Sementtipuutarha

Olen huomannut että en ole lukenut perinteisempiä romaaneja/novelleja/proosaa herra ties koska viimeksi. Viimeisimmät taisivat olla Päätaloa ja Cormac McCarthya vuonna 2018 joten alkaa olemaan aika tarttua Ian McEwanin tuotantoon jota olen aina välillä kirjakaupoissa hypistellyt. Helsingin Rosebudissa oli hyllyssä hyvä sarja McEwanin kirjoja joista päätin ottaa mukaan kolme teosta ja internetin mukaan Sementtipuutarha on kirjailijan ihka ensimmäinen julkaisu.

 

Tarinan pääosassa on neljä sisarrusta Julie, Jack, Sue ja Tom jotka kokevat tarinan 133 sivun aikana suht paljon ikäisekseen. Nuorimman ollessa kuuden ja vanhimman kuusitoistavuotta, sisarrusparvi menettää vanhempansa. Ensin isän sydänkohtaukselle ja lopulta äidin hiljalleen hiipuen syövälle. Ja tästä lukijalle avautuu sisarrusten vinoutunut maailma kun sisarrukset päättävät olla ilmoittamatta vanhempien kuolemaa ja jatkavat elämää perheen talossa. Mukana on myös arvelluttavia keinoja peittää perheen vanhempien kuolema. Tarinan alun vapaus tietysti hämmentää lapsia ja todellisuuden kuva vääristyy nopeasti kun sisarrusparvi yrittää jatkaa ilman aikuisia. Mukaan hiipii myös kiellettyjä jännitteitä. 

Täytyy nyt myöntää että minulla ei ollut mitään ennakkodotuksia kirjalijasta tai kyseisestä kirjasta. Jo heti ensi metreillä tietysti huomasin että teksti juoksee hyvin ja tarinankerronta on selvästi hallussa. Tarina itsessään oli myös piristävä ja rikkoi mun jo hiukan urautunutta lukurataa joka sisältää enimmäkseen dekkari/scifi/fantasia/historia -opuksia. Viimeistään siinä vaiheessa tarinaa missä perheen äiti kuoli sänkyynsä, alkaa lukijalla (ainakin minulla) päässä liikkumaan "tämä ei pääty hyvin.." ja siinä vaiheessa kun vanhempien sisarrusten seksuaaliset halut alkavat heräämään, tekee jo mieli laittaa kirja pois. Mutta kirja vei mukanaan ja se tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Vaikuttava tarina ja vaikuttava kirjailija jonka tuotantoon tulen palaamaan.

Luettujen kirjojen purku jatkuu ja seuraavaksi vuorossa on vähintään yhtä vaikuttava Robert Leckien Helmet for My Pillow.

Heroes

Olen yrittänyt pidemmällä suunnitelmalla kahlata läpi Joe Abercrombien brutaaliin kirjalliseen maailmaan liittyviä itsenäisiä tarinoita joita on jonossa kolme kappaletta. Best Served Cold on näistä ensimmäinen ja oli kelpo kostotarina, Heroes on keskimmäinen ja trion päättää Red Country. Näiden jälkeen olisi tarkoitus korkata kirjalijan tuore The Age of Madness -trilogia.

Tarinana The Heroes on ehkä sieltä yksinkertaisemmasta päästä: on kulunut joitain vuosia alkuperäisen First Law -trilogian tapahtumista kun eteläinen Union on päättänyt haalia lisää valtakuntaa pohjoisesta ja tarina kuvaa Unionin ja pohjoisten miesten armeijoiden kolme päiväistä veristä yhteenottoa Osrungin laaksossa. Yksinkertaisuus jää onneksi siihen kun tarina sukeltaa näiden kahden armeijan niin sotilaiden kuin siiviilien sielunmaisemaan.  

