World War Z: An Oral History Of The Zombie War

Kirjallinen patikkaretkeni ihmiskunnan synkissä maailmanlopun maisemissa jatkuu. Tällä kertaa päätin tarttua viime kesän ameriikan lomatuliaiseen eli Max Brooksin aihepiirinsä klassikoksi tituleerattuun World War Z: An Oral History Of The Zombie War.

Kirjailijan mukaan (joka on muuten komedialegenda Mel Brooksin poika) luova sysäys kohti kirjallista zombie-taivalta tapahtui vuosituhannen vaihtuessa kun ennen pahaenteistä Y2K:ta julkaistiin kaikenkarvaisia selviytymisoppaita siltä varalta että mm. taivas putoaa niskaan. Selviytymisopasta zombie-invaasiolle ei ollut olemassa ja zombie-nörttinä Max B. päätti kirjoittaa sellaisen.

Ensin julkaistiin The Zombie Survival Guide, joka lopulta nousi myös New York Timesin Best Seller -listalle. Vuonna 2006 World War Z näki päivänvalon ja kirja  ylitti vuonna 2010 yli miljoonan myydyn kirjan rajapyykin. Amerikkalaiseen tapaan tässäkin painoksessa ensimmäiset sivut on pyhitetty amerikkaisen median arvioylistyksille. Ja nythän esimerkiksi Brad Pittin tuotantoyhtiö on tekemässä jälkimmäisestä kirjasta elokuvaa, ensi-ilta on vuonna 2013. Odotamme tuotosta kauhulla.

Kirja on siis dokumentaarinen kokoelma maailmaa riepotelleen zombie-sodasta selvinneiden ihmisten haastatteluja. Kirjan kertojaäänenä toimii sodan jälkeisen YK:n (United Nations Postwar Commission) selvitysmies/kirjailija itse joka on tehnyt tämän mosaiikkisen silminnäkijäraportin kaksitoistavuotta sitten päättyneen sodan tapahtumista. Kirja jakaantuu kahdeksaan kronologiseen osaan ja sisältävät useita kymmeniä haastatteluja kymmennen vuotta kestäneen sodan eri vaiheista. Haastateltavina on ihmisiä käytännössä elämän joka osa-alueelta ja myös joka puolelta maailmaa. Kirjan luonnollisesti aloittaa silminnäkijäkertomus potilas nollasta, jonka kertoo kiinalainen maalaislääkäri. Seuraava haastateltava onkin tiibetiläinen Nury Televaldi joka kertoo jo pohjoiseen pakenevasta kiinalasväestöstä. Lukijalle aukee jo  tässä vaiheessa selkeä kuva räjähtävästä epidemiasta. Epidemia eskaloituu lopulta nopeasti globaaliksi pandemiaksi ja haastateltavat kertovat synkistä selviytymistaisteluista kun päästää kappaleeseen Great Panic. Ihmiskunta on tässä kohtaa jo vakavien haasteiden edessä ja jokainen valtio tekee omia päätöksiä pandemian taltuttamiseksi: Israel sulkee rajansa, Pakistan ja Iran käyvät ydinsotaan, amerikkalaiset pakenevat pohjoiseen Kanadan puolelle tai etelään Meksikon rajan yli.

Turning the Tide -kappaleessa ihmiskunta ottaa sitten aseen kauniiseen käteensä ja päättää aloittaa systemaattisen vastahyökkäyksen. Viranomaiset arvioivat että maailmassa on noin 200 miljoonaa (!) zombieta ja niiden järjestelmällinen hävittäminen aloitetaan. Tässä vaiheessa kirja saa teknisen kierteen ja haastatteluissa kuvataan kuinka valtiot aloittavat teollisen tehokkaan lähes loputtomien zombie-laumojen tuhoamisen: kaupungit, satamat, kylät ja maisemat putsataan näistä epäkuolleista.

