Chasing The Light

Oliver Stonen tuore viime kesänä julkaistu Chasing Light: How I Fought My Way into Hollywood From The 1960s to Platoon sopii kuin nakutettu kirjahyllyyni ja on itse asiassa ensimmäinen elokuva-alan muistelmateos hyllyssäni.    

Oliver Stone on nimenä varmasti tuttu niille jotka ovat vähääkään katsoneet Hollywood-elokuvia viimeisen 30 vuoden aikana. New York Upper East Siden kasvatti, 1946 syntynyt ranskalaisen äidin ja amerikkalaisen upseerin poika oli aina kiinnostunut kirjoittamisesta ja vaikka isä yritti taivutella poikaa aloittamaan ura rahoitusalalla, Oliverin sisäinen palo elokuvia kohtaan vei hänet traumaattisten Vietnamin viidakoiden kautta Yhdysvaltain länsirannikolle aikansa elokuvateon mekkaan. Tässä elämänkerran ilmeisen ensimmäisessä osassa Oliver avaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960-luvulla, jotka johtivat kirjoitustöihin ensin 1970-luvun villiin New Yorkiin ja ollessaan "oikeassa paikassa, oikeaan aikaan", hänelle avautui työt käsikirjoittajana 1980-luvun Hollywoodissa. 

Kirjan sivuilla vilahtelee niin legendaarisia näyttelijöitä kuin oman sukupolvensa isoimmat elokuvaohjaajat ja kuvaa heitä rehellisen linssin läpi, hän myös selvästi koki elokuvauransa hyvin kuoppaisen alkutaipaleen tuskaisesti joka tietysti opetti tulevaa elokuvaohjaajaa valmistautumaan paremmin tulevaisuuteen. Ja kuin salaman iskusta, Oliver Stone voitti ensimmäisen Oscar-palkinnon päälle kolmikymppisenä elokuvasta Keskiyön pikajuna ("Midnight Express") parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Jatkoa seurasi kirjan loppusivuilla kun hän käsikirjoitti ja ohjasi Platoon - Nuoret sotilaat -elokuvan joka perustui hänen omiin Vietnam-kokemuksiin, ja siitä hän pokkasi parhaan ohjaajan Oscar-pystin vuonna 1986. Ja juuri Platoon on Oliver Stonelle kivulias kohta johon hän palaa siihen aina uudestaan ja uudestaan tarinassaan. Hän käsikirjoitti sen hyvin aikaisessa vaiheessa ja yritti saada sen valkokankaalle jo 1980-luvun alkupuolella mutta koki sen kanssa kirveleviä vastoinkäymisiä Hollywoodin koneiston käsittelyssä. Hän pääsi ns. Hollywoodin sisäpiiriin ja sen valtavan tuotantokoneiston korkealle tasolle käsikirjoittajana, mutta huomasin hyvin nopeasti että mikään ei ole helppoa kun valtaa käyttivät niin vaikutusvaltaiset tuottajat, studiopomot, elokuvaohjaajat ja jopa diivailevat elokuvatähdet. Käsikirjoittajia ei siis arvostettu, mutta hän oppi luovimaan tämän omanlaisen viidakon sisuksissa. 

Tämän ensimmäisen osan (toivottavasti) osalta lukija pääsevät tutustumaan tarkemmin hänen ensimmäisiin "isoihin töihin", kuten Midnight Express (käsikirjoitus ja Oscar-pysti) Scarface (käsikirjoittajana), Salvador (käsikirjoittajana ja ohjaajana) ja lopulta Platoon joka pokkasi neljä Oscaria. Unohtamatta ihan kelvollista rikoselokuvaa Year of the Dragon (käsikirjoitus) vuodelta 1985, jonka ohjasi Oliver Stonen nyt jo edesmennyt ystävä Michael Cimino.

1980-luvun kokaiinibuumi näkyi myös Hollywoodin illallisilla ja kutsuilla joka ei ohittanut Stonea ja hän onkin myös avoin hänen päihdeongelmistaan joiden kanssa hän paini vuosikausia. Oliver Stone on myös ollut henkilönä hyvin kiistanalainen poliittisista lausunnoistaan jotka ovat vähintään vasemmalle kallellaan ja se näkyy myös kirjan sivuilla. Hän on ollut ja pysyy edelleen äänekkäänä Yhdysvaltojen kriitikkona, oli kyseessä sosiaaliset ongelmat kuin Yhdysvaltojen toimiminen maailman poliisina.