Tarina pääosin keskittyy seuraamaan kolmen sotilaan toimintaan yhteenotossa. Mukana on First Law-trilogiastakin tuttu sikaniska ja miekkataituri Bremer da Gorst joka toimii Unionin kuninkaan tarkkailijana. Bremer on tarinassa vahvasti sosiaalisesti rajoittunut upseerismies joka viihtyy parhaiten taistelun hurmeessa kuin upseerimessissä, mutta on myös pahasti rakastunut armeijan marsalkan tyttäreen jolta ei heru vastakaikua. Pohjoisella puolella vuoroaan valtakahvaan odottaa Prince Calder, joka luovii ja juonii tietään kohti Pohjoisen kruunua. Ja fokuksessa on myös Cumden Craw, jo parhaat päivänsä nähnyt taistelija joka johtaa omaa "tusinaa" taistelijoita ja haaveilee taistelun tuoksinnassa eläköitymisestä. Tarinassa vilahtee lukuisia pienempiä hahmoja jotka nousevat tarinaan ja lopulta päätyvät maan helmaan. Kukaan ei säästy jatkuvasti muuttuvalta ja liikkuvalta taistelurintamalta joka syö niin alokkaita kuin kenraaleja.

Ja tietysti tarinan naruja lopulta vetelee Abercrombien kirjallisesta maailmasta tuttu velho Bayaz, joka muun muassa tuo rintamalle testikäyttöön kovasti kanuunoja muistuttavia sotalaitteita jotka aiheuttavat hämmästystä ja laajaa tuhoa. Kirjan loppumetrit myös paljastavat velhon synkemmän puolen. 

The Heroes on yllättävän toimiva kokonaisuus itsenäiseksi tarinaksi ja ei onneksi keskity liikaa sotimiseen jota on enemmän kuin tarpeeksi. Suosittelen.

Kolme luettua kirjaa näyttää odottaa bloggaamista joten seuraavaksi on luvassa jotain täysin erilaista kun yöpöydällä kävi kauan odotettu ensimmäinen Ian McEwanin kirjani eli Sementtipuutarha.

In the Electric Mist with Confederate Dead

Dave Robicheaux -sarjan kuuden kirja, ei uskoisi. Meikäläinen alkaa melkein, lähes pikku hiljaa kipuamaan kohti James Lee Burken tuotannossa puolta väliä joka ihan melkein häämöttää horisontissa (sarjan 23. kirja on juuri tulossa ulos). Vaikka kirjailija huitelee jo iän puolesta yli kahdeksassakymmennessä, se ei näytä hidastavan julkaisutahtia. 

Louisianan pienen New Iberian maaseutukaupungin näennäisen rauhallisen pintakerroksen alla on taas kiehumisen merkkejä, kun kunnan rikosetsivä saa tutkiakseen nuoren ilotytön raa'an murhan. Poikkeuksellisen raaka murha herättää huolta paikallisella poliisilaitoksella ja mukaan otetaan liittovaltion FBI, pelkona että kyseessä on sarjamurhaaja. Edellisten tarinoiden tapaan, nuoren tytön murha on vain pintaraapaisu tarinassa. Nopeasti Daven tutkimukseen liittyy järvenrannalle käynnissä olevan elokuvakuvausten värikäs henkilökaarti, paikallisen rikolliselementin kerma ja niin ajankohtainen syvälle Etelän kudokseen pesiytynyt rasismi. Ja tietenkin kirjan nimessä oleva Confederate Dead joka on nerokas veto kirjailijalta. Kyseessä on Daven satunnaiset henkilökohtaiset hallusinaatiot jotka tuovat hänelle arjen näkökenttään sisällisodan aikaisia tapahtumia. Kuullostaa ehkä hullulta mutta se on tarinan näkökulmasta erittäin toimiva elementti. 

Täytyy sanoa että jos päässäni olisi hattu nostaisin sitä kirjailijalle. Dave Robicheaux -sarja tuntuu laadullisesti paranevan vaikka kirjailija lisäsi ensimmäistä kertaa hyvin perinteisen sarjamurhaaja-kierteen. Ja kuin lisäekstrana kaiken lisäksi, kirjailijan kirjoittamat luontokuvaukset jotka avaavat uuden kappaleen lukijalle. Lukija voi helposti kuvitella itsensä sinne Meksikonlahden rannikolle, rämeiden suojaan. 

Yöpöydällä on jo latingissa wanha uskollinen Kindle josta on menossa Joe Abercrombien Heroes, yritän ottaa kiinni ennenkuin kokeilen uutta Age of Madness -trilogiaa.

