Pakanavaltias

Bernard Cornwellin The Last Kingdom -sarja on edennyt meikäläisellä rivakkaan tahtiin kun kesälomalla tuli luettua jo sarjan seitsemäs kirja, ja kun sarjan kolmastoista teos on tulossa syksyllä painosta, näyttää siltä että pitänee alkaa miettimään jarruttamista ja pitää taukoa sarjan osalta. Nautin nämä kuitenkin pokkarien muodossa ja ne tulee luettua nopeasti. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan jää tähän koska jatkan matkaa C.J. Sansomin hisoriallisella Shardlake -sarjalla joka oli kaikinpuolin positiivinen yllätys. 

Pakanavaltiaassa kirjasarjan sankari ja loputtomien vastoinkäymisten uhri Uhtred käy jo viidettäkymmentä ja harmaat raidat koristavat hiuksia ja partaa. Uhtredin vanha kiistakumppani ja Wessexin kuningas Alfred on maanut haudassa jo tovin. Alfred käytti ison osan elämästään taistellen viikinkien valloitusarmeijoita vastaan niin oikeassa historiassa kuin Cornwellin kirjasarjassa. Nyt hänen poikansa Edwardin hallitessa, Alfredin haave yhdistyneestä Britanniasta on kaauukanaa horisontissa..

Vaikka seitsemännen kirjan jälkeen alkaa tuntua puutumista kirjailijan selkeään perusreseptiin tarinan osalta, kirjailija kuitenkin osaa pyöräyttää jälleen kerran toimivan paketin. Uhtred aloittaa tarinan kardinaalimunauksella murhaamalla suutuspäissään paikallisen piispan. Tämähän on selkeän yleinen tapahtumasarja läpi koko kirjasarjan: Uhtredin viha ja piittamattomuus ihmishengistä kun kyseessä on kirkon edustaja. Mitä korkeampi arvoltaan sitä helpommin Uhtredilta "lipsahtaa" ja jälleen on joko munkki, pappi tai piispa murhattu jonka jälkeen puoli valtakuntaa on perässä.

Tarina kiertyy tällä kertaa suht monimutkaiseksi juonivyyhteeksi missä on mukana luonnollisesti tuttuja viikinkipäälliköitä viikinkilaumoineen (ja lopussa iso taistelu), kuninkaalista juonittelua (jälleen kerran) Wessexin, Mercian ja Itä-Anglian kohtalosta ja tarinassa vilahtaa myös Uhtredin ikihaave ja syntymäkoti Bebbanburgin linnoitus Northumbrian tuulisilla rannoilla. Positiivisena poikkeuksena on Uhtredin pojat joista osa jo taistelee rinta rinnan isänsä kanssa.

Jos kirjaa verrataan Netflixissa pyörivään ihan kohtalaisen hyvään TV-sarjaan, niin pakanakuninkaan tapahtumat löytyvät viimeisimmäistä eli neljännestä tuotantokaudesta. TV-sarjahan on yksi iso sulatusuuni kirjoille jonka yhteen tuotantokauteen on tuupattu parinkin kirjan tapahtumat. Netflix on onneksi jo tilannut viidennen The Last Kingdom-kauden joka julkistettiin kesällä, ja se käy läpi Myrskyn soturit ja Soihkunkantaja -kirjojen tapahtumat. joten täytyy vähän kiriä kirjojenkin osalta.

Lukujono on nyt purettu ja yöpöydällä käy jo viimeisiä metrejä historiaopus Adrian Goldsworthylta Antonius ja Kleopatra joka on kiehtova kuvaus ehkä siitä maailmanhistorian kuuluisimmasta romanssista.

Helmet for My Pillow

Robert Leckien muistelmateos osui tutkaani oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen oli Tom Hanksin ja Steven Spielbergin The Pacific -sarjan myötä joka tuli ulos jo 10 vuotta sitten. Sarja käytti tätä Leckien kirjaa materiaalina ja sarjassa seurataankin osaksi Robert "Lucky" Leckien matkaa Tyynenmeren taistelusta toiseen. Toinen syy oli että en ole oikeastaan lukenut mitään Toisen Maailmansodan Tyynenmeren taisteluista ja kun Leckien muistelmateosta on suitsutettu yhdeksi parhaimmista rintamakirjoista niin tottakai se lähti tilaukseen.

