MaddAddam-trilogian toisen osan lukeminen käynnistyi oikeastaan siitä kun havahduin Suomalaisessa Kirjakaupassa että tämän dystopia-sarjan viimeinen osa Uusi maa onkin jo myynnissä. Kirja lähti luonnollisesti mukaani ja loputtomasti järjestystä vaihtava lukujononi sai jälleen kerran taipua.
Herran tarhurit jatkaa Oryx ja Crake aloittamaa tarinaa. Tällä kertaa ensimmäisen osan aloittamia tapahtumia seurataan ekofundamentaalisen ja askeettisesti elävän Herran tarhurit-ryhmän kautta jotka saarnaavat ruton tai "Vedettömän tulvan" tuloa ja ihmiskunnan tuhoutumista. Maailma on pitkälti Korporaatioiden hallinnassa jotka kilpaa bioteknisesti muokkaavat ravintoa ja eläinrotuja mitä mielikuvituksellisimpia muotoja ja kuten Oryx ja Crakessa jo nähdään ihmiskunnan kuollessa ruttoon, ihmiskunnan virkaa jää edustamaan kloonattuja, sinisiä ja ekologisesti parempia ihmisiä.
Kirjan päähenkilöinä eivät ole pelkästään Herran tarhurit ja sen karismaattiset johtajat vaan ytimessä seurataan kahden naisen Tobyn ja Renin elämää ryhmän parissa ja Vedettömän tulvan jälkeisen ajan selviytymistaisteluja. Molemmat naiset ovat kohtalonsa johdattelemana vaihtaneet kulutuyhteiskunnan Herran tarhureiden yhteisöön ja kirja kuvaakin suurimmaksi osaksi naisten elämää tarhureiden parissa. Ulkopuolinen yhteiskunta laukkaa kohti odotettua tuhoaan kun tarhurit pyrkivät varautumaan tulevaan vaalimalla ja palvomalla ympäröivää luontoa.
Mitä kirjasta jäi käteen? Itse pidin kirjan viipyilevästä tahdista ja ennenkaikkea kirjailijan onnistuneeista maailmanlopun kuvista joissa ihmiskunta kuin feidaa taustalle kun luonto ottaa jälleen omansa ruton jälkeen. Kuitenkin tuntui siltä että tarina hiukan sakkasi kirjan puolessa välissä mutta pääsi jälleen hyvään vauhtiin loppuosan selvitymiskamppailujen yhteydessä. Herran tarhurit osoitti että Margaret Atwood pysyy kirjahyllyssäni elegantilla tarinankerronnallaan ja Uusi Maa pääsee takuuvarmasti lukujonoon.
Kirjan päähenkilöinä eivät ole pelkästään Herran tarhurit ja sen karismaattiset johtajat vaan ytimessä seurataan kahden naisen Tobyn ja Renin elämää ryhmän parissa ja Vedettömän tulvan jälkeisen ajan selviytymistaisteluja. Molemmat naiset ovat kohtalonsa johdattelemana vaihtaneet kulutuyhteiskunnan Herran tarhureiden yhteisöön ja kirja kuvaakin suurimmaksi osaksi naisten elämää tarhureiden parissa. Ulkopuolinen yhteiskunta laukkaa kohti odotettua tuhoaan kun tarhurit pyrkivät varautumaan tulevaan vaalimalla ja palvomalla ympäröivää luontoa.
Mitä kirjasta jäi käteen? Itse pidin kirjan viipyilevästä tahdista ja ennenkaikkea kirjailijan onnistuneeista maailmanlopun kuvista joissa ihmiskunta kuin feidaa taustalle kun luonto ottaa jälleen omansa ruton jälkeen. Kuitenkin tuntui siltä että tarina hiukan sakkasi kirjan puolessa välissä mutta pääsi jälleen hyvään vauhtiin loppuosan selvitymiskamppailujen yhteydessä. Herran tarhurit osoitti että Margaret Atwood pysyy kirjahyllyssäni elegantilla tarinankerronnallaan ja Uusi Maa pääsee takuuvarmasti lukujonoon.
Seuraavaksi olen jo valmistautunut parin viikon lomamatkaan ja Kindleen onkin ladattu kolme kirjaa joista ensimmäinen John Scalzin The Ghost Brigades on hyvässä vauhdissa.
