Pitkästä aikaa tuli tartuttua historia-osaston opukseen. Toinen Maailmansota on aiheena lähes totaalisesti puhki koluttu ja loppuun ajettu, enkä jaksa aiheesta enää pahemmin innostua. Tämä kyseinen kirja kuitenkin herätti mielenkiintoni, muistaakseni sen jälkeen kun näin aiheesta dokumentin. Esimerkiksi Youtubesta löytyy oikeudenkäynneistä paljon materiaalia ja oli tästä joitain elokuviakin tehty. Suomessa kirjan painos myytiin aikanaan loppuun (julkaisu oli siis joskus 2005), ja sain tämän vihdoinkin käsiini viime vuonna erään antikkaportaalin kautta. No tässä se on, laajahko kurkistus kirjan sisuksiin.
Vuonna 1945 polvilleen lyödyn Euroopan huomio kiinnittyi Saksan Nürnbergin kaupunkiin. Liittoutuneiden voittajavaltiot Yhdysvallat, Ranska, Venäjä ja Englanti marssittivat edesmenneen natsi-Saksan nimekkäitä johtohenkilöitä oikeuden eteen. Syytettyjen joukossa oli mm. henkilöitä aivan kansallissosialistisen puolueen vallan ytimestä, poliitikkoja, ministereitä, upseereita ja finanssisektorin edustajia. Syytettyjä odotti syytteet raskaimmasta päästä.
Tämän historiallisen tapahtuman kulisseissa työskenteli myös Yhdysvaltojen armeijan psykiatri 34-vuotias Leon Goldensohn. Hänen vastuullaan oli seurata päivittäin näiden syytettyjen henkistä terveyttä Nürnbergin oikeustalon välittömässä läheisyydessä olevassa vankilassa. Hän vieraili syytettyjen luona päivittäin aina kesään 1946 asti, ja vierailujen aikana Goldensohn haastatteli syytettyjä tulkin avustuksella. Haastatteluissa käsiteltiin syytettyjen lapsuutta, yksityistä elämää ja tietysti elämää kansallissosialistisen puolueen varjossa. Pienissä selleissä mennyttä elämäänsä (ja useimmilla jo lähitulevaisuudessa päättyvää) avasi mm. Rudolf Hess, Herman Göring, Julius Streicher ja Rudolf Höss - Auschwitzin kommendantti.
Leon Goldensohn kirjoitti tapaamisista tunnollisesti kattavat muistiinpanot ja sodan jälkeen hän arkistoi ne huolellisesti kotitalonsa kellariin. Leon menehtyi lopulta vuonna 1961 ja muistiinpanolaatikot ajelehtivat Leonin lesken mukana uuteen kotiin. Vuonna 1983 leski lopulta kyllästyi laatikoihin ja postitti ne sisältöineen pojalleen Danille. Haastatteluista oli kulunut lähes kuusikymmentä vuotta kun Dan Goldensohn setänsä avustuksella editoivat ja julkaisivat nämä ainutlaatuiset haastattelut kirjana.
Kirja on raa’asti jaettu kahteen isompaan osaan: ensimmäisellä puoliskolla on syytettyjen haastattelut ja toisessa osassa on oikeudenkäynneissä käytettyjen todistajien haastattelut. Kirjan alkupuolella on kattava historiikki oikeudenkäynneistä sekä Leon Goldensohnin veljen, Eli Goldensohnin alustus kirjan taustoista.
Lukija pääsee kurkistamaan näiden maailmanhistorian ehkä vihatuimpien miesten yksityiseen puoleen, osa syytetyistä saa jopa inhimmillisiä piirteitä Leon Goldensohnin analyyttisten haastattelujen edetessä. Leon kysyy systemaattisesti syytetyiltä mm. heidän lapsuudestaan, nykyisistä perhesuhteistaan, miten he päätyivät kansallissosialistisen puolueen pariin ja oikeudenkäyntien hengessä: mikä oli heidän suhteensa Adolf Hitleriin ja mitä mieltä he olivat hänen teoistaan. Ei ole mitenkään vaikea arvata että lähes kaikki tuomitsivat Johtajansa tässä vaiheessa.
