Kesän pari kirjaa

Niin se kesä tuli ja meni, suorastaan ohikiitävän tehokkaasti. Taas oli kova pyrkimys lukea paljon, mutta kesän lukusaldo jäi kahteen pokkariin, joista seuraavaksi.

Jan Guilloun pokkari seurasi Ancilliary Justice -kirjaa, joka oli piristävä sf-lukukokemus. Suuri vuosisata -sarja on edennyt kolmanteen osaan Punaisen ja mustan välissä, missä Ensimmäisen Maailmansota on käyty, ja eletään sodan jälkeisen Euroopan jälleenrakentamisen aikaa. Edellisessä osassa Lauritzenin veljekset palasivat yhteen sodan päätyttyä, keskinäiset erimielisyydet sovittiin, ja veljekset päättivät alkaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.

Eletään siis maailmansotien välistä aikaa. Veljesten yritysrypäs on laajentunut ja toiveena on tietysti omaisuuksien ansaitseminen. Tarina kuitenkin keskittyy pitkälti kronikan tulevien kirjojen päähenkilöihin, eli Lauritzin ja Oscarin nyt täyskasvusiin lapsiin ja heidän edesottamuksiin. Toinen veljeksistä on asettunut Ruotsiin ja toinen Berliiniin. Tarinan loppupuolella käännytään jo kolmekymmentäluvun Euroopan myrskyihin. Kirjana kirjailija jatkaa hyvin maltillisella ja rauhallisella linjalla. Maailmansotien välinen rauhan aika etenee tyynessä maisemassa. Veljesten jälkikasvu kasvaa ja aloittavat oman matkansa ja tietysti on mielenkiintoista seurata mikä on heidän kohtalonsa tulevien vuosikymmenten tyrskyissä. Tarinassa nousee esille Oscarin poika Harald, joka valitsee saksassa oman tien, Hermann Göringin siipien suojassa. Tämä oli mielestäni rönsyilevän tarinan parasta antia.

Bernard Cornwellin Soihdunkantaja käänsi minut vahvasti The Last Kingdom-saagan loppusuoralle, kun edessä on sarjan kolme viimeistä kirjaa. Nyt täytyy sanoa että kirjasta ei jäänyt mieleen mitään tähdellistä. Uhtred alkaa olemaan ikäihminen, ja tarinan tapahtumat antavat mahdollisuuden, jälleen kerran, yrittää saada takaisin perheen vanha kotilinnoitus Bebbanburg. Edellisten osien tapaan, nyt alkaa näkymään kirjailijan turnausväsymys ja ei varmaan mikään ihme. Lukijallekin 10 kirjaa viikinkitaisteluita alkaa olemaan paljon. Mutta kyllä tämä sarja kahlataan läpi.

Ancillary Justice

Ann Leckien tarinassa lähtökohta on perinteistä tieteiskirjallisuudesta poikkeava; tarinan keskiössä on tekoäly joka hallitsi aikaisemmin suurta avaruusalusta tuhansia vuosia, ja nyt se on rangaistuksena sidottuna vain yhteen ihmiskehoon. Tarinan tarjoilemassa galaksissa hallitsee Radchin imperiumi, joiden avaruusaluslaivastoa hallitsevat erilaiset tekoälyt, jotka ohjailevat valloitusarmeijana, maailmasta toiseen, ihmisisotilaita etäohjauksella. Jotka ovat varastoitu avaruusaluksiin, ilman persoonaa, vähän kuin zombiearmeijana. Tätä imperiumia ohjailee totalitaarisella otteella Lord of the Radch, Anaander Mianaai.

Tarina keräytyy auki suurten tapahtumien jälkeen; Radchin yksi avaruustaistelualus Justice of Toren on räjähtänyt, ja alusta hallinnut AI pääsi kuin ihmeen kaupalla pakenemaan Ancillary-sotilaan kehossa. Justice of Toren räjähdykseen liittyi Radch-yhteiskunnan sisällä vellova sisäpoliittinen kuohunta, jonka keskiössä on Anaander Mianaain, joka on myös AI, sirpaloituminen kahdeksi tietoisuudeksi jotka taistelevat vallasta. Lukija arvaa aika nopeasti että Justice of Toren AI, nyt nimeltään Brec, aloittaa klassisen kostoretken.

Vaikka juoni on yksinkertainen, kirjalija on onneksi tähdännyt korkealle ja kirjan sivut täyttyvätkin tämän militanttisen ja totalitaarisen imperiumin toimista, tavoista, kulttuurin kuvaamisesta. Ainakin itse tarinan alkutaipaleella havahduin kirjailijan käyttämiä She/Her -termejä, jotka kuvasivat hahmojen sukupuolettomuutta. Brecin tarina poukkoilee niin historiassa konetietoisuutena kuin nykyhetkessä, haavoittuvana ihmishahmona joka etsii sopivaa kulmaa ja reittiä Radch imperiumin ytimeen, Anaander Mianaain luokse. Tässä trilogian ensimmäisessä osassa kirjailija käsittelee selkeän laajasti luomaansa synkän oloista dystopiaansa, joka on kaikinpuolin ainakin meikäläisen makuun, ja ansainnnut kasan palkintoja. 

Sota ja rauha, osa 1

Sota ja rauha, tuo kolossaalinen Leo Tolstoin teoskokonaisuus on lähes 2000 sivullaan normilukijalle piiitkä ja kärsivällisyyttä vaativa projekti jo pelkästään yli 580 hahmollaan. "Onneksi" se on palasteltu meille hiukan hitaammille lukijoille sopivasti kahteen niteeseen, joten lukija voi nauttia (edelleen aika massiivisista niteitä) osa kerrallaan. 

Alunperin suunnittelin että ostaisin ja tutustuisin näitä venäläisiin klassikoihin vasta eläkepäivillä, mutta pitkälti hetken mielijohteesta ostin tämän ensimmäisen osan Turusta Tarjouskirjakauppa Pikku- Sammakon valikoimasta. Jos joskus piipahdat Turussa niin suosittelen käymään tässä Kustannusyhtiö Sammakon kivijalkamyymälässä. joka on piristysruiske suomalaisen kivijalkakirjakauppojen valikoimassa. Onneksi Suomesta vielä löytyy muitakin kuin Suomalaisen Kirjakaupan standardoituja valikoimia, jotka tuovat mieleen enemmänkin McDonaldsin.

Sota ja rauhan keskiössä seurataan viiden venäläisen aatelissuvun edesottamuksia Pietarin ja Moskovan salongeissa ja maatiloilla 1800-luvun alkupuolella. Hahmoleegiossa vastaan tulee niin aitoja kuin fiktiivisä hahmoja, ja lukijan eteen marssitetaankin loputon liuta ruhtinaita ja ruhtinattaria joiden elämänvaiheet tuntuu koostuvan loputtomista tanssiaisista, illallisista, maineesta ja tietysti hyödyllisistä naimakaupoista. Sinänsä siinä ei ole mitään vikaa, Venäjän aateliston elämä todenäköisesti olikin juuri sellaista. Tarina ilmeisesti pohjautuukin osittain kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. 

Eurooppa tietysti eli kiivaita aikoja tarinassa kun Bezuhovit, Bolkonskit, Rostovit, Kuraginit ja Drubetskojen aatelissuvut elämä pyörähtelee Moskovan ja Pietarin toinen toistaan hienoimmissa illanvietoissa, tietysti korkealla venäläisten arkitodellisuudesta. Venäjän kerman kunnian tavoittelu keskittyy Eurooppaa repivän Napoleonin sotaan, joka imee mukaansa aatelissukujen nuoria vesoja.