Alkuvuoden lukemiset

Siitä onkin jo hetkinen kun viimeksi kirjoitin. Lukukone meinasi kokonaan pysähtyä alkuvuodesta kun keskeytin pari kirjaa lupaavan alun jälkeen. Kolmen kappaleen probleema tuli kuitenkin luettua joka oli yhtä loistava kuten muistin ja tällä kertaa vielä suomeksi, joka vain paransi kokemusta.

Laajensin jopa kirjahyllyä joten minulla on vihdoinkin ainakin pieni pätkä arvokasta hyllytilaa, ja se onkin varattu osittain näytelmille ja ensimmäinen näytelmä David Mametilta onkin jo löytänyt paikkansa. 

C.J. Sansom yllätti kolmisen vuotta sitten Dominion -kirjallaan joka oli piristävä vaihtoehtohistoriatarina ehkä jo liiankin kuluneesta aiheesta. Kirjailija kuitenkin osoitti tarinallaan vahvat taitonsa värittää ja kuvata mennyttä aikaa ja siten sementoi paikkansa meikäläisen historiallisten romaanien lukujonossa, kylki kyljessä Bernard Cornwellin kanssa. C.J. Sansom ei tunneta Dominionista vaan Shardlake-sarjasta joka alkoi vuonna 2015 ja se vie lukijan 1500-luvun alkupuolen Englantiin ja seuraa tutkivan lakimiehen Matthew Shardlaken edesottamuksia. Ja eihän tämä jätä historiallisten romaanien ystäviä kylmäksi. Vaikka tätä automaattisesti suoraan vertaa Umberto Econ "Ruusun nimi" klassikkoon niin ei se sille häviä. Shardlaken  1500-lukulainen yhteiskunta on täynnä surkeita ihmiskohtaloita, vallanhimoisia aatelisia ja tietysti hiukan reppana ja idealistin oloinen itse Shardlake, kyttyräselkäinen lakimies joka saa tehtäväkseen tutkia munkkiluostarissa tapahtunutta murhaa. Henrik VIII:n Englanti on tämän tarinan kohdalla tietysti täydessä myllerryksessä kun "kuuden vaimon" kuningas on aloittelemassa kuuluisaa uskonpuhdistusta ja jonka toimet ovat myös tämän tarinan ytimessä.

Alkuvuodesta meni myös Neil Gaimanin oma veto Pohjoismaisesta mytologiastamme Pohjoisen mytologia joka sukeltaa syvälle pääosin Islannissa 1000-luvun alkupuolella syntyneisiin tarustoihin. Neil Gaimanin tulkinnassa seikkailee tutut Odin, Thor (joka on popularisoitu yleisesti ihan omalle tasolleen), Loki, Freija ja lukuisat muut jumalat ja jumalattaret. Kirja koostuu lyhyistä tarinoista joissa taruston päähenkilöt joutuvat erilaisten haasteiden eteen. Sanoisin että ei ehkä sitä parasta Gaimania, omasta mielestäni hän on parhaimmillaan omassa kirjallisessa universumissaan. Pohjoisen mytogian ehkä parasta antia oli tämän myyttisen maailmankaikkeuden luomisen tarina missä Gaiman mielikuvitus ja tarinointi on kirjan parasta antia.

Saladin

Hiukan on taas bloggaaminen tökkinyt ja jonossa on useampi kirja mutta eiköhän se tästä.

John Manin Saladin: The Life, The Legend and the Islamic Empire kohdalla planeetat olivat kohdallaan. Kirja osui tutkaani aivan sattumalta Akateemisen Kirjakaupan historian osastolla. Ja kun kirjan nimi selvisi, mietin nimeä muutaman sekunnin kunnes yhteys selvisi: Ridley Scottin loistava Kingdom of Heaven (huom. Director's Cut) missä temppeliritarit ja ristiretkeläiset puolustivat Jerusalemin kuningaskuntaa 1100-luvun Lähi-Idässä kun vastassa oli Egyptin ja Syyrian sulttaani Saladin (tai Salah ad-Din) armeijoineen. Vaikka Ridleyn Scottin elokuvan keskiössä oleva Saladin esitettiinkin kirjailijan mukaan päin prinkkalaa, Saladinin tarina on kuitenkin äärimmäisen kiehtova.