Mikä sitten oli tässä kirjassa hyvää? Ensinnäkin se on kirjoitettu erittäin hyvin. Sitä ei ole haamukirjoitettu vaan se on Stonen omasta kynästä. Stone aloittaa lapsuudestaan ja kuljettaa elämäntarinaansa hyvin helppotajuisesti eteenpäin. Luonnollisesti mielenkiintoisin vaihe hänen elämässään on hänen Hollywood-vuotensa ja kaikki ne vastoinkäymiset ja lopulta nousut alansa huipulle palkittuna käsikirjoittajana ja elokuvaohjaajana. Ja nyt 74-vuotiaana hän ei ole pysähtynyt laakereilleen, hän on edelleen ajankohtainen taidokas elokuvaohjaaja ja äänekäs yhteiskunnan epäkohtien arvostelija, mikä tekee hänestä mielenkiintoinen henkilön. Toivottavasti kirjailija vielä tarttuu aiheeseen ja kirjoittaa jatko-osan mikä käsittelee hänen uransa toista puoliskoa.

Tappotahti

Norjalaisen Harry Hole -dekkarisarjan ehtyessä päätin että minun oli lähdettävä uuden kirjasarjan matkaan. Olen päättänyt ottaa alustavaan testiin kaksi sarjaa kahdelta eri kirjailijalta, jotka ainakin osittain muistuttavat Harry Holen tarinoita: Harry Bosch (Michael Connelly) ja Jack Reacher (Lee Child). Molemmat hahmot ovat suosion osalta vähintään norjalaisen hengenheimolaisen tasolla. Harry Boschin edesottamuksia on saanut jo seurata kirjojen lisäksi myös TV-formaatissa kuusi kautta, ja se on osoittautunut erittäin laadukkaaksi vedoksi (esim. HBO Nordics). Jack Reacherista taas itse Tom Cruise on tehnyt kaksi elokuvaa, joiden jälkeen itse kirjailija pisti stopin jatko-osille ja on nyt päättänyt siirtää hahmon televisioformaattiin, syynä oli osittain fanien antama palaute. Jack Reacher TV-sarjan nappasi viime kesänä Amazon ja ensimmäinen kausi tulee aloittamaan juurikin tästä Tappotahti -kirjasta. Joten yli 100 miljoonan myydyn kirjan brändi on saamassa vahvan uudelleen käynnistyksen. Mielessä kävi myös Ian Rankinin Rebus -sarjakin mutta se jää nyt pois.

Ensimmäisenä yöpöydällä kävi Lee Childin Jack Reacher-sarjan pilotti (eng. "Killing Floor") vuodelta 1997, joka vaikuttaa olevan mukavan loputon kun jo 25 kirjaa on julkaistuna. Jack Reacher on oikeasti brittiläisen kirjailijan Jim Grantin luoma fiktiivinen hahmo entisestä armeijan sotilaspoliisista, joka pitkän armeijauran jälkeen päättää harjoittaa kiertolaisen elämää samalla joutuen kiperiin tilanteisiin pitkin poikin Yhdysvaltoja.

Tappotahti alkaa syvältä Yhdysvaltain Etelästä, pienestä fiktiivisestä Margrave kaupunkipahasesta jonka kohdalla Jack päättää hypätä pois bussin kyydistä ja seurata huhua jonka mukaan 1900-alkupuolella kuollut bluesmies Blind Blake olisi viettänyt aikaa tässä pienessä kaupungissa. Nautittuaan maittavan aterian kaupungin ravintolassa, hänet yllättäen pidätetään epäiltynä murhasta. Pidätyksen jälkeen Jack joutuu vedetyksi mukaan laajaan rikosvyyhteen jonka aikana lukija pääsee tutustumaan tähän yksinäiseen kulkijaan jokaisesta kulmasta.