Leckien muistelmateos poikkeaa muista jo siinä että kirjoittaja teki päivätyönsä ennen ja jälkeen Toisen Maailmansodan lehtimiehenä ja kirjailijana ja sen näkee taidokkaasta ja lähes runollisesta tekstistä. Hän liittyi merijalkaväkeen 22-vuotiaana vuonna 1942 ja palveli pääosin konekiväärimiehenä 1. merijalkaväkidivisioonassa. Hänen yksikkönsä osallistui Guadalcanalin taisteluun Salomonsaarilla sekä Cape Clouscesterin haltuunottoon ja ehkä alueen verisempään Peleliun taisteluun missä Leckie haavoittui ja lopulta kotiutui.

Kirjassa on luonnollisesti oma osansa kuvauksia verisistä viidakkotaisteluista ja merijalkaväen liikkeistä suojatakseen ei pelkästään Australiaa vaan myös puskeakseen japanilaiset joukot Papua-Uusi-Guineaa ympäröiviltä saarilta kohti pohjoista. Kirjan parasta antia on kuitenkin kuvaukset rintamatovereista joita oli kirjava seurakunta aina umpirasistista Etelän miehistä pelkurimaisiin upseereihin ja kuten aina, loputon sota raatelee miehiä ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti jonka oireita lukijalle vyörytetään halvan australialaisen viinan ja australialaisten naisten muodossa. Miehet tiesivät mahdollisesti kuolevan seuraavana päivänä joten hyvin kapeasta kaistaleesta vapautta otettiin kaikki irti. Kuitenkin (kun lähes aina) tositilanteen tullessa kohdalle, Leckie ja hänen toverinsa hitsautuivat yhteen ja taistelivat onnistuneesti välillä ylivoimaistakin vihollista vastaan. 

Leckien tekstistä tunnistaa myös hyvin pasifistisen sävyn joka vain vahvistuu loppua kohti ja huipentuu hienosti kirjoitettuun epilogiin missä Leckie toipuu viimeistä kertaa sairaalassa kun hän kuulee radiosta kuinka maailma on todistanut ensimmäistä kertaa atomipommin käsittämättömn tuhovoiman Hiroshimassa ja kirja päättyy koruttomasti "..of all these and the others, dear Father, forgive us for that awful cloud".

Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan ja iso suositus niille joita kiinnostaa nämä hiukan tuntemattomat historian sivupolut. 

Blogijonossa olisi vielä yksi Bernard Corwell jonka jälkeen tulee jo loppusuoralla oleva Adrian Goldsworthyn kirja yhdestä maailman historian suurimmista rakkaustarinoista parin tuhannen vuoden takaa.

Sementtipuutarha

Olen huomannut että en ole lukenut perinteisempiä romaaneja/novelleja/proosaa herra ties koska viimeksi. Viimeisimmät taisivat olla Päätaloa ja Cormac McCarthya vuonna 2018 joten alkaa olemaan aika tarttua Ian McEwanin tuotantoon jota olen aina välillä kirjakaupoissa hypistellyt. Helsingin Rosebudissa oli hyllyssä hyvä sarja McEwanin kirjoja joista päätin ottaa mukaan kolme teosta ja internetin mukaan Sementtipuutarha on kirjailijan ihka ensimmäinen julkaisu.

 

Tarinan pääosassa on neljä sisarrusta Julie, Jack, Sue ja Tom jotka kokevat tarinan 133 sivun aikana suht paljon ikäisekseen. Nuorimman ollessa kuuden ja vanhimman kuusitoistavuotta, sisarrusparvi menettää vanhempansa. Ensin isän sydänkohtaukselle ja lopulta äidin hiljalleen hiipuen syövälle. Ja tästä lukijalle avautuu sisarrusten vinoutunut maailma kun sisarrukset päättävät olla ilmoittamatta vanhempien kuolemaa ja jatkavat elämää perheen talossa. Mukana on myös arvelluttavia keinoja peittää perheen vanhempien kuolema. Tarinan alun vapaus tietysti hämmentää lapsia ja todellisuuden kuva vääristyy nopeasti kun sisarrusparvi yrittää jatkaa ilman aikuisia. Mukaan hiipii myös kiellettyjä jännitteitä. 