Maapallolla ei ole montaa paikkaa jolla olisi yhtä verinen historia ja räjähdysherkkä nykytilanne kuin Lähi-idällä (Lähi-idällä tarkoitan nyt sen keskiosia). Ja jos haluaa ymmärtää sen välillä aika kaaottista nykytilaa, on hyvä ottaa muutama pidempi askel historiassa taaksepäin ja pysähtyä esimerkiksi 1000-luvun alkumetreille jolloin muinainen Lähi-itä kävi läpi hämmästyttävän samanlaista poliittista tilannetta kuin 1000 vuotta myöhemmin. Syyria, Palestiina (nyk. Israel) ja Egypti muodostivat sunnimuslimien valtakunnan jonka vastapuolella idässä oli shiiamuslimien valtakunta. Jos ohitetaan näiden ryhmittymien uskonnolliset erimielisyydet, heillä oli kuitenkin yhteinen vihollinen joita ohjasi paavit, myös omien uskonnollisten syiden varjolla. Eurooppalaisten laumat tunkeutuivat Lähi-itään kerta toisensa jälkeen lähes 200 vuoden ajan määränpäänä Pyhä maa ja Jerusalem.

Saladin syntyi 1130-luvun loppupuolella Irakin pohjoisosassa kurdilaiseen perheeseen. Hänen nuoruus osui juuri ensimmäisen ja toisen ristiretken ajanjaksoon, jotka myös ohjasivat hänen kasvuaan kohti sotilasuraa. Sotilasura oli myös luonnollinen suunta nuorelle Saladinille ja hän siirtyikin setänsä Asad al-Din Shirkuhin siipien suojaan joka oli kenraalina Nur ad-Dinin (Damaskoksen ja Aleppon emiiri) joukoissa. Saladinin setä ja Nur ad-Din siivittävät ja koulivat tehokkaasti nuoresta sotilaskomentajasta taistelukentillä nousevan uratähden.

Kun Saladinista puhutaan ja luetaan, pelkkä hänen komea sotilasuransa ei ole päällimmäinen asia. Hän on oli kuuluisa myös ritarillisuudestaan, keski-ajalla kehittyneestä käytöskoodistosta sekä syvästä uskonnollisesta omistautumisesta. Unohtamatta koko elämän kestäneestä halusta ajaa länsimaalaiset pois Lähi-idästä. Varsinkin ritarillisuus nousee useampaan otteeseen kirjassa esille ja siitä on monia esimerkkejä pitkin Saladin elämää. Ja esimerkit ja niiden vaikutukset vain moninkertaistuivat Saladinin ollessa vallan huipulla kun hän käytännössä hallitsi Lähi-itää Pohjois-Irakista aina Egyptin rannoille. Eräässä ritarillisuuden esimerkissä Saladin joukkoineen piiritti suurta kaupunkia, jonka hallitsija sai tuta koko Saladinin armeijan voiman: tuhansittain joukkoja joita säesti aikansa huippuunsa viritetyt piirityskoneet jotka syytivät ympäri vuorokauden jatkuvalla syötöllä  muureja tuhoavia ammuksia. Eräänä piirityspäivänä kaupungin hallitsija lähetti Saladinille viestin, missä hän selitti että hänellä on hääyö tulossa ja toivoi että Saladin ei tuhoaisi hääyöhön liittyvää tornia. Saladin vastasi että hän varmistaa henkilökohtaisesti että piiristyskoneet eivät pommita kyseistä tornia sinä yönä ja hän piti lupauksensa. Lopulta kaupunki antautui.

Saladin myös suojeli ja kohteli naisia ja lapsia kunnioittavasti myös jos kyseessä oli vihollisten perheenjäseniä. Hän myös armahti panttivankeja vaikka panttivankien ja niihin liittyvät lunasrahat olivat aikansa merkittävä tulonlähde joukkojen ylläpitämiseksi. Ja tämä oli lopulta myös Saladinin heikoin kohta joka nosti sisäpoliittisia paineita ja jäi omanlaiseksi pysyväksi heikkouden merkiksi varsinki mainekkaalle uralle. Saladin liikkui vuosia pitkin itäistä Lähi-idän valtakuntaansa, pohjoisesta etelään armeijansa kanssa, ja tuhosi niin sisäpoliittisia vastustajiaan kuin kurmuutti kovalla kädellä ristiretkeläisiä, ja se ehkä kuuluisimmat kohtaamiset ristiretkeläisten kanssa liittyivät Jerusalemiin jotka löytyvät myös siitä Ridley Scottin elokuvasta.

