on pikku hiljaa eskaloitunut taistelu kahden rikollispomon välillä. Peter Jamieson (Calumin pomo) on organisaationsa kanssa tasolla jota myös Shug Francis tavoittelee, ja sivussa omaa peliään pelaa myös joukko korruptuneita paikallispoliiseja. Tässä brutaalissa ytimessä Calum teki edellisessä osassa nousun Peter Jamiesonin "asemiehen" rooliin.

Calum ei kuitenkaan näe valoisaa tulevaisuutta tässä brutaalissa ja kylmässä bisneksessä. Hän on suoriutunut viikatemiehen urallaan enemmän kuin hyvin, mutta sen vaatima äärimmäisen kurinalainen ja varovainen elämäntapa nakertaa miestä.  Asemiehen ammatti vaatii tekijältä jo pelkästään raskaan henkisen panostamisen. Ei pelkästään täydellistä yksineloa ilman ihmissuhteita, vaan myös kurinalaista elämäntapaa joka pakottaa Calumin toistamaan arkipäivän varovaisia rutiineja ja elämistä tutkan alapuolella - olla yksinkertaisesti poissa silmistä.

Malcolm MacKayn tarinankerronta on hyvin rakennettua ja tarinan jaottelevat narratiiviset luvut ovat hyvin hyvin tiiviitä. Tarinassa on hyvin vähän ns. turhia rönsyileviä sivupolkuja sekä suvantokohtia ja kuten trilogian edellisten osien tapaan, jokaisen luvun kertojaääni muuttuu. Naishahmotkin ovat enemmänkin hetken huilaushetkiä tarinan ottaessa kierros kierrokselta enemmän vauhtia kohti vääjäämätöntä lopullista trilogian maalia. Calumin ystävistä ja liittolaisista tulee lopulta vihollisia ja edessä on haastava ja monimutkainen pakomatka kohti uutta elämää. MacKay on kirjoittanut turboahdetun HC-rikollistrilogian josta ei mielenkiinto lopu. Vaikka trilogia tuli tiensä päätökseen, niin onneksi kirjailija on ollut sen jälkeen tuottelias ja vielä olisi edessä yhtä vetävillä nimillä olevia niteitä, kuten The Night Rich Men Burned, Every Night I Dreamed Of Hell ja For Those Who Know The Ending.

Seuraavaksi annan vuoron historialle.

Europe in Autumn

David Hutchinson on kirjailijana uusi tuttavuus ja kirjailijan Europe Sequence -trilogian ensimmäinen osa tarttui Kindleen hetken mielijohteesta. Eikä valinta ollut mikään huono ja kirjakin maksoi naurettavat alle 10 euroa.

Europe in Autumn kuvaa Eurooppaa sen lähitulevaisuudessa, missä nykyinen rakas Eurooppalainen yhteisömme on lakannut olemasta, kohdannut muutaman superflunssan ja sirpaloitunut lopulta lukuisiin hallinta-alueisiin.  Mikrovaltiot värittävät niin suurkaupunkien karttaa kuin isompaa kuvaa Euroopasta. Mielenkiintoisen mausteen Euroopan kartalle antaa myös itsenäinen Independent Trans-European Republic junarata, joka halkoo läpi Euroopan myös itsenäisenä valtiona. Eurooppalainen Schengen-konsepti on siis historiaa jonka johdosta rajojen ylittäminen niin matkustajana kuin tavaroiden liikuttamisen osalta on vähintääkin hankalaa.