Täytyy nyt myöntää että minulla ei ollut mitään ennakkodotuksia kirjalijasta tai kyseisestä kirjasta. Jo heti ensi metreillä tietysti huomasin että teksti juoksee hyvin ja tarinankerronta on selvästi hallussa. Tarina itsessään oli myös piristävä ja rikkoi mun jo hiukan urautunutta lukurataa joka sisältää enimmäkseen dekkari/scifi/fantasia/historia -opuksia. Viimeistään siinä vaiheessa tarinaa missä perheen äiti kuoli sänkyynsä, alkaa lukijalla (ainakin minulla) päässä liikkumaan "tämä ei pääty hyvin.." ja siinä vaiheessa kun vanhempien sisarrusten seksuaaliset halut alkavat heräämään, tekee jo mieli laittaa kirja pois. Mutta kirja vei mukanaan ja se tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Vaikuttava tarina ja vaikuttava kirjailija jonka tuotantoon tulen palaamaan.

Luettujen kirjojen purku jatkuu ja seuraavaksi vuorossa on vähintään yhtä vaikuttava Robert Leckien Helmet for My Pillow.

Heroes

Olen yrittänyt pidemmällä suunnitelmalla kahlata läpi Joe Abercrombien brutaaliin kirjalliseen maailmaan liittyviä itsenäisiä tarinoita joita on jonossa kolme kappaletta. Best Served Cold on näistä ensimmäinen ja oli kelpo kostotarina, Heroes on keskimmäinen ja trion päättää Red Country. Näiden jälkeen olisi tarkoitus korkata kirjalijan tuore The Age of Madness -trilogia.

Tarinana The Heroes on ehkä sieltä yksinkertaisemmasta päästä: on kulunut joitain vuosia alkuperäisen First Law -trilogian tapahtumista kun eteläinen Union on päättänyt haalia lisää valtakuntaa pohjoisesta ja tarina kuvaa Unionin ja pohjoisten miesten armeijoiden kolme päiväistä veristä yhteenottoa Osrungin laaksossa. Yksinkertaisuus jää onneksi siihen kun tarina sukeltaa näiden kahden armeijan niin sotilaiden kuin siiviilien sielunmaisemaan.  

Tarina pääosin keskittyy seuraamaan kolmen sotilaan toimintaan yhteenotossa. Mukana on First Law-trilogiastakin tuttu sikaniska ja miekkataituri Bremer da Gorst joka toimii Unionin kuninkaan tarkkailijana. Bremer on tarinassa vahvasti sosiaalisesti rajoittunut upseerismies joka viihtyy parhaiten taistelun hurmeessa kuin upseerimessissä, mutta on myös pahasti rakastunut armeijan marsalkan tyttäreen jolta ei heru vastakaikua. Pohjoisella puolella vuoroaan valtakahvaan odottaa Prince Calder, joka luovii ja juonii tietään kohti Pohjoisen kruunua. Ja fokuksessa on myös Cumden Craw, jo parhaat päivänsä nähnyt taistelija joka johtaa omaa "tusinaa" taistelijoita ja haaveilee taistelun tuoksinnassa eläköitymisestä. Tarinassa vilahtee lukuisia pienempiä hahmoja jotka nousevat tarinaan ja lopulta päätyvät maan helmaan. Kukaan ei säästy jatkuvasti muuttuvalta ja liikkuvalta taistelurintamalta joka syö niin alokkaita kuin kenraaleja.

Ja tietysti tarinan naruja lopulta vetelee Abercrombien kirjallisesta maailmasta tuttu velho Bayaz, joka muun muassa tuo rintamalle testikäyttöön kovasti kanuunoja muistuttavia sotalaitteita jotka aiheuttavat hämmästystä ja laajaa tuhoa. Kirjan loppumetrit myös paljastavat velhon synkemmän puolen. 

The Heroes on yllättävän toimiva kokonaisuus itsenäiseksi tarinaksi ja ei onneksi keskity liikaa sotimiseen jota on enemmän kuin tarpeeksi. Suosittelen.