Kirjan mielenkiintoisimmat henkilöt ovat ehkä ne enemmän tuntemattomat henkilöt (ainakin allekirjoittaneelle) kuten Hans Fritzsche joka oli Joseph Goebbelsin pyörittämän natsipropagandakoneiston johtohenkilöitä tai finanssipuolen henkilöt kuten Hjalmar Schacht, jotka lopulta todettiin syyttömiksi. He olivat haastattelujen perusteella eniten, voisi sanoa ”normaaleita ihmisiä”, näistä syytetyistä jo pelkästään sen takia että he eivät olleet totalitäärisen natsivallan mädättämiä puoluebroilereita.
Yhtä osaa syytetyistä edusti armeijan upseerit, joista paikalle oli saatu kokolailla korkea-arvoisimmat: Amiraali Karl Dönitz, Alfred Jodl sekä liuta muita kenraaleja ja marsalkkoja. Kenraalit olivat pääosin pitkän uran käyneitä ja olivat hankkineet kannuksensa jo Ensimmäisessä Maailmansodassa. Haastatteluissa ilmenee tuttu historiallinen seikka heidän pahoista ristiriidoistaan Hitlerin kanssa, jotka johtuivat Hitlerin loppuvaiheen itsepintaisista, selvästi tuhoon tuomituista strategisista siirroista taisteluissa. Sotamarsalkka Ewald Von Kleist esimerkiksi kertoi näistä konflikteista seuraavasti:
"Minulla itsellänikin on koko lailla temperamentia - itse asiassa kaksin verroin Hitleriin nähden. Kun Hitler huusi minulle, huusin kaksi kertaa kovempaa. En ole psykiatri enkä voi tajuta, että Hitler oli todella epänormaali luonne. Jos hänet sai ahdistetuksi nurkkaan, hän hiljeni tai lakkasi puhumasta kokonaan. Jos oli puhuttu tuntikausia ja näytti siltä, että hänet oli vihdoinkin saatu vakuuttumaan jostain, hän aloitti uudelleen alusta kuin ei olisi sanottu sanaakaan."
Yhtä mielenkiintoista syytettyjen ryhmää edusti kansallissosialistisen puolueen ylimmän tason jäsenet. Mukana oli aivan omassa universumissa elänyt Hitlerin kakkosmies Herman Göring, jonka sodanaikainen ura näytti koostuvan pääosin yleellisestä elämästä ja sen nauttimisesta. Göringin haastattelussa avautuu lukijalle natsipuolueen ytimen juonittelut ja se kaiken korruptoima vallankäyttö. Göringiä käsittelevä luku on myös täynnä mielenkiintoisia keskusteluita eri aiheista, tässä esimerkkejä:
Jos Hitler olisi voittanut sodan, minkälainen uusi maailmanjärjestys olisi ollut? "Ranskan tultua voitetuksi Hitler halusi hyvin vähän. Ranskasta hän olisi ottanut Elsass-Lothringenin (Artsin kommentti: Hermanni viittaa tässä Versailles'n rauhaan). Hän olisi myös halunut entiset Saksan maakunnat Puolalta. Englannin imperiumia hän ei tahtonut koskaan. Jos olisimme voittaneet sodan Venäjää vastaan, olisimme hajottaneet nykyisen valtavan Neuvosto-Venäjän ja panneet sinne liittovaltiojärjestelmän. Hitler olisi pyytänyt muutamia maakuntia Baltian valtioista, mutta varmastikaan ei muuta."