Tarinan keskiössä räpistelee virolainen nuori ravintolakokki Rudi, joka tarinan alkutahdeilla yrittää sinnitellä elämän polulla pienessä puolaisessa ravintolassa. Rudi on ajautunut lyhyen elämänsä aikana pitkin Eurooppaa eri keittiöihin, taustalla on niin tulehtuneet välit Toomas-isän kanssa kuin nuoren miehen juurettomuus. Ei aikaakaan kun Rudin työnantaja tarjoaa hämärää sivutyötä, joka vaatii Rudia matkustamaan Puolan naapurissa olevaan mikrovaltioon tapaamaan Rudin työnantajan veljeä. Hämärät tapahtumat seuraavat toistaan, kunnes Rudi tapaa Les Coureurs du Bois -järjestön edustajan joka tarjoaa poikkeuksellista mutta hyvin maksettua työtä. Coureurs, tai suomalaisittain Kuriirit, on eurooppalainen maanalainen organisaatio joka on erikoistunut erilaisen arkaluontoisen informaation ja pakettien kuljettamiseen äärimmäisen sulkeutuneen Euroopan halki. Eri kuriirisolujen apuna on mm. värikäs joukko Pianisteja (hakkereita), Räätäleitä (tekninen tuki) ja Suutareita (väärentäjiä). Rudi sulautuu uuteen rooliinsa tai rooleihinsa luonnollisesti, ja itse tarina polkaiseen vinhaan vauhtiin kun Rudi aloittaa ensimmäiset tehtävänsä.

Rudin kuriiritehtävät vie halki vaarallisen Euroopan ja tehtävät muistuttavat paljon John Le Carrén agenttitarinoita: valehenkilöllisyyksiä,  tietomurtoja, yhteenottoja eri tiedusteluorganisaatioiden kanssa,  ja tietysti meikäläisen ammatillista ydintä kutkuttavia lähitulevaisuuden teknologisia ratkaisuja kuten kangaskuituihin sulautettuja tietokoneita ja naamiointiratkaisuja - ai että! Rudi kiiruhtaa kuin piru kintereillään eri tehtävien parissa ympäri Eurooopan ja hän piipahtaa jopa Helsingissä Englannin tiedustelupalvelun turvatalon vieraana. Kuitenkin Kuriirin kiivas ja kuluttava stressi vie Rudin lähelle loppuunpalamista, kunnes hän löytää mystisen vihjeen berliiniläisen jalkapallojengin hallitsemasta kerrostalokompleksista, tai pikemmin mikrovaltiosta. Vihje aloittaa tarinan viimeisen osuuden missä vastaan tulee termejä kuten rinnakkaistulevaisuus ja taistelu Euroopan hallinnasta. Rudin tapahtumarikas agenttitarina nytkähtää kiehtovalle radalle ja loppu jättää odottamaan sarjan toista osaa eli Europe at Midnight. Dave Hutchinson käsistä on lähtenyt todella vetävästi ja hyvin kirjoitettu tarina, jonka jatko-osat pääsivät meikäläisen lukujonoon. Suosittelen.

Metro 2035

Dmitry Gluhovski maailmanlopun Metro-trilogia on ollut alusta alkaen miellyttävä kokemus ja pitkä matka. Ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut jo vuonna 2012 ja trilogian kaksi ensimmäistä osaa oli aikoinaan myös mukava puheenaihe edesmenneen appiukkoni kanssa, joka myös innostui lukemaan Gluhovskia. Viime vuonna Like Kustannus sitten julkaisi käännöksen trilogian viimeisestä osasta Metro 2035, joka saattaa synkän trilogian päätökseen.

Moskovan metro on edelleen tarinan alussa elossa olevien kaupunkilaisten koti. Monikymmentuhatpäinen äärimmäisyyteen polarisoitunut asukasyhteisö kitkuttelee pimeissä metrotunneleissa ja yli 20 vuotta Moskovan ydiniskusta, elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua elintilasta, vedestä ja ravinnosta. Nuori Artjom jaksaa kuitenkin uskoa että elämä on jatkanut kulkuaan säteilystä saastuneella maanpinnalla ja että maapallolla on edelleen elämää.  

Moskovan metro on kuitenkin jakautunut vahvasti valtaklikkien ikeeseen. Metrokartalta löytyy niin Natsi-Saksan perintöön uskovia militanttiryhmittymiä jotka haluaa metron puhtaaksi mutanteista ja ei-venäläisestä asukkaista. Löytyy myös Hansalaiset jotka ovat taloudellisesti ja sotilaallisesti metron yksi vahvimpia pelureita. Unohtamatta Polista, jonka perustajina on Venäjän hallituksen edustajia niin armeijan kuin tiedusteluyhteisön selviytyjistä. Kaikki edellämainitut ja monet muut jauhavat suljetun metroverkon sisäistä valtataistelua vuodesta toiseen.