Kolme luettua kirjaa näyttää odottaa bloggaamista joten seuraavaksi on luvassa jotain täysin erilaista kun yöpöydällä kävi kauan odotettu ensimmäinen Ian McEwanin kirjani eli Sementtipuutarha.

In the Electric Mist with Confederate Dead

Dave Robicheaux -sarjan kuuden kirja, ei uskoisi. Meikäläinen alkaa melkein, lähes pikku hiljaa kipuamaan kohti James Lee Burken tuotannossa puolta väliä joka ihan melkein häämöttää horisontissa (sarjan 23. kirja on juuri tulossa ulos). Vaikka kirjailija huitelee jo iän puolesta yli kahdeksassakymmennessä, se ei näytä hidastavan julkaisutahtia. 

Louisianan pienen New Iberian maaseutukaupungin näennäisen rauhallisen pintakerroksen alla on taas kiehumisen merkkejä, kun kunnan rikosetsivä saa tutkiakseen nuoren ilotytön raa'an murhan. Poikkeuksellisen raaka murha herättää huolta paikallisella poliisilaitoksella ja mukaan otetaan liittovaltion FBI, pelkona että kyseessä on sarjamurhaaja. Edellisten tarinoiden tapaan, nuoren tytön murha on vain pintaraapaisu tarinassa. Nopeasti Daven tutkimukseen liittyy järvenrannalle käynnissä olevan elokuvakuvausten värikäs henkilökaarti, paikallisen rikolliselementin kerma ja niin ajankohtainen syvälle Etelän kudokseen pesiytynyt rasismi. Ja tietenkin kirjan nimessä oleva Confederate Dead joka on nerokas veto kirjailijalta. Kyseessä on Daven satunnaiset henkilökohtaiset hallusinaatiot jotka tuovat hänelle arjen näkökenttään sisällisodan aikaisia tapahtumia. Kuullostaa ehkä hullulta mutta se on tarinan näkökulmasta erittäin toimiva elementti. 

Täytyy sanoa että jos päässäni olisi hattu nostaisin sitä kirjailijalle. Dave Robicheaux -sarja tuntuu laadullisesti paranevan vaikka kirjailija lisäsi ensimmäistä kertaa hyvin perinteisen sarjamurhaaja-kierteen. Ja kuin lisäekstrana kaiken lisäksi, kirjailijan kirjoittamat luontokuvaukset jotka avaavat uuden kappaleen lukijalle. Lukija voi helposti kuvitella itsensä sinne Meksikonlahden rannikolle, rämeiden suojaan. 

Yöpöydällä on jo latingissa wanha uskollinen Kindle josta on menossa Joe Abercrombien Heroes, yritän ottaa kiinni ennenkuin kokeilen uutta Age of Madness -trilogiaa.

Alkuvuoden lukemiset

Siitä onkin jo hetkinen kun viimeksi kirjoitin. Lukukone meinasi kokonaan pysähtyä alkuvuodesta kun keskeytin pari kirjaa lupaavan alun jälkeen. Kolmen kappaleen probleema tuli kuitenkin luettua joka oli yhtä loistava kuten muistin ja tällä kertaa vielä suomeksi, joka vain paransi kokemusta.

Laajensin jopa kirjahyllyä joten minulla on vihdoinkin ainakin pieni pätkä arvokasta hyllytilaa, ja se onkin varattu osittain näytelmille ja ensimmäinen näytelmä David Mametilta onkin jo löytänyt paikkansa. 