Täytyy nyt alkuun sanoa että jätin kirjan kesken. Jaksoin painaa läpi yli puolet ensimmäisestä osasta (n. 900 sivua) mutta sitten iski päälle turnausväsymys. Tolstoi osasi kyllä kirjoittaa ja myönnän että tämä on yksi maailman kirjallisuuden isoja klassikoita mutta tarina oli hiukan liian ameebamainen, joka venyi ja venyi joka suuntaan. Hahmoja varten olisi pitänyt olla mukana oma hakemisto kuvauksineen, koska ainakin itse jouduin välillä pysähtymään ja ihmettelemään että kuka kukin oli. Tarina muutenkin tuntui välillä aika päämäärättömältä, ja kaikenlainen kosiskelu ja romantiikka (hyi, tyttöbakteereja) alkoi väsyttämään. Olen ehkä liikaa lukenut viime vuosina dekkareita, tieteiskirjallisuutta ja steriiliä historiaa :(.

Ehkä tämä siirtyy eläkeprojektiksi. Yöpöydällä on jo vuosia mielessä ollut Ann Leckien Ancilliary Justice joka teki vuonna 2013 tieteiskirjallisuuden historiaa voittamalla kaikki suurimmat tieteiskirjallisuuden Hugo-, Nebula-, ja Arthur C. Clarke -palkinnot. 

Anno Domini 2021

Vuosi 2021 kahlasi eteenpäin COVID-viruksen hidastama, joka kuitenkin sisälsi ennätysmäärän luettuja kirjoja, kiitos siitä äänikirjojen.

Kirjavuoteni alkoi perinteisesti Bernard Cornwellin The Last Kingdom -sarjalla, kun kohdalla oli sarjan kahdeksas osa. Uhtred on tarinassa jo vanhempi mies, ja hänen rinnallaan jo taistelee Uhtredin pojat ja yhdessä he kohtaavat jälleen kerran niin sisäpoliittista viäntöä kuin viikinkien invaasiota. 

Kirjavuoteeni mahtui myös uusi kirjasarja, kun aloitin Lee Childin yli 20 kirjaa sisältävän Jack Reacher-sarjan. Josta itse asiassa on nyt tuore TV-sarja Amazonin streaming-palvelussa. Entisen sotilaspoliisin kulkurielämää kuvaavan kirjasarjan pilotti oli vahva aloitus, pirun hyvin rakennetun juonen ansiosta. Luin myöhemmin kirjasarjan toisen osan, joka ei ihan yltänyt pilotin tasolle.

Jatkoin myös henkilöhistoriikkisarjaani, kun vuorossa oli tuore Oliver Stonen, toivottavasti jatkoa saava Chasing the Light. Oliver Stone on henk. koht. suosikki elokuvaohjaajista ja käsikirjoittajista ja kirja onkin täynnä Stonen mielenkiintoisia muistoja pitkin poikin uransa alkuvaihetta.  

Vuonna 2021 sain päätökseen 6 vuotta kestäneen luku-urakan Harry Holen tarinoiden parissa. Näillä näkymin kirjailija ei palaa Harry Holen pariin, joten kirjat jättivät loppuunpalaneesta oslolaisesta rikostutkijasta hienon muistijäljen,

Pitkän tauon jälkeen tartuin myös Jens Lapiduksen kirjoihin, VIP-huone ei pettänyt ja ylsi Snabba Cashin tasolle. 

Historian puolelle valitsin kirjan Aleksanteri I elämästä, jolla oli suuri vaikutus Suomen historiaan, jatkoin myös Yhdysvaltojen historian kahlaamista S.C.Gwynnen Empire of the Summer Moon, joka kertoi Komanssi-intiaanien surullisen mutta hyvin tutun tarinan. 

Vuosi sisälsi myös sekalainen määrä vanhoja tuttuja ja uusiakin. Kokonaisuudessaan hyvin onnistunut kirjavuosi.

Keisari II, Kuninkaiden kuolema

Conn Iggulden jatkaa Gaius Julius Caesarin nuoruuden kuvaamista tässä Keisari-sarjan toisessa osassa. Kirjan alussa tuleva diktaattori on ansaitsemassa kannuksiaan Välimerellä kunnes joutuu merirosvojen vangiksi. Gaius miehineen saavat järjestetyksi lunnaat ja selviävät hädintuskin vankeudesta. Alkaa takaa-ajo jonka päätteeksi Gaius ja hänen miehensä kostavat merirosvoille ja saavat haltuunsa mittavan merirosvoaarteen joka luo Gaiukselle selkeän tien takaisin Roomaan ja paikan loputtomassa vallan tavoittelussa. Lopulta Gaiuksen ja Brutuksen tiet kohtaavat vuosien tauon jälkeen ja parivaljakko muodostaa vaarallisen poliittisen voimakaksikon Rooman poliittisella näyttämöllä. Tarinan viimeisillä askeleilla nähdään myös Spartacuksen tähdenlento.

Kevyttä seikkailukirjallisuutta, ehkä liian kevyttäkin omaan makuuni.Täytyy sanoa että tämä kirja oli myös samalla viimeinen äänikirjani. BookBeatin tarjonta kävi yksinkertaisesti liian kapeaksi minulle, versus mitä siitä palvelusta maksoin.

Seuraava kirja onkin isompi puristus; Leo Tolstoi, Sota ja Rauha Osa 1. Päälle 900 sivua venäläistä kirjallisuutta jonka olin jo päättänyt jättää eläkeprojektiksi mutta päätin haastaa itseni.

Chaos

Tom O'Neill on pitkän linjan kirjailija ja tutkiva journalisti joka julkaisemalla Chaos: The Truth Behind the Manson Murders löi itsensä läpi julkisuuteen. Projektina tämä kyseinen kirja ei ole ollut sieltä lyhyemmästä päästä; kirjailija aloitti yhden Yhdusvaltojen tunnetuimman murhatapauksen parissa jo vuonna 1999, kun hän vastentahoisesti otti vastaan työtehtävän sen aikaiselta työnantajalta kirjoittaa kolmen kuukauden aikana perusartikkelin Charles Mansonin murhista koska tapahtumista oli kulunut lähes 30 vuotta. 

Lyhykäisyydessään Charles Manson oli 1960-luvun loppupuolella nuorisokultin johtaja jonka kannattajat suorittivat Los Angelesissa elokuussa 1969 murhaketjun, missä uhriksi joutui mm. aikansa yhden kuuluisimman elokuvaohjaajan Roman Polanskin yhdeksännellä kuulla raskaana olevan vaimo ja elokuvatähti Sharon Tate. Nuoret murhaajat (kolme naista ja yksi mies) saatiin kiinni, tuomittiin kuolemaan ja lopulta tuomiot muutettiin elinikäisiksi tuomioiksi. Kulttijohtaja Charles Mansion myös vangittiin ja lopulta hän kuoli vankeudessa vuonna 2017. 

Vuonna 1999 toimittajana Tom O'Neill teki työtä käskettyä ja alkoi käymään läpi aikansa kalleimman oikeudenkäynnin tapahtumia apunaan oikeudenkäynnin viralliset asiakirjat ja esimerkiksi oikeudenkäynnin syyttäjän Vincent Bugliosin 1970-luvulla kirjoittama jo nyt aihepiirin klassikoksi nousseen Helter Skelter -kirjan, ja ensimmäisten taustatutkimuksen aikana alkoi heräämään kysymyksiä..

Jos nyt totta puhutaan, niin kirjan yli 400 sivua on pikkutarkkaa salapoliisityötä ja siitä tulee mieleen lukija joka joutuu valtavan informaatiopyörremyrskyn sisälle. Käytännössä lukija saa esimakua siitä mitä kirjailija kävi läpi ensin tehdessään artikkelia (3 kuukauden projekti), joka lopulta muuttui yli 20 vuotiseksi pakkomielteeksi. Mutta kaikinpuolin kiehtovaa luettavaa. Kirjan voi yrittää palastella kolmeen isompaan aihealueeseen; ensin on syväluotaava sukellus Mansonin "perheen" suorittamiin murhiin ja niihin liittyviin henkilöihin, ympäristöön ja itse oikeudenkäyntiin. Toisena on lähes mystinen hahmo Charles Manson itse ja kolmantena Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut, ja niihin liittyvät laittomat kotimaan operaatiot kuten esimerkiksi CHAOS tai MK-Ultra. Ja kuin ihmeenkaupalla kirjailija pystyy melkein yhdistämään Mansonin murhat JFK:n ja RFK:n murhiin. Hän pystyy loogisesti osoittamaan yhteyden mutta ilman lopullisia todisteita, ja hän luonnollisesti myöntää sen. Kirja onkin täynnä tällaisia loogisia osoituksia kun Tom O'Neill kerää haastatteluita aikalaisilta ja todisteita ja lukijan pitääkin vähän väliä miettiä sitä foliohatun vetämistä päähän.