Ja kun aika koitti Saladin siirtyä ajasta ikuisuuteen, hänen teot vajaan 60-vuotisen elämän aikana heijastuivat laajalti aina nykyaikaan asti. Hän oli aikansa harvoja sotilasjohtajia joita kunnioitettiin ja arvostettiin läntisessä maailmassa. Hänestä kirjoitettiin kirjoja tulevina vuosisatoina ja etenkin muslimimaailmassa Saladinia arvostetaan edelleen korkealle. Hänen kotkatunnuksensa on mm. esillä useiden Lähi-Idän maiden virallisissa tunnuksissa, hänen mukaansa on nimetty jopa alue Pohjois-Irakissa unohtamatta hänen symbolista vaikutusta loputtomassa Lähi-Idän kriisissä. Saladin on mielenkiintoinen teos jos on kiinnostunut hiukan katsomaan syvemmälle Lähi-Idän historiaan.

Pysyvästi merkitty

"Yksityisyys verkossa" on nykyään fantasiaa tai ainakin äärimmäisen vaikea saavuttaa. Olemme riippuvaisia teknologiasta joka yhä enemmän ja enemmän kiinni verkossa, internetissä. Ja kaikki mitä teemme puhelimilla, tietokoneilla tai älylaitteilla jättävät digitaalisen jäljen, joka on ennemmin tai myöhemmin ulkopuolisten käsissä, jonka jälkeen se muuttuu rahan arvoiseksi kauppatavaraksi. Itse olen kuullut omassa työssäni kyllästymiseen asti hokemaa "data on uusi öljy" ja vaikka se särähtää korniudessaan korvaan, se on valitettavasti todellisuutta. Vielä kun olin Facebookissa, ihmettelin vähän väliä ihmisten vimmaa postata tärkeitä asioita omasta elämästään, asioita joita ei kannata laittaa esille. Oli kyseessä sitten omat selfiet tai vielä pahempaa - kuvia omista lapsista.  Edward Snowdenin "muistelmat" käyvät kronologisessa järjestyksessä tapahtumia aina lapsuuden kiinnostuksesta teknologiaan, ja kasvuajan kautta kohti lopullista unelmavirkaa tiedustelukoneistossa. Lopulta Edwardin tekniset kyvyt huomattiin ja hän pääsi lopulta modernisoimaan tiedustelukoneiston työkaluja.

Hän pääsi myös työnsä puolesta seuraamaa suurta tiedustelumaailman vallankumousta, joka vuosi vuodelta varustautui paremmin kuuntelemaan digitaalista maailmaa. Yhdysvaltalaisen tiedusteluyhteisön kärsittyä pahan arvovaltakolauksen 2001 tapahtuneiden 911-hyökkäysten jälkeen, se aloitti perusteellisen muutoksen ja siirtyi yksilöihin kohdistuvasta valvonnasta kokonaisten väestöjen valvontaan ja Edward Snowden omalla työllään edesauttoi luomaan edellytykset sille, että yksittäinen valtio pystyi keräämään maailman kaikki digitaaliset viestit, säilyttämään niitä iän kaiken ja tutkimaan ja käyttämään niitä mielensä mukaan. Siksi Edward Snowdenin paljastukset olivat tärkeitä. Suurinosa kirjan sisällöstä on noussut otsikoihin ympäri maailmaa ja vaikka "virallinen" Yhdysvallat ovat lyöneet Edward Snowdenin otsaan todennäköisesti koko hänen loppuiän kestävän maapetturin leiman, hän on omilla paljastuksillaan ja nykytyöllään nostanut esille yksityisyyden suojan tärkeyttä.

Ja vaikka suurimmalle osalle eri verkon palveluita käyttäville yksityisyys ole murheista suurin, suosittelen kirjaa kaikille. Verkkopalveluiden profilointi, digihuijaukset, haittaohjelmat ja jopa henkilöllisyysvarkaudet ovat valitettavasti tätä päivää ja niiden takia kannattaa miettiä mitä verkossa tekee tai mitä sinne laittaa. Pieni saarna mutta jatketaan eteenpäin. Seuraavaksi kirjoitus syvältä historian hämäristä ja varsinkin meille länsimaailman asukeille sieltä syvemmästä päästä kun vuorossa on John May henkilöhistoriikki Lähi-Idälle tutusta sotilasjohtajasta ja korkealle arvostetusta ideologisesta esimerkistä Salah al-Dinista (Saladin) joka tuhosi eurooppalaisten unelmat Jerusalemin herruudesta 1100-luvulla.