C.J. Sansom yllätti kolmisen vuotta sitten Dominion -kirjallaan joka oli piristävä vaihtoehtohistoriatarina ehkä jo liiankin kuluneesta aiheesta. Kirjailija kuitenkin osoitti tarinallaan vahvat taitonsa värittää ja kuvata mennyttä aikaa ja siten sementoi paikkansa meikäläisen historiallisten romaanien lukujonossa, kylki kyljessä Bernard Cornwellin kanssa. C.J. Sansom ei tunneta Dominionista vaan Shardlake-sarjasta joka alkoi vuonna 2015 ja se vie lukijan 1500-luvun alkupuolen Englantiin ja seuraa tutkivan lakimiehen Matthew Shardlaken edesottamuksia. Ja eihän tämä jätä historiallisten romaanien ystäviä kylmäksi. Vaikka tätä automaattisesti suoraan vertaa Umberto Econ "Ruusun nimi" klassikkoon niin ei se sille häviä. Shardlaken  1500-lukulainen yhteiskunta on täynnä surkeita ihmiskohtaloita, vallanhimoisia aatelisia ja tietysti hiukan reppana ja idealistin oloinen itse Shardlake, kyttyräselkäinen lakimies joka saa tehtäväkseen tutkia munkkiluostarissa tapahtunutta murhaa. Henrik VIII:n Englanti on tämän tarinan kohdalla tietysti täydessä myllerryksessä kun "kuuden vaimon" kuningas on aloittelemassa kuuluisaa uskonpuhdistusta ja jonka toimet ovat myös tämän tarinan ytimessä.

Alkuvuodesta meni myös Neil Gaimanin oma veto Pohjoismaisesta mytologiastamme Pohjoisen mytologia joka sukeltaa syvälle pääosin Islannissa 1000-luvun alkupuolella syntyneisiin tarustoihin. Neil Gaimanin tulkinnassa seikkailee tutut Odin, Thor (joka on popularisoitu yleisesti ihan omalle tasolleen), Loki, Freija ja lukuisat muut jumalat ja jumalattaret. Kirja koostuu lyhyistä tarinoista joissa taruston päähenkilöt joutuvat erilaisten haasteiden eteen. Sanoisin että ei ehkä sitä parasta Gaimania, omasta mielestäni hän on parhaimmillaan omassa kirjallisessa universumissaan. Pohjoisen mytogian ehkä parasta antia oli tämän myyttisen maailmankaikkeuden luomisen tarina missä Gaiman mielikuvitus ja tarinointi on kirjan parasta antia.

Saladin

Hiukan on taas bloggaaminen tökkinyt ja jonossa on useampi kirja mutta eiköhän se tästä.

John Manin Saladin: The Life, The Legend and the Islamic Empire kohdalla planeetat olivat kohdallaan. Kirja osui tutkaani aivan sattumalta Akateemisen Kirjakaupan historian osastolla. Ja kun kirjan nimi selvisi, mietin nimeä muutaman sekunnin kunnes yhteys selvisi: Ridley Scottin loistava Kingdom of Heaven (huom. Director's Cut) missä temppeliritarit ja ristiretkeläiset puolustivat Jerusalemin kuningaskuntaa 1100-luvun Lähi-Idässä kun vastassa oli Egyptin ja Syyrian sulttaani Saladin (tai Salah ad-Din) armeijoineen. Vaikka Ridleyn Scottin elokuvan keskiössä oleva Saladin esitettiinkin kirjailijan mukaan päin prinkkalaa, Saladinin tarina on kuitenkin äärimmäisen kiehtova.

Maapallolla ei ole montaa paikkaa jolla olisi yhtä verinen historia ja räjähdysherkkä nykytilanne kuin Lähi-idällä (Lähi-idällä tarkoitan nyt sen keskiosia). Ja jos haluaa ymmärtää sen välillä aika kaaottista nykytilaa, on hyvä ottaa muutama pidempi askel historiassa taaksepäin ja pysähtyä esimerkiksi 1000-luvun alkumetreille jolloin muinainen Lähi-itä kävi läpi hämmästyttävän samanlaista poliittista tilannetta kuin 1000 vuotta myöhemmin. Syyria, Palestiina (nyk. Israel) ja Egypti muodostivat sunnimuslimien valtakunnan jonka vastapuolella idässä oli shiiamuslimien valtakunta. Jos ohitetaan näiden ryhmittymien uskonnolliset erimielisyydet, heillä oli kuitenkin yhteinen vihollinen joita ohjasi paavit, myös omien uskonnollisten syiden varjolla. Eurooppalaisten laumat tunkeutuivat Lähi-itään kerta toisensa jälkeen lähes 200 vuoden ajan määränpäänä Pyhä maa ja Jerusalem.