Heitetään muutama hieno esimerkki. Kirjassa toimittaja pystyy osoittamaan että Sharon Taten murhapaikkaa oli muutettu murhan jälkeen. Murhapaikkaan liittyi myös kadonnut filmi mikä ilmeisesti sisälsi kyseenalaista materiaalia elokuvatähdestä, tämän vahvisti kirjailijalle entinen poliisi joka näki filmin poiston murhapaikalta. Mukaan kun tulee tiukasti haastatteluista kieltäytyvät Sharon Taten ja Roman Polanskin lähipiiri, huumeiden myyjiä jotka pyörivät myös tässä Hollywood-kermassa niin juoni vain tiivistyy. 

Toinen yksi lempipaljastuksista on tietysti tiedusteluorganisaatiot jotka ainakin omasta mielestäni, käytännössä pitivät Charles Mansonia osana MK-Ultra -projektin koekaniinina. Charles Manson, pikkurikollinen joka vaivoin osasi lukea ja kirjoittaa, mies joka oli viettänyt suurinman osan nuoruudestaan ja aikuisiästään vankiloissa osasi ja pystyi täysin aivopesemään huumeilla (LSD) ja käytöksellään alle puolessa vuodessa nuoret murhaajat tekemään täysin poikkeuksellisen brutaalin joukkomurhan. Tämä on yksi asia jonka kirjailija nosti esille. Foliohattu alkaa tarttumaan lukijan käteen kun kirjailuja ohjaa selvitystään vahvasti kohti San Fransiscoa ja siellä erityisesti Haight-Ashbury Free Medical Clinic -nimiseen sairaanhoitoyksikköön, joka tarjosi maksutonta sairaanhoitoa. Kirjailija osoittaa että tämä Charles Mansonin perheen käyttämä klinikka olikin CIA:n pöytälaatikkoyksikkö joka samalla teki tutkimuksia LSD:n osalta. Kirjan loppupuolella tarinan keskiöön nousee CIA:lle työskennellyt lääkäri joka jo 1960-luvulla teki läpimurron ns. aivopesun saralla, missä hän pystyi muuttamaan potilaan muistia poistamalla tiettyjä tapahtumia. Kirjailija ei pystynyt lopulta ilmatiiviisti yhdistämään Charles Mansonia ja lääkäriä toisiinsa. Todellisen tvistin kirjailija heittää kun hän pystyy selvittämään että kyseinen lääkäri tapasi Jack Rubyn vankilassa, miehen joka ampui Lee Harvey Oswaldin.

Kirjan tietomäärä on valtava, ja se aiheuttaakin pientä lukuväsymystä. En tiedä onko kirjailijalla suomalaista alkuperää koska kirja on hieno osoitus suomalaisesta sisusta. Aloitat kirjoittamaan hyvin perinteistä artikkelia 30 vuotta sitten tapahtuneesta murhasarjasta, teet hiukan taustatyötä ja huomaat että jokin tapahtuneessa ei nyt täsmää. Ja sitten pohdit pitäisikö tutkia lisää, vai jatkaa ja kirjoittaa perusartikkeli loppuun. Lopulta päätät sittenkin kaivaa hiukan tietoa enemmän ja alat tippumaan tähän hyvin syvään ja synkkään kaninkoloon. 

Mielenkiintoinen kirja joka saa mielikuvituksen hyrräämään ylikierroksilla. 

Keisari I, Rooman portit

Brittiläinen Conn Iggulden on uusi tuttavuus joka on tuttu nimi kirjakauppojen hyllyissä, ja hän kirjoittaa historiallisia romaaneja niin Antiikin Roomasta, Tšingis-kaanista, Englannin Ruusujen Sodasta kuin muinaisista kreikkalaisista. Kirjailijalla on siis laaja historiallisten romaanien portfolio. Nimensä mukaisesti Keisari I, Rooman portit aloittaa viiden kirjan pituisen sarjan Antiikin Rooman kuuluisimmasta valtiomiehestä Julius Caesarista. Sarja kattaa niin nuoruuden isänsä maatilalla kuin kuoleman Rooman senaatin lattialla 55 vuotiaana diktaattorina.

Totuushan on että Gaius Julius Caesarin lapsuudesta ja nuoruudesta ei paljoakaan tiedetä, mutta jos se sivuutetaan Iggulden on luonut kovin menevän ja toimivat tarinan tulevan diktaattorin lapsuudesta joka on tämän sarjan pilotin pääasiallinen näyttämö. Gaius varttuu isänsä maatilalla Rooman ulkopuolella ja joutuu loikkaamaan aikuisuuteen suuren orjakapinan myötä kun hänen isänsä surmataan puolustaessaan maatilaa. Iggulden vie tarinallaan lukijoita halki Rooman kun Gaius ja hänen läheiset ystävänsä pääsevät vallassa olevan konsuli Gaius Mariuksen siipien suojaan kunnes Mariuksen arkkivihollinen Lucius Cornelius Sulla nousee valtaan surmattuaan Mariuksen. Tästä alkaa Gaius Julius Caesarin maanpako ja sotilasura kohti vallan huippua.

Conn Iggulden osaa kyllä historiallisten romaanien kirjoittamisen ja olin positiivisesti yllättynyt ja Petri Hantun vahva kertojaääni vie tarinaa eteenpäin tasaisella tahdilla. 

Dyyni

Dyyni-trilogialla oli nuoruudessani samanlainen mielikuvituksen nyrjättävä vaikutus kuin Taru Sormusten Herralla. Frank Herbertin klassikosta minulla on myös elävä muistikuva missä makaan kesällä vanhassa keltaisessa teltassa, lapsuudenkotimme pihapiirissä isojen koivujen varjossa ja luin kirjastosta lainaamaani Dyyniä. Ja nyt vaikka kirjahyllyssäni on alkuperäinen trilogia käännettynä versiona pokkareina kasarilta, Akateemisesta Kirjakaupasta lähti matkaan paksu näyttävä englanninkielinen nide mikä sisältää tämän alkuperäisen trilogian.

En tiedä onko tästä tieteiskirjallisuuden klassikosta enää mitään sanottavaa. Varsinkin kun Denis Villeneuven tuore filmatisointi on nostanut trilogian puolikkaan kaikkien tietoisuuteen. Tietysti se on positiivinen asia kun Dyyniä jopa näkee nyt pokkarina Prisman hyllyssä, joten toivottavasti elokuva saa ihmiset tutustumaan alkuperäisteokseen ja tietysti innostaa lukemaan enemmän kirjoja!

Varsinkin nämä ensimmäiset itsensä Frank Herbertin kirjoittamat teokset ovat analysoitu läpikotaansa, mutta itse eniten pidin kirjailijan luomasta kirjallisesta universumista. Dyynin feodalistinen, 23 000 vuoden päässä oleva keisarijohtoinen yhteiskunta, vastapainona aatelissuvut jotka hallitsevat imperiumia joka kattaa satoja valovuosia linnunradastamme. Eihän tässä sinänsä mitään uutta ole mutta Herbert on osannut rakentaa niin rikkaan kehystarinan Atreides-suvun kohtalonjuoksun ympärille että lukija ei voi kuin hämmästellä kun tarina vie eteenpäin. Ben Gesseritin juonitteleva sisarkunta, avaruutta taittavat Navigoijat tai Arrakis-planeetan hiekkadyyneissä sukeltavat hiekkamadot, kaikki nämä ja paljon muuta avaavat lukijalle ainutlaatuisen lukukokemuksen. Mitä tulee tähän kyseiseen englanninkieliseen versioon niin täytyy sanoa että vaikka ennen kirjaa näin Dennis Villeneuven onnistuneen elokuvasovituksen, kirjan dialogi oli kerrassaan loistavaa ja mukaansa tempaavaa. Suosittelen kirjaa kaikille.