Ihan ensimmäisenä kirjasta jäi mieleen se mielikuvituksen määrä jonka kirjailija on tähän kirjaan ammentanut. Haastateltavia on tosiaan useita kymmeniä, ja jokaisella on oma tapahtumarikas tarinansa. Osa haastatteluista on vain muutaman sivun pitkiä ja osa voi olla kymmeniä sivuja pitkä. Kirjailija on varmaankin päättänyt tehdä kirjasta takuuvarman jatkokehityskohteen..Sinänsä ei mikään ihme, näistä ihmiskohtaloista saisi kirjoitettua useamman kirjan (tai elokuvan). Tosiaan kirjasta ollaan tekemässä kovaa vauhtia ison budjetin Hollywood-elokuvaa, ja ennen sitä en voi olla suosittelematta Fox-kanavan zombie tv-sarjaa Walking Dead. Itse tykästyin sarjaan joskus viime vuonna kun sitä netistä hain ja sarjassa on muutenkin tutut maisemat (Atlanta, GA). Foxille pitää myös nostaa hattua siitä että jatkavat sarjaa tuoreella 2. tuotantokaudelle heti ykkösen perään.

Zombie-maisemista ollaankin jo siirrytty vuosille 1943-1944 jolloin suomalaiset valtiopäämiehet olivat vaikeiden päätösten äärellä.

Atuanin holvihaudat

Maameren tarinat ovat edenneet alkuperäisen trilogian toiseen osaan (ensimmäisen osan arvio). Olen onneksi autuaasti unohtanut Atuanin holvihautojen tapahtumat. Viime lukukerrasta taitaa olla aikaa päälle kaksikymmentä vuotta.

Päälle sataviisikymmentä sivuinen tarina kertoo nuoren Tenarin kasvutarinan joka jo nuorena vihitään Holvihautojen ylipapittareksi paikassa jossa palvotaan Nimettömiä jumalia ja suojellaan ilmeisen helvetillisen kokoista maanalaista labyrinttia aarteineen.

Tarina kuvaa Hautaholvien temppelialueen elämän ikiaikaisia palvontamenoja ja rituaaleja kunnes eräänä päivänä nuori ylipapitar Tenar törmää pimeässä maanalaisessa labyrintissa lukijoille tuttuun velhoon eli Varpushaukkaan.

Täytyy sanoa että tarina oli omalla tavallaan lievä pettymys jos verrataan trilogian ensimmäiseen osaan. Tarina siis keskittyi Atuanin karuun ympäristöön ja itse jotenkin petyin ensimmäisten 50 sivun jälkeen ja ajattelin "tässäkö tämä nyt on ja missä Varpushaukka viipyy..". Onneksi sitten puolen välin jälkeen tuttu hahmo ilmestyi ja tuntui että koko tarina sai uuden vaihteen päälle. Vaikka tarina ei nyt ollut mikään riemuvoitto, niin olen huomannut alkavani pitää yhä enemmän kirjailijan teksteistä. Joten täytynee surffailla U.K. Le Guinin asiantuntijan sivuille eli Raijan Taikakirjaimet -blogiin mistä löytyy kattava arvosteluvuori kirjailijan tuotannosta.

Katkelma sieltä jostakin:

"Hän saattoi viettää koko yön aarrekammioissa, perehtyi juurta jaksain yhden ainoan arkun sisältöön; jalokivi jalokiveltä hän tutki kaiken: ruostuneen sotisovan, kypärien katkeilleet töyhdöt, kilvet ja neulat ja soljet - vaskea, hopeaa ja täyttä kultaa. 

Pöllöjä Arhan läsnäolo ei häirinnyt: ne torkkuivat kattoparsilla keltaisi silmiään räpytellen. Tähdet tuikkivat varkain kattotiilien raoista ja joskus sisälle tuprutti lunta.: hienoa ja kylmää kuin ikivanha silkki, joka hajosi tomuksi pelkästä kosketuksesta."

Töllössä tänään: Game of Thrones - 2.kausi

Niille jotka tilaavat Canal+ -pakettia on mahdollisuus nauttia tänään Canal+ Series-kanavalla alkavaa Game Of Thronesin toista tuotantokautta eli A Clash of Kings -kirjan hengessä mennään.