"Sodan alkuvaiheessa minulla oli jopa paljon vaikutusvaltaa häneen. Pidin Ruotsin sodan ulkopuolella, kun Hitler halusi tunkeutua sinne. Ruotsalaisten ystävieni kautta sain kuningas Kustaan kirjoittamaan Hitlerille kirjeen, jossa hän totesi, että Ruotsi vastustaisi maahantunkeutumista. Hitler kysyi minulta asiasta, ja sanoin Kustaan olevan täysin oikeassa. Mitä ihmettä sitä paitsi saavuttaisimme kiusaamalla puolueetonta valtiota, josta oli meille enemmän apua sodan ulkopuolella kuin sen osana? Ruotsalaiset tietävät, että säästin heidän maansa sodalta".
Herman Göring tuomittiin lopulta kuolemaan mutta ehti karata teloittajiltaan syömällä syanidikapselin kahta tuntia ennen teloitustaan.
Tähän uskolliseen puolueosastoon voisi luetella myös puoluejohdon tehokkaat työkalut, miehet jotka johtivat osaltaan natsi-Saksan pahamaineisia organisaatioita kuten Julius Streicher, Der Stürmer- lehden perustaja ja päätoimittaja. Jota Leon kutsuu suoraan "älyllisesti rajoittuneeksi jota riivaa maaninen antisemitismi". Yksi heistä oli myös Ernst Kaltenbrunner, Valtakunnan Keskusturvallisuusviraston päällikkö "kolkon näköinen arpinaamainen mies" joka oli sodan loppuvaiheessa yksi henkisesti romahtaneen Hitlerin naruista vetävä taustahenkilö. Hän oli se henkilö joka komensi kaikki keskitysleirit tuhottavaksi vankeineen, kun liittoutuneet olivat jo murtautuneet Saksan maaperälle. Tähän joukkoon on myös luettava Otto Ohlendorf, SS-kenraaliluutnantti joka johti itärintamalla Einsatzgruppe D:tä (iskuryhmä) ja jonka vastuulla oli 90000 juutalaisen teloittaminen ampumalla. Kenraaliluutnantti oli muiden kaltaistensa tapaan saksalaisen tehokas, esimerkki:
Kuinka kauan 90000 juutalaisen tappaminen kesti? "Vuoden." Mikä oli suurin päivittäinen määrä? "Neljä tai viisi tuhatta yhtenä päivänä." Olivatko teloitettavaksi tuodut juutalaiset tietoisia surmaamisestaan? "Noin kymmenen minuuttia ennen ampumista." Esiintyikö mitään epäjärjestystä? "Ei." Kuinka teloitettiin sellaiset pienet lapset, jotka eivät itse kyenneet nousemaan seisaalleen ammuttavaksi? "En tiedä. En nähnyt yhtään." Entä ilmoitukset? Niissä oli vain numeroita."
Päivänselvää hirttotuomiota sellissään odotti myös Fritz Sauckel, joka oli ollut työvoiman hankinnan ylikäskynhaltija ja jonka alaisuudessa oli ollut 5 000 000 (!) ulkomaista työntekijää (eli orjatyövoimaa) "Hän oli lyhyt mies, ehkä jonkin verran yli 170-senttinen, vanttera, pää kuin bulldogilla, hiukset lyhyeksi leikatut, päälaelta kalju, paksu kaula. Hänellä oli Chaplin-Hitler-viikset. Hän vaikutti kireältä, mutta hallitulta, hymyili usein ja hermostuneesti".
Arpinaamaisen Kaltenbrunnerin lisäksi pahin (tai sairain) haastateltava oli Rudolf Höss joka toimi Auschwitzin keskitysleiripäällikkönä vuosina 1940-1943. Hössin aikana Auschwitzissa teloitettiin 2,5 miljoonaa juutalaista. En lähde lainaamaan Hössin kattavia selvityksiä tehokkaasta ihmistuhonnan järjestelyistä koska ne ovat yksinkertaisesti vastenmielistä luettavaa. Leon yrittää kuitenkin puristaa Hössistä irti jotain syyllisyyden tunteita ja onnistuukin siinä paikoin kun he käyvät läpi perhetaustaa jolloin Hössin "kylmä ja apaattinen ilme" rakoilee: Eikö teitä vaivannut omienne ikäisten lasten tappaminen? "Ei se ollut helppoa minulle eikä muille SS:n sotilassiiven miehille mutta olimme varmoja käskyistä ja niiden välttämättömyydestä."