Äänikirjapuolella on menossa Conn Iggulden Keisari II, kuninkaiden kuolema ja yöpöydällä Tom O'Neill Chaos: The Truth Behind The Manson Murders joka äkkiseltään menisi vahvasti foliohattuosastolle mutta onkin kiehtova tositarina sinnikkään tutkivan journalistin 20 vuotisesta matkasta selvittää Charles Mansonin vuonna 1969 masinoima Tate-LeBianca -murhasarja, jonka virallinen totuus onkin täysin toisenlainen..

Keikari

Ruotsalaisen Jan Guilloun Keikari jatkaa kirjailijan pitkähköä Suuri Vuosisata -kirjasarjaa. Ensimmäisessä osassa lukija tutustui norjalaisiin Lauritzenin veljeksiin jotka menettivät kalastajaisänsä merelle, ja pääsivät yhteisön tuella Dresdenin insinöörikouluun joka oli 1900-luvun alun huippuoppilaitos. Veljesten sponsorit toivoivat että koulun päätyttyä he palaisivat Norjaan, ja auttaisivat kotimaataan valtavassa rakennusprojektissa missä rakennettaisiin rautatie aina pääkaupungista Oslosta Atlantin rannalle Bergeniin. Tätä kunniavelkaa palasi maksamaan Lauritz vanhin veljeksistä, joka lopulta onnistui vuosia kestäneessä rakennusprojektissa ja perusti menestyksekkään insinööritoimiston. Oscar veljeksistä toinen, taipui rakkausmurheissaan ja pakeni Afrikkaan, loi uran suurriistan metsästäjänä sekä rautatiesuunnittelijana ja lopulta sotilaana Ensimmäisen Maailmansodan loppumainingeissa.  Keikari kertoo kolmannesta veljeksestä Svärrestä, joka myös päätti jättää väliin kotimaansa pyynnön ja rakastuttuaan opiskelukaveriinsa englantilaiseen jaarliin, päätti muuttaa rakkaansa perässä Englantiin. 

Svärre Lauritzen joka on kolmesta veljeksistä taiteellisin, muuttaa perienglantilaiseen herraskartanoon Wiltshiren maaseudulle ja tarina keskittyykin pitkälti hänen ja rakastajansa Jaarli Albien parisuhteeseen. Kaksikko elää boheemia elämää yltäkylläisyyden ympäröimänä, ystävinä joukko 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen taiteen tekijöitä ja tunnettuja pasifisteja (mm. Bertrand Russell). Pariskunta suunnittelee aluksi uusia ratkaisuja maanviljelyn modernisoinnin osalta kunnes Svärre löytää uuden kipinänä maalaamiseen ja nousee tunnetuksi taiteilijaksi. 

Jos nyt olen ihan rehellinen niin Keikari oli pitkälti pettymys vahvasta alkaneelle kirjasaagalle. Kirjan alun jälkeen tarina muuttuu pitkälti dokumentaarikseksi ilman kunnollista juonta, vaikkakin Svärre ja Albie visiteeraavat ympäri maailmaa ja tapaavat mielenkiintoisia hahmoja matkoillaan. Sanoisin että kirja kevyt välisoitto Suuri Vuosisata -sarjassa joka olisi melkeimpä voinut olla vaikka osa ensimmäistä osaa.

Synkkä metsä

Tieteiskirjallisuus on jäänyt (jälleen kerran) liiankin vähäiseen osaan loputtomassa lukujonossani, kun The Expanse -sarja kulkee hitaasti eteenpäin ja Marko Kloosin Frontlines -saagakin pitäisi jatkaa. 

Joten kun minun yleinen tieteiskirjallisuus/elokuvamakuni on enemmän kallistunut älykkään ja mielikuvituksen räjäyttävän scifin puolelle, unohtamatta Marko Kloosin tapaista militaristista otetta, Liu Cixinin suorastaan eeppinen trilogia on kuin kaataisi bensaa allekirjoittaneen nälkäisen mielikuvituksen liekkeihin. Trilogia on yksinkertaisesti vaikuttava.

Synkkä Metsä starttaa ihmiskunnan näkökulmasta kovin surkeista lähtökohdista; trilogian ensimmäisessä osassa aliensivilisaatio Trisolar lähetti valovuosien päästä avaruusaluslaivaston kohti aurinkokuntaamme, jolla ei ole mielessä rauhanomainen kohtaaminen ihmiskunnan kanssa. Aikaa invaasioarmeijan kohtaamisen on reilut 400 vuotta. Maapallolle on kuitenkin jo saapuneet Trisolarin salaperäiset etujoukot Sofonit, nanomittakaavan tekoälylliset sabotöörit jotka ovat onnistuneet pysäyttämään ihmiskunnan fysiikan perustutkimuksen, ja sen myötä tekninen kehitys joka auttaisi ihmiskuntaa taistelemaan 4 valovuoden päässä lähestyvää valloittaja-armeijaa vastaan, vaikeutuu huomattavasti. 

Kirjan alussa 400 vuoden päästä saapuva vihamielinen invaasio on ilmoitettu julkisuuteen, ja tutunlaisesti maailma kipuilee pakokauhun rajamailla ja yhteistyön puutteesta; isot ja kehittyneet valtiot ovat panostamassa valtavia rahamääriä avaruuden tutkimukseen ja avaruusteknologiaan joilla pyritään aloittamaan vuosisatoja pitkä matka kohti tähtiä, pakoon valloittaja-armeijan tieltä. Tarina aloittaa pitkälti ensimmäisen osan jälkimaisemissa ja jatkuu siitä missä YK:n johdalla perustetaan pieni ydinjoukko ("Seinänkohtaajat") miettimään ratkaisua tulevaan kohtaamiseen. Ryhmän jäsenillä on myös poikkeukselliset resurssit käytettävissään. 

Liu Cixin on laittanut tässä trilogian toisessa osassa selvästi isomman vaihteen silmään joka pitää lukijan suu auki tarinan ollessa valtavan oloinen. Enää ei puhuta salaisesta radioteleskoopista Kiinan syrjäseudulla joka lähetti kutsuvan viestin ulkoavaruuteen, ja lopulta sai vastauksen ulkoavaruudesta. Nyt tarina on globaali ja tarinan se kiehtovin osa on miten ihmiskunta pääsee sille kehityksen tasolle, että se on valmis kohtaamaan Trisolarin avaruuslaivaston. Ja tätä peruskysymyksen eteenpäin potkimista seurataan eri Seinäkohtaajien ryhmän jäsenten kautta yli 200 vuoden ajan. Osa ryhmästä valitsee välillä keinotekoisen jäädytyksen ja heidät herätetään kymmenien vuosien jälkeen uudelleenjohtamaan kehitystä, aina kun tietyt kehitysvaiheet on saatu ratkaistua. Ja kello tietysti naksuttaa koko ajan eteenpäin. Lopulta tarina keskittyy pitkälti yhden kiinalaisen tiedemiehen suunnitelmaan ja lukijan eteen tuodaan tulevaisuuden noin 200 vuoden päässä oleva todellisuus ja missä tämä suorastaan vähäpätöinen tiedemies avaa Synkän Metsän -teorian, joka on huomioitu nykyään vahvana Fermin paradoksin selittäjänä. Kirjailijan teoria on nykyään huomioita jopa tieteellisillä sivustoilla, ja on tietysti kiehtova teoria miksi emme ole jo löytäneet elämää ulkoavaruudesta. Olemmehan syytäneet radiosignaaleja avaruuteen jo yli 100 vuoden ajan.