Saladin syntyi 1130-luvun loppupuolella Irakin pohjoisosassa kurdilaiseen perheeseen. Hänen nuoruus osui juuri ensimmäisen ja toisen ristiretken ajanjaksoon, jotka myös ohjasivat hänen kasvuaan kohti sotilasuraa. Sotilasura oli myös luonnollinen suunta nuorelle Saladinille ja hän siirtyikin setänsä Asad al-Din Shirkuhin siipien suojaan joka oli kenraalina Nur ad-Dinin (Damaskoksen ja Aleppon emiiri) joukoissa. Saladinin setä ja Nur ad-Din siivittävät ja koulivat tehokkaasti nuoresta sotilaskomentajasta taistelukentillä nousevan uratähden.

Kun Saladinista puhutaan ja luetaan, pelkkä hänen komea sotilasuransa ei ole päällimmäinen asia. Hän on oli kuuluisa myös ritarillisuudestaan, keski-ajalla kehittyneestä käytöskoodistosta sekä syvästä uskonnollisesta omistautumisesta. Unohtamatta koko elämän kestäneestä halusta ajaa länsimaalaiset pois Lähi-idästä. Varsinkin ritarillisuus nousee useampaan otteeseen kirjassa esille ja siitä on monia esimerkkejä pitkin Saladin elämää. Ja esimerkit ja niiden vaikutukset vain moninkertaistuivat Saladinin ollessa vallan huipulla kun hän käytännössä hallitsi Lähi-itää Pohjois-Irakista aina Egyptin rannoille. Eräässä ritarillisuuden esimerkissä Saladin joukkoineen piiritti suurta kaupunkia, jonka hallitsija sai tuta koko Saladinin armeijan voiman: tuhansittain joukkoja joita säesti aikansa huippuunsa viritetyt piirityskoneet jotka syytivät ympäri vuorokauden jatkuvalla syötöllä  muureja tuhoavia ammuksia. Eräänä piirityspäivänä kaupungin hallitsija lähetti Saladinille viestin, missä hän selitti että hänellä on hääyö tulossa ja toivoi että Saladin ei tuhoaisi hääyöhön liittyvää tornia. Saladin vastasi että hän varmistaa henkilökohtaisesti että piiristyskoneet eivät pommita kyseistä tornia sinä yönä ja hän piti lupauksensa. Lopulta kaupunki antautui.

Saladin myös suojeli ja kohteli naisia ja lapsia kunnioittavasti myös jos kyseessä oli vihollisten perheenjäseniä. Hän myös armahti panttivankeja vaikka panttivankien ja niihin liittyvät lunasrahat olivat aikansa merkittävä tulonlähde joukkojen ylläpitämiseksi. Ja tämä oli lopulta myös Saladinin heikoin kohta joka nosti sisäpoliittisia paineita ja jäi omanlaiseksi pysyväksi heikkouden merkiksi varsinki mainekkaalle uralle. Saladin liikkui vuosia pitkin itäistä Lähi-idän valtakuntaansa, pohjoisesta etelään armeijansa kanssa, ja tuhosi niin sisäpoliittisia vastustajiaan kuin kurmuutti kovalla kädellä ristiretkeläisiä, ja se ehkä kuuluisimmat kohtaamiset ristiretkeläisten kanssa liittyivät Jerusalemiin jotka löytyvät myös siitä Ridley Scottin elokuvasta.

Ja kun aika koitti Saladin siirtyä ajasta ikuisuuteen, hänen teot vajaan 60-vuotisen elämän aikana heijastuivat laajalti aina nykyaikaan asti. Hän oli aikansa harvoja sotilasjohtajia joita kunnioitettiin ja arvostettiin läntisessä maailmassa. Hänestä kirjoitettiin kirjoja tulevina vuosisatoina ja etenkin muslimimaailmassa Saladinia arvostetaan edelleen korkealle. Hänen kotkatunnuksensa on mm. esillä useiden Lähi-Idän maiden virallisissa tunnuksissa, hänen mukaansa on nimetty jopa alue Pohjois-Irakissa unohtamatta hänen symbolista vaikutusta loputtomassa Lähi-Idän kriisissä. Saladin on mielenkiintoinen teos jos on kiinnostunut hiukan katsomaan syvemmälle Lähi-Idän historiaan.