Artojomia vaivaa pahin mahdollinen metrolaisten tauti; toivo. Toivo että jonakin päivänä Moskovan viimeiset ihmiset voisivat nousta metron portaita ylös ulkomaailmaan. Ensimmäisen tarinan päätteeksi Artojom pelasti metron mutanttiotuksilta ("Dark Ones") ja nyt Ranger-työn ohessa metron saastainen ympäristö alkaa riittämään. Muutaman vuoden takainen kunnia ja glooriakin on rapissut pois jo Artjomin harteilta. Takaraivoon on jäänyt heikko muistijälki parin vuoden takaa, Ostantinko tornista. Hän on lähes varma että hän kuuli radiolähetyksen ulkomaailmasta  juuri ennen dramaattista loppuhuipennusta mutanttiolioiden kanssa.  Onko maailma tuhoutunut ydinsodassa vai olisiko mahdollista että elämää on sittenkin Moskovan ulkopuolella?

Näistä alkuasetelmista alkaa Artjomin pitkä matka Timiryazevskayan metroasemalta kohti metroverkon syövereitä, pienen ja mitättömän vihjeen saattelemana. Artojom kuulee että Teatralnayan asemalla on huhujen mukaan radisti joka on ollut aikaisemmin onnistuneesti yhteydessä ulkomaailmaan, joka siten todistaisi että ihmisiä on hengissä myös metron ulkopuolella.

Pitkän matkan aikana Artjom kumppaneineen joutuu mukaan valtataisteluihin niin kommunistien kuin natsien toimesta. Ja kuin liukas ankerias, Artjom selviää hiuksen hienosti traagisistakin tapahtumista ja puskee kohti totuutta.

Dmitry Gluhovsky saa trilogian viimeisellä osalla vielä kerran luotua lukijan eteen apokalyptisen yhteiskunnan missä ihmishengellä ei ole pahemmin arvoa. Ja vaikka koko trilogia on käytännössä kuvaus nyky-Venäjän tilanteesta se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Itselleni trilogia oli pitkä taivallus mutta kannattava.

Kindlessä on jo menossa seuraava yhtä mielenkiintoinen tarina missä lähitulevaisuuden Eurooppa on sirpaloitunut useamman super-flunssaepidemioiden jälkeen pieniksi miniatyyri/kaupunkivaltioiksi. Dave Hutchinsonin ensimmäinen Europe Sequence -trillerisarjan kirja Europe in Autumn.

The Last Stand

Tässä näyttää menneen jo pienen tovin edellisestä blokkauksesta. Lukukone ei ole pysähtynyt (tai edes sakannut) joten yritän pitää blogia ajan tasalla.

Myyttinen Villi Länsi on täynnä toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja henkilöitä jotka syntyivät aikansa lehdistön ja 1900-luvun populaarikulttuurin ansiosta. Kuitenkin ainakin allekirjoittanut on enemmän kiinnostunut sukeltamaan näiden myyttien alkulähteille ja lukea todellisista henkilöistä ja tapahtumista yleensä pahasti värittyneiden myyttien takana.

Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull, and The Battle of the Little Big Horn on yksi tulkinta muiden joukossa nykyisen Montanan osavaltion Little Big Horn-joen kumpuilevissa maastoissa vuonna 1876 käydystä taistelusta missä kohtasivat kaksi suurta aikansa julkisuuden nimeä; Yhdysvaltain ratsuväen everstiluutnantti George Armstrong Custer ja cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää johtava Istuva Härkä.

Tuhoisan sisällissodan jälkeen, Yhdysvaltojen eteläisissä osissa hallitus yritti uudelleen rakentaa konfederaation raunioille yhtenäistä Amerikkaa, samalla yrittäen tukahduttaa kasvavaa rasismia ja syrjintää. Sirpaloitunutta maata johti Abraham Lincolnin luottomies Ulysses S. Grant joka oli johtanut 11 vuotta aikaisemmin Unionin armeijan sisällissodan voittoon.