“The universe is a dark forest. Every civilization is an armed hunter stalking through the trees like a ghost, gently pushing aside branches that block the path and trying to tread without sound. Even breathing is done with care. The hunter has to be careful because everywhere in the forest are stealthy hunters like him. If he finds another life — another hunter, angel, or a demon, a delicate infant to tottering old man, a fairy or demigod — there’s only one thing he can do: open fire and eliminate them.”

Tarina päättyy todelliseen cliffhangeriin jonka päättää viimeinen Kuolema on ikuinen -teos. Itse en uskonut että Kolmen kappaleen probleema jälkeen tarina voi siitä enää kasvaa mutta kirjailija oli selvästi eri mieltä. Mieletön tarina joka mielestäni pistää Liu Cixinin nykyajan tieteiskirjallisuuden kovimpaan kärkeen.

Ja tieteiskirjallisuudella jatketaan kun aloitin Dyynin -trilogian noin 30 vuoden tauon jälkeen.

Mykkä kuolema

Olen odottanut tätä Volker Kutcherin kirjaa pokkariversiona mutta sitä ei näytä ilmestyvän. Onneksi BookBeat on jälleen kerran ollut tarkkana kun kirja löytyy valikoimasta. Kutcherin Gereon Rath -dekkarisarja osuu kaikinpuolin puoleensavetävälle aikakaudelle. Berliini 1930-luvun alkumetreillä on kuin muutkin Euroopan valtioista ja vaikka Suuri sota on takanapäin, Berliinin kaduilla vaeltaa laumoittain sodan runtelemia miehiä, nälkäisiä lapsia.  Vastapainona on jatkuvasti kuohuva poliittinen kartta, jonka välillä verisetkin tapahtumat kuin enteilisivät lähivuosina tapahtuvaa myllerrystä. 

Nuori komisario Geren Rath saa tällä kertaa käsiinsä vaikeaselkoisen murhan missä kuuluisa mykkäfilmitähti Betty Winter kuolee traagisessa onnettomuudessa kesken kuvausten. Rikospaikkatutkimus antaa selvän vihjeen että kyseessä saattaakin olla murha, Samaan aikaa Berliinin hylätyistä elokuvateattereista alkaa löytymään kuolleena useampi mykkäfilminäyttelitär, joilta on poistettu äänihuulet. Berliinin poliisi on siis kiireinen.

Nostan hattua kirjailijalle siitä kaikesta värikkäästä ajankuvauksesta tarinan ympärillä. Vuoden 1930 Berliini on elämää pursuava monikansallinen pääkaupunki joka tällä kertaa keskittyy suurta murrosta läpikäyvän elokuvateollisuuden tapahtumiin. Mykkäelokuva on saamassa Berliinissä rinnalleen vahvan kilpailijan äänielokuvista joka aiheuttaa kohinaa elokuvatekijöiden ja tuottajien keskuudessa. Poliisin päätutkimusten lisäksi nuori komisario taiteilee myös isälle tehdyn lupauksen kanssa, missä Gereon tulee vedetyksi Kölnin korkean tason politiikkaan. Naisasiat polkevat paikallaan kun ensimmäisestä osasta tuttu Charlie on jatkanut matkaa opiskeluiden pariin.

Tarinan pääjuoni ei ole kummoinen, mielestäni parasta antia on kuitenkin Berliinin poliisin sisäiset valtakamppailut ja juonittelut. Äreät poliisipäälliköt ja Gereonin työkaverit tuovat omaa väriä muutoin aika perinteiseen juoneen. Kirjassa oli myös yllättävän vähän politiikkaa jota odotin, tietäen että koko Saksan poliittinen kartta mullistuisi muutaman vuoden sisällä. Mutta kaikinpuolin mukavaa luettavaa varsinkin kaikille historiasta kiinnostuneille joten toivottavasti Bazar Kustannus jatkaa Volker Kutscherin kirjojen suomentamista.

Ristinolla

Minulla ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia aloittaa jälleen kerran uutta dekkarisarjaa, mutta niin vain Ian Rankin 24 osainen John Rebus -sarja tarttui puhelimeen BookBeatista. Rebus-seikkailujen pilotti oli myös mukavan tiivis ja lyhyt - sivumäärältään 239 sivua.

Ristinollassa seurataan keski-ikäistä John Rebusta, joka on Edinburghin rikospoliisin ylikonstaapeli, jonka elämä on tutusti hiukan vinksallaan; eronnut, alkoholisoitunut ja kärsien vanhan sotilasuran aikaisista koettelemuksista.

Sarjan pilotissa eletään 1980-luvun loppua kun John Rebus kollegoineen joutuu ratkomaan varsin haasteellista murhasarjaa, missä nuoria tyttöjä on kidnapattu ja lopulta löydetty kuristettuna. 

Tarinassa kirjailija on sävyttänyt Edinburghin synkin sävyin, odotetusti. Rebus on elämään väsynyt kehäraakki poliisiksi joka yrittää tasapainoilla elämänsä alamäessä PTSD-oireiden ja arjen välillä. Nuoruudessaan Rebus romahti henkisesti SAS-erikoisjoukkojen koulutuksessa ja tapahtuneen johdosta hänelle pedattiin paikka rikospoliisista.

Tämän ensimmäisen osan tarkoitus on ollut selvästi esitellä Rebus ja hänen lähipiirinsä lukijalle. Joten väkisinkin lukija tuntee että murhasarjan tutkinta on hiukan sivujuonena. Eikä siinä ole mitään vikaa; Ian Rankin avaa perusteellisesti Rebuksen karille ajaneen avioliiton, ja tämän vaikean suhteensa tyttäreensä. Estraadille tuodaan myös Rebuksen veli joka tasapainoilee hypnotisointiesiintyjänä ja huumeiden välittämisen välillä, lukijalle tulee myös tutuksi sekalainen seurakunta Edinburgin rikollisia, virkaintoinen reportteri joka uskoo pystyvänsä todistamaan että Rebuksen veljekset pyörittävät suurta huumerinkiä ja tietysti Rebuksen vaikeat on-off parisuhteet eri naisten kanssa.

John Rebus -kirjoja on tosiaan julkaistu jo vuodesta 1987 ja tämä pilotti oli virkistävä jo kokonsa puolesta. Tarina oli kompakti ja tiivis ilman rönsyilyjä. Ja kyllä, John Rebus -sarja tulee pysymään ainakin äänikirjoina lukulistallani muiden dekkarien, kuten Robicheauxin, Reacherin, C. Striken ja Rathin rinnalla.

Empire of the Summer Moon

Siitä on vierähtänyt hetki aikaa kun luin viimeksi Pohjois-Amerikan historiasta. Empire of the Summer Moon: Quanah Parker and The Rise and Fall of the Comanche Tribe osui tutkaani Joe Roganin podcastista minkä vieraana oli itse kirjailija S.C.Gwynne.

Historiallinen kehys on kaikille tuttu; Yhdysvaltojen historiassa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kohtelu on ollut ja tulee pysymään isona mustana ja verisenä tahrana. Nämä pääosin metsästäjä-keräilijä -kansat kansoittivat mantereen tuhansia vuosia ennen eurooppalaisten tuloa, ja kaikki tietävät mitä tapahtui kun eurooppalaiset maahanmuuttajat ja intiaanit kohtasivat kohtalokkaasti varsinkin 1800-luvulla. Arviolta 10 miljoonasta intiaanista on nyky-Amerikassa jäljellä 6 miljoonaa, erilaisia heimoja on tunnustettu vajaa 600 ja joka neljäs alkuperäiskansojen edustaja elää köyhyysrajan alapuolella. Unohtamatta sitä että Yhdysvaltojen intiaanit ovat edelleen maan köyhin kansanosa. Osa heimoista taipuivat ja siirtyivät käskystä reservaatteihin 1800-luvulla, omaksuivat valkoisen kulttuurin ja perinteet, laittoivat lapsensa kouluihin ja aloittivat maanviljelyksen jos se oli vain mahdollista.