Täytyy sanoa että Lee Child yllättää lukijan ei pelkästään tasaisen hyvänä kirjoittajana mutta yllättää täysin pitkän alun jälkeen, kun juoni ns. räjähtää oikeisiin mittoihin. Jack Reacherin murhasyytettä seuraa uusia vainajia ja lopulta paljastuu jopa laaja rahanväärennysoperaatio. Kirjailija pystyy kuitenkin pitämään vaivatta hyvin laajaa juonikuviota erinomaisesti hyppysissä ja availee sitä kerros kerrokselta kohti loppua, joka pitää lukijan penkin reunalla tehokkaasti. Kirjailija myös marsittaa näyttämölle värikäitä hahmoja joista osin tuli mieleen James Lee Burken kirjalliset rikolliset, unohtamatta romansseja jotka lukija tietää alusta asti romahtavan kun tarinan viimeisillä sivuilla maantie alkaa kutsumaan taas päähenkilöä. 

Kirjan jälkeen en yhtään ihmettele miksi Jack Reacheria halutaan nähdä niin isolla kuin pienellä ruudulla. Vaikka Lee Childin stereotyyppisen hahmon on nähnyt lukemattomia kertoja niin valkokankaalla kuin kirjojen lehdillä, kirjailija osasi tarinankerronnan taitavasti ja ehkä toi Jack Reacherin mukana pienen lisämausteen tähän ikiaikaiseen tarinaformaattiin. Ei huono ollenkaan.

Anno Domini 2020

Vuosi 2020 oli kaikinpuolin poikkeuksellinen, ja oli mukava lukea uutisista että ihmiset ovat taas tarttuneet kirjoihin ja innostuneet lukemaan. Itselle lukuvuosi oli hyvin perinteinen 16 kirjalla, historianiteet tarjosivat sekoituksen ristiretkien historiaa Lähi-idästä, Toisen Maailmansodan muistelmia, Antiikin valtataistelua sekä kiehtova kuvaus ihmiskunnan ensimmäisestä maailmanympäri purjehduksesta. 

Toisaalla painoin menemään perinteisillä kirjasarjoilla; molemmat Harry Hole ja The Last Kingdom -sarjat etenivät parilla osalla vuoden aikana. Kirjapinoon eksyi jopa yksi Keltainen Kirjastolainen kun sain päätökseen Haruki Murakamin 1Q84 -tarinan. Unohtamatta ensi askeltani Star Warsin massiiviseen kirjallisuuteen.

Kirjavuosi toi myös uuden kategorian jonka osalta on tullut mukavasti kirjoja hyllyyn ns. muistelmat / henkilöhistoriikit joita viime vuonna edusti Edward Snowdenin oma Pysyvästi merkitty (eng. Permanent Record) jota suosittelen kaikille. Hyllyssä odottaa esim. niin B. Obaman, R. Oppenheimerin, J.Edgar Hooverin kuin Norman Borlaugin muistelmat / henkilöhistoriikit jotka kaikki ovat varmasti kiinnostavia.

Vuoden 2021 osalta positiivista on että luettujen kirjojen määrä tulee kasvamaan äänikirjojen myötä.

Tällä hetkellä yöpöydällä on elokuvaohjaaja Oliver Stonen Chasing Light joka on ensimmäinen osa muistelmista ja äänikirjaosastolla ranskalaisen Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa.

Every Night I Dream of Hell

Malcolm Mackayn perkeleen synkkään Glasgow:n alamaailmaan on aina mukana palata.  Virallinen Glasgow-trilogia oli oli näyttävä sisääntulo jonka ensimmäinen osa The Necessary Death of Lewis Winter avasi lukijalle Glasgow:n väkivaltaisen alamaailman missä pienetkin virheet voivat maksaa hyvin paljon. Lyhykäisyydessään Mackayn Glasgow -trilogia esitteli lukijalle 29-vuotiaan Calum Macleanin, joka oli lyhyen elämänsä aikana noussut oman ammattinsa huipulle Glasgow alamaailman luotettuna liipasinmiehenä eli palkkatappajana. Erityisesti Peter Jamiesonin palkkaamana liipasinmiehenä, joka on yksi kaupungin pelätty rikollisjohtaja. Kolmen intensiivisen kirjan aikana Calum käy läpi erilaisia asiakaskohtaamisia, ja lopulta ammatin vaatima spartalaisen karu ja yksinäinen elämä tuntuu mahdottomalta ja Calum suunnittelee mutkikkaan paon Peter Jamieson otteesta kohti uutta aseetonta elämää.