Kuitenkin samaan aikaan uudisasukkaiden virta suuntasi idästä kohti lännen viimeisiä rajaseutuja kullan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Idän ja lännen välissä oli edelleen valtavia maa-alueita jotka tarjosivat uudisasukkaille mahdollisuuksia sekä tietenkin luonnonrikkauksia. Yksi uusien mahdollisuuksien esteistä kuitenkin nousi hälyyttäväksi ongelmaksi asti aina Valkoiseen Taloon; Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.

Vuonna 1876 presidentti Grantin työpöydälle tuotiin hälyyttävä tieto kasvavista konflikteista Black Hills -vuorilla nykyisen Etelä-Dakotan ja Wyoming rajalta, mistä oli jo vuosia sitten löydetty laajoja kultaesiintymiä. Vuoristoisen alueen käytöstä olivat napit vastakkain uudisasukkaat sekä Lakota-intiaanit jotka pitivät vuoria heidän pyhänä ja jakamattomana alueenaan. Vuoteen 1876 mennessä alueella asui jo 10 000 ihmistä ja presidentillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota kauppaa vuoristoalueesta jonka hankinta edesauttaisi myös Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeistä sakkaavaa taloutta. Black Hills oli kuitenkin intiaaneille iso osa hengellistä kulttuuriaan sekä perintöään joten kauppoja ei syntynyt.

Presidentti Grant tunnettiin hyvin aggressiivisena päätöksentekijänä jo armeija aikoinaan ja päätös Lakota-intiaanien pakkosiirtämisestä toteuttiin. Tästä seurasi suuren armeijayksikön kokoaminen jonka osana oli seitsemäs ratsuväkirykmentti jota johti nuori everstiluutnantti Custer.

George Custer on kaikin puolin kiehtova hahmo jossa yhdistyy räikkösmäinen kapinallisuus auktoriteetteja kohtaan ja samalla häneen osuu hyvin suomalainen lausahdus "mulukku mieheksi". 37-vuotiaaksi hän oli ehtinyt kokemaan paljon sotilasurallaan; hän mm. niitti mainetta sisällissodassa Gettysburgin taistelussa ratsuväkiyksiköllään ja sodan jälkeen, 1860-luvun loppupuolella niitti intiaaneja Washita-joen taistelussa missä henkensä menetti yli 100 Cheyenne-intiaaniheimon soturia, naista ja lasta. Edellä mainitut ja jokusen muun "onnistuminen" siivitti Custerin uraa siinä määrin, että hän nousi kansalliseksi yleisön rakastamaksi sotilaaksi. Vaikka Custer esiintyikin hienostelevana ratsuväen upseerina, taustalla olevat asiat olivat kaikkea kuin pilvipoutaa. Custer saattoi ohittaa esimiesten käskyt, tai kesken komennusten lähteä hoitamaan omia asioitaan. Käytöksellään hän sai useita varoituksia ja jopa hämmensi Yhdysvaltain armeijan laitosta anonyymisti kirjoittamillaan paljastuskirjeillään joita julkaistiin The New York Heraldissa. Kaikki tämä kärjistyi kentällä armeijan tehtävissä joiden osalta Nathaniel Phillbrick viljelee monta esimerkkiä missä alaiset kuvailee häntä osuvasti juuri "mulukku mieheksi" -tyyliin.

Pikakelataan historiaa aina kesäkuuhun 1876, jolloin presidentti Grantin armeijayksikkö löysi suuremman intiaanijoukon jäljet Rosebud-joen tietämiltä. Custerin prikaatin intiaanitiedustelijat hyvin pian ilmoittivat löytäneen ison intiaanikylän laaksosta läheltä Little Big Horn-jokea. Custer tunnisti välittömästi valtavan mahdollisuuden ja jakoi prikaatinsa kolmeen pataljoonaan ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Custer 700 miehellään pysyivät kylän liepeillä ja suunnittelivat tuhoavansa Lakota ja Cheyenne -kylän murskaavalla hyökkäyksellä. Tästä alkoi kohtalokas ja yksi tunnetuimmista taisteluista.