Sitten oli heimoja jotka eivät taipuneet. Niitä edusti vahvasti vaeltavat tasankointiaanit ja varsinkin Komanssi-intiaanit joiden elämä riippui paljolti tasankojen biisonilaumoista. Heidän maansa ("Comancheria") oli myös valtava; se kattoi yhtenäisen alueen aina Pohjois-Meksikosta, halki Itä-Teksasin aina Kanadan lumiselle rajalle, ja tätä aluetta asutti lukuisat biisonilaumoja seuraavat komanssiheimot, Tästä Yhdysvaltoja halkovan alueen pohjalta ja tasankointiaanien elämäntavasta tulee myös kirjan nimi Empire of Summer Moon. 

Kirja sisältää laajan katsauksen komanssien historiaan myös heimon valtavaan vaikutukseen nuoren valtion lännen laajenemisyrityksiin. Kirjailija käy läpi merkittävimmät tapahtumat joiden kautta komanssit nousivat todelliseksi "uhaksi" joka huomioitiin aina valtion johdossa 1800-luvun puolenväliin mennessä. Heimona komanssi-intiaanit joutuivat puolustuskannalle jo 1600-luvulla espanjalaisten toimesta, jonka johdosta myös koko sodankäynti tasangoilla muutti muotoaan; espanjalaisten tuomat Iberialaiset Mustangi-hevoset muuttivat komanssit Yhdysvaltojen historian (ja myös koko maailman) taidokkaimmiksi hevosmiehiksi. Kirjassa S.C. Gwynne keskittyy pitkälti komanssien viimeiseen kamppailuun 1800-luvun puolenvälin tienoilla, missä komanssit olivat myös yksi viimeisimmistä heimoista jotka taipuivat vääjäämättömän kohtalon edessä.

Komanssien 1800-luvun tarina vilisee loputtomia yhteenottoja länsi-Teksasin uudisasukkaiden välillä. Se kertoo myös yhden edelleen olemassa olevan viranomaisen tarinan joka perustettiin komanssien uhan takia: Texas Rangers, jonka alkuhistoria oli kirjan toinen mielenkiintoinen aihealue. Texas Rangers joka on edelleen vahva viranomainen, perusti Teksasin uudisasukkaat kun valtio ei pystynyt suojelemaan rajaseutujen ja ennen kaikkea niiden alueiden uudisasukkaita jotka joutuivat kohtaamaan komanssien vaeltavia soturilaumoja jotka varastivat hevosia, raiskasivat naisia, tappoivat perheitä, ja tilaisuuden tullen ottivat naisia ja lapsia orjikseen. Nuori Texas Rangers oli ryhmittymänä löysä kokoelma sekalaisia karjapaimenia ja sotilaita joille ei välttämättä edes maksettu palkkaa, mutta joiden elämäntapa muistutti enemmän seikkailijoita jotka halusivat metsästää intiaaneja. Vapaa-aikanaan he aiheuttivat närkästystä juopottelemalla ja yleistä häiriötä aiheuttamalla. Mutta Texas Rangers kehitti nuoren ja vahvan johdon avulla ainutlaatuisen tavan vastata komanssien uhkaan; he käyttivät intiaanijäljittäjiä, opettelivat komanssien tavan taistella hevosia käyttäen ja ehkä suurin muutos tapahtui kun 1840-luvulla vielä tuntematon liikemies ja keksijä Samuel Colt sai Texas Rangerin asiakkaakseen ja testaamaan legendaarista kuudestilaukeavaa revolveria jonka jälkeen taistelu komansseja vastaan alkoi tasapainottumaan. 

Kirjan toinen vahva osa kertoo pitkälti traagisen tarinan niistä uudisasukkaiden lapsista ja naisista jotka joutuivat komanssien kaappaamaksi, ja niistä kirja seuraa 9-vuotiasta Cynthia Ann Parkeria joka lapsena todisti komanssien hyökkäystä suvun Fort Parker -linnoitukseen, sukulaistensa brutaalia murhaamista ja lopulta Cynthian elämä muuttui peruuttamattomasti osaksi komanssien heimon elämää. Hänet adoptoitiin heimon sisällä ja hän eli ja kasvoi komassi-intiaaniksi. Cynthia lopulta meni nuorena naimisiin komanssipäällikön kanssa, ja synnytti viimeisenä komanssi-intiaanipäällikönä pidetyn Quanahin joka lopulta johdatti viimeiset intiaanit rauhan polulle ja reservaattielämään. Quanahin äidin kohtalo oli myös sydäntäsärkevä kun hänet kaapattiin aikuisena takaisin ja pakotettiin valkoisten maailmaan. Cynthia kärsi alusta loppuun ja kaipasi takaisin tasangoille oman kansansa pariin ja lopulta kuoli.   

Empire of the Summer Moon on pitkälti odotetun surullinen kuvaus Yhdysvaltain alkuperäiskansojen kohtalosta. Komanssien tarina on myös hyvin kaksijakoinen; päälllimäisenä lukijalle jää kuva komansseista heimona jotka olivat kuuluisia heidän raakamaislaisista teoistaan joita länsimaalainen ei pysty ymmärtämään, ja toisaalta tasankointiaanit edustivat sitä elämäntapaa mitä edelleen ihaillaan. Elämää suuren aurinkoisen taivaan alla, seuraten vapaana suuria biisonilaumoja. Vaikuttava historiankirja kaikin puolin.  

Käen kutsu

En ole edelleenkään lukenut yhtäkään Harry Potteria. Ne eivät ole yksinkertaisesti kiinnostaneet vaikka koko sarja löytyykin tyttäreni kirjahyllystä. Kuitenkin olen nähnyt Cormoran Strike -nimisen sarjan HBO:lla, joka herätti kiinnostukseni tähän J.K. Rowling aliasnimellä kirjoittamaan dekkarisarjaan. TV-sarjassa ja kirjassa seurataan lontoolaisen yksityisetsivän Cormoran Striken edesottamuksia. Lähtötilanmne ei ole tietenkään mikään uusi ja nyt täytyy sanoa että olen viime vuosina törmännyt kirjallisuudessa enemmän kuin yhteen elämänsuuntansa menettäneeseen etsivä/poliisiin, jotka omien sisäisten demoniensa kamppailun rinnalla onnistuvat ratkaisemaan monimutkaisiakin rikoksia.

Cormoran Strike ei siten oikeastaan eroa Dave Robicheauxista, Harry Holesta, Jack Reacherista tai Ian Banksin synkkämielisestä John Reebusista (työn alla). Unohtamatta James Ellroyn aivan toisella tasolla eläviä äärikorruptuneita poliiseja. Tällainen dekkarien lähtötilanne vaikuttaa siis erittäin suositulta. Mutta se ei vähennä J.K. Rowling kykyä kirjoittaa varsinkin toimivaa tarinaa ja laajalle ulottuvaa juonta joka pitää lukijan tehokkaasti pihdeissään.

Käen kutsu ensimmäisenä Cormoran Strike -kirja sisältää kaksi isompaa elemettiä: se kuvaa ansiokkaasti Cormoran Striken taustan ja parisuhdekiemurat. Hän on on Afganistan sodan veteraani, toisen jalan menettänyt entinen sotilaspoliisi joka yrittää ponnistella pitääkseen pienen etsivätoimistonsa pystyssä. Entinen sotilaspoliisi on muuttunut oluen ja roskaruoan ystäväksi jonka jalanmenetystä ja siihen liittyviä fyysisiä haasteita J.K. Rowling jaksaa muistuttaa lukijalle jopa hiukan liikaa. Cormoranin tarinassa on tietysti myös epäonnistuneita parisuhteita ja kirjan alkupuolella toimistoon tuleva uusi, nuori sihteerikkö piristää Cormoranin muuten aika synkkää elämää. TV-sarjaa seuraavat fanit tietävät mihin tämä lopulta on johtamassa. Ei ole vaikea arvata.