Kuninkaiden kuolema

Nopea paluu Bernard Cornwellin historiallisiin romaaneihin. Tämä johtui oikeastaan kahdesta syystä: kirjahyllyn arvokasta hyllytilaa pitää saada lisää. Corwellin Uhtred -sarjaa olen hankkinut pokkareina, jotka päätyvät lopulta paperinkeräykseen lukemisen jälkeen (sama kohtalo on Harry Hole -pokkareilla). Toisena syynä on nykyään Netflixin tuottama TV-sarja The Last Kingdom, jonka 4. tuotantokausi tekee tuloaan joten ajattelin kiriä kirjoissa tulevan kauden tasolle. Edellinen 3. kausi päättyi Kuninkaiden kuoleman tapahtumiin ja tulevan kauden ennustetaan jatkavan Pakanavaltias -kirjan maisemissa. Ja onhan nämä Cornwellin tarinat pakattu mukaviksi, yleensä vajaat 400 sivua jotka menee aina vauhdilla.

Itseäni on alkanut viime aikoina kiinnostamaan (kiitos tämän kirjasarjan) Britteinsaarien historia. Sen saaria on hallinnut aina 800-luvun ensimetreiltä yhteensä 61 monarkkia. Ensin päälle 200 vuotta saksilaisia kruunupäitä joiden perään normannit, ja sen jälkeen eri vallanhimoiset sukuhaarat aina näihin päiviin saakka. Kuninkaiden kuolema lyö viimeisen naulan arkkuun yhdelle Britteinsaarien vaikutusvaltaisemmalle kuninkaalle Alfredille joka myöhemmin saa nimensä perään merkinnän "Suuri" eikä suotta. Alfred on Bernard Cornwellin tarinoissa Uhtredin vastapeluri, ääriuskovainen joka haluaa yhdistää pienet kuningaskunnat Englanniksi viikinkejä vastaan, ja häntä pidetään myös oikeilla historian lehdillä Englannin isänä.  Hän piti ajatusta yhdistyneestä Englannista elossa lähes kolmekymmentä vuotta, pelasti Englannin varmalta tanskalaiselta valloitukselta kuin ihmeen kaupalla ja kuten kirjailija mainitsee aiemmissa kirjoissaan, ilman Alfredin onnistumista kevään 878 Edingtonin taistelussa Isossa-Britannissa saatettaisiin kommunikoida nyt tanskan kielellä. Pieni Wessexin valtakunta oli ainoa jäljellä oleva itsenäinen englantilainen kuningaskunta joka pysäytti viikinkien "suuren pakana-armeijan". Alfred ei kuitenkaan nähnyt koskaan Angelcynnin yhdistymistä, mutta hän teki yhdistymisen mahdolliseksi säilyttämällä sekä saksien kulttuurin että englannin kielen.

Kuninkaiden kuolemassa kääntyy historian lehti ja Uhtred ystävineen taiteilee edellisten tarinoiden tapaan englantilaisen ja tanskalaisen maailman rajalla. Jälleen kerran Uhtredin haave saada Northumbrian isännyys Bebbanburgin linnan muodossa siirtyy hamaan tulevaisuuteen kun hän lupaa Alfredin kuolinvuoteen ääressä olla Alfredin pojan Edwardin (Edward Vanhempi, 899-924) tukena ja miekkana kun nuori poikaa nousee Wessexin valtaistuimelle. Uhtred ystävineen joutuvat jälleen kerran pelastamaan Wessexin viikinkiarmeijalta joka on tällä kertaa Britteinsaarien suurin ja tarinasta ei puutu myöskään romantiikkaa kun Uhtredin ja Alfredin tyttären Aethelfleadin välinen suhde syvenee. Kuninkaiden kuolema ei ole ehkä paras Uhtredin tarina mutta sarja Alfredin kuoleman jälkimainingeissa käy läpi muutosta kun seuraavassa Pakanavaltias -tarinassa hypätään kymmenisen vuotta ajassa eteenpäin.