Every Night I Dream Of Hell jatkuu ajallisesti mistä Calumin tarina päättyy ("Sudden Arrival Of Violence"). Peter Jamieson rikollisliiga on kokenut isoja kolauksia kun itse johtaja sekä hänen luotettu oikea käsi John Young on tuomittu vankilaan. Peter Jamiesonin johtaessa toimintoja vankilasta käsin, rikollisliiga on ajautunut haavoittuvaan asemaan ja on suorastaan vaarallisessa positiossa, ja siten alttiina fataalille hyökkäykselle. Glasgow:n alamaailman voimasuhteet ovat siis muuttumassa.

Kirjan päähenkilö on Peter Jamiesonin alainen Nate Golgan joka on organisaation keskiportaan tekijä, kokenut ja luotettu "turvallisuusasiantuntija". Hahmona perinteinen kookas järkäle, jolle rikollisten kunnia ja  rehellisyys on tärkeitä hyveitä. Hän myös tietää mitä pitää tehdä suojellaakseen työnantajaa ja hänen bisnestään. Naten elämässä vilahtelee myös pieni tytär joka asuu toisaalla, ja on luonnollisesti Naten elämän tarkoitus jota hän pyrkii suojelemaan kaikin tavoin. Tämä aspekti tuo pientä valoa muuten synkkään kokonaisuuteen.

Tarina alkaa keräämään kierroksia kun kaduilla liikkuvat huhut uuden rikollisjengin saapumisesta kaupunkiin nostavat yhä enemmän kysymyksiä ja nopeasti Naten ja hänen kollegoiden normaali työviikko saa jyrkän käänteen huonompaan kun organisaation keskiportaan työntekijä saa luodin takaraivoon hämärissä olosuhteissa. Alkaa kiihkeä syyllisten etsintä joka nopeasti eskaloituu reviirisodaksi. Mukaan eksyy myös Naten entinen tyttöystävä joka on myös hänen tyttärensä äiti, ja se nostaa entisestään panoksia tapahtumien suhteen.

Luin kirjailijasta kirjan jälkeen artikkeleita joissa monessa mainitaan kirjailijan niukkasanainen dialogi, ja tämä on itseasiassa totta. Se ei ainakaan meikäläistä haittaa ja se ehkä osaksi auttaa kirjailijaa rakentamaan intensiivisiä ja paineistettuja tapahtumakulkuja jotka purkautuvat väkivaltaisiksi. Nate Golgan hahmona on hyvin perinteinen jonka lukija voi kuvitella jurona, isona, brutaalina mutta hiukan hiljaisena kaverina joka kokeneena tietää paikkansa organisaatiossa, tietää mitä pitää tehdä tarvittaessa mutta samalla vaalii perinteisiä hyveitä kuten kunniaa ja rehellisyyttä. 

Toisaalla tarinassa kaikkia keinoja käyttävä uusi jengi maalaa eri sävyillä ja pullistelee nuorta voimaa joka ei piittaa mistään ja keskittyvät omien tavoitteiden röyhkeään saavuttamiseen. Tarina on täynnä näitä eri nyansseja ja se muistuttaakin pientä salapoliisitarinaa, missä arvuutellaan ja lopulta väkivaltaisesti selvitetään syylliset uuden jengin onnistuneeseen reviirivaltaukseen. Hieno ja mukaansa vetävä pikku tarina.

Seuraavaksi vuorossa onkin elämäni ensimmäinen Lee Childin Jack Reacher -tarina joka tuli korkattua äänikirjana ja sarja toimiikin hyvänä Harry Holen korvaajana. 

Tyhjä valtaistuin

Bernard Cornwellin The Last Kingdom -sarjan kanssa alan olemaan samanlaisessa tilanteessa kuin Jo Nesbøn Harry Hole- kirjojen kanssa. Olen selvästi molempien osalta loppusuoralla. Joka on sinänsä sääli, molemmat ovat olleet kelvollisia ja pitkiä lukukokemuksia viimeisen 4-5 vuoden aikana. Ja tietysti Cornwellin kirjallisen tuotannon ansiosta, historialliset romaanit ovat jääneet pysyväksi osaksi lukupatteriani.