Kirjan ytimessä Cormoran tutkii nuoren supermallin kuolemantapausta mikä on jo todettu itsemurhaksi, mutta uhrin velipuoli haluaa että tapaus tutkitaan perinpohjaisesti. Ja näistä lähtökohdista Cormoran pääsee sukeltamaan niin julkimoiden mallimaailmaan, jonka raadollinen elämästä ei puutu juonenkäänteitä.

J.K. Rowling kirjoittaa hyvin, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kirjan hahmot ovat mielenkiintoisia ja TV-sarjan fanina Cormoran jää pysyvästi äänikirjoina listalle. Suosittelen.

Cibola Burn

The Expanse kirjallisen sarjan jatkamista olen nyt lykännyt tarpeeksi, edellisestä kun on aikaa on jo muutama vuosi. Toisaalla haluaisin katsoa The Expanse TV-sarjan 4. tuotantokauden Amazonilta joka ainakin osittain perustuu tähän kirjaan. 

Sarjan edellisessä osassa kapteeni James Holden ja Rocinanten miehistö jatkoivat luovimista Maan, Marsin ja OPA:n välillä  muodostuneen räjähdysherkässä tilanteessa joka oli valmis käynnistämään täysimittaisen sodan aurinkokunnassamme. Lopulta kuin tilauksesta aurinkokuntaamme myllertänyt alien protomolekyyli rakensi valtavan portin joka osoittautui madonreiäksi toiseen galaksiin tai galakseihin. 

Cibola Burn jatkuu siitä kriisistä missä iso osa ihmiskunnasta on päättänyt pyrkiä läpi portaalista ja aloittaa matkan kohti tuhansia tuntemattomia planeettoja. Ensimmäisenä kohteena on Ilus planeetta minkä pinnalle on jo asettunut pieni uudisasukkaiden ryhmä ja joiden rinnalle on myös asettunut Royal Charter Energy korporaation tiedemiesyhteisö joka pyrkii tutkimaan planeettaa ja sen pinnalta löydettyjä alien-rakennelmia.

Tietysti näiden kahden ryhmittymän yhteiselo ei suju suunnitelmien mukaan, ja James Holden miehistöineen saa pyynnön OPA:n Fred Johnsonilta ja YK:n Chrisjen Avasaralalta siirtymään planeetalle ja rauhoittamaan konflikti.

Tarina on aika perinteinen ja pitkälle ennalta arvattava, mutta James S.A. Coreyn takana oleva kirjailijakaksikko saa pidettyä tarinan vetävänä ja nälkäinen tieteiskirjallisuuden lukija saa mitä halusikin. Tarina on myös ryyditetty tutulla kierolla politikoinnilla ja alien protomolekyylin historia aukeaa jälleen kerran hiukan enemmän. Ja tuli se 4. tuotantokausikin kirjan jälkeen katsottua Amazon Primelta joka ei myöskään pettänyt, vaikka TV-version tekijät olivat päättäneet tehdä isojakin muutoksia ja poikkesivat aikalailla kirjan tarinasta. Cibola Burn oli myös jälleen kerran muistutus siitä että pitäisi lukea enemmän tieteiskirjallisuutta..

Veitsi

Kaikki loppuu aikanaan. Olen lukenut Harry Holen edesottamuksista vuodesta 2015 ja nyt näyttää siltä että Jo Nesbø pitää taukoa sarjasta. Sinänsä sääli koska kirjasarja oslolaisesta ihmisrauniosta oli maineensa ja yli 40 miljoonan kirjan veroinen - helposti.

Veitsen tarina myös viittaa siihen että sarja kohtaa loppunsa kun Harry herää verisenä murhatun vaimonsa Raakelin vierestä muistinsa menettäneenä. Lukijan säpsäyttävä tarinan alku käynnistää pitkän ja koko sarjan yhden parhaimman tapahtumakulun jossa riittää jännitystä ja mielen nyrjäyttäviä juonenkäänteitä alusta loppuun. Tappoiko Harry Raakelin brutaalisti veitsellä pitkän ravintolaillan jälkeen vai lavastettiinko Harry pirullisen nerokkaasti? Tätä kysymystä pyöritellään tarinassa viime metreille asti ja loppuratkaisu yllättää yhtä paljon kuin tarinan lähtötilanne. Tarinassa pyörittää juonimyllyä tuttuja hahmoja edellisistä kirjoista kuten vankilasta vapautunut sarjaraiskaaja Svein Finne ja mukana ovat myös Harryn kollegat Oslon poliisista kuin keskusrikospoliisin katkerat etsivät jotka kantavat kaunaa Harrylle. Ja kuin ihmeen kaupalla Harry tuo polvilleen lyöty, alkoholisoitunut tarinassa työtön poliisi navigoi tarinan läpi hengissä. Hieno lopetus (?) sarjalle.

Lähes haikein mielin on todettava että en koskaan uskonut että luen pohjoismaalaista crime noir -tyylilajia kunnes sain ensimmäisen Harry Hole -kirjan joululahjaksi kaikki muuttui. Nyt kuitenkin edessä on muut rikoskirjallisuuden luottokirjailijani; Lee Child, James Lee Burke ja uusimpana James Ellroyn tuorein, joka odottaa kirjahyllyssä This Storm.

Aleksanteri I

Henkilökohtaisesti minua harmittaa joka ainut vuosi, kun itsenäisyyspäivä lähestyy ja itsenäisyytemme ei näytetä yhdistävän mitään muuta kuin Mannerheim, Talvi- ja Jatkosota ja se on siinä. Ihan kuin koko meidän kotimaamme itsenäisyydessä tai sitä edeltävänä aikana,  ei olisi tapahtunut mitään muuta mainittavaa kuin nämä kolme asiaa. Ja vaikka meillä ei ole monisatavuotista itsenäisyyttä, mahtuu itsenäisyyttä edeltäviin vuosikymmeniin ja vuosisatoihin paljon mainittavia ja erittäin kiehtovia asioita jotka lopulta aurasivat tulevaa itsenäisyyden tietä. 

Torsten Ekmanin Aleksanteri Keisari ja Isänmaa kuvaa sellaista ajanjaksoa mistä meidän pitäisi puhua joka joulukuu, tehdä vaikka sellainen ylemäinen mahtipontinen TV-sarja, tai mukaansatempaavia dokumentteja koska ajanjakso joka käynnistyi Suomen Sodan jälkeen 1809 vaikutti paljon Suomen tulevaan itsenäisyyteen. 1800-luvun historian hämärään ovat hävinneet sellaiset nimet kuin Gustaf Mauritz Armfelt, alunperin Tarvasjoelta kotoisin oleva maalaisaatelinen mutta todellinen kosmopoliitti, joka oli kuin kala vedessä niin Ruotsin kuninkaan kuin Venäjän tsaarin hoveissa. Gustav loi uransa 1700-1800 -lukujen vaihteessa niin kenraalina kuin diplomaattina, ja oli vahvasti mukana Suomen asioiden puolestapuhujana ja vaikuttajana erityisesti nuoren tsaari Aleksanteri I hovissa. Toinen nimi on Robert Henrik Rehbinder joka Gustav Armfeltin tapaan taisteli Suomen asioiden puolesta ja antoikin ison panoksen Suomen autonomian vahvistamiseen liittyvissä neuvotteluissa. Hän tuki omalla työllään Armfeltin riskaabelia vaikutuspeliä jonka lopputuloksena oli Suomen autonomia, ja Armfeltin kuoltua Rehbinder otti ns. soihdun ja jatkoi Suomen suuriruhtinaskunnan alkuaikojen korkeimpana virkamiehenä. 