Kyynelten kallio

Näin ne suunnitelmat muuttuu. Tarkoituksenani oli lukea hyvä putki apokalyptista kirjallisuutta, ensin meni Lankeemus sitten Metro 2033 ja metroilun jälkeen jostain syystä (kun palasimme talvilomalta) tartuin kotimatkalla tähän Teemu Keskisarjan Kyynelten kallioon. Postissa on jopa tulossa John Barnesin Directive 51, joka on oiva lisä tähän maailmanlopun kirjallisuuden katsaukseen. No mutta tämä pieni kotimainen historiallinen piipahdus oli mukavaa vaihtelua näille synkille maailmankuville.

Historiantutkija Teemu Keskisarjan kirja ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen mieltä piristävämpi kuin ed. mainitut fiktiiviset teokset, varsinkin kun aiheena on Suomen rikoshistorian seksuaalirikollisuus 1600- ja 1700-luvuilla. Kirjailija itse mielestäni summaa hyvin kirjansa alkutahdeissa:

Tämä teos ei sommittele lemmenlyriikkaa. Korkeakulttuurin salonkeihin on kurkistettu jo tuhannesti. Nyt on kyse Junttilan pihasta ja siitä mihin johtivat paljaiden jalkojen jäljet lumessa aamulla 19. marraskuuta 1754.

Kirjan nimi tulee Taivassalon saaristolaispitäjän paikallishistoriasta. Kyyneliä on historian mukaan vuodatettu paikalla missä serkukset Heikki ja Liisa mestattiin viranomaisten toimesta. Tuomiona oli sukurutsaus.

Kirja sisältää Heikin ja Liisan tapaisia oikeustapauksia Ruotsin vallan ajalta joissa erilaisia ihmisiä on syytetty aviorikoksista, salavuoteuksesta (naimattomien sukupuolisuhde), mukana on myös eläimiinsekaantujia (sarjasekaantujat), sodomiitteja ja kaksineuvoisia. Skaala laajentuu lopulta myös  onanisteihin ja pahimpiin eli pedofiileiin sekä lastenmurhaajiin.

Näin nopeasti arveltuna kirja saattaa tuntua hyvinkin raskaalta (ja ahdistavalta) mutta täytyy kiittää kirjailijaa  joka kuvaa nämä traagiset tapaukset mielenkiintoisella ja elävällä tavalla. Vaikka kirjan pääaihe tuntuu pyörivän enemmän ja vähemmän eläimiinsekaantumisessa on mukana nykyihmiselle enemmän huvittavia rikosnimikkeitä kuten onanismi, jossa  vilahtaa herkullinen väite kansalliskirjailijamme Aleksis Kivestä.

Kirjailija kuvaa myös laajasti näitä sotien värittämiä vuosisatoja ja miten sen aikainen yhteiskunta rakentui ja eli. Säätyläisyy oli voimissaan kartanoissa ja kaupungeissa kun lukutaidoton tihrusilmäinen rahvas pakersi savupirteissään. Seksuaalisuus ja siihen liittyvät rikokset eivät kuitenkaan näyttäneet esiintyvän pelkästään yhdessä ja samassa yhteiskuntaluokassa, vaan kyllä säätyläisperheiden vesatkin kävivät astumassa naapurien hiehoja tai lankesivat sodomiaan rengin poikien kanssa. Kirja osoittaa myös sen että Suomalainen ei ole kolmessasadassa vuodessa hirveästi kehittynyt. Samoja rikoksia löytää päivittäin iltapäivälehtien otsikoista.