Sarjan kahdeksas kirja Tyhjä valtaistuin ("The Empty Throne") vie jälleen kerran lukijansa jatkuvassa myllerryksessä olevaan Britanniaan, jonka sisällä pienet ja suuremmat kuningaskunnat kulkevat vääjämättä pikku hiljaa kohti sitä lopullista mallia, missä saari on lopulta Englanti. Mutta ennen sitä Bernard Cornwellin 900-luvun alun Britanniassa ehtii tapahtua monta valtapoliittista mullistusta, ja valtapoliittinen on myös tämän tarinan lähtötilanne kun Uhtredin serkku ja Mercian kuningaskunnan hallitsija Aethelred tekee kuolemaa.  Kuolevan hallitsijan rinnalla on edesmenneen kuningas Alfredin tytär Aethelflaed, Uhtredin on-off rakastajatar ja Mercian kansan mielissä Mercian todellinen hallitsija. 

Kun tieto Mercian Aethelredin kituvasta kuolemasta kiirii pitkin maita ja mantuja, haaskapedot alkavat hitaasti kiertämään Mercian valtaistuinta odottaen sopivaa hetkeä iskulle. Vallanhimoiset Mercialaiset ylimykset, sotapäälliköt sekä Wessexin nuoren kuninkaan Edward kätyrit osallistuvat Witan-kokoukseen jonka tarkoitus on päättää seuraavasta kruunupäästä. Kuningatar ja Mercian todellinen johtaja Aethelflaed joutuu seuraamaan huolestuneena nopeasti etenevää vallansiirtoa joka on selvästi etukäteen päätetty, ja joka sisältää myös päätöksen kuningattaren siirtämisestä nunnaluostariin.

Witaniin kiiruhtaa myös Uhtred poikineen jotka ottavat jo kunnolla sivutilaa tarinassa. Kirjasarjan sankari Uhtred on jo vanhenemaan päin ja kärsii edellisen kirjan taistelun vammoista ja vaikuttaa tarinassa pitkän aikaa kuolevan myös näihin vammoihin. Hän kuitenkin pyöräyttää Mercian Witanin tapahtumat ympäri, ja aloittaa poikiensa & joukkojensa kanssa Witanin jälkeen hyvin perinteisen viikinkinjahdin ja matka vie joka Walesin puolelle missä hän ystävystyy paikallisen kuninkaan Hywelin kanssa. 

Tyhjää valtaistuin tarjoaa lukijallee taas tasaista laatutyötä, jonka tasaisuus kuitenkin alkaa jo ainakin allekirjoittanutta puuduttamaan.  Onneksi tämä tarina tuli nautittua äänikirjana jonka lukijana Aku Laitinen teki ihan laadukkaan työn.

Seuraavana jo luettuna odottaa aina loistava Malcolm MacKay skottirikollistarinallaan Every Night I Dream of Hell.

Master & Apprentice

Disneyn The Mandalorian toisesta kaudesta inspiroituneena tartuin ensimmäiseen Star Wars -kirjaan joka ei ollut muuten helppo tehtävä, kiitos Star Warsin pitkän historian joka on luonut valtavan oman kaupallisen teollisuudenalan Disneyn kylkeen. Erilaisia Star Wars -tarinoita on julkaistu kirjallisessa muodossa päälle 400. Osan ollessa osa Disneyn virallista SW-kaanonia, ja loput ovat vanhan Expanded Universe ja nykyisen Legends-lipun alla täydentämässä SW-universumia. Joten valintani ei ollut helppo. Päädyin kuitenkin Claudia Grayn kirjoittamaan kaanontarinaan joka sijoittuu kahdeksan vuotta ennen Star Wars: Episode 1 The Phantom Menace -elokuvan tapahtumia. 

Kevyttä tieteiskirjallisuutta.. voisi kuvata Grayn rakentamaa tarinaa. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta tarina on rakennettu mielestäni aika jäykäksi ja helposti ennalta arvattavaksi. Tarinassa siis tapahtumat sijoittuvat Pijal planeetalle jonne Jedi-mestari Qui-Gon ja hänen 17-vuotias oppipoikansa Obi-Wan Kenobi lähetetään neuvottelemaan tärkeästä sopimuksesta mutta tietysti kaikki ei mene suunnitellusti. Pijalissa lymyää vahva oppositiovoima joka aiheuttaa harmaita hiuksia planeettaa johtavalle monarkialle ja tulevalle sopimukselle.