Torsten Ekmanin kuljettaa lukijansa läpi Aleksanterin elämän, sivujuonteena Gustav Armfeltin yritykset ja tietysti onnistumiset parantaa Suomen asemaa Venäjän raja-alueena. Toisin kuin luulisi, nuori Aleksanteri oli ainakin hetken kiinnostunut Suomen tilanteesta ja kirjan parasta antia onkin Aleksanterin useat vierailut Suomeen. Suomen vierailuillaan nuori tsaari voitti suomalaisten sydämet olemalla avoin ja ystävällinen niin köyhille talonpojille kuin rikkaille porvareille. Gustavin työ Venäjän hovissa Suomen asianhoitajana ei kuitenkaan ehtinyt kestää montaa vuotta ennen kuin terveys petti ja hän joutui siirtymään syrjään. 

Ekmanin kirja on täynnä kiehtovia pieniä tapahtumia jotka kuin pikku hiljaa siirsivät Suomea kohti länsimaista autonomiaa ja sen arkkitehteinä olivat juuri Gustav Armfelt ja hänen luottoystäväpiiri jotka käytännössä omistivat elämänsä Suomen asioiden hoidolle. Kirja on kyllä todellinen löytö Suomen historiasta kiinnostuneille. 

Myrskyn soturit

Bernard Cornwellilla vaikuttaa olevan ehtymätön viikinki-invaasiotarinoiden lähde. Myrskyn soturit on The Last Kingdom-sarjan yhdeksäs kirja missä sarjan päähenkilö Bebbanburgin Uhtred, kahden maailman välissä kasvanut ja suht kovalla kunnianhimolla varustettu soturi taistelee edelleen jo nyt vanhana miehenä loputtomilta vaikuttavia skandinaavisia viikinkilaumoja vastaan. Mutta pohja se on tässäkin säkissä; itse asiassa kirjasarja on saanut jo päätöksensä viime vuonna kun War Lord (suom. "Sotapäällikkö") sarjan 13. osa  julkaistiin ja samalla Cornwell ilmoitti että se on sarjan päätösosa, joten Uhtredin kirjallinen eläköityminen on jo näköpiirissä. Jos minulta kysytään niin se oli oikea päätös.

Uhtredin elämä ei ole tässäkään tarinassa kovin seesteistä kun 900-luvun Brittein saarten rantoja uhkaa jälleen tanskalaisten viikinkien invaasio. Valloittaja-armeijaa johtaa suuri viikinkisoturi Ragnall Iverson joka onnistuu (lähes) yhdistämään pohjanmiesten armeijaansa myös irlantilaiset ja northumbrialaiset sotajoukot, ja siten Merciaa ja koko löyhää Englantia uhkaa jälleen kerran ehkä historiansa suurin vihollisjoukko. Tämän suuren uhkakuva sisältää myös Uhtredin tytär  koska hän on naimisissa Ragnall Iversonin veljen kanssa, ja tarinan edetessä nuori ja villi tytär on myös suuressa vaarassa.

Lukijalla on siis käsissä kovin tuttu tarina joka kuitenkin kulkee sutjakkaasti kuten edelliset tarinat. Kuitenkin ei voi olla aistimasta vahvaa turnausväsymystä.

Taivaan pilarit

Olen joskus nuoruudessa lukenut Taivaan pilarit (eng. The Pillars of the Earth), varmaan silloin kun kirjan suomennos julkaistiin joka oli 1990-luvun alkupuolta. Itse kirjasta en onneksi muistanut mitään, tuorein muistikuva taitaa olla Kingsbridge -trilogiaan pohjautuvasta vuoden 2010 TV-sarjasta.

Heti alkuun täytyy sanoa että Ken Follettin Taivaan pilarit on helposti paras historiallinen romaani mikä on tullut vastaani. Bernard Cornwell kirjoittaa toimivia seikkailuita 900-luvulta mutta Follettin taito ajaa tarinaa pienellä vaihteella, kuvata rauhallista 1100-luvun elämää on omalla tasollaan. Jo kirjan alkumetrit antoivat kuvan tästä maltillisesti tarinan eteenpäin ajamisesta kun alussa seurataan Tom Rakentajan ja hänen perheensä hiljaista kärsimystä löytää töitä ja ruokaa. Tarinan keskiössä on fiktiivinen Kingsbridgen kylä Englannissa jonka ympärille lukuisten hahmojen elämä kiertyy. Hahmokavalkaadin ytimessä on vastavalittu Kingsbridgen luostarin nuori priori Philip joka alkaa haaveilemaan katedraalin rakentamisesta vanhan kirkon tilalle. Ja katedraalin rakentaminen on tämän yli 50 vuotta kestävän tarinan pääaihe. Tarinassa seurataan tiivisti Tom Rakentajan perheen elämää jonka oma ja lasten tulevaisuus sitoutuu vuosikymmeniä jatkuvalle rakentamiselle. Kuin sivutarinana seurataan Shiringin jaarlin perheen tuhoa, josta selviytyy nuoret Aliena ja Richard jotka aloittavat käytännössä elämänsä uudelleen.

Ja tietysti isot tarinat tarvitsevat vahvat vastavoimat ja niitä tarinassa edustaa Piispa Waleran Bigod, umpikorruptoitunut kirkon edustaja joka on omistanut elämänsä enemmän maallisen omaisuuden haalimiseen ja tekee kaikkensa että Priori Philip ei onnistu katedraalin rakentamisessa. Ja toinen huomattava vastavoima on Alinan ja Richardin perheen tuhonnut uusi Shiringin jaarli Bartholomew jonka perheen vanha pää nopeasti kuolee ja isänsä vallan perii nuori Jaarli jonka umpihullusta mielentilasta saisi hyvän spin-offin, joka myös tekee kaikkensa että Priori Philip ei saa katedraalia rakennettua.

Yli 800 sivun aikana kirjalija kuin saakin kaikkien pää- kuin sivuhenkilöiden tarinapolut yhdistymään vuosikymmenten aikana ja lukija saakin jännittää enemmän kuin muutaman kerran valmistuuko Philipin katedraali vai ei. Unohtamatta kaikkia värikkäitä lyhyitä ja pidempiä elämänkaaria joita kirjailija kuvaa. Ja kyllä, kirja on vakuuttava kokonaisuus joka on johtanut kolmeen ns. jatko-osaan jotka seuraavat Kingsbridgen elämää muilla vuosisadoilla.

Linnoitus

Kuten kirjan kansi sanoo "Jack Reacher - silkkaa rautaa". Siltä hahmo vaikuttaa tässäkin tarinassa. Suuri heikkous tässä Jack Reacher -sarjan #2 on itse tarina, joka ei yllä lähellekään pilotin hienosti rakennettua juonikuviota. Tämä vaikutti enemmän sellaiselta mitä Tom Cruise pyöräytti kahdella elokuvallaan kunnes kirjailija kielsi tekemästä niitä enempää. Juoni on tässä tarinassa siis siitä helpommasta päästä. Jack Reacher kävelee Chicagon katuja kun hän herrasmiehenä auttaa naista hänen kantamusten kanssa, ja kuin sattumalta, Jackin ja naisen käsikynkkään tunkee joukko aseistautuneita miehiä jotka puskevat sankarin ja naisen pakettiautoon. Tästä alkaa pitkä koetus panttivankina jonka aikana Jack yrittää arvata miksi hänet kaapattiin. Lopulta panttivankien matka päättyy Yhdysvaltain syrjäseuduille, missä militanttikommuuni on eri mieltä todellisuudesta Yhdysvaltojen hallituksen kanssa. 

Hyvin simppeli tarina ja täytyy myöntää että petyin nopeasti kun tarinan koko juonikuvio selvisi, varsinkin vahvan pilotin jälkeen odotin hiukan parempaa. Jatkan kuitenkin Lee Childin parissa tulevaisuudessakin.