Hössillä oli siis perhe mukana Auschwitzissa mihin kuului vaimo ja viisi pientä lasta. Rudolf Höss lopulta luovutettiin puolaisille 1946 ja hän päätyi puolalaisen tuomioistuimen eteen, ja hänet hirtettiin Auschwitzissa 1947.
Summa summarum: kirja on ensinnäkin 600 sivuinen jonka takia tämä arvioni teki tuloaa aika kauan. Kirja on kyllä mielenkiintoinen ja historiallisesti ainutlaatuinen ja haastateltavien kertomuksista saa palapelimaisen kuvan aikansa saksalaisesta yhteiskunnasta sekä kansallissosialistisen puolueen rakettimaisesta noususta valtaan. Se on myös katastrofaalinen esimerkkikatselmus mitä tapahtuu kun pienelle ydinryhmälle annetaan täydellinen ja kaikenkattava valta kokonaiseen valtioon. Kirjassa näille sisäpiirin henkilöille annetaan sisältöä mitä ei normaalista historiankirjoituksesta yleensä löydä. Hekin ovat olleet joskus normaaleja ihmisiä jotka ovat lopulta juopuneet vallasta ja haudanneet itsensä esikuntiensa taakse välttääkseen sitä raadollista todellisuutta ja antamiensa käskyjen historiallisia vaikutuksia. Kaiken kaikkiaan Nürnbergin haastattelut on mukaansa tempaava kirja.
Nyt kun WWII-mielenkiinto on jälleen tyydytetty, otin ns. härkää sarvista ja aloitin elämäni ensimmäiset venäläiset klassikot. Eli kyseessä on Kariston "Kolme venäläistä klassikkoa" jossa on novellit Dostojevskilta, Gogolilta sekä Turgeneviltä. Toivottavasti mielenkiinto riittää loppuun asti..
Vesilaitos kirjassa Doctorow tuo lukijan eteen 1870-luvun New Yorkin. Kaupunki eli tuolloin kiivasta kasvun ja kehityksen aikaa. Sisällissodan arvet paranivat hitaasti ja kaupungin asukkailla oli vielä tuoreessa muistissa sodan kauhut sekä Amerikan ensimmäisen salamurhan kohteeksi jääneen presidentin hautajaiset. Manhattanin saaren eteläkärjessä olevan Castle Gardenin kautta Amerikkaan virtasi miljoonia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Kaupunki pursui asukkaita ja elämää. 
Tuli nyt itsekin tämä harrastus aloitettua. Eli kirjaa riviin ja naputtaen ne 
Aikaisemmin pokkariosastoon on tullut Anthony Bourdain 
Kartano on saanut vuosikymmenien aikana hyvin kyseenalaista mainetta, kartanon vieressä olevan sillan takia. Goottityylisen synkkä silta on koitunut arviolta yli 50 koiran kohtaloksi. Edelleen tuntemattomasta syystä, kymmenet koirat ovat päättäneet hypätä alas sillalta arvattavin tuloksin. Paikallisten mukaan "koirien itsemurha-aalto" alkoi jo 1950-1960 luvuilla, ja lähes varmaan 15 metriä alempana odottavaan kuolemaan koiria loikki noin yksi per kuukausi. Kaikenlaisia teorioita on kehitelty aina koiria hypnotisoivasta joen virtaavan veden äänestä, läheisen ydinvoimalan tahi elektronisten impulssien vaikutuksesta. Syyllisen viittaa on sovitettu myös perinteisesti kartanossa asustavien haamujen harteille.