Jos ymmärsin oikein niin kirja keskittyy suht keskinkertaisen tarinankerronnan rinnalla Qui-Gonin ja Obi-Wanin hiukan hankalaan keskinäiseen suhteeseen. Qui-Gon on saanut Yodalta kutsun liittyä arvovaltaiseen jedineuvostoon, mikä tarkoittaa että hänen pitää luopua Obi-Wanin koulutuksesta ja se kaihertaa mestarin mieltä. Pijalissa Qui-Gon tapaa myös vanhan jediystävänsä Raelin joka on asunut planeetalla useamman vuoden, kouluttaen ja suojellen planeetan kruunupäätä joka myös aiheuttaa omat ongelmat jedikaksikon tehtävälle. Obi-Wan on taas hyvin perinteinen keskenkasvuinen joka pyristelee Qui-Gonin koulutuksessa ja haluaa luonnollisesti osallistua ja tehdä enemmän. Eli hyvin kaukana siitä Obi-Wanista jonka olemme tottuneet näkemään Skywalker -elokuvasarjassa ja myös kohta Disneyn omassa TV-sarjassa joka puskee ulos 2021-2022. 

Hyvin helppoa ja nopeaa luettavaa, vaikkakin ei täydellistä. Mutta matkani jatkuu SW-universumissa ja seuraava tarina on lähes jo valittuna. Ennen sitä kuitenkin jotain täysin toisenlaista.

Poliisi

Poliisi oli elämäni ensimmäinen äänikirja. Bookbeatin palvelu tuli korkattua joulun alla kuin vahingossa, kun tyttären piti lukea Agatha Christien Kuolema Niilillä osana koulutehtävää. Palvelu käytettävyys on tehty sujuvaksi ja helpoksi, joten päätin myös itse kokeilla. 

Ja kyllä, äänikirjat ovat käteviä joita voi kuluttaa autossa, kuulokkeissa lenkillä ja tai vaikka julkisissa. Mietin kuitenkin miten kirjan lukija äänenä saa lukijansa mukaan tarinaan, ja Poliisin osalta konkarinäyttelijä Jukka Pitkänen onnistuu siinä loistavasti. Jukan miellyttävästä äänestä kuulee että hän on tehnyt tätä jo pitkään ja tarinan lukeminen ääneen on varmaa ja tasaista.

Ensimmäinen fiilis Poliisin jälkeen oli että kirja on ehdottomasti HH-sarjan parhaimmistoa. Aaveen tapahtumista on kulunut tovi ja Harry on päättänyt lopettaa poliisin uran ja onkin opettajana Oslon poliisikorkeakoulussa.Harry on myös onnistunut pitämään Raakelin ja Olegin rinnallaan, joiden ansiosta poliisin työ on vaihtunut turvallisempaan elantoon. Kaikki siis vaikuttaa olevan täydellisesti.

Harry Holen 10. kirja alkaa siis pääsankarin osalta positiivissa merkeissä, viinapirukin on pysynyt poissa maisemista ja elämä on seesteistä. Harryn uusi elämä alkaa kuitenkin rakoilemaan unen lailla kun Oslon poliisi saa käsiinsä hankalan ja nopeasti eskaloituvan murhaketjun missä poliisi löydetään murhattuna vanhalta rikospaikalta. Sama tapahtuu nopeasti uudestaan ja Oslon poliisivoimat on helisemässä selkeästi vaikean tapaussarjan kanssa. Ja kuten arvata saattaa, poliisilaitoksen ollessa umpikujassa opettaja Hole kutsutaan apuun. 

Poliisi on tosiaan sarjan parhaimmistoa ja tarinassa lukijaa viedään kuin litran mittaa juonenkäänteiden viidakossa. Henkilögalleria on myös laaja kun kirjailija rakentaa suhteellisen haastavan oloisen tarinan, joka lopulta toimii loistavasti. Mukana on myös kirjalijan klassisia aineksia kuten brutaaleja murhaajia, erikoisia sivuhahmoja sekä tietysti viime metreille asti hyvin peitelty syyllinen, jota ainakin itse yritin kirjan edetessä turhaan arvata. Varoituksena mainitakoon että Poliisi on käytännössä suora jatko-osa Aaveelle joten tämä toimii paremmin jos on lukenut edellisen osan. 

Minulla on vuoden 2021 kunniaksi lukutahti poikkeuksellisesti kiihtynyt ja jonossa on kolme luettua kirjaa joista myöhemmin lisää. Nyt yöpöydällä kauan hyllyssä odottanut kiinalais-nobelisti Mo Yanin Viinamaa.