Nathaniel Philbrick käy mikroskooppisen tarkkaa ruumiinavausta minuutti minuutilta taistelun kulusta. Custerin loputon menestymisen nälkä sumensi nopeasti tehokkaan sotilaallisen arvionnin. Todellisuudessa on arvioitu että Custerin prikaatia kohtasi yli 3000 miehen vahvuinen intiaanikoaliitio jota johti vähintäänkin yhtä nimekäs Lakota-päällikkö Istuva Härkä ja hevosen selästä taistelussa mukana ollut Hullu Hevonen. Kirjailija jo kirjan alkumetreillä huomio Custerin joukkojen suuren heikkouden joka oli maasto. Maasto missä taistelu käytiin oli kumpuilevaa pitkäheinäistä preeriaa joka edesauttoi intiaanisotureiden huomaamatonta etenemistä ja samalla sen kumpuileva maastonmuoto hämärsi taitoa tunnistaa ilmansuunnat kun horisontti ei ollut näkyvissä.

Custerin henkilökohtaisesti johtama yksikkö irtautui taistelusta ja yksikön kohtalo on pitkälti intiaanien perimätiedon ja taistelun jälkeisten tutkimusten varassa. Pitkin 1900-lukua ja jopa 2000-luvulla itse paikan päällä tehtyjen tutkimusten mukaan Custerin yksikkö joutui täydellisen intiaaniylivoiman saartamaksi ja vasta myöhemmin taistelutoimien jälkeen, Custerin yksikön kohtalo selvisi. Kaikki Custerin yli 200 miestä kokivat brutaalin kohtalon. Custerin ruumis löydettiin ja virallisen tiedon mukana, hän oli saanut fataalin rintaosuman sekä hän oli ilmeisesti joko itse tai alaisen toimesta lopettanut kärsimyksen siistillä päälaukauksella. "Säästä aina varmuuden vuoksi yksi luoti itsellesi" oli ohjenuora intiaanien osalta jota syötetiin jo armeijan koulutusvaiheessa.

Nathaniel Philbrick jakaa kirjansa kahteen kokonaisuuteen; Custeriin ja tapahtumien läpikäymiseen sekä Istuvan Härän yhtä mielenkiintoiseen tarinaan. Intiaanien suullinen perimätieto tapahtumista on hyvin dokumentoitu ja se antaakin kiehtovan lisäulottuvuuden tarinaan. Istuva Härkä mobilisoi hyvin nopeasti soturinsa ja siirsi muun heimon mahdollisimman kauas taisteluista, sotureita lähti johtamaan legendaarinen Hullu Hevonen. Intiaanit nopeasti huomasivat myös Custerin joukkojen virheliikkeet ja alivoiman joka mahdollisti intiaanien murskaavan tehokkuuden. Taistelussa kaatuneita Yhdysvaltain sotilaita odotti myös useiden osalta pahamaineinen intiaanien rituaalisilpominen.

Little Big Hornin-taistelussa on arvioitu kaatuneen 136 soturia ja tuntematon määrä naisia ja lapsia. Yhdysvaltain armeijan seitsemäs ratsuväkirykmentti menetti 242 sotilasta ja 16 upseeria. Luvussa oli mukana myös itse Custer ja hänen veljensä joka löydettiin läheltä Custeria. Taistelun jälkipyykki kansallisella tasolla oli myös hyvin rumaa. Armeija kaatoi lopulta häviön Custerin niskaan ja tapahtumia ja sen kulkua virheineen puitiin vielä vuosia.

Kuitenkin, tulevien vuosikymmenten aikana populaarikulttuuri kasvatti George Custerista legendaarisen hahmon joka taisteli viimeiseen mieheen raakalaismaisia intiaaneja vastaan. Itselläni tuli Custerista mieleen paljolti toinen 1800-loppupuolen "Villin Lännen legenda" William Henry McCarthy a.k.a. Billy the Kid joka nauttii myös samanlaista kyseenalaista legendan mainetta, mutta oli kuitenkin lopulta nuori orpopiru New Yorkin kaduilta joka päätyi kylmäveriseksi murhamieheksi New Mexicoon. Voittajat kirjoittavat historian, vai miten se meni..