Mielestäni kirjan parhainta antia oli kirjailijan kuvaukset teloituksista jotka olivat enemmän kansanjuhlien tuntuisia tapahtumia. Varsinkin kun eläintensekaantujina tuomitut kohtasivat maallisen tiensä pään ja jonkinlaisen kieroutuneen ajatusmaailman seurauksena, viranomaiset pitivät näiden sekaantujen uhreiksi joutuneita eläimiä myös jollain tavoin vastuullisina. Joten tuomitun tunnustuksen perusteella viranomaiset marssittivat teloituspaikalle kaikki tiedossa olevat "uhrit" jotka saivat myös mennä tuomitun mukana ajasta iäisyyteen. Jos kyseessä oli ollut sarjasekaantuja joka oli vaikka ehtinyt kyläillä salaa useamman vuoden pitäjän eri navetoissa, niin ei ole vaikea arvata että tällainen toiminta toi ison taloudellisen lovan pitäjän karjatalouteen.  Toinen mielenkiintoinen aihepiiri josta olisin halunut lukea lisää (tai lukea kokonaan oman kirjan) oli ammattipyövelit. Kirjailija kertoo onneksi ainakin yhden tämän historian hämäriin kadonneen käsityöammatin edustajan tarinan.

Ja lopuksi iso hatunnosto kirjailijalle laajasta lähdeluettelosta mistä löytynee paljon mielenkiintoisia historian teoksia.

Yöpöydällä makoilee jo Maameri-trilogian toinen osa eli Atuanien Holvihaudat, jonka jälkeen sitten tod. näk. palataan ihmiskunnan selvitymistarinoihin joko Max Brooksin World War Z:n muodossa, tai vaihtoehtoisesti jos Amazon UK saa toimitettua ensi viikoksi Directive viisykkösen. Who knows. Ei sitä tiedä vaikka tarttuisi Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan kolmanteen osaan!


Katkelma sieltä jostain:

Sarjasekaantujien takautuvat tunnustukset koituivat nimittäin kokonaisten karjalaumojen kohtaloksi. Esimerkiksi Tenholan, Kuopion ja Liperin mestauspaikoilla on poltettu sekä kuopattu tonneittain hevosen- ja naudanlihaa. Käytäntö pitkitti pölkkyvuoroaan odottavan sekaantujan piinaa ja tarjosi yleisölle lisäviihdykettä, pyöveleille koitui vaivaa - isot nisäkkääthän eivät  kuole kertalaakista - mutta he toimivat urakkataksalla. Muun parikymmentä luontokappaletta samassa teloitusnäytelmässä niittänyt ammattilainen perusteli palkkatoivomustaan sillä, että oli loppuvaiheessa jaksanut seistä enää yhdellä jalalla.

Metro 2033

Kierrokseni maailmanlopun kirjallisuudessa jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on nuoren venäläiskirjailijan Dmitry Gluhovskyn dystopiakuvaus Metro 2033. Edellisen Lankeemuksen tapaan, tässäkään ihmislapsen kohtalo ei ole siitä valoisimmasta päästä. Gluhovskyn Metro 2033:ssa pari vuosikymmentä on kulunut suurvaltojen välisestä ydinsodasta, ja joitain tuhansia selviytyneitä sinnittelee Moskovan metron pimeissä tunneleissa. Perinteisen post-apocalypse -mualiman tapaan, ihmisjoukolla on tietenkin vastassa  vuosikymmeniä saastuneen maanpinnan päällä ja alla muhineet uudet organismit, jotka alkavat valtaamaan jatkuvasti pienenevää maanalaista tilaa.

VDNH-aseman (Vystavka dostizhenij narodnogo hozjaistva) nuori asukki Artjom tapaa eräänä päivänä isäpuolensa tuttavan stalkerin nimeltä Hunter. Stalkerit ovat Gluhovskin dystopiassa vaarallisen työn ammattilaisia, kovaksi keitettyjä sotilaita, metsästäjiä, tutkimusmatkailjoita ja niitä hurjapäitä jotka nousevat suojapuvussa raunioituneen Moskovan iholle hakemaan metron asukkaille välttämättömiä tarvikkeita: koneita, varaosia ja ampumatarvikkeita. Seikkailunhaluinen Artjom saa Hunterilta tehtäväkseen viedä elintärkeän viestin Polikseen jossa varoitetaan mustien (mutantit tahi uudet organismit) agressiivisesta levittäytymisestä Moskovan metroon. Polis on Artjomin maailman keskipiste ja viimeisiä paikkoja missä varjellaan menneen maailman tietoa. Sieltä löytyy vielä nuhjuisia professoreja, taiteilijoita, runoilijoita, kemistejä, fyysikoita ja biologeja. Kaikki ihmiskunnan tärkeimmät tiedon hallitsijat ja säilyttäjät asuvat Poliksen raskaasti aseistetussa ja vartioidussa metroasemakeskittymässä. 

Itse olin positiivisesti yllättynyt Gluhovskin kirjasta, ilmeisesti useamman teoksen käsittävästä sarjan pilotista. Gluhovski teki kirjailijaksi epätavallisen teon ja julkaisi tarinansa interaktiivisena nimellä Underground jo 16-vuotiaana internjetissä. Kolme vuotta myöhemmin kirjailija tuunasi tarinan julkaisukuntoon ja Underground julkaistiin nykyisellä nimellään kirjana. Suomen Like taasen julkaisi kirjan jostain syystä pehmeäkantisena.

Metro 2033:ssa maailma on kuten arvatenkin saattaa hyvin synkkä, saastainen ja myös hyvin perinteinen dystopia. Maanpinta on ydinsodan korventama ja saastuttama. Kirjailija on haastatteluissa  myötänyt fanittavansa vanhaa Interplayn julkaisemaa ysäripeliklassikkoa Falloutia, ja onhan näissä yhteneväisyyksiä. Mutta nuori kirjailija on luonut rikkaan ja mielenkiintoisen maanalaisen maailman hiipuvalle ihmiskunnalle. 185 aseman metrojärjestelmään on kasvanut mielikuvitusta kiihdyttävä yhteiskunta jossa asukkaat ovat omaksuneet menneen maailman ideologeja ja uskontoja maanalaisen maailmaansa. Asuttujen metroasemien välille on muodostettu valtioliittoja, löytyy mm. trotskilaisia, fasisteja, väärän värisiä vihaavia uusnatseja ja tietysti punalipun nimeen vannovia hc-kommunisteja. Kirjailija kuvaa sivukaupalla tätä värikästä yhteiskuntaa ja kyllä rivien välistä loistaa se nyky-Venäjä jota satiirikkonakin tunnettu kirjailija varovasti kirjassaan sovittaa maanalaiseen maailmaansa. 

Artjomin kirjan mittainen seikkailu läpi tämän kudelman on kyllä toimiva kokonaisuus ja suuresti ihmettelen jos Hollywood ei tartu tarinaan ja tee tästä elokuvaa, tai mukavan TV-produktion. Ja onhan Like jo julkaissut jatko-osankin Metro 2034, joka lähtee takuuvarmasti allekirjoittaneen matkaan seuraavalla kirjakauppareissulla. Hatunnosto myös kirjailijalle joka on pistänyt tarinansa vapaaseen online-levitykseen jonka myötä kirjailijan luoman maailman ympärille on kasvanut aikamoinen fanikanta Metro-portaaleineen jne. suosittelen googlettelemaan. Lisää ehdottomasti tällaista toimintaa. 

Seuraavana yöpöydällä onkin vaihteeksi historiaa eli Teemu Keskisarjan tuore Kyynelten kallio jonka tarinat kertovat Suomen historian ensimmäisistä seksuaalirikoksista. 

Katkelma (Metro 2033) sieltä jostain:

Tervetuloa toveri Ernesto Che Guevaran kunniaksi nimettyyn Moskovan metron ensimmäiseen kansainväliseen punaiseen taisteluprikaatiin! toveri Rusakov toivotti juhlallisesti.

Artjom kiitti ja vajosi hiljaisuuteen katsellen ympärilleen. Nimi oli erittäin pitkä ja sen alku oli kuulostanut täysin käsittämättömältä. Punainen väri oli ollut Artjomille erinäisten tapahtumien jälkeen kuin punainen vaate härälle ja sana "prikaati" loi epämiellyttäviä mielleyhtymiä Zhenkan kertomuksiin Shabolovskajalla vallitsevasta rikollisuudesta. Eniten häntä kuitenkin kiinnosti ilmavirrassa liehuvassa kankaassa oleva kasvokuva, ja hän kysyi ujosti:

- Kuka tuossa teidän lipussanne on? hän nielaisi aivan viime hetkellä sanan "rätti", jonka oli ensin meinannut päästää suustaan. 

- Se on juuri tuo Che Guevara, veli hyvä, selitti Banzai hänelle.

- Mikä tsegevaara? Artjom ei ymmärtänyt, ja toveri Rusakovin leiskuvista silmistä ja Maksimin pilkallisesta hymystä päätellen hän oli nolannut itsensä.

PS. Niin ja onhan kirjasta tehty myös suosittu PC-peli, jonka intro on hyvä eväs Metron tutustumiseen.

Lomilta

Niin se talviloma menee aina vauhdilla ohi. Tällä kertaa päätimme kokeilla lomailua ihan kotimaassa ja päädyimme viikoksi Äkäslompolon lumisiin maisemiin. Kaiken hiihtelyn lomassa sain päätökseen Dmitry Glukhovskyn Metro 2033, josta naputtelen arviotani asap. Lukuvuorossa on synkkä mutta mielenkiintoinen Teemu Keskisarjan Kyynelten kallio.

Kuvassa on Kesänkitunturi joka tuli mm. hiihdettyä ympäri. 

Lankeemus

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin vampyyritrilogia on edennyt allekirjoittaneella toiseen osaan (ensimmäisen osan arvostelu). Jälleen kerran törmäsin tuoreeseen pokkaripainokseen kuin sattumalta ja hetihän se lähti matkaan mukaan. Täytyy myöntää että odotukset olivat kovat tunnelmaltaan turboahdetun Vitsaus -pilotin jälkeen. GdT & CH ovat tehneet sen mitä olen tässä kärsivällisesti jo vuosia odottanut, eli kirjoittivat niistä vampyyreista mihin olen itse aikoinaan elokuvien kautta tutustunut. Tässä trilogiassa vampyyrit eivät ole trendikkäitä angstisia teinejä, tai ihmisuhteiden kanssa painivia ja lämmitettyä verta pullosta juovia aikuisia. Vampyyrit ovat pelottavia ihmismäisiä tappokoneita joiden ainoa tehtävä on levittää väkivaltaisesti virustaan ihmisiin piste

Tarina jatkuu tasan siitä mihin Vitsaus jäi. New Yorkin kaupunki on selkeästi jäänyt vampyrismin jalkoihin. Kortteli korttelilta kaupungin asukkaat kuolevat väkivaltaisesti ja muuttuvat viruksen myötä näiksi verta imeviksi pedoiksi. Iso Omenan mädäntyessä pikku hiljaa, hengissä singittelevät yrittävät järjestäytyä epätoivoisesti vastarintaan. Ensimmäisestä osasta tutut hahmot kuten Eph Goodweather, professori Setrakian ja tuholaistorjunnan asiantuntija Vasiliy Fet taistelevat epätoivoisesti synkkenevää maailmaa vastaan.

Ensimmäisessä osassa jo hiukan raoteltiin apokalypisten tapahtumien taustoja, ja nyt koko juoni paljastuu lukijalle. Maailmanhistorian kuliseissa on vuosituhansia vaaninut ja hallinnut strigoin eli vampyyrien yhteisö. Yhteisön vanhimmat eli Muinaiset ovat tähän asti eläneet hiljaa ja tasapainoista elämäänsä ihmisrodun kanssa kunnes nyt nuorin heistä eli Mestari, on päättänyt nopeuttaa asioita ja päättänyt käynnistää oman lopullisen suunnitelmansa ihmisrodun orjuuttamiseksi ja tuhoamiseksi. Vastapuolella Mestarin helmoissa häärii ensimmäisestä osasta tutut goottistara ja vampyyrien ensimmäisen sulupolven edustaja Gabriel Bolivar, joka nyt toimii Mestarin yhtenä lähimmistä apulaisista. Toisena apurina toimii Treblinka keskistysleirin vanha perverssi kommendantti Eichhorst, Setrakianin vanha tuttu, ja rahoittaja tälle ihmiskunnan viimeiselle näytökselle toimii sairaanloinen miljardööri Eldritch Palmer jolla on omat motiivit ajaa maailma kohti loppuaan.

Lankeemus lyö siis vettä lisää kiukaalle ja pistää isompaa vaihdetta silmään kun ihmisrotu katselee ihmeissään ympärillä tapahtuvaa kuohuntaa. Kirjailijat maalaavat kirjassa NYC:n todella tummilla väreillä kun kaupungin valot alkavat pimetä lopullisesti verenimijöiden valloittaessa kaupunkia. Vitsauksen tapaan tapahtumat etenevät hollywoodimaisen kiihtyvään tahtiin, ja onneksi kirjailijat ovat laittaneet ensimmäisen osan tapaan sekaan myös välinäytöksiä jota valoittavat eri hahmojen ja tapahtumien historiaa. Ephin perheasiatkin siirtyvät toiselle raiteelle kun vaimo Kelly trilogian ensimmäisessä osassa vaihtaa puolta, ja vaanii nyt perhettään.  Lopussa kirjan tapahtumat olivat sitten puhdasta maailmanlopun alkua ydinvoimalaräjähdyksineen.

Vaikka kirja vetääkin hienosti ja sivutkin tuntuivat loppuvan kesken niin itse ainakin aloin jo tuntemaan tarinassa pientä toistoa ja puutumista. Tämä taitaa olla suht yleistä trilogia-sarjojen keskimmäisillä kirjoilla. Grande finaali on sitten jo muutaman kuukauden päässä kun Tammi julkaisee viimeisen osan Yö ikuinen. Pokkariversio on varmaan ulkona loppuvuodesta (toivottavasti).

Entäs trilogian jälkeen? Ihmettelen suuresti jos kirjailijoilla ei ole käynyt mielessä jotain prequel-tyyppistä kirjaa esimerkiksi Setrakianin vampyyrimetsästyksistä toisen maailmansodan jälkeen, tai kolme kautta kestävää TV-produktiota. Sarjakuva ainakin on tullut ulos, siitä traileri lopussa.

Nämä kirja-arvosteluni eivät lähiaikoina pahemmin elämäniloa pursu, eikä jatkokaa lupaa kukkia ja auringonpaistetta, sillä seuraavaksi matka jatkuu kohti Moskovan ydinsodanjälkeisiin metrotunneleihin Dmitri Gluhovskin matkassa. Ja sen jälkeen painutaan syvemmälle ihmiskunnan yöhön Max Brooksin World War Z:n kyydissä.

Katkelma sieltä jostakin:

Bolivar oli hyvän matkaa vampyyrievoluution toisella tasolla. Muodonmuutoksen tuska oli melkein kokonaan laantunut, päivittäiset ruokailut helpottivat oloa, kun punaveriset ateriat ruokkivat hänen ruumistaan samaan tapaan kuin valkuiaisaineet ja vesi kasvattivat ihmislihaksia.
Hänen uusi verenkiertojärjestelmänsä oli valmis, suonet kuljettivat nyt ravintoa keskivartalon onteloihin. Ruoansulatusjärjestelmäkin oli yksinkertaisempi, jätteet poistuivat ruumista yhden ainoa aukon kautta. Hänen ihostaan oli tullut täysin karvatonn ja lasinsileä. Pidentyneet keskisormet olivat kasvaneet paksuutta raatelukynnen kaltaisiksi kivikovaksi sarveiseksi, kun taas muista sormista kynnet olivat irronneet kokonaan., yhtä turhina hänen nykytilassaan kuin karvat ja sukuelimetkin. 


[...]Hänen ruumiinlämpönsä oli noin 323 kelviniä, eli 50 celsiusastetta - tai 120 fahrenheitia. Maan pinnan alapuolella hän ei tuntenut klaustrofobiaa vaan hengenheimolaisuutta pimeyden ja kosteuden kanssa, jä hän piti ahtaista, suljetuista tiloista.